Kotiin paluu.
Ensimmäisten päivänsäteiden valaistessa Onnettomuuden taloa Pablo
ja Tenanga nousivat levolta; molemmat astuivat ulos tähystämään,
uhkasiko vaara miltään taholta. Kaikki oli hiljaista aamuauringon
valossa, vuoristo mahtavassa yksinäisyydessään.
Tenanga viritti tulen, sillä korkealla paikalla ilma oli kylmähkö, ja
toi ruokavarat esille. Vettä saatiin läheisestä lähteestä. Onneksi
heillä oli vielä suklaapalojakin tarjottavana señoritalle.
Heidän kärsivällisesti odotellessaan Marian heräämistä sanoi Pablo:
"Meidän täytyy ensiksi koettaa saada takaisin hevosemme ja sitten
pyrkiä johonkin kylään, missä voimme hankkia Marialle muulin ja
vaatteita."
"Minusta olisi paras pyrkiä San Martinon kylään, jossa sinut
tunnetaan, herra."
"Hyvä. Sieltä toivon saavani sanan don Antoniolle, niin että donna
Maria hänen välityksellään jälleen pääsee palaamaan omaistensa luo."
"Ja mihin ryhdyt, herra, kun donna Maria on sinne palannut?"
"Minun elämäni on äkisti ohjautunut toisille urille, Tenanga, ja minä
tarvitsen rauhaa löytääkseni jälleen oman itseni."
"Etkö aio ottaa osaa taisteluun? Kaikki mayat seuraavat sinua."
"Viisas ystävämme kenraali Arana neuvoi, että me mayat emme
sekaantuisi sotaan. Ilman häntä en aio tehdä mitään; minä olen
liian nuori ja kokematon voidakseni tässä päättää. Ei, Tenanga,
jos syntyperäni on asettanut minut johtajaksi kansalleni, jonka
rakkauteen yksin minun valtani perustuu, tahdon käyttää tätä valtaa
kansani kohottamiseksi. Kaksi seikkaa on syvästi painunut mieleeni:
hirveä verinen taikausko, niinkuin se vielä heräsi eloon vanhan
temppelin luona -- kammottavaa --", lisäsi hän, "ja tuon muukalaisen
oppineen sana, hänen, joka matkusti täällä raunioitamme tutkimassa,
että jos me tahdomme päästä valkoihoisten vertaisiksi, meidän myös
täytyy saavuttaa heidät tiedoissa, sivistyksessä ja ahkeruudessa.
Minä olen saanut espanjalaisen caballeron kasvatuksen ja sivistyksen,
minä vedän valkoihoisille vertoja, minulla oli kelpo opettaja ja
hänellä tarkkaavainen oppilas; ja kuitenkin, Tenanga, millaisia
nöyryytyksiä minä saan kärsiä ihonvärini tähden! Meidän täytyy
pakottaa valkoihoiset katsomaan ja tunnustamaan meidät vertaisikseen."
"Sinä olet kuningas, kutsu mayat ja kurita valkoisia, silloin he
lankeavat edessäsi maahan", sanoi Tenanga innokkaasti.
"Ei, ystäväni, sitä en tarkoittanut", vastasi Pablo hymyillen,
"meidän täytyy pakottaa heidät pitämään meitä arvossa omaksumalla se,
mikä tekee heidät meitä ylemmiksi".
"Sinä olet mayain kuningas, sinä olet kaikkia ylempi."
"Vain vuori-mayain silmissä, valitettavasti. Heidän rakkautensa
hallitsijainsa sukua kohtaan tekee sydämelle hyvää, mutta sillä ei
ole suurta valtiollista merkitystä."
"En ymmärrä kaikkea, mitä sanot, herra; mutta sinä olet oikeassa:
valkoihoiset ovat viisaampia kuin me ja sen vuoksi myös mahtavampia."
"Sen tähden meidän täytyy tulla yhtä viisaiksi kuin he."
