Rosvot.
Pienessä vuorenkolossa istui kolme miestä, joiden ulkomuoto
varmaankin olisi herättänyt rauhallisessa matkustajassa kammoa,
niin selvästi näkyi heissä maantierosvojen leima. Intiaani, joka
oli pukeutunut metsästyspaitaan ja pitkiin nahkasäärystimiin,
näytti kuitenkin noista kolmesta säädyllisimmältä. Mulatin kavalat
konnankasvot ja neekerin tylsä, eläimellinen naama olivat kammottavat
ja samalla vastenmieliset.
Kaikki olivat varustautuneet pyssyllä ja machetella. Tamay istui
nojaten selkäänsä vuorenseinään, hänen toverinsa loikoivat ruohikossa
pitkällään.
"Ellei Mendez pian anna kuulua itsestään ja lähetä rahaa, saa
hän sitä katua", virkkoi mulatti. "Minä olen kyllästynyt tähän
kuljeskelemiseen metsissä ja vuorilla."
"Lähde toki kaupunkeihin, Tito", sanoi neekeri, "ja tanssi neitosten
kanssa. Oikeuspalvelijat ikävöivät sinua kovin."
"Ei suinkaan sen enempää kuin sinuakaan; hamppuköysi on siellä
varattu niin sinun kuin minunkin varalleni, musta veikko."
"Liian suuri kunnia mustalle miehelle yhdessä värillisen
aatelismiehen kanssa esittää ilmatanssia; minä annan sinulle
etuoikeuden."
"Älä lörpöttele! Ei, totta puhuen", jatkoi mulatti, "minä aion
Meksikoon; elämä täällä ei minua miellytä, ja ellei Mendez lähetä
rahoja -- minä olen sanonut hänen tilanhoitajalleen, että meidän
täytyy välttämättä saada tavata häntä -- no, siinä tapauksessa
antavat toiset ihmiset meille kyllä rahaa. Tuo tytön ryöstö oli
viisainta, mitä typerä pääsi koskaan on keksinyt. Tuo pöllöpää
punanahka", lisäsi hän hiljaa, jotta ei Tamay häntä kuulisi, "olisi
tahtonut jättää hänet liekkien valtaan. Tyhmyyksiä, tyttö maksaa
kultaa, paljon kultaa, ja señor de Mendezin täytyy se maksaa."
"Sen jälkeen kun sinä olet tehnyt hänestä conden perillisen, on
hänellä kyllä varaa maksaakin."
"Se oli kuuma hetki, kun peitsimiehet olivat kintereilläni, sen voin
sinulle sanoa, ja se maksaa rahaa."
"Sinä olisit voinut valita sopivamman paikan, ennenkuin rupesit
ampumaan."
"Hän tuli aivan sattumalta tielleni ja niin sopivasti, että pyssyni
melkein itsestään laukesi. Olin iloinen päästyäni Ixmalin luo ja taas
muulin selkään. Kaksi kirottua punaista lurjusta oli vähällä turmella
koko pelin."
"Kuinka niin?"
"Juuri kun olin valitsemassa itselleni heidän hevosistaan toista --
heillä oli oikein rotuhevoset -- seisoivat he pitkine pyssyineen
aivan tallin edessä ja vetivät liipaisinta, niin että miltei jo
tunsin luodin ruumiissani."
"Vieraitako?"
"Tietysti, zapotekeja tai mayoja. Xinkat ovat meidän ystäviämme.
Toinen heistä puhui espanjaa kuin aatelismies ja käyttäytyi kuin
ylimys."
"Punainen mies?" kuului vaiteliaan Tamayn ääni.
"Aivan sinun värisesi, harvapuheinen ystäväni."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Mikäli minä hämärässä saatoin nähdä, oli hän pitkä, solakka
nuorukainen, kuvankaunis, oikea intiaaniprinssi, ja hänen silmänsä
olivat sitä laatua, että niitä oikein hätkähti."
"Entä toinen?"
"Häntä en niin selvästi voinut nähdä, mutta hän piteli ampuma-asetta
käsissään sillä tapaa, kuin olisi sitä aina käsitellyt."
"Ne olivat kai Chamulpon vakoojia tai muita mayoja", arveli neekeri.
"Kenties."
"Minkä vuoksi et heitä päivänvalossa nähnyt?"
"Pöllöpää, olisinko ehkä odottanut, kunnes conden peitsimiehet
tulivat? Sitäpaitsi ikävöin taas nähdä sinun villapäätäsi?"
Intiaani oli vaipunut syviin mietteisiin.
