Vuoristossa.
Pablo heräsi varhain levottomasti nukuttuaan. Ulkona oli vielä
pimeä. Luolan suuaukosta hän näki vain muutamia tuikkivia tähtiä.
Hänen ajatuksensa kulkivat Marian luo. Hän tunsi tigreron synkän,
umpimielisen luonteen. Hän tiesi, että mies oli itsepintainen, ylpeä,
taikauskoinen ja samalla kostonhimoinen sekä kuten kaikki intiaanit
julmuuteen taipuvainen; mutta hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, mistä
syystä Tamay oli hänet kavaltanut. Se oli hänelle arvoitus, jota hän
turhaan koetti ratkaista. Joka tapauksessa Tamay oli vaarallinen
vihollinen; ja jos Maria oli hänen vallassaan, oli Tenanga todellakin
oikeassa vakuuttaessaan, että Tamayn suhteen oli käytettävä kokonaan
toista menettelytapaa kuin mulatin ja neekerin.
Katalan Mendezin hartain toivo oli tietysti nyt conden kuoltua
saada Mariakin pois päiviltä, eikä se tietysti ollut vaikeata nyt,
kun Maria maailman silmissä jo oli kuollut. Hänen ainoa toivonsa
oli, että tuolta konnalta luultavasti puuttui rahoja kätyriensä
palkkaamiseksi.
Kun Tenanga heräsi, nousi Pablokin jalkeille. He astuivat luolan
suulle. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus; hevoset lepäsivät
rauhallisesti nurmikolla.
Hiljaa maya sanoi: "Lienee parasta, herra, että kiipeämme vuoren
harjalle; sieltä voimme tähystää ja samalla nähdä, mihin suuntaan
selänteet kulkevat."
"Tehdään niin."
Oli jo kyllin valoisa, jotta he heti saattoivat ruveta kiipeämään.
He joivat lähteestä, joka lorisi heidän jalkainsa juuressa, söivät
hiukan Tenangan metsästyslaukusta ja alkoivat sitten kavuta
korkeuteen. Hevoset he jättivät paikalleen, kätkivät satulat ja
suitset luolaan, mutta suopungit he ottivat mukaansa.
He olivat jo saapuneet melkoisen korkealle, kun aurinko nousi.
Tenangan viittauksesta he heittäytyivät maahan pitkälleen, ettei
kukaan heitä huomaisi. Äänettöminä he odottivat siinä, kunnes päivä
kohosi korkeammalle hajoittaen maisemaa peittävän sumuhunnun, joka
pakeni raitista aamutuulta. Laajana levisi vuoristo heidän edessään
kirkkaassa auringonpaisteessa.
Tenanga viittasi itää kohti.
"Luulenpa, että tuolla päin on korppien pesä, noissa kallioissa on
varmaankin runsaasti luolia, solia ja rotkoja."
"Lähtekäämme."
"Meidän täytyy uudelleen laskeutua alas, sillä Tamay on valpas ja
pitää silmänsä auki."
He laskeutuivat alas ja saapuivat viimein laaksonpohjaan, josta ne
kalliot, joihin Tenanga oli viitannut, kohosivat.
Ääneti, varovasti he kulkivat eteenpäin etsien jotakin pääsyä
kallioiden sokkeloihin.
Viimein he joutuivat kapeaan rotkoon. Sen oli nähtävästi uurtanut
sadevesi, joka rajuilmoilla oli valtavana siitä raivannut itselleen
uran. He päättivät pyrkiä sitä myöten ylös.
Hidasta ja vaivalloista oli kulku yli irtonaisten vierinkivien.
Viimein he saapuivat pienelle, sileälle, ruohoa ja pensaita
kasvavalle tasanteelle. Rotko jatkui yhä ylöspäin, mutta he
olivat väsyneet ja istuutuivat lepäämään. Uusin voimin he sitten
alkoivat taas nousta ylöspäin ja saapuivat laaksoon, joka tummien
porfyyrikallioiden keskellä hymyilevänä avautui heidän eteensä.
Pablon katse osui ikivanhaan rappeutuneeseen kivimuuriin, joka
kotkanpesän lailla kohosi kallioista. Raunioituneet kivivallit
ympäröivät sitä, raunioiden välissä kasvoi puita ja pensaita, ja
suunnattoman suuria epäjumalankuvia makasi kumossa nurmella.
"Mikä tämä on, Tenanga?"
"Herra, jatkakaamme matkaamme", vastasi nuorukainen matalalla äänellä;
"tämä on se huone, josta vanhat miehet kertovat, minä tunnen sen
tuosta jumalanpäästä", ja hän osoitti noin neljän metrin korkuista
kivestä hakattua päätä, joka kohosi eräästä rakennuksen nurkasta.
"Ei kukaan maya astu siihen eikä lähene sitä vapaaehtoisesti, se on
Onnettomuuksien talo."
"Miksi sillä on sellainen nimi?"
