"Mistä?"
"Lännestä päin."
Tenanga riensi ulos.
"Pakene, herra, he pistävät sinut rykmenttiin. Kaikki meidän nuoret
miehemme ovat paenneet sotamiehiä vuoristoon", huudahti intiaani
hädissään.
"Minutko väkisin asepukuun?"
"He tekevät sen, herra, pakene!"
Tenanga oli jo tuonut hevoset oven eteen. Hän ymmärsi paremmin kuin
Pablo vaaran, joka heitä uhkasi, sillä armotta otettiin sotaväkeen
kaikki, jotka suinkin osasivat asetta käyttää.
"Tule, herra!" hän huusi.
Pablo riensi ulos.
Ulkopuolella seisoi miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kaikki ihaillen
katselivat Pabloa. Miehet paljastivat päänsä, naiset kumarsivat, ja
kuului kuiske: "Hualpa, nuori kotka, mayojen kuningas."
"Tule, herra, tule", kiirehti Tenanga.
Pablo nyökkäsi jäähyväiset hänelle ominaisen sulavasti ja lähti juuri
ratsastamaan, kun hän samassa kuuli takaansa kovaa kavionkapsetta.
Kahdeksan peitsimiestä ajoi täyttä laukkaa heitä kohti. He
heiluttivat pitkiä keihäitään, ja samalla syöksyi toiselta puolen
tusina peitsenkantajia kansanjoukkoon, joka kirkuen hajaantui.
"Antautukaa, roistot!" huusi parrakas kersantti, joka pistooli
kädessään ratsasti miltei Pablon ja Tenangan päälle, sotamiehet
kintereillään. Pablo istui satulassa kuin vaskipatsas, ja hänen
kasvoistaan kuvastui ylpeä uhma. Julmistuneet ratsumiehet kohottivat
peitsensä iskuun.
"Liikahdus vain, sinä intiaanikonna, ja me lävistämme sinut."
"Mitä tahdot, kersantti?" kysyi Pablo kylmän levollisesti.
"Saattaa sinut hirteen, kirottu murhaaja! Alas hevosilta siinä,
sitokaa nuo roistot."
Puoli tusinaa ratsastajia hypähti maahan satulasta, toiset kohottivat
yhä uhkaavina peitsiään.
Tenanga tarttui pyssyynsä.
"Anna olla", käski Pablo.
Nopeasti sidottiin molempain jalat hevosen vatsan alle kiinni; kädet
niinikään sidottiin.
Kauhistunein katsein seurasivat ympärillä seisovat intiaanit
sotamiesten toimia; mutta Pablo istui tyynenä satulassaan.
"Kas niin, murhamiehet, nyt olette käsissämme", sanoi kersantti,
hurjan ja sotaisen näköinen mies, "ja saatte riippua hirressä, niin
totta kuin oikeutta vielä on maailmassa."
"Luulenpa", sanoi Pablo rauhallisesti sujuvalla espanjankielellään,
"että herra kersantti erehtyy. Minä olen Pablo Reynador
maatilanomistaja pohjoisesta, rauhallinen mies enkä mikään murhaaja."
"Todella, sinä kavala konna, vai olet sinä rauhallinen mies ja ammuit
väijyksistä meidän kreivimme pyhitettyyn päähän!"
Pablo hätkähti. Nyt hän tiesi, ketä mulatti oli ampunut. Häntä
kauhistutti ajatellessaan, mitä hirvittäviä seurauksia sellaisesta
onnettomasta tapahtumasta saattoi olla.
Mutta hän sanoi: "Sinä erehdyt, minä en ole salamurhaaja, olen
kenraali de Lerman ihailija."
"Älä mainitse sitä nimeä, konna! Saamme kiittää kelpo xinkaa,
jonka luona olit yötä, siitä, että pääsimme jäljillesi. Nyt olette
vallassani."
"Kurja xinka on sinut pettänyt, jos hän on minua syyttänyt conden
murhasta. Minä olen kasvatettu --"
"Kerro juttusi sotaoikeuden upseereille. Eteenpäin, toverit; kuka
tietää, vaikka vielä kohtaisimme näiden murhaajien liittolaisia,
kapinallisia. Näitä lintuja emme enää päästä käsistämme."