Hetkisen kuluttua mulatti sanoi taas: "Minä olen kyllästynyt tähän
kuljeskelemiseen vuorilla ja haluan kaupunkiin. Mitä elämää tämä
tämmöinen on? Kunpa tietäisin, missä Mendez on, menisin hänen
puheilleen."
"Sinä voisit helposti kohdata peitsimiehiä."
"Pyh, heistä ei kukaan minua tunne. Hahaa minä tahdon, rahaa, ja
ellei jalo herramme Mendez sitä meille anna, on meidän kaupattava
tavaramme toisille ostajille."
"Kuinka jaksaa donnamme, Tamay?"
"Hyvin", kuului lyhyt vastaus.
"Minä tulen pian käymään hänen luonaan."
Intiaani loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi pannut mulatin
ajattelemaan, jos tämä olisi sen huomannut.
Pitkä vihellys, joka tuntui tulevan alhaalta, kaikui miesten korviin.
Kaikki kolme tarttuivat aseisiin.
Taaskin vihellettiin.
"Se on xinka."
"Kurkista, onko hän yksin", sanoi neekeri. Mulatti kiipesi ketterästi
kallionkielekkeelle, josta hän saattoi nähdä alas.
"Ixmal ja Mendez", hän ilmoitti.
"Hyvä on."
"Sallimmeko heidän tulla tänne ylös?"
"Ei", vastasi Tamay, "mennään alas heitä vastaan".
Kaikki kolme astuivat ahdasta, mutkikasta polkua alas, kunnes
saapuivat pieneen, tiheää viidakkoa kasvavaan laaksoon. Täällä
vastasi mulatti vihellykseen. He jäivät kuitenkin seisomaan pyssyt
käsissä pensaiden taakse, polun eteen, joka johti ylös kukkulalle.
Hetkisen kuluttua näyttäytyi xinka ja hänen takanaan Mendez. Mulatti
Tito astui esille, molemmat toiset sitävastoin jäivät pensaan taakse.
Tito osasi heistä parhaiten espanjankieltä ja oli sukkelasuisin.
"Hei, señor, joko vihdoinkin muistatte ystäviännekin? Me olemme teitä
kovin ikävöineet."
"Minä olen vasta tänä aamuna palannut takaisin."
"Ja te tiedätte jo, että arvoisa isosetänne on tehnyt teistä
riemuitsevan perillisen?"
"En suinkaan", vastasi Mendez kalveten, "puhutko totta, Tito?"
"Niin totta kuin toivon saavani teiltä paljon rahaa. Se oli hurja
temppu. Ammuin hänet henkivartionsa keskeltä. Peitsimiehet olivat
kuin verikoirat kintereilläni; sain heidät vaivoin vältetyksi."
"Vihdoinkin", sanoi Mendez, ja pirullisen ilon ilme kuvastui hänen
elähtäneiltä kasvoiltaan.
"Ja nyt, don Luis, on aika järjestää asiamme. Oman osamme sopimusta
olemme täyttäneet tarkalleen, nyt on teidän vuoronne. Viisituhatta
pesoa kullekin meistä, sitä ette kai paljoksune?"
"Ja mistä minä otan sen summan?"
"Eikö conden omaisuus ole teidän omanne, nyt, kun oikea perillinen on
saanut niin surullisen lopun?"
"Ja conde on todellakin kuollut?"
"Niin totta kuin minun luotini lävisti hänen päänsä."
"Niin, silloin minä perin hänet, ainakin tilukset. Niitä hän ei
millään jälkisäädöksellä minulta riistä. Mutta sinä kai tiedät,
että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon ja
julistaneet ne valtion omaisuudeksi."
Mulatin naama venyi pitkäksi, mutta ensi ällistystä seurasi heti
raivo.
"Mitä? Mitä koukkuja?"
"Tottahan järkesi sanoo sinulle, että minun on ensin saatava rahat,
ennenkuin voin niitä sinulle antaa. Minun täytyy toki ensin päästä
perinnön haltijaksi."
"Verukkeita. Minun on saatava viisituhatta pesoani. Aion muuttaa
maasta pois."
"Olehan järkevä, ystävä, saathan sinä rahasi, mutta täytyyhän minun
ne ensin hankkia."
"Teillä on kyllä keinoja saada kokoon sellainen summa, nyt, kun
olette perinyt. Varokaa, don Luis, leikkimästä minun kanssani."
"Mutta, rakas ystävä, en nyt ollenkaan ymmärrä sinua. Ajattelehan
vähäisen: Mistä minä ottaisin rahat?"
"Se on teidän asianne. Täällä alkaa maa polttaa jalkapohjiani, minä
aion poistua. Ellen kolmessa päivässä ole saanut viittätuhatta pesoa
kullassa ja hyvissä pankinseteleissä, niin, don Luis, saatte sitä
katua."