"Hyvää huomenta, Pablo ja Tenanga", kuului Marian vieno ääni, ja hän
astui vanhaan ponchoon kietoutuneena nuorukaisten luo.
"Oi, sinä olet jo iloinen, Mariquita?"
"Joko? Oi, minä olen nukkunut kauan, ensi kerran pitkiin aikoihin
oikein levännyt, olen kuin uudesti syntynyt. Olen jo käynyt lähteellä
peseytymässä ja pukeutunut aamupukuuni", sanoi hän hymy silmin
viitaten vaippaan, joka kietoi hänen hentoa, palelevaa vartaloaan.
Rauhaisasta yölevostaan huolimatta hän näytti kuitenkin hyvin
kalpealta ja rasittuneelta.
"Istu aterioimaan, mitä meillä on, sitten lähdemme matkaan."
"Niin, niin, Pablo, kuinka minä ikävöin äidin luo!"
Tenanga nousi kunnioittavasti paikaltaan, ja Maria istui Pablon
viereen, söi suklaan ja maissileipää ja joi vettä, jota Tenanga
toi banaaninlehdellä. Aterioituaan he astuivat ulos raunioista ja
pyrkivät pitkin laakson reunaa siihen paikkaan, mistä nuorukaiset
olivat nousseet vuorille.
Ennenkuin he astuivat vuorensolaan, joka oli sulkeva vanhan
maya-linnan heidän näkyvistään, kääntyi Pablo vielä kerran: "Jos
nimesi tähän asti on ollut Onnettomuuden talo, niin olet täst'edes
Onnen talo: sinä annoit sisareni takaisin."
Sitten alkoi vaikea laskeutuminen sateiden kovertamaa uomaa myöten,
jossa molemmat nuorukaiset voimakkain käsivarsin auttoivat nuorta
saatettavaansa. Päästyään kalliopengermälle he levähtivät kotvan ja
alkoivat taas laskeutua.
Vihdoin he, Marian vielä liiaksi rasittumatta, pääsivät laaksoon,
jonka kallioluolassa molemmat mayat olivat levähtäneet ja jonne
heidän hevosensa olivat jääneet.
Kuljettuaan kotvan aikaa laaksossa, jossa jo kuumuus alkoi vaivata,
pani Pablo käden suulleen ja päästi kimeän, kauas kuuluvan
vihellyksen.
Tuokion kuluttua hän vihelsi vielä toistamiseen.
Korskuna, iloinen hirnunta, nopea kaviontöminä oli vastauksena, ja
kimo nelisti heitä kohti.
"Oi Pablo, sehän on sinun Prestosi, voi, kuinka hyvä!"
Kimo ehti luo, painoi tuttavallisesti päänsä Pablon olkapäähän ja oli
mielissään isäntänsä silittelystä.
"Tiesinhän sen, Presto, ettet juoksisi minulta karkuun."
Mariakin silitti ratsua.
"Kas niin, nyt voimme nostaa sinut pian satulaan, Mariquita."
He kulkivat verkalleen eteenpäin, ja kimo seurasi kuin uskollinen
koira.
Hetkisen kuluttua he huomasivat myös Tenangan ratsun rauhallisesti
herkuttelevan heinikossa.
Suopungillaan Tenanga sai sen pian ulottuvilleen.
He löysivät luolan, jossa olivat yöpyneet, ja suitset ja satulat
siellä koskemattomina.
Marian tähden, jota vaikea tie oli kovin jo rasittanut, levähdettiin
kauan, ja Pablo satuloi kimon hänelle.
Tenangalle, joka jo istui ratsullaan, hän sanoi: "Ratsasta edellä
ja pidä silmällä sotilaspartioita, en mielelläni tahtoisi kohdata
kapinallisia; me tulemme hitaasti jäljessä. Jos tapaat hallituksen
joukkoja, niin ilmoita, että kenraali de Lerman tyttärentytär
tarvitsee heidän suojelustaan."
Azualin poika kiidätti pois.