"Tässä talossa polttivat espanjalaiset neljäsataa mayaa, miehiä,
vaimoja ja lapsia; nämä olivat epätoivoissaan häväisseet vanhoja
jumalia, jotka sitten hylkäsivät heidät hädässä. Öisin saattaa vielä
kuulla noiden ihmisraukkojen huokaavan ja valittavan; heidän varjonsa
leijailevat surullisina pylväskäytävissä."
"Koko maa on upotettu kansani vereen", sanoi Pablo surullisesti,
"kaikkialla raunioita, joilta kansani kuolinhuokaus kerran on
kohonnut".
"Menkäämme, herra", kuiskasi Tenanga, "tämän talon läheisyys tuottaa
vielä tänä päivänäkin mayoille onnettomuutta".
"Pysy loitolla, jos haluat; minä en pelkää vanhoja jumalia enkä
espanjalaisten uhrien kuolinhuokauksia, minä astun Onnettomuuden
taloon."
Huolestunut Tenanga ei voinut estää häntä lähestymästä raunioita;
mutta niin suuri oli nuoren intiaanin taikausko, että se voitti hänen
rakkautensa Pabloon: hän ei uskaltanut seurata nuorukaista.
Pablo ihmetteli jumalan jättiläismäisiä kasvoja, jotka suurin
silmin tuijottivat muurista eteensä ikäänkuin valppaina tähystellen
vihollista.
Hän astui rappeutuneita portaita ylös ja joutui yksinäisiin
käytäviin, joiden lävitse tuuli puhalsi. Pensaita, vieläpä puitakin
kasvoi muurin raunioiden keskellä. Pablo huomasi, että useissa
paikoin kulki portaita maanalaisiin huoneisiin, mutta häntä ei
haluttanut koetella niitä. Kivirakennuksen takaseinä liittyi jyrkästi
kohoavaan kallioseinään. Ovi johti ulkoilmaan. Pablo oli tyydyttänyt
halunsa nähdä näitä synkkiä raunioita ja palasi takaisin.
Tenanga, joka ei ollut liikahtanut paikaltaan, näki keventynein
mielin hänen palaavan vahingoittumattomana. Pabloa hämmästytti tämän
muuten niin rohkean nuorukaisen taikauskoinen pelko.
"Kuulitko heidän huokaavan?" kysyi Tenanga arasti.
"Kuulin vain tuulen hiljaa valittavan raunioituneissa käytävissä.
Tämä rakennus keskellä autioita kallioita vaikuttaa mahtavan
surullisesti."
"Näkymättömät varjelkoot kaikesta pahasta", sanoi Tenanga hiljaa.
He kulkivat laaksossa, kunnes uudestaan löysivät tien, jota lähtivät
kiipeämään.
Kun he olivat saapuneet paikalle, josta oli laaja näköala yli
kallioryhmien, sanoi Tenanga: "On paras, että eroamme nyt vähäksi
aikaa, herra. Mene sinä tuonne päin ja tähystä noita laaksoja,
minä menen vasemmalle ja teen samoin. Mutta älä jätä tuota puuta
silmistäsi, hän osoitti erästä korkealla kasvavaa, käyrärunkoista
havupuuta, joka näkyi kauas, jotta osaisit takaisin. Kun etsimme
kahtaalta, pääsemme pikemmin jäljille."
"Tehkäämme niin."
"Ole vain varovainen, muista aina pysyä suojassa niinkuin kettu ja
pidä pyssysi valmiina. Me olemme tekemisissä vaarallisten ihmisten
kanssa."
"Minä olen varovainen, älä ole levoton."
"Jos tahdot saada sanan minulle, niin vihellä kaksi kertaa nopeasti
sormiisi; jos vaara uhkaa, kolmasti; minä teen samoin. Kun olet
tutkinut nuo laaksot, niin palaat takaisin tänne."
Pablo astui hitaasti kiiveten vaarallista tietä eteenpäin
ja piiloutuen niin hyvin kuin mahdollista pensaiden ja
kallionlohkareiden suojaan. Hän tähysteli joka suunnalle, laaksoihin
ja rotkoteille yhä toivoen näkevänsä jotakin merkkiä ihmisten
läsnäolosta. Turhaan.
Kaikki oli autiota ja yksinäistä.
Hän katsahti ympärilleen; havupuu näkyi vielä. Väsymättä, usein
suurella vaivalla hän kiipeili oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas,
joka suunnalle tähystellen. Hänen hämmästyksekseen kävi ilma yhä
pimeämmäksi, hän huomasi sumun nousevan laaksoista.
Hän kääntyi taas katsomaan havupuuta; sitä ei enää näkynyt, sumuseinä
kohosi hänen silmäinsä ja puun välille.
Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kävi sumu.
Hän oli kapealla kalliopolulla, joka kulki aivan kuilun reunaa.