"Miksi uhkaat minua, Tito? Minä palkitsen sinut ylenpalttisesti,
mutta onhan sinun toki annettava minulle aikaa. Kenellä on nyt
puhdasta rahaa keskellä sotaa?"
"Olen sanonut viimeisen sanani, menetelkää sen mukaan."
"Minä panen kaikki keinot liikkeelle voidakseni tyydyttää sinua. Kas
tuossa aluksi nämä kolikot, ne ovat minun ainoani."
Hän ojensi mulatille muutamia isoja kultarahoja, jotka tämä ahnaasti
korjasi haltuunsa.
"Mutta miksi ystäväsi pysyvät niin loitolla?"
"On sota, ja silloin on varovaisuus tarpeen."
Tamay ja neekeri astuivat nyt esiin.
"Tervetuloa, miehet, tiedän voivani luottaa teihin."
"Minä tunnen sinut paremmin, don Luis, kuin luulet", sanoi äreä
intiaani. "Conde on kuollut; hyvä, mitä se minuun kuuluu? Olet nyt
saanut, mitä tavoittelitkin. Vaan jos nyt pälkähtäisi päähäsi ruveta
viekastelemaan, niin joudut minun kanssani tekemisiin; minä sinut
tavoitan, piile missä tahansa."
Mayan sanoissa oli sellainen vakava uhka, että pelkuri Mendez
vavahti, mutta hän sanoi notkeasti: "Kunnon ystävä, kuinka voit minua
epäillä? Pidä omanasi kaikki, mitä minulla on."
"Minä muistutan vielä siitä sinulle."
Hän viittasi xinkan syrjään ja kysyi tältä, sillä aikaa kuin Mendez
keskusteli Sipin ja Titon kanssa: "Keitä ne kaksi mayaa olivat, jotka
yöpyivät luonasi?"
"He sanoivat olevansa kotoisin pohjan puolelta."
"Mistä he tulivat?"
"Vuorien kautta."
"Vuoriston kautta?"
"He tulivat sieltä."
"Selitä minulle, minkä näköisiä he olivat."
Xinka kuvaili heidän ulkomuotoaan, varsinkin Pablon.
"Oletko milloinkaan nähnyt sitä nuorta mayaa, joka oli del Rocassa?"
"En."
"Millä asioilla arvelet heidän liikkuvan näillä mailla?"
"Luulen, että mayat aikovat nousta sotaan ja ovat lähettäneet heidät
vakoilemaan."
"Mutta kuinka he osasivat seurata vuoripolkuja?"
"He sanoivat Señor de Mendezin tilanhoitajan olleen oppaana."
"Niin, hän tuntee polut, ja", lisäsi hän hiljaa, "tuntee myöskin
Pablon".
"Minne päin he menivät?"
"Itään, suurelle tielle päin. Muuten he eivät ole päässeet pitkälle,
minä olen usuttanut heidän jäljilleen peitsimiehet, jotka etsivät
conden murhaajia."
"Hyvä."
Tamay kääntyi poispäin ja jupisi hiljaa mayankielellä: "Olisikohan
hän päässyt Chamulpon-korppikotkan kynsistä? Ei, niin mahtava ei
hänen suojelushenkensä ole. Soisinpa, etten olisi satuttanut kättäni
häneen. Tuo kazikekin näkyy minut unohtaneen."
Mendez, joka kuten xinkakin oli jättänyt ratsunsa syvälle laaksoon,
heitti sulavasanaisesti jäähyväiset kätyreilleen, luvaten heille
loppumatonta kiitollisuutta.
"Muistakaa minua", sanoi Tito, kun Mendez lähti.
"Myöskin minua", lisäsi Tamay siihen.
Kun vieraat olivat poistuneet, palasivat rosvot entiseen
olinpaikkaansa; mutta vasta kun he jälleen olivat pitkällään maassa,
kysyi mulatti: "Mitä arvelet, tigrero, kaupastamme?"
"Señor on konna, ensi tilaisuudessa hän usuttaa hallituksen
sotamiehet kimppuumme."
"Niinkö luulet?"
"Sillä tavoin hän lakaisee kaikki jälkensä."
"No, sitä parempi, että señorita on meidän käsissämme. Mendez on
viheliäinen lurjus; että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset
takavarikkoon, niin pitkälle kuin heidän valtansa ulottuu, sen uskon
kyllä. Sitä pahempi hänelle sekä meille. Minä en luota häneen."
Hän hypähti ylös ja juoksi muutamia kertoja edestakaisin.
"Minun täytyy ja minä tahdon päästä pois, mutta en ilman rahaa.
