Palopaikalla.
Neljäntenä iltana kotoa lähdön jälkeen Pablo ja Tenanga ratsastivat
laaksoon, jossa del Roca sijaitsi. Jo kaukaa törröttivät
herraskartanon mustuneet rauniot heidän silmiinsä.
Hitaasti he ratsastivat vainioiden halki perille.
Muuan vanha intiaanivaimo näki heidän tulevan ja tunsi Pablon.
Xinka-intiaanit eivät yleensä suosineet nuorukaista hänen ylpeytensä
tähden, vaikka he ylpeilivätkin siitä, että punaihoinen mies oli niin
läheisessä suhteessa valkoisiin; tällä kertaa näytti vanha eukko
kuitenkin iloiselta nähdessään Pablon.
"Oi, don Pablo, elätkö sinä vielä?"
"Kuten näet, muoriseni."
"Sinä tulet surulliseen aikaan; katso tuonne", hän osoitti raunioita.
"Tiedän. Kerro minulle, miten kaikki tapahtui."
"Oi, minä en tiedä paljon mitään, ei kukaan meistä tiedä juuri
mitään; keskiyön aikana, kun vartija huudollaan ilmoitti tulen
olevan valloillaan, paloi talo jo ilmiliekeissä. Hän oli varmaankin
nukkunut."
"Tiedetäänkö, miten tuli syttyi?"
"Ei kukaan sitä tiedä."
"Missä tuli ensin syttyi?"
"Palvelijain sanan mukaan donna Marian makuuhuoneessa; sen vuoksi ei
häntä voitukaan pelastaa."
"Eikö kukaan koettanut häntä pelastaa?"
"Oi, kaikki oli liian myöhäistä; kun väki huudettiin paikalle, oli
jo liian myöhäistä. Me pelastimme vain señoran. Hän juoksi sitten
edestakaisin, rukoili, itki, huusi señoritaa, vaipui tainnoksiin --
oi, se oli kauheata. Ja sammuttaa ei enää voitu, oli liian myöhäistä,
kaikki liian myöhäistä."
"Ja minne olette haudanneet donna Marian?"
"Oi, don Pablo, kauhea tuli oli polttanut hänet kokonaan."
"Eikö hänen maallisia jäännöksiään etsitty?"
"Oi, kyllä, kaikki, kaikki, itse señorakin; oi, vain raunioita ja
tuhkaa oli jäljellä."
"Missä on señora?"
"Hän on matkustanut pois, hyvin kauas."
"Onko don Antonio käynyt täällä?"
"Hän on sodassa kapinallisia vastaan. Hän oli täällä erään vanhan
kenraalin kanssa, matkusti pois, eikä ole sen koommin palannut."
"Onko tilanhoitaja täällä?"
"Kyllä, don Esteban on täällä."
"Minä käyn hänen luonaan. Hyvästi, muoriseni."
He ratsastivat ulkorakennusten luo, jotka vielä olivat pystyssä, ja
tapasivat siellä tilanhoitajan, joka suuresti hämmästyi nähdessään
Pablon.
Hänellä ei ollut paljon lisättävää vanhan intiaanieukon kertomukseen.
"Meille kaikille on täydellinen arvoitus, kuinka tuli saattoi niin
nopeasti levitä; vasen siipirakennus, joka tosin oli puusta, oli
jo ilmiliekissä, kun heräsimme. Melkeinpä voisi luulla tulipaloa
murhapoltoksi, jos siihen löytyisi minkäänlaista syytä."
Syvä murhe, joka synkisti nuorukaisen kasvot, sai tilanhoitajan
sanomaan:
"Teidän täytyy koettaa rauhoittua, don Pablo; minä tiedän kyllä,
kuinka rakas hän oli teille."
"Minä olen rauhallinen, don Esteban, olen vain tullut hänen
haudalleen rukoilemaan."
"Se on kauhean surullista; niin nuori ja kaunis."
"Ja niin hyvä."