Koska olisi ollut hengenvaarallista pyrkiä eteenpäin, istuutui
hän kallionlohkareelle kärsivällisesti odottamaan, kunnes sumu
hälventyisi. Hän tiesi, että se tapahtuisi pian.
Pyssy polvien välissä hän istui siinä yksinään, ja sumu peitti
hänet kosteaan, harmaaseen vaippaansa, jonka läpi ei silmä päässyt
tunkeutumaan. Häntä vilutti.
Hetken aikaa hän oli istunut siten hievahtamatta, kun hänen valpas
korvansa äkkiä kuuli askelten kopinaa.
Pablo tarttui pyssyynsä ja kohosi seisomaan. Varjomaisena läheni
häntä miehenhahmo, joka nopeasti liikkui häntä kohti, ja sumusta
esiin sukeltaen seiso; hänen edessään -- Tamay.
"Tamay!"
"Jungunan poika!" huudahti maya, jonka sanomatonta hämmästystä ei
intiaanin stoalaisuuskaan voinut hillitä.
Pablo, joka pyssy kädessä seisoi valmiina laukaisemaan pienimmästäkin
epäilyttävästä liikkeestä, piti häntä tarkoin silmällä.
Mutta Tamay seisoi hievahtamatta, nojaten pyssynperäänsä maahan, ja
tuijotti Pabloon.
"Niin, Jungunan poika, puuma on tälläkin kertaa suojellut häntä
vihollista vastaan."
Ei kuulunut vastausta.
Pablo ymmärsi, ettei väkivallalla saisi mitään aikaan kavalan,
umpimielisen miehen suhteen ja sanoi tyynesti: "Sinä olit kerran
orvon ystävä, Tamay, ja hän on sinulle siitä kiitollinen. Sano
minulle nyt, missä sisareni on, ja anna hänet minulle takaisin."
"Etsi hänet", kuului jyrkkä vastaus.
"Don Antonio ja suuri conde antavat sinulle paljon rahaa, jos
luovutat heille tytön."
"Mitä Tamay rahalla tekee?"
Hetkisen kuluttua Pablo jatkoi tyynesti: "Olen kuullut mayojen olevan
sinulle vihoissaan, ja ystävät ovat kertoneet, että sinä luovutit
minut Chamulpolle voidaksesi sen tekosi ansiosta palata kansasi
pariin."
Tigreron kasvot olivat synkät kuin yö Pablon puhuessa.
"Minä olen, kuten tiedät, Jungunan poika, vanhojen kuninkaitten
jälkeläinen, ja maya-kansa on riemulla tervehtinyt hallitsijainsa
viimeistä perillistä Quichén palatsissa; kaikkialla, missä hän
näyttäytyi sekä Guatemalassa että Yucatanissa, on kansa iloisena
vastaanottanut hänet."
Tamay kuunteli tarkasti.
"Minä tahdon tehdä kaikki, mitä voin, lepyttääkseni mayat sinua
kohtaan; Tamay, anna minulle sisareni takaisin."
Tamayn ääni ilmaisi kolkkoa vihaa hänen vastatessaan: "Sinun isäsi
on karkoittanut minut kansani luota, tehnyt minut kunniattomaksi,
kironnut minut ikuiseen yöhön; hänen sukunsa pitää hävitettämän maan
päältä."
"Mutta sinä voit vielä kohota aurinkoon", sanoi Pablo, "jos Jungunan
poika antaa sinut takaisin kansalleen".
"Ei, ei!" huudahti muuten niin levollinen mies äärimmäisen
epätoivoisena, "se ei ole mahdollista; Junguna yksin voisi antaa
anteeksi, hän yksin, mutta hän on kuollut. Kun näin merkkisi, aioin
lähettää sinut hänen jälkeensä Chamulpon avulla, joka sinua vihaa ja
pelkää, sillä itse en tahtonut kohottaa kättäni sinua vastaan."
"Sinä näet, että näkymättömät ovat kanssani."
Tamay painoi päänsä alas.
"Ja sitäpaitsi, Tamay, mitä on isäni menettelyllä sinua kohtaan
tekemistä lapsiparan kanssa, jonka olette ryöstäneet? Anna hänet
vanhemmilleen takaisin ja ota siitä kultaa, maata, mitä haluat."
"En anna", sanoi hän hurja vihan tuli silmissään. "Minusta on tullut
kurja mies, heidän kaikkien täytyy tulla onnettomiksi. Kartanonherra
on häväissyt minua xinkojen nähden, minä annan hänelle nukkensa vasta
kuolleena takaisin. Jos minun täytyy vaipua yöhön, saavat he maan
päällä vaeltaa sydämen pimeydessä. Sinä myöskin, kuninkaanpoika, sen
sukua, joka on minut tuominnut hylkiöksi. Minä olen vihannut sinua
siitä hetkestä, jona näin merkin rinnassasi. Jouduinpa minne jouduin,
vien mukaani, mitä te rakastatte, myöskin sinun valkean sisaresi,
Jungunan poika. Te muistatte vielä kauan Tamay metsästäjää."