Vangit keskellään ratsastivat sotamiehet täyttä laukkaa etelää kohti,
ja intiaanien pelästyneet ja surkuttelevat katseet seurasivat heitä.
Posadan edustalla seisoi julmistuneina posadero, arpiposki soturi,
joka ensin oli Pabloa tervehtinyt, ja muutamia vanhoja mayoja.
"He tappavat kuninkaitten jälkeläisen", sanoi vanha soturi.
"Onko hän ampunut conden?"
"Sitä en usko, mutta kersantti sanoi niin."
Pelästyneet naiset, lapset ja miehet olivat taas rientäneet paikalle
ja seisoivat surullisen näköisinä siellä täällä ryhmissä.
"Kuka vie sanan maya-kyliin?" huudahti arpiposki.
Noin tusina neljätoista-, kuusitoistavuotiaita hoikkia poikia juoksi
hänen luokseen.
"Rientäkää pohjoiskansan kyliin ja ilmoittakaa kaikkialla,
että hallituksen joukot ovat ottaneet vangiksi Hualpan, nuoren
kuningaskotkan, ja raastaneet hänet mukaansa tappaakseen hänet."
Väkijoukossa syntyi kova hälinä, ja tuokion kuluttua nähtiin poikien
sauva kädessä rientävän eri suunnille levittämään onnettomuuden
viestiä.
"Jos he katkaisevat hiuskarvankin kuninkaitten jälkeläisen päästä,
saavat he sen kalliisti maksaa; minä itsekin otan vielä kerran pyssyn
käteeni", uhkasi vanha soturi.
Hiljaa valitellen hajaantuivat ihmiset vähitellen; vanhemmat miehet
jäivät posaderon luo neuvottelemaan.
Peitsimiehet vankeineen ajoivat kappaleen matkaa täyttä laukkaa,
sitten he antoivat hevosten kulkea hiljakseen.
Kiihottunut kersantti rauhoittui vähitellen, Pablon ulkomuoto ja
hänen ylevä ryhtinsä eivät voineet olla tekemättä vaikutusta karkeaan
soturiin.
Pablo oli epätoivoissaan; hän ajatteli vain kauheaa kohtaloa, joka
nyt Lerman kuoleman jälkeen odotti Mariaa. Hän oli vakuutettu siitä,
että murha oli tehty Mendezin toimesta.
Hän tuskin huomasikaan ympäristöään.
Tenanga ratsasti hänen rinnallaan levollisena.
Kun he saapuivat kapeaan vuorisolaan, huusi kersantti äkkiä: "Pitäkää
varanne siellä edessä, etteivät näitten lurjusten hyvät ystävät pääse
niskaamme."
Pablo sanoi ylenkatseellisesti: "Me emme ole kapinallisia, ja sinä,
kersantti, menettelisit viisaammin, jos etsisit conden murhaajaa
toisaalta."
"Maltahan, maltahan, poikaseni. Sinun hengestäsi en maksa
pesetaakaan."
Heidän vielä kapeata vuorensolaa ratsastaessaan kuului äkkiä
edestäpäin laukauksia ja kovia huutoja.
"Eteenpäin! Meidän miehet taistelevat", huusi kersantti. Kaikki
lähtivät nelistämään, ja vangit pakotettiin samaan vauhtiin. Kun
he saapuivat ulos rotkotieltä, he näkivät hallituksen asepukuihin
pukeutuneiden peitsimiesten uljaasti puolustautuvan rosvomaiselta
näyttävää ylivoimaa vastaan.
"Eteenpäin, siinä taistelee don Antonio!" Ratsumiehet kiitivät
eteenpäin, kersantti kohotti pistoolinsa Pablon päätä kohti, mutta
nuorukainen loi häneen niin päättävän ja uhkaavan katseen suurista
silmistään, että soturi laski aseensa sanoen: "Pakoon ette,
lurjukset, kuitenkaan pääse." Ja miekkaansa heiluttaen hän nelisti
toisten jälkeen.
Tuskin olivat Tenanga ja Pablo kahden, kun ensinmainittu
rauhallisesti irroitti kätensä siteistä sanoen: "Nuo lurjukset eivät
osaa sitoa mayaa."