Oli jo yö, ja tilanhoitaja opasti molemmat nuorukaiset makuupaikkaan.
He olivat molemmat väsyksissä, olivathan he pieniä levähdyksiä
lukuunottamatta yhtä mittaa istuneet hevosen selässä. Mutta siitä
huolimatta uni pakeni Pablon silmiä.
Heti aamun valjetessa kuninkaitten jälkeläinen nousi vuoteeltaan ja
astui ulos.
Aamuvalossa näyttivät ennen niin komean kartanon mustuneet rauniot
vielä surullisemmilta kuin edellisenä iltana.
Hitaasti, murheellisena Pablo astui pitkin raunioita.
Kappaleen matkan päässä kulki Tenanga, joka ei koskaan jättänyt häntä
yksin.
Puoleksi hiiltyneelle hirrelle, joka oli kaatunut siinä kohdin,
missä Marian huone ennen oli ollut, vaipui Pablo istumaan peittäen
kasvot käsiinsä. Syvässä surussaan hän ei huomannut, miten Tenanga
innokkaasti tutki maaperää.
Erään ulkorakennuksen takaa astui esille sama vanha vaquero, joka oli
lähetetty johtamaan sotamiehiä vuoripolkua myöten silloin, kun Lerma
oli del Rocassa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Pablon.
Hän jäi äänetönnä seisomaan ja katseli surkutellen nuorukaista.
Sitten hän sanoi -- hän tiesi hyvin, että suloinen tyttö ja
intiaanipoika olivat olleet yksi sydän ja yksi sielu: "Hän on
taivaassa, don Pablo, armaiden enkelien luona, lohduttakoon se meitä."
"Niin", vastasi Pablo tuskin katsoen häneen.
"Kyllä nyt suree vanha kenraali, joka juuri oli löytänyt
tyttärenlapsensa", jatkoi vanha paimen.
Pablo tuskin kuuli hänen puhettaan.
"Kenraali", toisti hän koneellisesti.
"Niin, kenraali de Lerma; donna Maria oli hänen tyttärensä tytär, ja
sattuma vei heidät yhteen täällä."
Nyt Pablo kävi tarkkaavammaksi.
"Mitä sanot?"
"Minä olin läsnä silloin, kun don Antonio toi teidät laivahylystä,
sinut, don Pablo, ja donna Marian. Ei kukaan ole saanut sen koommin
selkoa, mitä sukua donna Maria oli. Sitten tuli kenraali de Lerma, ja
kuin ihmeen kautta selvisi kaikki."
"Hän on siis löytänyt sukulaisensa?" vastasi Pablo
välinpitämättömästi. "Niin, vanhus kai itkee nyt", lisäsi hän vielä.
Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskittyneet vain sisareen.
"Siihen aikaan oli kuumat päivät", jatkoi vaquero, "vuorilla
taisteltiin kiivaasti. Minä johdin sotamiehet vuorisolaa myöten,
etteivät kapinalliset pääsisi kenraalia takaapäin ahdistamaan.
Siellä yllätimme Tamayn, tigreron, jonka don Antonio oli ajanut pois
talostaan. Hän aikoi nähtävästi leikkiä kavaltajaa, hän tunsi näet
solat; mutta pahaksi onneksi tuo lurjus pääsi pujahtamaan käsistämme.
Kadun katkerasti, etten häntä sillä kertaa nitistänyt."
"Tamay on äskettäin käynyt täällä", sanoi Tenanga, joka oli
lähestynyt heitä ja kuullut vaqueron sanat.
"Mitä sanot?" huudahti paimen kiivaasti. "Kuka sinä olet?"
"Don Pablon palvelija."
"Missä Tamay on ollut?"
"Täällä. Tuossa on hänen merkkinsä."
"Näytäpäs ne minulle, poika", sanoi Benito.
"Tule." Hän vei paimenen kukkapengermille, jotka ympäröivät taloa.
Pablo kulki hitaasti heidän jäljessään. Hän oli tuskin kuullut heidän
puhettaan, hänen tuskansa oli liian syvä.