Ennenkuin Pablo ehti vastata sanaakaan miehelle tämän tavattoman
intohimon purkaukseen, oli Tamay heittäytynyt maahan ja kadonnut
usvaan kuin aave.
Pablo jäi paikalleen synkkä epätoivo sydämessä: hän oli kuullut
sisarensa kuolemantuomion. Sumu esti häntä liikkumasta. Tuskallisen
pitkiä olivat tuokiot, jotka hän siinä istui. Hän tunsi Tamayn
julmuuden ja rotunsa kiihkomielisyyden.
Vihdoin usva oheni, aurinko häämötti sen läpi jo kalpeasti hohtaen.
Tuuli alkoi henkäillä; suurina aavemaisina huntuina kohosi usva
leijaillen kukkuloiden ympärillä; silloin Pablo vihdoin keksi
jälleen käyrärunkoisen merkkipuun. Hän ei ollut voinut huomata,
mihin suuntaan Tamay oli kadonnut, muuten hän olisi kai kiihkoissaan
seurannut tätä. Hän tähysteli tätä, surmaava tuliputki kädessään,
mutta turhaan. Silloin hän palasi niin nopeasti, kuin epätasainen maa
salli, merkkipuun luo.
* * * * *
Ahtaassa laaksossa, korkeiden kallioseinäin keskellä, oli pensasten
ja banaanipuiden ympäröimä, karkeatekoinen, turvekattoinen hirsimaja.
Lähellä sitä oli aitaus, joka oli rakennettu kalliota vasten ja
nähtävästi toimi keittiönä, sillä siitä kohosi savu, ja tuon
tuostakin kurkisti sieltä ryppykasvoinen intiaanieukko majaan päin,
kuunteli ja katosi takaisin aitaukseensa. Viimein hän tuli ulos
kantaen höyryävää suklaamaljaa ja tuoreita maissikakkuja ja meni
majaan.
Pienessä huoneessa oven vieressä istui kurjan näköisenä donna Maria
matalalla vuoteella. Hänen tumma tukkansa riippui epäjärjestyksessä
kalpeille kasvoille, silmät tuijottivat suurina, melkein aavemaisina
eteensä. Laihat kädet olivat ristissä sylissä, hän näytti tylsältä ja
tahdottomalta.
Eukko astui sisään ja laski suklaamaljan lattialle.
"Nyt valkokyyhky syö ja juo", hän sanoi ystävällisesti
espanjankielellä. Maria ei näyttänyt häntä huomaavan.
"Señorita ei aina saa olla surullisissa ajatuksissa, siitä käy sielu
heikoksi ja ruumiskin."
"Mitä te minulle aiotte?" kysyi Maria valittavalla äänellä.
"Olehan toki rauhallinen, señorita. Sinä kysyt yhä samaa asiaa, enkä
minä voi sinulle vastata."
"Miksi et vie minua omaisteni luo, muori kulta? He antaisivat sinulle
kultaa ja lahjoja kukkuramitoin."
"Niin, kulta on hyvää, kirkkaat, kauniit unssit ovat hyviä, minä olen
nähnyt muutamia, ne ovat hyviä ja lahjat myös; mutta sinun täytyy
odottaa, kyyhkyläiseni, kunnes Tamay vie sinut takaisin, hän tekee
sen kyllä."
"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa, en milloinkaan. Miksi hän
on laahannut minut hirveästä tulipalosta tänne, hän ja tuo kauhea
neekeri?"
"Oi, voi, he ovat viisaita", hihitti ämmä, "he tahtovat saada paljon
rahaa valkoihoisilta señoritasta, minä kyllä tiedän".
"Ei, ei, heillä on muuta mielessä. Rakas isäni ja isoisäni
antaisivat paljon unsseja tyttöraukastaan. Tamay tietää sen eikä
kuitenkaan anna minua takaisin. Minua kammottaa, kun näen tuon
synkän tigreron tulevan. Oi muori kulta, hän on jättänyt Pablonkin,
minun veljeni Pablon, vihollisten käsiin, vaikka tämä kuuluu mayojen
kuningassukuun. Miksi hän meitä vihaa?"
Vanha vaimo sanoi hiljaa: "Sinä olet jo monesti puhunut minulle
kuningasten jälkeläisestä; mutta sinä varmaan erehdyt, kuninkaat ovat
kaikki kuolleet."
"Estäköön Jumala, että puhuisit totta ja että minun Pablonikin olisi
kuollut."
"Tamay ei kohota kättään kuninkaitten perillistä vastaan."
"Niin hän on kuitenkin tehnyt."
Vaimo huojutti päätään edestakaisin.