Minusta on edullisempaa, ja me saamme rahat pikemmin, jos myymme
tytön don Antoniolle. Hän antaa, mitä vaadimme, ja kykenee hankkimaan
rahat. Mitä arvelet, toveri?"
"Minä arvelen vain", lausui neekeri, "että jos pidämme tytön,
voisimme lypsää Mendeziltäkin paljon rahaa".
"Minä sanon sinulle, musta sielu: varma on varma. Maa alkaa yhä
enemmän polttaa jalkojamme. Niin kauan kuin ihmiset tuolla alhaalla
katkovat toistensa päitä, ei meillä tosin ole mitään pelättävää;
mutta eihän sotaa voi iankaikkisesti kestää, ja nyt kun conde on
kuollut, on se pian päättynyt, ja silloin pääsee Sarmiento valtaan."
"Ja hänellä on jo kauan aikaa ollut hamppuköysi sinulle varattuna",
irvisteli neekeri.
"Pidä suusi, sinä apinain jälkeläinen", vastasi mulatti vihoissaan,
mutta jatkoi sitten äskeisellä äänellä: "Mitä arvelette, toverit,
eikö olisi viisainta ottaa lunnaita señor d'Iralalta?"
"Ja kuinka luulet ne saavasi?"
"Sinä menet hänen luokseen, musta nukkeni. Sinä olet vähimmän
epäilyttävä meistä; sinun rehellinen naamasi hankkii sinulle
kaikkialla luottamusta."
"Hm", arveli neekeri ja kynsi villaista päätään, "on niitä joitakuita
sellaisiakin, jotka eivät ole minulle suosiollisia".
"Niinkö, sinä Kongon helmi; no, sitten lähetämme Ixmalin, xinkan, hän
on viisaampi kuin miltä näyttää, ja hallituksen joukot eivät suinkaan
ole kaukana. Oletko samaa mieltä?"
"Niin, jos pidät sitä viisaampana."
"Me otamme rahamme ja lähdemme Meksikoon."
"Hyvä."
"Mitä sinä sitten arvelet, Tamay?"
Mulatti kääntyi nyt intiaanin puoleen, joka istui ääneti ja
liikkumatta, ikäänkuin ei olisi toisia huomannutkaan.
"Suotta hätiköimistä; ensin miettiä, ei hyvä liiaksi hoputtaa."
Näin sanoen hän nousi ja ripusti pyssyn olalleen.
"Minne aiot?"
"Ampumaan peuran, ei mitään syömistä enää." Ja hän poistui nopein
askelin. Kun hän oli ehtinyt pois korvan kuuluvilta, sanoi mulatti:
"Tuosta punaisesta ihmisestä ei ole mihinkään, Sip. Minä valitan,
että olemme ryhtyneet hänen kanssaan yhteisiin hommiin. Pois meidän
on päästävä. Suostuipa maya tai ei, me teemme, mikä meistä on
välttämätöntä, ja luovutamme tytön don Antoniolle."
"Pelkäänpä, ettei Tamay suostu siihen. Hän on kostonhimoinen ja vihaa
rajattomasti d'Iralaa, siitä pitäen kuin tämä ajoi hänet talostaan
xinkojen nähden kuin rupisen elukan. Sitäpaitsi hän töin tuskin
vältti hirttonuoran silloin, kun don Antonion vaquerot saivat hänet
kiinni kalliosolassa, hänen kapinallisia opastaessaan. Intiaani
ei koskaan unohda. Luulenpa, että hän heittäisi tytön kuiluun
mieluummin, kuin luovuttaisi hänet don Antoniolle."
"Niinkö arvelet? Hui, hai, hän osaa pitää rahaa yhtä suuressa arvossa
kuin mekin. Mutta tiedätkö: mitä ihmettä me välitämme tuosta tylsästä
ihmisestä, joka ei koskaan ole ollut metsiensä ulkopuolella? Me
anastamme hempukan; minäkin tunnen täällä muutamia piilopaikkoja,
jonne voimme hänet kätkeä. Ja sovimme xinkan kautta kaupoista don
Antonion kanssa virkkamatta mayalle sanaakaan."
"Hän on kavala ja raivostuu."
"Raivostukoon. Osaan minäkin pyssyä käyttää. Niin, se on paras
keino, Sip. Me otamme tytön itsellemme ja lähdemme rahoinemme sinne,
missä ei meitä kukaan tunne. Kun meillä on rahaa, olemme yhtä hyviä
herrasmiehiä kuin valkoihoisetkin!"
Neekeri alistui mielellään älykkäämmän toverinsa tahtoon.
"Tule", sanoi mulatti. "Punanahka väijyy peuraa, lähtekäämme me
tervehtimään señoritaa."
Molemmat katosivat sitten hitaasti vuorten väliin.