Tenanga pysähtyi.
"Osaatko lukea maasta, vaquero?"
"Luulisinpä osaavani."
"Katso siis."
Tenanga osoitti erästä pehmeässä maassa vielä näkyvää jälkeä. Se oli
säilyttänyt muotonsa, kun ei ollut satanut.
"Tunnetko tämän jäljen?" Paimen tarkasti sitä kauan.
"En", sanoi hän viimein.
"Tässä seisoi Tamay", sanoi Tenanga varmasti "Minä en koskaan unohda
jälkeä, jonka kerran olen nähnyt."
"Voitpa olla oikeassa, poika", sanoi siihen Benito, "hänellä on
tavattoman pitkä jalka. Mutta mitä hänellä täällä olisi ollut
tekemistä?"
"Hän on sytyttänyt tulipalon."
Pablo hätkähti ja läheni heitä säihkyvin silmin. Benito pelästyi.
"Hän?"
"Miksi hän muutoin olisi täällä käynyt? Hän on rosvon tavoin kostanut
don Antoniolle."
"Hän on konna!"
"Hän on myöskin ryöstänyt. Kas tässä on neekerin jäljet."
"Neekerin?"
"Etkö tunne pitkäkantaista lättäjalkaa? Se on mustan jalanjälki.
He ovat yhdessä kantaneet jotakin. Katso näitä jälkiä. Ne ovat sen
vuoksi painuneet syvemmälle, että heillä on ollut taakka, muuten
jälkiä tuskin enää näkyisi."
"Kuulepas, poika, jos sinä puhut totta, niin olet suuri rastreador.
Oi, ja tulipalo on vaatinut niin kalliin uhrin. Ah, sitä
Tamay-konnaa!"
"Hän on kuoleva, Benito", sanoi nyt Pablo vihasta vapisevalla
äänellä. Hän kiersi rauniot, etsi ja tarkasti, turhaan. Masentuneena
hän nojautui mustunutta muuria vasten. Tenanga, joka oli seurannut
häntä terävillä silmillään, hänkin etsien tuhkasta joitakin
jäännöksiä, lähestyi nuorukaista, katsoi häneen ja sanoi hiljaa,
harvinaisen juhlallisesti: "Herra, donna Maria ei ole palanut."
Pablo kääntyi salamannopeasti hänen puoleensa ja tuijotti häneen.
"Ei, herra, hän ei ole palanut, hänet on ryöstetty."
"Mitä sanot? Mitä?" sanoi Pablo kiihkeästi.
"Jos señorita olisi täällä palanut, herra, näkisimme joitakin
jäännöksiä hänen ruumiistaan; mutta mitään ei ole, hänet on viety
pois. Tamay ja neekeri ovat ryöstäneet donna Marian."
Pablo vapisi huomattavasti ja kuiskasi vapisevalla äänellä tuskin
ymmärrettävästi: "Arvelet siis -- että -- hän vielä olisi -- elossa?"
"Minä toivon sitä."
"Oi, oi, Tenanga! päivänsäde pimeässä yössä, älä anna sen sammua.
Etsi, etsi, Tenanga, etsi ja ota minulta kaikki, mitä haluat."
Hän liitti kätensä ristiin ja rukoili.
"Mutta jos, jos olisit oikeassa, jos hän? Oi, ei turhia toiveita,
ei pettymystä. Mikä olisi ajanut tuon miehen tarttumaan suloiseen
kukkaan?"
"Minun luullakseni hän on sytyttänyt kartanon palamaan kostonhimosta,
olihan don Antonio ajanut hänet pois. Sen ohella on señorita joutunut
hänen ja hänen kätyriensä käsiin, ja he ovat riistäneet hänet
mukaansa kiristääkseen hänestä lunnaita."
"Oi, Tenanga, siinä tapauksessa he olisivat jo kauan sitten tulleet
niitä vaatimaan. Pelkään, että johtopäätöksesi ovat liian rohkeat ja
ettei donna Maria enää ole elävien ilmoilla."