"En tiedä, mitä on tapahtunut ennen aikaan ja miksi Tamay ei ole oman
heimonsa luona. Hän on suuri metsämies ja suuri soturi, minä tunnen
hänet nuoresta saakka; mutta sekä punaiset että valkoiset miehet ovat
olleet hänelle pahoja, ja hän kantaa katkeraa vihaa sydämessään."
"Muori kulta, vie minut pois täältä, pois, pois, minne hyvänsä",
puuskahti Maria sydämensä hädässä puhumaan, "vain pois; he tappavat
minut muuten, minä näen sen Tamayn silmistä. Vie minut pois!"
"Se olisi meidän molempien kuolema; Tamay on hirmuinen, lapsiparka."
Maria risti kätensä ja sanoi hiljaa: "Minä kuolen muutenkin, jos
minun täytyy vielä viettää näin kauheita päiviä kaukana omaisistani."
Sitten hän istuutui jälleen epätoivoisesti tuijottaen eteensä.
Vaimo meni hitaasti ulos.
Tamay, joka tunsi eukon ennestään, oli tavannut tämän del Rocasta
poistuessaan ja ottanut tämän mukaansa itselleen keittäjäksi ja
vartioimaan Mariaa itse poissa ollessaan. Hän piti vankinsa tarkoin
oman valvontansa alaisena päästämättä neekeriä ja mulattia siihen
sekaantumaan. Vanha vaimo ei ollut tyly hennolle vartioitavalleen,
mutta hän pelkäsi kovin Tamayta.
Omituinen, heikko kahina herätti Marian huomiota. Hän katsahti
sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näki sekä kauhukseen että ilokseen
suopungin, joka seinäaukon kautta riippui kallion reunalta alas.
Suopunkia myöten laskeutui nuori intiaani notkeasti alas.
Nyt hän oli maassa, ja hänen ruskeat kasvonsa olivat ikkuna-aukon
kohdalla, josta hän katseli sisään. Hän nyökkäsi ystävällisesti
neidolle.
"Donna Maria?" kysyi hän hiljaa.
Maria nyökäytti päätään, puhua hän ei mielenliikutukselta saattanut.
"Onko Tamay täällä?"
Maria pudisti päätään vastaukseksi.
Äkkiä intiaani hätkähti, kuunteli, muodosti huulillaan sanan "Pablo",
nyökkäsi vielä kerran ja kiipesi kiireesti suopungin avulla ylös.
Maria oli ymmärtänyt hänet, riemuhuuto kohosi hänen sydämensä
syvyydestä, sitten hän vaipui polvilleen.
Nopeasti astui eukko sisään.
"Mikä on, kyyhkyseni? Mikä on? Mikä sinua vaivaa?"
Maria hypähti pystyyn, heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti
äänekkääseen itkuun.
"Mikä vaivaa pikku sydänkäpyä?"
"Oi muoriseni, muoriseni, Jumala on hyvä. Jumala on hyvä."
"Kyllä, kyllä. Mutta rauhoitu toki ja taukoa itkemästä."
Maria pyyhki kyyneleet silmistään.
"Kas niin, ja nyt, señorita, syö, jotta silmät tulevat kirkkaiksi.
Eikö totta?"
"Kyllä minä syön."
Ja hän tarttui suklaamaljaan.
Voimatta selittää tytön äkillistä mielenliikutusta eukko poistui.
Mutta Marian kasvot loistivat ilosta. Tosin hän ei ollut tuntenut
Tenangaa, jonka hän vain kerran pikaisesti oli nähnyt del Rocan
parvekkeella; mutta tämän kysymykset, tämän ystävällinen käytös,
kaikki todisti, että pelastaja oli lähellä, ja tuo ainoa sana "Pablo"
oli saattanut hänet riemastumaan. Niin, Pablo, hänen ruskea oma
veljensä eli ja oli saapuva häntä noutamaan.
Ilo niin pitkän, katkeran tuskan jälkeen miltei huumasi hänet.
Vasta Tamayn ääni, joka kuului ulkoa, palautti hänet surulliseen
todellisuuteen.
Vavisten hän kohosi seisomaan.
Kasvot synkkinä kuin ukkosilma tigrero astui pieneen majaan.
Siitä, että Maria vielä oli elävien ilmoilla, sai hän kiittää
yksinomaan intiaanin molempien kunnon kumppanien ahnetta rahanhimoa.