Hän oli käyttänyt, kun sotamiehet häntä sitoivat, erästä intiaaneille
hyvin tavallista keinoa, jonka avulla he helposti saattoivat
vapauttaa kätensä silmukasta.
Aseita ei vangeilta ollut otettu pois, koska sotamiehet eivät
halunneet niitä kuljettaa.
Salamannopeasti sieppasi Tenanga veitsensä, irroitti Pablon kädet
ja jalat siteistä ja pyysi tätä vapauttamaan myöskin hänen omat
jalkansa. Pablo teki niin.
"Ja nyt, herra, takaisin."
"Malta, Tenanga, tuolla taistelee kasvatusisäni don Antonio. Hänen
rinnalleen. Tule! Eteenpäin!"
Hän tempasi pyssyn olaltaan ja ratsasti vinhaa vauhtia
taistelupaikalle; tahdottomasti seurasi hämmästynyt Tenanga häntä.
Kun he saapuivat perille, oli taistelu kuumimmillaan. Haavoittuneita
ja kuolleita hevosia makasi ylt'ympäri, haavoittuneita ja kuolleita
ratsumiehiä niiden vieressä. Vaikka kersantti ja hänen peitsimiehensä
tappelivat uljaasti, olivat kapinalliset kuitenkin voiton puolella.
Pablo oli täydessä nelissä satulastaan maahan astumatta siepannut
erään kaatuneen miekan maasta.
Hän kannusti tulista kimoaan ja nelisti sinnepäin, missä näki
don Antonion taistelevan. Ääneensä huutaen: _"Vive la patria!"_
laukaisi hän kaksipiippuisen pyssynsä, jonka kuulat surmasivat
kaksi ratsumiestä, heitti sitten pyssyn pois ja syöksyi miekkaansa
heiluttaen kuin myrskytuuli pahimpaan melskeeseen.
"Pablo!" huusi don Antonio hämmästyneenä.
Tenanga oli kuten Pablokin laukaissut ja kaatanut kaksi miestä,
sitten siepannut eräältä haavoittuneelta peitsen ja syöksynyt
maya-sotilaiden sotahuuto _"Ala!"_ huulillaan vihollisten keskelle.
Tenanga ja Pablo olivat ainoat punaihoiset hallituksen joukoissa,
toisella puolella sitävastoin taisteli monta neekeriä ja intiaania.
Pablo yllytti kimoaan ja jakeli miekallaan iskuja oikealle ja
vasemmalle.
"Eteenpäin!" huusi don Antonio taas, ja uudistunein voimin ja
hurjasti huutaen hyökkäsivät peitsimiehet vihollistensa kimppuun
niin rajusti, että nämä, joiden päällikkö oli kaatunut Pablon
miekaniskusta, suin päin syöksyivät pakoon.
Kappaleen matkaa peitsimiehet ajoivat heitä takaa, sitten kutsui don
Antonion ääni heidät takaisin.
Ystävällisesti ja iloisesti hän katseli Pabloa, kun nuorukainen
ratsasti hänen luokseen hattuaan nostaen.
"Lapseni, rakas, ruskea lapseni, onnellinen kohtalo johdatti sinut
luokseni oikeaan aikaan, sinä olet hankkinut meille voiton. Kiitän
sinua, poikani, kiitos!"
Hän pudisti sydämellisesti nuorukaisen kättä.
"Kuinka tänne osuit?"
"Kersanttisi, don Antonio, on minut vanginnut conden murhasta ja
raahannut minut tänne."
Samassa saapui heidän luokseen parrakas kersantti, joka rajattoman
hämmästyneenä oli nähnyt, miten hänen vankinsa taistelussa
heiluttivat miekkaa.
"Kerro kersantti."
"Muuan xinka sanoi meille, että hänen luonaan oli majaillut kaksi
intiaaninuorukaista, joilla oli ollut kova kiire päästä kapinallisten
luo ja jotka olivat kehuneet surmanneensa conden. Hän neuvoi meille
myös, mitä tietä he olivat lähteneet. Minä riensin jälkeen ja
saavutin heidät. Tuossa on toinen heistä."
"Tämä on minun kasvattipoikani, don Pablo, kersantti. Luuletko
vieläkin, että hän on kohottanut kätensä kenraalia vastaan?"
