Lähenevä kosto.
Amatitlanin ja Carinan välillä ratsasti señor Luis de Mendez
eteenpäin. Tienvarsi oli autiota, maassa raivoava sota oli sen
hävittänyt.
Mendez oli vaipunut mietteisiin. "Nuo konnat luulevat minun olevan
käsissään", mutisi hän itsekseen, "mutta he pettyvät. Kukapa uskoisi
rosvoja, jotka sitäpaitsi eivät saa näyttäytyä, elleivät tahdo
päästä roikkumaan hirsipuussa? Mutta silti minun täytyy toimittaa
heidät pois kimpustani. Luulen, että on parasta mennä kalliin
isosetävainajani leiriin, mihin jo hellänä sukulaisena ja perillisenä
olen velvoitettu, ja panna siellä väki rosvojen jäljille. Komppania
tarkka-ampujia on kyllä puhdistava vuoriston; silloin minä olen
heistä päässyt. Kunpa vain saisin tarkan tiedon, millä kannalla
sota-asiat oikeastaan ovat. No, hallituksen joukkojen leirissä sen
kyllä saa tietää. Luulenpa, että siellä on laita huonosti; mutta
silloin vielä kyllä on aikaa kääntyä señor Sarmienton puoleen. Minä
en ole taistellut häntä vastaan; ja on kylläkin luonnollista, että
tämä kuolemantapaus saattaa minut conden leiriin. Muuten pidetään
hänen kuolemaansa nähtävästi salassa, kylässä ei siitä tiedetty
mitään. On kyllä ymmärrettävää, ettei tahdota päästää tietoa liian
varhain Sarmienton kuuluville."
Tällaisissa mietteissä, jotka tuon tuostakin pukeutuivat
puheenmutinaksi, hän ratsasti tietään.
Jonkin aikaa ratsastettuaan hän alkoi huomata pieniä ratsuvartijoita,
joita oli asetettu eri paikkoihin; ne olivat merkkinä siitä, että
hän lähestyi leiriä. Hän tapasi myös muulijonoja, jotka kuormattuina
kulkivat leiriä kohti, arvatenkin kuljettaen muonatarpeita joukoille.
Pysähtymättä niiden luo hän kannusti ratsuaan eteenpäin.
Karski huuto: _"Quien va alla?"_ joka kuului tienviereisestä
pensaikosta, pysähdytti hänet, ja samassa hän oli muutamien
peitsimiesten ympäröimänä.
"Minä olen ystävä, señorit, ja haluan tulla saatetuksi päämajaan,
minne minulla on tärkeitä tietoja annettavana."
"Hyvä, Pepe ja Jaqimo, saattakaa señor seuraavalle vartiolle", sanoi
tämän kenttävartion komentaja. Pian ennätti Mendez saattajineen
vahvemman ratsuväkiosaston luo. Sen päällikkönä oli parrakas
kersantti, jonka haltuun Mendez asianmukaisesti ilmoittaen jätettiin.
"Te pyritte päämajaan? Kuka te siis olette?"
"Minä olen kenraali de Lerman sukulainen Luis de Mendez."
Kersantti, sama, joka oli vienyt Pablon vankina mukaansa katsahti
häneen kovin kummastuneena eikä erityisen ystävällisesti.
"Niinkö? Vai señor de Mendez? Täällä on parhaillaan läheisyydessä
don Antonio, joka tarkastaa kenttävartiota. Hän on saattava teidät
perille, señor."
Hänen käskystään asettui Mendezin ympärille muutamia peitsimiehiä
toisesta joukosta, joille kersantti näytti vielä antavan erikoisia
määräyksiä, ja yhdessä he nelistivät pitkin katua.
He lähestyivät paikkaa, missä joukkoja majaili, ja pysähtyivät
ravintolan kohdalle, jossa peitsimiehiä seisoi portilla vartiona.
"Onko kapteeni sisällä?"
"On."
Sotamies laskeutui hevosen selästä ja astui sisään. Hän palasi heti
takaisin ja käski Mendezin seurata jäljestä. Astuttuaan talon ovesta
sisään Mendez seisoi don Antonion edessä.
Hän pelästyi tämän kasvojen ilmettä.
"Mikä tuo teidät tänne, señor?" kuului lyhyt, jyrkkä kysymys.
"Oi, don Antonio, sanoma suuresta onnettomuudesta, joka on kohdannut
sukuani ja koko maata; minä olen aivan lohduton."
"Mitä onnettomuutta te sitten tarkoitatte?"
Mendez säpsähti, mutta sanoi sitten: "Minulle saapui surullinen
sanoma, että kallis isosetäni on kuollut."
"Oh, nyt käsitän koko teidän tuskanne, señor de Mendez. Te saitte
varmaankin tuon ilosanoman mulattinne kautta?"