Kun Maria jatkuvasti oli hänen käsissään, salli hän heidän tyttöä
hallussaan pitämällä hankkia itselleen rahaa Mendeziltä; mutta
mulatin ehdotus antaa Maria don Antoniolle takaisin oli saattanut
hänen vihan vimmaan, niin vähän kuin hän sitä ilmaisikin. Don
Antonio ei ollut saava tytärtään. Tamay vihasi häntä raivokkaasti,
siitä saakka kuin don Antonio oli xinkojen nähden uhannut häntä
ruoskalla, ja tiesi, mihin hän saattoi tuskallisimmin satuttaa
entistä herraansa. Elikö Maria vai kuoli, oli paatuneelle intiaanille
samantekevää; kuitenkaan ei hänen aikeensa ollut surmata tätä ilman
erikoista syytä. Kumppaninsa hän tunsi riittävästi tietääkseen,
että he koettaisivat hänen selkänsä takana anastaa vangitun tytön
luovuttaakseen hänet don Antoniolle, mikäli se näyttäisi heistä
edulliselta, kuten tällä hetkellä olikin asian laita. Se oli
estettävä. Pablon kohtaaminen vahvisti tämän hänen päätöksensä, sillä
siitä hän näki, että oltiin hänen ja hänen kumppaniensa jäljillä.
Hänen synkkä katseensa tuijotti vapisevaan tyttöön.
"Teidän täytyy seurata minua, donna Maria."
Maria kauhistui.
"Oi, ei, ei, Tamay, ole armollinen, älä raasta minua pois!"
"Tulkaa!"
Maria heittäytyi polvilleen hänen eteensä: "Oi Tamay, ole armollinen,
oi, jätä minut tänne ja anna minut vanhemmilleni takaisin", rukoili
hän sydäntä särkevällä äänellä.
"On turhaa tuhlata sanoja, tulkaa", vastasi Tamay tylysti ja tempasi
hänet käteen tarttuen ylös maasta.
Nähdessään tuskin elpyneen toivonsa näin murskautuvan sanoi Maria
kätensä kohottaen epätoivoisen kiihkeästi: "Jumala rankaisee sinua,
Tamay."
Tamay ei kuunnellut, vaan raastoi hänet kädestä ulos, kietoi siellä
vaipan hänen ympärilleen, otti hänet käsivarrelleen kuin lapsen ja
katosi taakkoineen kallioiden väliin.
Intiaanivaimo katsoi äänettömänä heidän jälkeensä ja istahti tylsän
levollisena, mikä on näille ihmisille ominaista, majan kynnykselle.
Hän ei huomannut, kuinka hetken kuluttua majan takana kohoavan
kallioseinän reunalta varovasti kurottui pää ja tummat silmät
tähystivät pieneen kattilalaaksoon.
Hän ei huomannut, kuinka suopunki laskettiin alas ja kaksi notkeaa
olentoa liukui perätysten sitä myöten laaksoon.
Samalla kuin toinen nuorukaisista astui ikkuna-aukolle ja huudahti
hiljaa: "Maria", oli toinen kiertänyt majan ympäri ja seisoi vaimon
edessä, joka nousi pelästyneenä.
"Istu vain, muoriseni", sanoi Tenanga ystävällisesti, "emme me tee
sinulle mitään pahaa".
"Kuka sinä olet? Kuinka olet tullut tänne?"
Ennenkuin hän ehti vastata, kajahti kuuluvasti, pelokkaasti: "Maria!"
ja samassa ilmaantui Pablo majan edustalle. "Missä hän on? Missä on
Maria? Sano, vaimo, missä hän on?"
"Menkää pian pois, Tamay tappaa teidät."
Pablo tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vihaisesti silmiin:
"Sano, missä sisareni on, muuten voi sinua!"
Säikähtäen enemmän kiihkeän nuorukaisen katsetta kuin sanoja, vaimo
vastasi: "Menkää, minä en tiedä mitään, menkää! Tamay on vienyt hänet
pois."
"Takaisin, herra!" huusi Tenanga, "vihollisia tuolla!" Hän viittasi
laakson ahtaaseen sola-aukkoon päin ja hypähti huoneen taakse
asettuen väijyksiin. Päänsä kääntäen Pablo näki edessään neekerin
ja mulatin. Nuori kuninkaanpoika kohotti juuri uhkaavasti pyssyään,
kun neekerin tuliluikku jo pamahti ja luoti lensi Pablon ohi majan
seinään.
Mutta jo kajahti Tenangan laukaus, ja neekeri suistui maahan.
Sukkelasti kuin kissa mulatti pakeni sola-aukkoa kohti, kyyristeli ja
hypähteli sinne tänne ja pääsi solaan välttäen luodin, jonka Pablo
lennähdytti hänen jälkeensä.
Molemmat latasivat taas aseensa ja menivät kaatuneen neekerin luo.
Tämä makasi rinta lävistettynä, mutta hengitti vielä.
"Älkää minua tappako", rukoili hän tuskasta vaikertaen.
"Ei. Sano minulle, missä valkea tyttö on."
"Hän oli täällä. Me tulimme hänen tähtensä."
"Hän on poissa. Me etsimme häntä. Minne hänet on viety?"
"En tiedä, intiaanilla on täällä kätköjä, joita emme tunne."
Hän sulki silmänsä ja meni tajuttomaksi.
Pablo ja Tenanga menivät intiaanivaimon luo. "Meillä on kiire, muori,
sano, minne Tamay on vienyt nuoren neidon."
