Koti.
Muutamia päiviä oli kulunut tuosta vaiherikkaasta yöstä. Otettuaan
sydämelliset jäähyväiset Tanubilta lähti Pablo Tenangan ja
saattajiksi määrättyjen alkuasukkaitten seurassa matkalle kenraali
Aranan luo.
Onnellisesti hän saapui suureen maakartanoon, joka sijaitsi Rio San
Indron rannalla. Se oli kenraali Aranan maatila. Ilokseen Pablo kuuli
kenraalin olevan kotona.
Hän lähetti yhden seuralaisistaan ilmoittamaan tulostaan ennakolta ja
ratsasti kohta sen jälkeen itse kartanon pihaan.
Lasiovesta astui Arana parvekkeelle ja loi silmänsä Pabloon.
"Jungunan piirteet. Ole tervetullut, lapsi, ystäväni poika, sinä olet
kotona." Sydämellisesti hän sulki nuorukaisen syliinsä.
"Sinä olet kotona, kauan kaivattu lapsiraukkani; lepää nyt, sinä olet
ystävän luona, jonka sylissä lepäsit silloin, kun et vielä osannut
puhuakaan."
Vanhan, arvokkaan ja hienotapaisen miehen sydämellinen vastaanotto
liikutti syvästi Pabloa kaikkien kärsimysten jälkeen, joita hän oli
kokenut.
Arana soitti kelloa, ja sisään astui palvelija. "Seuraa häntä, lapsi,
ja pudista vaatteistasi matkatomut, tule sitten takaisin luokseni."
Pablo vietiin kylpyyn ja hänelle annettiin toiset vaatteet, jotka
olivat olleet kenraalin pojan omat ja onneksi sopivat hänelle.
Vaihdettuaan näihin villin ja pahoin kuluneen metsästyspukunsa hän
näytti aivan toiselta ihmiseltä. Hän lähti sitten kenraalin luo, joka
käyskenteli parvekkeella edestakaisin.
"Oh", sanoi tämä ja hymyili nähdessään muuttuneen nuorukaisen,
"toukasta on tullut perhonen. Vielä kerran, vielä kerran
sydämellisesti tervetullut."
Ja nyt Pablon täytyi kertoa. Hän kuvaili kunnianarvoisalle miehelle,
isänsä ystävälle, nuoren elämänsä vaiheita ja kertoi seikkailuistaan
siitä lähtien, kuin hänet oli ryöstetty del Rocasta. Kenraalia
suututti yhtä paljon Chamulpon kavaluus kuin kammottava tapaus
pyramidin laella.
Hän ilmoitti nuorukaiselle, että maan lakien mukaan hänen, kuten
hänen esi-isänsä jo sukupolvia olivat tehneet, tuli kantaa nimeä
Reynador [= Hallitsija]. Hänen nimensä oli siis Diego Reynador, Pedro
Reynadorin poika, ja hän omisti Guatemalassa ja Yucatanissa laajoja
tiluksia, joita kenraali Arana kadonneen perillisen holhoojana ja
kummina oli hoitanut niin tunnollisesti, että melkoinen summa oli
sijoitettuna hänen nimelleen Meridan pankkiin.
Hän puhui sitten nuorukaiselle kansalaissodasta ja maan tilasta,
kertoi, miten kunnianhimoinen Chamulpo koetti uudistaa mayojen valtaa
Guatemalassa ja Yucatanissa, voidakseen miehenä, jonka suonissa
virtasi muka kuninkaanverta, näytellä tärkeätä osaa Guatemalan
kohtaloissa. Pablolla oli siis pian selvä kuva isänmaansa tilasta.
Myöhemmin Arana esitti Pablon vaimolleen sekä tyttärelleen, jotka
vastaanottivat nuorukaisen sydämellisesti.
Outoa oli Pablosta nähdä tätä hienoa, miellyttävää kotia, jonka
jäsenet kuuluivat hänen heimoonsa. Hän viihtyikin heidän piirissään
erinomaisesti, varsinkin viime aikain tapahtumain jälkeen.
Iloinen hän oli siitäkin, että nyt äkkiä tiesi olevansa rikas ja
vaikutusvaltainen henkilö. Ja vietettyään hauskan päivän perheen
keskuudessa, kuninkaitten jälkeläinen laskeutui tyytyväisenä
levolle. Kun hän aamulla onnellisena ja iloisena heräsi, oli Maria
ensimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän istuutui siis kirjoituspöydän
ääreen ja kuvaili pitkässä kirjeessä tälle kaikki vaiheensa. Myös don
Antoniolle hän kirjoitti kiittäen tätä kaikesta hyvästä, mitä hänen
kodissaan oli orvon osaksi tullut.
Lopetettuaan kirjeensä hän pyysi kenraali Aranaa toimittamaan kirjeen
niin pian kuin mahdollista del Rocaan, jotta Maria pian pääsisi
huolehtimasta hänen puolestaan. Kenraali lupasikin heti lähettää
taitavimman ja luotettavimman vaqueronsa, joka tunsi kaikki tiet,
viemään kirjettä perille.