"Voitko hyvin, Mariquita?"
"Aivan hyvin, Pablo, nyt, kun olen luonasi. Olen vain hiukan vielä
uupunut, mutta se menee ohi."
Pablo heitti pyssyn olalleen ja tarttui kimon suitsiin.
"Me menemme nyt johonkin kylään, missä minut tunnetaan; toivottavasti
voivat siellä asuvat valkoihoiset antaa sinulle vaatteita."
"Niinkuin tahdot, rakas Pablo."
Nuorukainen talutti ratsua varovasti, mutta ripeästi eteenpäin, tuon
tuostakin katsahtaen taakseen ja nyökäyttäen päätään Mariquitalle,
joka aina vastasi siihen herttaisesti hymyillen.
Siten hän oli taluttanut kimoa pitkän taipaleen, ja he olivat juuri
siirtymässä pois vuoristosta, kun Tenanga palasi.
"Mitä nyt?"
"Kapinallisten väkeä on vastassa, herra, myöskin San Martino on
heidän vallassaan."
"Siis olisi meiltä tukittu tie hallituksen joukkojen leiriin. Paha
juttu."
"Minä huomasin ratsastaessani suuren kartanon, herra."
"Menemme sinne, jotta donna Maria saisi siellä apua."
Tenanga ratsasti muutamia satoja askelia edellä, ja Pablo ohjasi
hevosen niittyjen ja pikku metsikköjen poikki, kunnes he saapuivat
tielle, joka kulki viljelysmaiden keskitse. Pian he näkivät komean
herraskartanon, jonka ympärillä oli ulkorakennuksia.
Lähemmäksi tultua Pablo antoi Tenangan ja Marian pysähtyä ja meni
itse talon parveketta kohti, jossa joku herra lepäili keinuverkossa.
Hän kohotti päätään Pablon lähestyessä.
Pablo tervehti ja kysyi: "Onko minulla kunnia puhutella tämän talon
isäntää?"
"Kuka sinä olet sitten, ruskea nulikka, että minua uskallat
puhutella?" kuului keinusta tuikea ääni.
Välittämättä äänensävystä Pablo vastasi: "Tulen pyytämään
vieraanvaraisuutta eräälle señoritalle, joka on uskottu huostaani."
"Sepä on todellakin uskomatonta röyhkeyttä", virkkoi terävä naisääni,
ja nyt vasta Pablo huomasi lihavan naisen, joka istui keinutuolissa,
"nuo intiaaniroistot käyvät päivä päivältä yhä hävyttömämmiksi. Mene
vertaistesi luo, poika, tuolla pihan takana ovat työläisasunnot."
Pablon ulkoasu näytti kyllä jotenkin rosvomaiselta, eikä hän sitä
salannut itseltään; hän ei ollut suotta retkeillyt vuoristossa,
yöpynyt taivasalla, ollut taistelussa; hän vastasi sen vuoksi
kohteliaasti: "Vaikka en ole mikään työläinen, señora, voisin
kuitenkin tyytyä yösijaan siellä, jos herrastalo on minulta suljettu.
Mutta señorita d'Irala odottaa tuolla."
"_Caramba_, mitä tuo intiaani lörpöttelee!" huusi herraskartanon
isäntä, "herrastalo minulta suljettu! Jopa nyt jotakin! Kuka sinä
sitten olet, sinä cochino?"
Pablo, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, sanoi ylpeästi:
"Ainakin kohteliaampi mies kuin tämän talon isäntä."
"Roisto sinä olet!" karjui kartanonomistaja.
"Ruoskita hänet ja naikkonen, joka odottaa tuolla. Mahtaa olla kaunis
señorita", kuului jälleen señoran terävä ääni.
Jo läheni talosta muutamia palvelijoita, jotka isäntäväen äänekäs
kiihko houkutteli paikalle.
"Ellet nyt suori tiehesi, sinä punainen heittiö, niin ruoskitan sinut
pois, ymmärrätkö?"