"En, kapteeni, sinun kasvattipoikasi on sankari eikä murhamies.
Piru vieköön, kuinka se poika tappeli", mutisi hän partaansa ja loi
ihailevan katseen Pabloon. Pablo kertoi nyt lyhyesti olostaan xinkan
luona ja kohtauksestaan mulatin kanssa.
"Minä olin siis kuitenkin oikeilla jäljillä", sanoi kersantti. "Conde
tahtoi välttämättä itse lähteä mukaan tiedusteluretkelle. Kun minä
näin hänen vaipuvan adjutanttinsa syliin ja murhaajan täyttä vauhtia
karkaavan pakoon, raivostuin tietysti ja lähdin ratsumiehineni
ajamaan takaa tuota konnaa, jonka valitettavasti onnistui pettää
meidät ja pelastautua."
Peitsimiehet olivat sillä aikaa kokoontuneet, haavoittuneet sidottiin
niin hyvin kuin mahdollista, nostettiin hevosten selkään, ja hitaasti
ratsasti koko joukko etelää kohti.
"Kuinka pääsitte siteistänne?" kysyi kersantti Pablolta.
"Se on maya-salaisuus, kersantti", vastasi nuorukainen hymyillen.
"Don Pablo, teistä tulee vielä suuri soturi; en ole vielä kenenkään
nähnyt sillä tavalla taistelevan."
Ylpeästi hymyillen kuunteli kuninkaitten jälkeläinen kiitosta.
Joukko liikkui haavoittuneiden tähden vain hitaasti eteenpäin.
Kun he olivat saapuneet metsään, jossa toivoivat olevansa turvassa,
he pysähtyivät. Vartijat asetettiin, ja nyt saivat väsyneet sotilaat
levätä. Molemmat intiaaninuorukaiset saivat osakseen monta ihailevaa
katsetta; Tenanga oli myös taistellut uljaasti, ja heidän urheuttaan
kehuttiin kilpaa.
Tenanga istui puhdistamassa omaansa ja Pablon pyssyä ja kuunteli
välinpitämättömänä kuin ainakin intiaani heidän ylistyspuheitaan;
hän iloitsi kuitenkin siitä, että hänen nuorta kuningastaan niin
ihailtiin. Sydämessään hän oli hyvinkin ylpeä siitä.
Erillään sotilaista istuivat don Antonio ja Pablo puunrungolla.
Kartanonomistaja näytti kovin murheelliselta. Viimein hän tarttui
Pablon käteen kyynelsilmin: "Nyt sinä olet ainoa lapsemme, Pablo."
"Siitä varjelkoon meitä Jumala, don Antonio, rakas Mariamme elää
vielä; me saamme hänet kyllä takaisin."
D'Irala tuijotti häneen sanatonna.
"Mitä tarkoitat, poika?" kysyi hän viimein hiljaa ja hitaasti. "En
ymmärrä sinua."
Pablo kertoi nyt hänen ja Tenangan yhteisestä tiedustelusta del
Rocassa ja nuoren mayan pettämättömästä tarkkanäköisyydestä sekä
esitti syyt, joiden nojalla hän varmasti luuli Marian vielä olevan
elossa.
Kalpeana, vapisevana, tuskin hengittäen kuunteli don Antonio, ja kun
Pablo oli päättänyt kertomuksensa, puhkesi urhean soturin silmistä
kyynelvirta, jota peittääkseen hän kätki kasvot käsiinsä.
Viimein hän loi silmänsä ylös: "Pyh, naurakoot vain nähdessään
kapteeninsa itkevän kuin lapsen. Pablo, poika kulta, tämä on
ensimmäinen iloinen hetki siitä päivästä asti, jolloin sain kuulla
tuosta kauheasta onnettomuudesta. Lemmikkini, lemmikki raukkani!
Pablo, jos minulle suodaan ilo saada sydänkäpymme takaisin, uhraan
mielelläni kaikki, mitä minulla on."
Hän nousi puunrungolta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.
"Voi tuota uskotonta konnaa, tuota Mendeziä! Minä tiedän, että
condella on aina ollut hyvin huonot ajatukset hänestä, conde-paralla,
joka oli yhtä masentunut onnettomuudesta kuin minäkin; mutta enpä
olisi kuitenkaan luullut häntä noin katalaksi. Lapsiraukat",
jatkoi hän Pabloon kääntyen, "paha kohtalo vainoaa aikaisimmasta
lapsuudestanne sinua ja valkoista pikku sisartasi".