"Minä en voi, en saa, hän lyö minut kuoliaaksi, minä en tiedä mitään."
"Tahdotko, että hän surmaa tyttöraukan?"
Vaimo ei vastannut.
"Minä olen Marian ystävä ja veli nuoresta saakka, muoriseni. Ellet
tahdo veljelle sanoa, missä hänen sisarensa piilee, niin jos olet
maya-kansaa, sano se sille, joka polveutuu kuninkaista: minä olen
Hualpa, Jungunan poika."
Vaimo katsoi häntä suurin silmin. Mutta sitten hän sanoi: "Se on
minun surmani."
"Älä pelkää, mayain nuori kotka iskee kyntensä vain vihollisten
aivoihin."
Vaimo vapisi mielenjärkytyksestä, mutta sitten hän kuiskasi:
"Kallista pääsi tänne."
Pablo teki niin, ja silloin vaimo sopotti hänen korvaansa: "Hae häntä
Onnettomuuksien talosta."
"Kiitos, muoriseni. Pidä huolta neekeristä. Tule, Tenanga."
Ihaillen vaimo katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui.
Tenanga kiersi Pablon kanssa majan taakse, ja suopunkia myöten he
kiipesivät ylös kadoten pian kallioreunan toiselle puolelle.
Vanha vaimo meni neekerin luo, mutta tämä oli jo heittänyt henkensä.
"Ei olisi pitänyt mennä, mustanaama, sinne missä mayain kotka
metsästää. Näkymättömät olkoot hänen kanssaan. Niin, hän on
kuninkaanpoika."
* * * * *
Kun molemmat nuorukaiset olivat päässeet ylhäälle ja vetäneet
suopungin ylös, sanoi Pablo: "Hän on Onnettomuuden talossa, vie minut
kiireesti sinne."
Tenanga säikähti sydänjuuriaan myöten.
"Oi herra, älä mene enää sinne, siellä väijyy kuolema."
"Minä tiedän sen, ja siksi minä tahdon sen sieltä karkoittaa.
Rauhoita mielesi, kaatuneitten henget eivät nytkään tee mitään pahaa
Nezualpillin jälkeläiselle, ne tuntevat jo hänet."
Kuuliaisena, vaikka taikauskoisen kauhun vallassa vavisten Tenanga
astui edellä. Ripeästi kuljettuaan he näkivät pian rauniot allaan
laaksossa. Pablo, joka hyvin tunsi, kuinka henkien pelko lannisti
Tenangan rohkean mielen, sanoi: "Minä astun talon sisälle, kuten
ennenkin; jää sinä ulkopuolelle väijyksiin ja menettele, miten
parhaaksi näet."
Tenanga nyökkäsi kuuliaisesti päätään.
Pablo laskeutui rinnettä alas ja hiipi varovasti kuulumattomin
askelin raunioita kohti. Jättiläispää talon nurkassa näytti
hymyilevän häntä vastaan.
Pablon sydän tykytti rajusti pelon ahdistamana, että tuo häijy,
vaarallinen mies viime hetkessä voisi tehdä Marialle pahaa.
Hengitystään pidättäen, varovasti asetellen jalkojaan, vaanien
terävästi ympärilleen hän astui rapistuneiden muurien välitse. Vielä
säilyneisiin huoneisiin tuli valo ylhäältä päin. Talossa vallitsi
kuolemanhiljaisuus, jota ei edes piiloon livahtavan sisiliskon rapina
häirinnyt.
Pablo muisti edelliseltä käynniltään maan alle johtavat aukot; ja
vaikka Tamay tiesi, että taikauskoinen pelko piti alkuasukkaat
loitolla tästä paikasta, niin hän oli varmaan kuten Pablokin vapaa
tästä henkienpelosta; ja hänen piilopaikkansa saattoi olla vain
noissa maanalaisissa käytävissä.
Hän hiipi eräälle näistä aukoista. Vielä hyvin säilyneet portaat
johtivat alas. Niissä ei näkynyt mitään ihmisjalan jälkiä.
Pablo kuunteli.
Hän hätkähti: huokaus, ikäänkuin hiljainen, valittava tuulenhenkäys,
sattui hänen korvaansa.
Karmiva kauhu värisytti häntä. Kaikuivatko yhä vielä näissä holveissa
täällä kerran murhattujen kuolinhuokaukset? Mutta hän ravisti
mielestään taikauskoisen kuvittelun.
Ääni oli tullut syvyydestä. Saalista vaanivan pantterin tavoin Pablo
hiipi nyt portaita alas. Hänen edessään oli muurattu käytävä, joka
ulottui oikealle ja vasemmalle. Se oli pimeä. Pablo kuunteli taas. Ei
ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta.
Hän kääntyi oikealle kädelle, varovasti tähystäen; sitten hän astui
hitaasti jalan risahtamatta edelleen.
Noin parikymmentä askelta kuljettuaan hän erotti heikon
valonkajastuksen.