Aamiaisen jälkeen kenraali sanoi Pablolle: "Nyt aion näyttää sinulle
oman kotisi, poikani. Mutta miksi tulee meidän nyt sanoa sinua,
Pabloksi vai Diegoksi?"
"Pabloksi, kallis padrino, jos suvaitset; sillä nimellä on pikku
sisareni jo vuosikausia minua maininnut."
"Hyvä, Pablo, lähtekäämme siis matkaan."
Hevoset oli jo tuotu pihalle, ja riemumielin Pablo nousi tulisen
oriin selkään saatuaan ensin kannukset, jotka eräs peoni kiinnitti
hänen jalkoihinsa. Tenangan ja muutamien palvelijoiden seurassa he
sitten ratsastivat pitkin joen rantaa.
Seutu oli kaunista ja hyvin viljeltyä. Pian he saapuivat suurelle,
hyvin hoidetulle maatilalle. Se oli Pablon perintötila, hänen
kotipaikkansa. He ratsastivat varjoisaan herraskartanoon, jossa
palvelijat ja alustalaiset vastaanottivat hänet niin suurella
riemulla ja rakkaudella, että nuorukaisen silmät vettyivät.
Kuninkaitten jälkeläinen, joka niin kauan oli harhaillut koditonna,
oli vihdoinkin kotona, nuori kotka oli palannut pesäänsä. Seuraavana
päivänä kenraali vei hänet vuorille, missä puhdasverisiä mayoja
asui tiheissä ryhmissä. Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto,
että Jungunan poika oli palannut kansansa luo, ja kaikkialla
vastaanotettiin Pablo suurella riemulla.
Hänen koko olentonsa, arvokas, ylhäinen ryhtinsä ja vaatimaton
esiintymisensä voittivat kaikkien sydämet. Kaikki vakuuttivat
hänelle, että milloin tahansa hän heidät kutsui aseisiin, he olivat
valmiit häntä empimättä seuraamaan. Tämä vuorilla asuva paimen- ja
metsästäjäheimo oli yhä vielä säilyttänyt itsenäisyytensä ja erosi
monessa suhteessa edukseen, kuten Pablo ilokseen huomasi, niistä
alkuasukkaista, jotka vuosisatoja olivat eläneet espanjalaisten
orjuudessa. Hän näki täällä vapaita, voimakkaita miehiä, jotka kaikki
olivat aseissa. Monet näistä miehistä olivat olleet temppelijuhlassa,
ja he tervehtivät nuorta kuningastaan kunnioittavalla ilolla. Kaukaa
tulvi väkeä häntä katsomaan. Kaikkien maya-heimojen luo, aina
Yucataniin asti, levisi sanoma: Hualpa, nuori kotka, on saapunut.
Näin oli kulunut kaksi viikkoa, ja Diego Reynador, jota hänen
pikku sisarensa sanoi Pabloksi ja mayakansa Hualpaksi, oli oppinut
ymmärtämään, että hänelläkin oli sanomista maan nykyisessä sekasorron
tilassa; hän tiesi nyt, että hänen heimolaistensa rakkaus ja
kunnioitus tekivät hänestä miehen, joka ei valtionkaan silmissä ollut
mitätön. Tämä tietoisuus kohotti nuorukaisen ylpeyttä ja itsetuntoa.
Eräänä päivänä Pablo seisoi kenraali Aranan talon parvekkeella
ajatellen del Rocaa. Silloin pihalle ratsasti väsyneen hevosen
selässä vaquero, jonka Arana oli lähettänyt viemään Pablon kirjeitä
Marialle ja don Antoniolle.
"Joudu", huudahti iloisena Pablo, joka tunsi hänet, "minkä viestin
tuot?"
Mies, joka oli intiaani, laskeutui hevosen selästä ja astui hitaasti
portaita ylös.
"Onko sinulla kirjeitä? Puhu."
"Minulla ei ole kirjeitä", lausui intiaani, "ja tässä saat omasi
takaisin". Vaqueron ääni oli miltei synkkä.
"Kirjeet takaisin?" Jonkin hirveän onnettomuuden aavistus valtasi
nuorukaisen.
"Miksi?"
"En voinut antaa niitä kenellekään. Del Roca on tuhkaläjänä. Señor on
sodassa, señora jossakin rannikolla, señorita on kuollut, liekit ovat
hänet surmanneet."
Nuorukainen seisoi kangistuneena, katse tuijotti elotonna tyhjään
ilmaan, sydän lakkasi lyömästä, kasvot olivat kalmankalpeat. Vaquero
säikähti nähdessään hänen tuskansa.
Viimein palautui nuorukaisen piirteisiin eloa, hänen kasvonsa
vääntyivät tuskasta, mutta ei ainoatakaan kyyneltä vierähtänyt
silmistä. Hiljaa vain sopersivat huulet: "Sisareni, rakas pikku
siskoni!"