"Lempeä kohtalo on pelastanut minut ja pelastaa kyllä Mariquitankin."
"Millä ihmeen tavalla pääsit Chamulpon käsistä?"
Ihmetellen kuunteli don Antonio Pablon eriskummaisia seikkailuja.
"Niin, totta tosiaan, Jumalan käsi johtaa sinua, vanhojen
maya-kuninkaitten jälkeläistä. Ihmeitä tapahtuu vieläkin."
Hän tarvitsi aikaa voittaakseen mielenmyrskyn, jonka uutinen Mariasta
oli hänessä herättänyt, ja Pablo istui ääneti hänen vieressään.
Viimein kysyi nuorukainen: "Millä kannalla ovat sota-asiat, don
Antonio?"
"Me olemme sen jälkeen, kun kapinalliset olivat saaneet meidät
karkoitetuksi pääkaupungista kovan taistelun kestettyämme,
vetäytyneet etelään. Vähitellen onnistui meidän kuitenkin jälleen
voittaa takaisin, mitä olimme menettäneet, ja hiljakseen aloimme
marssia eteenpäin. Ja nyt on tapahtunut tämä hirveä onnettomuus,
joka riistää meiltä johtajan. Hän oli meidän kaikkien toivo, pelkään
pahoin, että kaikki nyt on mennyttä; conden kuolema virittää kapinan
uuteen voimaan. Callego on taitava ja kelpo mies, mutta ei voi
korvata häntä. Jos minä vielä leiriin tultuani tapaan kenraalin
elossa, tulee se, mitä minulle Mariasta kerroit, sulostuttamaan hänen
viimeiset hetkensä. Meidän täytyy heti ryhtyä kaikkiin mahdollisiin
toimenpiteisiin; Maria on pelastettava, vaikka minun pitäisi rukoilla
apua itse Sarmientolta."
"Jos suvaitset, don Antonio, minun lausua mielipiteeni, niin on
mielestäni viisainta, että Tenanga ja minä kahden hoidamme tämän
asian. Tenanga on tavattoman tarkkanäköinen, hän tuntee kaikki metsän
ja tasankojen temput; me tiedämme, mistä Maria on etsittävissä, ja
löydämme hänet."
"Uskallatko sinä?"
"Se on velvollisuuteni. Eikö Maria ole sisareni?"
"Minä annan sinulle tarkka-ampujia."
"Ei, don Antonio, valkoiset miehet vain vahingoittaisivat aikeitamme.
Jos tarvitsen apua, aion käyttää hyväkseni asemaani tämän maan
vanhojen hallitsijain jälkeläisenä ja kutsua mayoja avukseni.
Pelkään, että meidän nyt conden kuoleman jälkeen täytyy toimia
ripeästi."
"Niin, olet oikeassa. Taivas sinua suojelkoon, poikani."
"Missä luulet kapinallisten tätä nykyä olevan?"
"He ovat kai Amatitlanin luona; sieltäpäin tuli partiojoukko,
jonka kanssa me iskimme yhteen; meidän päävoimamme on majoittunut
Ixhuataniin."
"Minä eroan sinusta nyt, kun lähdet takaisin leiriin, ja tunkeudun
Tenangan kanssa vuoristoon."
"Kutsu hänet tänne, hän on taistellut uljaasti."
Pablon viittauksesta nuori maya lähestyi.
"Sinä olet Pablon uskollinen ystävä ja olet urhoollisesti taistellut
riveissämme kuin mies; kiitän sinua molemmista." Hän ojensi
Tenangalle kätensä, johon nuorukainen kunnioittavasti tarttui.
"Auta minua pelastamaan lapseni ja pyydä sitten minulta, mitä haluat,
minä annan sen sinulle."
"Minä palvelen kuninkaitten jälkeläistä, señor, en tarvitse muuta
palkintoa kuin hänen kiitoksensa", kuului ylpeä vastaus.
"Hyvä, sinä olet oikea vuoristosoturi, kuulen sen. Minusta olet
saanut ystävän."
Tenanga taivutti päätään.