Hän meni sitä kohti.
Valo tuli käytävän sivuaukosta, kuten hän lähemmäksi päästyään
huomasi.
Hän tuli aukon kohdalle. Valo kävi selvemmäksi.
Pablo pysähtyi, ja hengitystään pidättäen hän kurotti hitaasti
päätään.
Oi, hänen sydäntään kouristi. Siellä virui hänen sisarensa karkealla,
ruohosta ja nahkoista kyhätyllä vuoteella, kasvot käsiin kätkettyinä.
Lähellä häntä istui tigrero synkästi tuijottaen.
Valo lankesi ahtaaseen kammioon kattoaukosta. Ensi silmänräpäyksessä
Pablo aikoi ampua miehen, mutta hän pelkäsi luodin voivan kimmota
seinästä takaisin ja osua Mariaan. Hän katsoi, missä Tamayn pyssy
oli; se nojasi läheiseen seinään, machete vieressään. Mies oli
aseeton.
Taas kuului valitus Marian huulilta.
Silloin hän ei malttanut kauempaa, vaan hypähti pyssy kädessä Tamayn
ja hänen aseidensa väliin.
Kolinan kuullessaan intiaani oli ponnahtanut pystyyn ja näki Pablon
salamoivat silmät edessään.
Maria säikähti, hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina. Tuossa
hänen edessään, ylhäältä lankeavassa valojuovassa, seisoi Pablo.
Riemuhuuto: "Veljeni!" kaikui muurikäytävissä. Hän nousi, mutta
silloin Tamay tarttui hänen käteensä raivoisasti ja raastoi hänet
mukaansa. "Ammu vain, ei satu minuun vaan sisareesi."
Pablo seisoi kangistuneena.
Pitäen pelosta mykistynyttä Mariaa suojanaan liikkui Tamay, ennenkuin
hämmästynyt Pablo ennätti arvata hänen aikeensa, muutamia askelia ja
katosi neito käsissään muurinkulmauksen taakse.
Kauhusta huudahtaen Pablo syöksyi jäljestä käytävään, jota myöten
Tamay pakeni Maria käsivarsillaan.
Käytävässä vallitsi synkkä hämärä, jossa Pablo parhaiksi erotti
pakenijan varjomaisen hahmon.
Kuolemantuskassa eteenpäin rientäen hän ehti nurkalle ja näki vielä
vilahduksen Marian valkoisesta puvusta katoavan vasemmalle.
Hän oli voimakas ja notkea, mutta tigrero oli mies, jolla oli
rautaiset jäntereet. Jälleen hän näki Tamayn, kun hän ehti portaiden
kierteeseen; käytävä vei ylöspäin, ulkoilmaan; päivänvalo tulvi häntä
vastaan.
Kun Pablo pääsi käytävän suulle, silloin Tamay jo kiipesi Maria
käsivarrellaan ylös kalliolle kuin vuorikauris. Pablo hänen
jälkeensä, raskaasti huohottaen.
Useita minuutteja kesti peloittava nousu. Kuin metsästäjä pakenevan
riistan jälkeen kiipesi Pablo Tamayta tavoittaen. Silloin tigrero
seisahtui.
"Ette saa edes hänen ruumistaan!" huusi hän ilkkuen.
Puuma, jolla siinä kaiketi oli makuusijansa tai pesänsä, ponnahti
maasta valtavalla hyppäyksellä ja pakeni pitkin harppauksin kalliolle.
Tamay seisoi jähmettyneenä paikallaan; kaiken hänen sielunsa
perinnäisen taikauskon nosti tämä näky hereille. Puuma, kuninkaitten
jälkeläisen suojelushenki, se oli siinä.
Tumma, uhkaava haamu kohosi ikäänkuin kalliosta nousten Tamayn takaa;
machete välähti päivänsäteissä, Tamay suistui maahan, ja Tenanga
tarttui pyörtyneeseen Mariaan väkevällä kädellä, syvän vuorenkuilun
partaalla, joka ammotti heidän edessään.
Äärettömän riemun huuto tunkeutui Pablon rinnasta.
Vilahduksessa hän oli Tenangan luona ja otti tältä, huolestuneesti
katsoen Marian kalpeihin kasvoihin, hänen taakkansa.
"Oi Maria, Maria, siskoseni."
Silloin Maria avasi silmänsä ja näki tutut kasvot, jotka niin
hellästi kumartuivat hänen ylitseen. Onnellinen hymy väreili hänen
kasvoillaan: "Pablo, veljeni!" Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat
jälleen.
Huolekkaasti, kuin pikku lasta sylissään pidellen, Pablo katseli
noita vaaleita, murheen kalvamia kasvoja, kuunnellen pelko sydämessä
hänen hengitystään.
Vihdoin Maria jälleen avasi silmänsä.
"Oi Pablo, kuinka hyvä, että olet tullut."