Pablo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä.
"Punanahkahan on aseistettu. Ottakaa häneltä pyssy pois."
Pablo, jonka viha oli noussut tällaisesta kohtelusta, otti nopeasti
aseen olaltaan ja sanoi katsein, jonka uhka sai palvelijat
peräytymään: "Se maksaisi verta, señor."
Jo karahutti luo Tenangakin ase kädessään nähtyään, kuinka Pablo
tarttui pyssyyn.
_"Caracho!"_ karjui kartanonomistaja taas keinuverkostaan.
"Anna olla, Felipe", sanoi hänen rakas puolisonsa, "tähän aikaan
kuljeksii niin paljon värillistä roskaväkeä ase kädessä ympäri maata,
että saamme olla iloisia, kun emme joudu tekemisiin heidän kanssaan.
Menköön menojaan!"
Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena tästä kohtelusta, joka koski
vain hänen ihonväriään, sillä valkoihoista työläistään ei mies olisi
siten kohdellut, Pablo palasi Marian luo, joka otti hänet vastaan
pelokkain katsein.
"Eivätkö he kohdelleet sinua ystävällisesti, Pablo?"
"Eivät ainakaan vieraanvaraisesti", vastasi Pablo katkerasti
hymyillen, "tule sisko, meidän täytyy kulkea edelleen".
He ratsastivat tietä, joka vei itään päin, vainioiden ja lehtojen
välitse. Vainioilla ei näkynyt ihmisiä, eikä ketään tullut heitä
vastaan.
"Jospa vain voisin hankkia sinulle muulin, Mariquita, jotta
pääsisimme kulkemaan nopeammin."
Mennessään tietä reunustavan metsikön läpi he kohtasivat muutamia
ratsastajia, jotka näyttivät saattavan kahta naista.
"Pois tieltä punaiset hylkiöt!" huusi heille muuan ratsastajista.
"Seis, Fernando, sehän on valkoihoinen tyttö, jota tuo peoni
kuljettaa", sanoi toinen.
"Näyttää olevan omituista seuraa", mutisi ensimmäinen vastaan.
Silloin ratsasti Maria molempien naisten luo ja sanoi: "Jumalan
rakkauden tähden, señorat, armahtakaa minua, tyttöraukkaa."
"Kuka te olette, kuinka olette joutunut kulkemaan moisessa seurassa?"
"Minä olen señorita d'Irala, don Antonion tytär, señora."
Lapsellinen herttaisuus, joka väreili Marian kasvoilla, ei voinut
olla vaikuttamatta naisten mieliin.
"Señorita d'Irala? Tunnen sen nimen. Tällaisessa tilassa. Minne te
aiotte?"
"Minä etsin isääni, joka on conden sotajoukossa."
"Niin, se ei vielä selitä sitä tilaa, jossa teidät tapaan."
"Pahat ihmiset ryöstivät minut del Rocasta, ja Pablo on minut
pelastanut."
"Omituista", sanoi eräs ratsastajista. "Kuinka asian laita on,
poika?" hän kysyi Pablolta.
"Juuri niinkuin señorita sanoo", vastasi tämä kuivasti.
"Minä tunnen don Antonio d'Iralan", sanoi toinen taas, "hänellä on
kyllä tytär".
"Minä otan hänet mukaani", sanoi vanhempi naisista sille herralle,
joka oli ensiksi puhunut ja joka luultavasti oli hänen miehensä, "hän
näyttää kuitenkin olevan hyvää sukua".
"Minusta nähden", murisi mies äreästi. "Ota vain, ja laittautukaa
tiehenne, ruskeat junkkarit, señorita lähtee meidän kanssamme."
"Mutta en ilman Pabloa", sanoi Maria hädissään, "hän on minun
veljeni".
"Anna joukkion mennä menojaan, Juana, sekä señoritan että hänen
Pablonsa, niistä on vain harmia, varsinkin näinä aikoina. Petkuttajia
he ovat eikä muuta. Tule."
