yötä tavata pääjoukkonsa, ja kersantti ilmoitti sen don Antoniolle.
"Meidän täytyy siis erota, Pablo", sanoi d'Irala. "Varo kapinallisia,
he pyrkivät pohjoiseen päin. Jos he saavat tietää Lerman kaatuneen
salamurhaajan luodista, hyökkäävät he piankin kimppuumme. Jumala
olkoon isänmaallemme armollinen."
"Etkö aio lähettää mitään sanaa donna Inezille?"
"Minä lähetän hänelle heti viestin. Hän poloinen suree lemmikkiään
ja huolehtii puolisostaan. Sinun uutisesi tulevat tuottamaan hänen
sydämelleen lohdutusta. Rakas poikani, minä tiedän kyllä, että sinä
teet kaikki, mitä suinkin voit. Omaisuuteni on käytettävissäsi
mielesi mukaan. Jumala siunatkoon sinua ja sitä, minkä puolesta
taistelet."
Peitsimiehet istuivat jo satulassa.
Don Antonio nousi hevosen selkään, ojensi vielä kerran kätensä
äänettömänä Pablolle ja ratsasti miehineen pois.
Pablo ja Tenanga olivat yksin.
Molemmat tutkivat tarkoin pyssyjään ja latasivat ne uudestaan. Sitten
Pablo sanoi: "Nyt matkaan, ystävä, on jo aika."
He valitsivat yksinäisimmän tien, kiersivät paikan, missä verinen
taistelu oli käyty, kääntyivät takaisin kylään päin, kiersivät sen
isossa mutkassa ja saapuivat illansuussa sen vuoriston juurelle,
josta arvelivat löytävänsä rosvot ja donna Marian. Vuorenluolassa,
joita niillä paikoin oli lukuisasti, he saivat yösijan. Hevoset
laskettiin liekaan kiinnitettyinä syömään luolan viereen.