Riemuhuuto pääsi Pablon huulilta, hän tunsi siron jalanjäljen maassa;
rosvot eivät siis olleet kuljettaneet ruumista, kuten hän oli
pelännyt.
"Edelleen, Tenanga."
"Pitkällä emme vielä ole", vastasi tämä, "tuossa he ovat nousseet
muulien selkään --", hän osoitti paikkaa.
"Ja ratsastaneet tielle --?"
"Niin."
"Siinä on vaikea seurata jälkiä."
"Vaikeata, melkein mahdotonta."
"Tule, ponnista näköäsi."
"Ei, herra, ratsasta sinä kuten tähän asti tiellä, minä käyn tätä
reunaa."
Niin tapahtuikin.
Tenanga poikkesi kyllä silloin tällöin tielle; mutta läheisistä
kartanoista tulevat muulit, vaunut ja hevoset olivat jättäneet niin
paljon jälkiä tielle, että oli mahdotonta löytää rosvojen jälkiä.
Hän tutki sitä tarkemmin tien syrjässä kasvavat pensaikot.
Näin he kulkivat hitaasti eteenpäin.
Taaskin Tenanga pysähtyi ja viittasi Pabloa tulemaan.
Kun tämä seisoi hänen vieressään, sanoi hän; "Tässä he ovat
poikenneet maantieltä ja lähteneet pohjoista kohti."
"Poikenneet maantieltä?"
"Niin, ja tässä." Tenanga kumartui, nosti maasta siron tohvelin ja
ojensi sen Pablolle.
Sykkivin sydämin tämä tunsi sen Marian omaksi. Donna Inez oli
kirjaillut sen taiteellisesti ja antanut sen kerran lemmikilleen
syntymäpäivälahjaksi.
"Oi, Tenanga, ystävä, mikä lohdutus! oi, hän on vielä elossa."
"Jää tähän."
Tenanga poistui ja palasi hetkisen kuluttua.
"He ovat ajaneet puroon, joka juoksee tuolla. Minä en tunne näitä
seutuja; minne se virtaa? mistä se tulee?"
"Se tulee vuorilta ja laskee Rio Pacioon. Elleivät he heti taas ole
siitä nousseet --"
"Eivät ole --"
"Niin heidän on täytynyt ratsastaa ylöspäin, sillä alempana puro
syvenee, ja sen rannat käyvät liejusiksi."
"Ratsastakaamme jäljestä."
Kun he olivat saapuneet paikalle, jossa Tenangan väitteen mukaan
muulien jäljet johtivat veteen, he ratsastivat puroon ja liikkuivat
hitaasti eteenpäin Tenanga edellä.