He ratsastivat edelleen; naiset loivat kuitenkin Mariaan osaaottavan
silmäyksen. Maria näytti hyvin alakuloiselta ja Pablo hyvin synkältä.
"He eivät olleet hyviä ihmisiä. Saata minua edelleen, veljeni." He
jatkoivat matkaansa, yhä tarkasti varoen sotilasjoukkueita.
Pablo oli yömajasta huolissaan, sillä hennon tytön yöpyminen
taivasalle näytti hänestä kovin vaaralliselta. Kun he illansuussa
taas näkivät erään herraskartanon, meni Pablo katkerista
kokemuksistaan huolimatta suoraan sinne.
Hän tapasi tilanomistajan vaimoineen ja lapsineen parvekkeella ja
astui hattu kädessä heidän luokseen.
"Mitä tahdot, intiaani?"
"Pyydän yösijaa señorita d'Iralalle."
"Señorita d'Irala", toisti hämmästyneenä nuorenpuoleinen señora, "ei
suinkaan don Antonion tytär?"
"Kyllä, don Antonion tytär."
"Miten señorita on tänne joutunut?"
"Se on pitkä ja surullinen tarina, señora, donna Maria kertokoon sen
itse."
"Missä hän on? Minä näin hänet lapsena del Rocassa, hänet ja tuon
pienen ruskean pojan, jotka don Antonio pelasti meren sylistä."
Hän kääntyi miehensä puoleen. "Oi, Ricardo, anna hänen heti tulla
sisään; donna Inez ja minä olemme jo vuosikausia olleet tuttavia."
"Tuo señorita tänne, poika", sanoi herra Pablolle.
Pablo viittasi Marialle.
Señor ja señora Avila olivat sekä kummastuneet että kauhuissaan
nähdessään Marian sellaisessa tilassa. Mutta kun kalpea tyttö seisoi
heidän edessään katsellen heihin rukoilevasti kyyneleisin silmin,
sanoi señora Avila syvästi liikuttuneena: "Tule tänne, lapsiraukkani.
Kuinka olet tuollaiseen tilaan joutunut?"
Vastauksen asemesta Maria purskahti kyyneliin.
"Tule, tule, rauhoita mielesi ja kerro sitten minulle kaikki."
Hän kiersi käsivartensa Marian kaulaan ja vei nyyhkyttävän tytön
huoneisiinsa.
"Mistä te sitten tulette?" kysyi tästä kaikesta kummastunut
tilanomistaja.
"Lännestä, vuorilta."
"Autiolta sierralta."
"Donna Marian oli don Antonion tigrero ryöstänyt kiristääkseen
hänestä lunnaita; minä ja toverini olemme hänet vapauttaneet."
"Oletko kenties se intiaani, joka don Antoniolla oli kodissaan?"
"Niin olen, señor."
"Hyvä, hyvä, että tunnet niin suurta kiintymystä ja kiitollisuutta
hyväntekijöitäsi kohtaan. Sehän on ihmeellinen juttu, sitä olen
utelias kuulemaan. Hae jostakin suojaa ja pyydä antamaan itsellesi
ruokaa; puhumme huomenna enemmän."
Ylenkatseellisesti ja suuttumuksesta vavahtaen Pablo kääntyi pois ja
meni Tenangan luo.
"Mihin menemme yöksi?"
Hiukan hämmästyneenä Tenanga vastasi: "Ellemme jää tänne, niin tuolla
on kylä, siellä kai saamme yösijan."
Pablo hypähti kimon satulaan.
"Ratsastakaamme sinne."
He tulivat majataloon ja pääsivät katon alle.
"Oletteko sotamiehiä?" kysyi majatalon isäntä.
"Emme ole. Onko sotaväkeä läheisyydessä?"
"Onpa kyllä, tarpeeksi lähellä, ovat olleet monesti täällä,
muonavaroja hankkimassa, vievät meiltä kaikki."