"Herra", sanoi Tenanga, "etsikäämme. Meillä on jo alku käsissä,
koettakaamme päästä lopunkin jäljille. Me tiedämme Tamayn olleen täällä;
me löydämme hänet, sillä kaikki mayat ovat sinun palvelijoitasi; minä
tunnen neekerin jäljet, joka häntä auttoi; me saamme kyllä hänestäkin
selon. Herra, herra, ole rauhallinen, me löydämme kyllä donna
Mariankin."
"Jumala sen suokoon. Koettakaamme."
He lähtivät raunioilta.
"Ette tekään ole voineet löytää rakkaan lapsen jäännöksiä", sanoi
Benito, "tiesin sen, olen, heti kun tuli sen salli, etsinyt
onnettoman señoran käskystä rauniot perinpohjin, olen kääntänyt
jokaisen hirren; liekit ovat tehneet puhdasta jälkeä".
Vaqueron sanat vahvistivat vain Tenangan otaksumaa.
Toiveikkaammin kuin ennen sanoi Pablo: "Sinä puhuit äsken jotakin
eräästä kenraalista ja Mariasta; minä en silloin oikein sanojasi
käsittänyt, pyydän sinua: toista vielä sanasi."
Suureksi ihmetyksekseen Pablo kuuli nyt kenraali de Lerman ja
Marian kohtaamisesta. Paikalle saapunut tilanhoitaja todensi
ihmeellisen tapauksen. "Niin", sanoi hän, "hänen nimensä on
nyt donna Maria Pinol, ja hän on kenraalin lapsenlapsi ja maan
rikkaimpia perijättäriä. Tunnen vain yhden ihmisen, joka ei siitä
iloinnut, nimittäin tuo inhottava señor de Mendez, kenraalin sisaren
pojanpoika, jonka toiveet suuresta perinnöstä siten menivät myttyyn,
ja sen minä hänelle suon."
Tilanhoitaja kuunteli hämmästyneenä, kun hänelle kerrottiin Tenangan
arveluista ja huomioista.
"Tamay täällä? Missä hän tiesi hirttonuoran olevan valmiina
itselleen! Hm -- murhapolttaja? Siitä konnasta saattaa kyllä uskoa
mitä tahansa. Hm, eipä ole hassumpaa, mitä intiaani tuossa puhuu; ja
minä en tosin mielelläni panettele, don Pablo, mutta onpa eräs, joka
suuresti siitä hyötyisi, jos donna Maria ei enää elä."
Säihkyvin silmin Pablo kuunteli hänen puhettaan.
"Niinkö luulette, don Esteban? Missä hän on?"
"_Quien sabe?_ Kuka sen tietää? Sotaväessä hän ei ollut, ja, kuten
olen kuullut, hän lähti matkoille, sen jälkeen kuin kenraali, hänen
isosetänsä, saapui tänne."
"Hyvä, don Esteban, kiitän teitä. Tenanga on löytänyt jäljen ja minä
myös, me aiomme niitä seurata."
"Taivaan Herra suokoon teille menestystä, don Pablo. Mutta tulkaa nyt
kanssani aamiaiselle."
Pablo lähti tilanhoitajan kanssa. Benito seurasi heitä, ja Tenanga
jäi vielä tutkimaan jälkiä kukkapenkereestä.
Aamiaisella don Esteban sanoi Pablolle: "Kertokaahan nyt, mitä teille
on tapahtunut sinä aikana, kun olitte poissa. Täällä oltiin kovin
levottomia teidän tähtenne. Donna Maria oli epätoivoinen."
"Niin, uskon sen."
Pablo kertoi sitten lyhyesti, että hän monen seikkailun jälkeen oli
saapunut kenraali Aranan luo, joka vastedes tulisi pitämään huolta
hänen tulevaisuudestaan.
"Niin, kenraali oli täällä teitä etsimässä."