"Toistaiseksi ei ole syytä huolehtia señoritan puolesta", jatkoi
Tenanga tyynnyttäen, "sillä näiden ihmisten etu tietenkin vaatii
heitä varjelemaan häntä kuin silmäteräänsä. Minusta on parempi, että
koetamme saada käsiimme rosvot. Sitten ennätämme kyllä aina tarjota
heille rahaa ja todistaa heille, että kenraali ja señor d'Irala
kykenevät maksamaan donna Mariasta enemmän kuin señor de Mendez."
Pablo mietti.
"Olet oikeassa. Me etsimme rosvot, Tenanga, sinä olet suuri
rastreador, ja armollinen kohtalo johtaa meitä."
Sitten he ratsastivat edelleen yhä tarkasti tähystäen kivistä
vuoristoa. Heidän tiensä oli aivan yksinäinen. Päivällisen aikaan he
saapuivat pieneen metsään. Kun he olivat sen sivuuttaneet, näkivät he
toisen kylän.
Lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät ratsastaa kylään
tiedustelemaan. Lähestyessään asumuksia he kohtasivat nuoren, solakan
tytön, joka kantoi vesiruukkua päänsä päällä.
"Herra", sanoi Tenanga luotuaan silmäyksen tyttöön, "hän on mayan
tytär".
"Etköhän erehdy? Mikäli minä tiedän, asuu täällä vain xinkoja."
"Mayoja asuu siellä täällä zapotekien ja xinkojen keskelläkin."
Tenanga huusi tytölle mayankielisen tervehdyksen, johon tyttö
uteliaasti katsellen Pabloa vastasi samalla kielellä.
"Asuuko meidän heimolaisiamme tässä kylässä, tyttö?"
"Sinä sen sanot, vieras; kylässämme asuu vain jokunen xinka, me muut
olemme mayoja."
"Sepä hauskaa."
"Oletteko mayoja?"
"Etkö kuule sitä puheestamme? Näytämmekö likaisilta xinkoilta?"
"Onko nuori ylimys myöskin meikäläisiä?" kysyi tyttö arasti.
"Minäkin olen maya", vastasi Pablo hymyillen, "koska tuolla asuu
meidän heimolaisiamme, uskallamme kai toivoa vieraanvaraisuutta?"
"Oi, kyllä. Siellä on myöskin posada [= ravintola]."
"Sitä parempi."
"Asuuko kylässänne valkoihoisia?"
"Pormestari ja pastori ovat valkoisia, samoin kauppias, joka asuu
kylässämme."
"Kiitän sinua, neito."
He tervehtivät tyttöä ja ratsastivat reippaasti eteenpäin. Tie
oli oiva, ja pian he saapuivat hyvin hoidettujen peltojen ja
hedelmätarhojen ympäröimään kylään.
Muuan poika neuvoi heidät posadaan.
Kylä oli paljon siistimpi ja paremmin rakennettu kuin se, josta he
aamulla olivat lähteneet. Mutta täälläkin he näkivät vain naisia,
lapsia ja vanhemmanpuoleisia miehiä, joiden uteliaat katseet
seurasivat heitä, kun he ratsastivat posadan edustalle.
Posadero [= ravintolanisäntä], vanhanpuoleinen intiaani hänkin,
riensi toimekkaasti ulos heidät nähdessään. Ei hänkään voinut
peittää hämmästystään nähdessään Pablon ylhäisen olemuksen. Tenanga
pysyttäytyi syrjässä palvelijan tavoin.
Isäntä lähetti puolikasvuisen pojan viemään hevoset talliin ja
johdatti vieraat avaraan vierashuoneeseen. Siellä istui vain
vanha intiaani, jonka kankea, vielä tumma tukka riippui arpisille
kasvoille. Hän loi silmänsä vieraisiin ja huomattuaan Pablon hän
nousi äkkiä, tempasi hatun päästään ja kumarsi kunnioittavasti.
"Minuako tervehdit, ystävä?"
"Minä tervehdin mayojen nuorta kuningaskotkaa."
"Oi, tunnetko Jungunan pojan?"
"Minä olin läsnä, herra", sanoi hän hiljaa, "silloin, kun papit
huomasivat kuninkaanmerkin", ja taaskin hän kumarsi.
Loistavin silmin kuunteli posadero keskustelua, samoin kaksi poikaa,
jotka muiden huomaamatta seisoivat isännän takana.
Pablo ei tietänyt, iloitako vai pahastua siitä, että hänet täällä
tunnettiin. Hän ojensi kuitenkin vanhalle, arpiselle ukolle kätensä
ja sanoi: "Iloitsen siitä, että vielä muistat Jungunan poikaa, tule,
istu seuraamme. Anna meille, mitä sinulla on, isäntä."
Isäntä riensi ulos pojat kintereillään.
Vanha intiaani istuutui Pablon pöytään.
"Oletko soturi?" kysyi Pablo nähdessään arvet miehen kasvoissa ja
puolialastomassa rinnassa.
"Olen taistellut kansalaissodassa, herra, ja kenraali Aranan johdolla
meksikolaisia vastaan."
"Onpa hauska tavata täällä ystäväni kenraalin vanhoja sotatovereita.
Oletko jo saanut kärsiä nykyisessä sodassakin?"
"Kapinalliset olivat kyllä täällä", vastasi vanhus kulmakarvojaan
rypistäen. "He aikoivat nujertaa conden, mutta vanha leijona antoi
heille käpälästään, niin että tuntui."
"Onko täällä sotaväkeä läheisyydessä?"
"Silloin tällöin näkyy hajanaisia joukkoja tasangolla, mutta tänne
ne eivät toistaiseksi ole tulleet. Voinko sinua jollakin palvella,
herra? Käske vain, minä tottelen."
"Kenties tarvitsen apua. Mutta syökäämme nyt."
Isäntä toi pöytään paistettua kanaa, munia, kakkua ja hedelmiä. Pablo
vaati Tenangaa myöskin pöytään, ja mielihyvin nuorukaiset söivät,
isännän palvellessa heitä erityisen kunnioittavasti ja huomaavaisesti.
Kun Pablo oli syönyt, hän kutsui vanhan intiaanin syrjään ja kysyi:
"Voinko luottaa sinuun?"
"Näkymättömien nimessä, voit."
"Sinä olet kuullut del Rocan onnettomuudesta?"
"En, herra."
"Tunnetko Tamayn?"
"Tunnen sen kavaltajan."
"Oletko häntä viime aikoina nähnyt?"
"En, tuskinpa hän uskaltaisi tänne tullakaan. Hän kuuluu asustavan
xinkojen luona rannikolla."
"Ilmestyykö tänne silloin tällöin joku neekeri tai mulatti?"
"Oh, jos tarkoitat noita rosvoja, niin kävivät he täällä ennen tuon
tuostakin. Mutta nyt ei heitä ole vähään aikaan näkynyt. Miksi heitä
kysyt, herra?"
Pablo aikoi vastata, mutta samassa osui hänen katseensa
ikkuna-aukkoon, joka oli kadulle päin ja jonka ulkopuolella hän
näki ruskeata väkeä pää pään vieressä. Ääneti he seisoivat siinä
töllistellen taloa.
"Mayat tahtovat nähdä kuningastaan", sanoi intiaani hymyillen.