"Kapinallisiako?"
"Mistä minä tiedän! Rosvoja ainakin", murisi isäntä harmissaan.
Nuorukaiset saivat illallisen ja menivät sitten nukkumaan. Pablo oli
onnellinen tietäessään Marian olevan hyvässä naisellisessa suojassa.
Aamulla hän koetti kylästä saada ostetuksi parempia vaatteita, mutta
turhaan. Kun hän nyt saatuaan Marian turviin piti ensimmäisenä
velvollisuutenaan saattaa don Antoniolle tiedon Marian pelastuksesta
ja tämän nykyisestä olinpaikasta, hän lähti Tenangan kanssa Avilan
kartanoon jättämään Marialle hyvästi ja ilmoittamaan hänelle
aikeistaan.
Kun hän pyysi erästä palvelijoista ilmoittamaan hänet señorille tai
señoralle, mitteli tämä häntä päästä jalkoihin ja sanoi: "Intiaaneja
ei ilmoiteta, he odottavat keittiössä tai pihalla."
Kuumana kuohahti veri Pablon sydämessä, hänen teki mieli kurittaa
palvelijaa, mutta hän hillitsi itsensä.
Hän odotti näennäisen rauhallisena parvekkeella, kunnes señora
onneksi jo kohta ilmestyi.
"No, mitä asiaa sinulla on tänne?" kysyi señora hänet huomattuaan.
"Tahdon heittää hyvästi donna Marialle."
"Hän on sairaana, kuumeessa, olen juuri lähettänyt hakemaan lääkäriä,
mutta sanon kyllä hänelle, että olet ollut täällä."
Pablo kätki suuttumuksensa tuosta sinuttelusta, joka niinikään koski
vain hänen ihonväriään, kohteliaaseen esiintymiseen ja vastasi:
"Pelkään, että donna Marian mieltä pahoittaisi, jos poistuisin
heittämättä hänelle hyvästi."
"Mieltä pahoittaisi?"
Oli jotakin loukkaavaa äänensävyssä, jolla talon rouva toisti nämä
sanat.
"Niin, lapsesta saakka olemme olleet leikkitovereita ja ystäviä.
Kenties señora kuitenkin sallii kysyä donna Marian mieltä?"
Señora lähetti palvelijattaren kysymään señoritalta, tahtoiko ja
voiko tämä nähdä intiaania.
Palvelijatar palasi pian ja sanoi: "Señorita on iloinen don Pablon
tulosta."
Señoran viittauksesta hän johti sitten Pablon sisähuoneisiin, missä
tämä tapasi Marian sohvalla lepäämässä vaipoilla peitettynä.
"Minä olen oikein sairas, Pablo", hän sanoi ojentaen tälle kätensä
heikosti hymyillen.
Pablo tarttui siihen ja tunnusteli valtimoa. Marialla oli kuume,
mutta ei sentään korkea.
"Se on hyvin ymmärrettävissä, Mariquita. Mielenliikutukset ja
ponnistukset olivat sinulle liian vaikeita, mutta sinä voimistut pian
jälleen."
"Minä toivon niin. Sinä aiot lähteä pois, rakas Pablo?"
"Niin, Mariquita, tahdon ilmoittaa niin pian kuin voin don Antoniolle
ja donna Inezille, että heidän ei enää tarvitse itkeä lapsensa
menetystä."
"Niin, Pablo, tee se, he ilostuvat siitä, ja sitten tule takaisin
minua noutamaan, niin palaamme yhdessä del Rocaan."
Pablo hymyili hänelle vastaamatta.
"Vie vanhemmilleni paljon terveisiä ja sano heille, että señora Avila
on ollut hyvin hyvä minulle. Tervehdi myös rakasta vanhaa isoisää;
saat nähdä, mikä kelpo vanhus hän on."
"Varmaan." Nytkään Pablo ei tahtonut hänelle sanoa, että vanhus
kaiken todennäköisyyden mukaan ei enää ollut elävien ilmoilla.
"Donna Maria ei saa itseään liiaksi rasittaa", sanoi señora, joka oli
tullut huoneeseen, luoden Pabloon katseen, joka näytti kysyvän: "Etkö
huomaa sopivaksi poistua?"
Pablo ojensi Marialle kätensä: "Siis olkoon onni kanssasi, Mariquita;
toivon, että pian olet vanhempiesi luona."
"Jumala johtakoon tietäsi, rakas Pablo, varo pahoja ihmisiä, ja tule
pian takaisin."
Pablo nyökäytti vielä päätään hänelle, kumarsi kylmän kohteliaasti
talon rouvalle ja astui ulos huoneesta. Parvekkeella hän kohtasi
señor Avilan, jo vanhanpuoleisen, kopeakatseisen herran.
"No, kunnon ruskea poikaseni, oletko sanonut hyvästi
valtiattarellesi?"
"Ystävälleni, señor, olen kyllä."
Tilanomistaja katsoi häneen hyvin ihmeissään ja sanoi sitten
istuutuen: "Voinko millään muulla olla sinulle avuksi?"
"Olisin kiitollinen, jos voisin saada vaatteita; omani ovat
retkeillessäni joutuneet arveluttavaan kuntoon."
"Käsken taloudenhoitajan antamaan sinulle työmiehenpuvun." Nähden
Pablon oudoksuvan katseen hän lisäsi vielä loukkaavasti hymyillen:
"Caballeronpukuja minulla ei ole punaihoisille. Kas tuossa, pistä
tuo puoli unssia taskuusi, poika", ja hän heitti kultarahan Pablon
jalkojen eteen.
Ottaen ylpeimmän ryhtinsä Pablo sanoi: "En tiedä, mikä saa señor
Avilan minua näin kohtelemaan. Kun teidän esi-isänne vielä olivat
maantierosvoja ja varastelivat köyhiltä intiaaneilta, hallitsivat
minun esi-isäni kuninkaina tässä maassa."
Hän käänsi selkänsä tilanomistajalle, joka istui ikäänkuin
kivettyneenä, ja meni ratsunsa luo, jota Tenanga piteli lähettyvillä.
"No, varrohan, poika, jos ei olisi tuota sairasta tyttöä, niin
antaisin parkita nahkasi, niin että sen muistoksi lankeaisit
polvillesi joka ainoan caballeron edessä. Moista julkeutta en ole
vielä ikinä kohdannut."
Jäytävän vihan vallassa Pablo ratsasti ääneti pois. Oli ollut liian
monta nöyryytystä lyhyellä aikaa.
Hän sulki vihan sydämeensä. "Teen velvollisuuteni Mariaa ja don
Antoniota kohtaan", hän ajatteli, "ja sitten kartan valkoihoisten
ylpeätä sukua. He kohtelevat meitä kuin elukoita."
Pyrkiessään hallituksen joukkojen päämajaa kohti molemmat nuorukaiset
saivat käyttää kaiken oveluutensa välttääkseen kapinallisten
partiojoukkueita. Se onnistui heille; kolmannen päivän iltana he
lähestyivät hallituksen joukkojen etuvartioita.
Onneksi osui vartioiden joukossa olemaan mies, joka oli ollut don
Antonion väessä silloin, kun Pablo taisteli hänen rinnallaan.
"Ah, sinäkö se olet, kelpo intiaani?" sanoi sotilas iloisena, "aiotko
pestautua joukkoomme? Sinusta saamme oivan soturin."
"Minä etsin don Antoniota, señor, tuon hänelle tärkeitä sanomia."
"Sitten satuit pahaan aikaan. Kapteeni ei ole leirissä, hän on
ratsastanut señoraansa vastaan. Mutta jos sinulla on tärkeitä
sanomia, annan saattaa sinut päämajaan; siellä voit ilmoittaa
uutisesi kenraali Callegolle tai itse condelle."