Nuori maya, joka näytti tuntevan rauniot, johti heidät pensaitten
peittämän uloskäytävän kautta metsään ja hiipi maata tutkien, pyssy
kädessä, heidän edellään.
Ääneti seurasivat häntä Pablo ja tohtori.
Varovasti he lähenivät vanhuksen mökkiä ja tapasivat ukon samassa
kummallisessa puvussa, joka hänellä oli ollut yllään, kun Pablo hänet
ensi kerran näki.
"Ahaa", sanoi tohtori, "arvoisa ystävämme on taas muinaisajan soturi,
silloin ei hänestä ole paljon apua".
"Olitko kuninkaitten talossa, poika?" kysyi Tanub mayankielellä
Pablolta. "Näitkö Nezualpillin verisen haamun?"
"Olin kuninkaitten talossa, Tanub, mutta näin vain hallitsijain
kuvat."
"Niin, niin", mutisi ukko. "Häntä eivät näe muut kuin minä."
"Ystäväni Tenanga kertoo, että zapotekit taas liikkuvat näillä
mailla."
"He ovat roistoja!" huusi vanhus kimeällä äänellä.
"Meidän täytyy olla varuillamme, Tanub, etteivät he hyökkää
kimppuumme."
"He eivät uskalla käydä käsiksi Tanubiin, joka puhuu näkymättömien
kanssa."
Koska Tanub taas silminnähtävästi oli aivan sekaisin, sanoi Pablo
tohtori Sattlerille: "Zapotekit vainoavat minua ja ystävääni. He
haavoittivat jo kerran minua, mutta Tanubin luona olen saanut turvaa
ja hoitoa. Pelkään nyt, että vihollisemme uudistavat hyökkäyksensä.
Teille ja vanhukselle he eivät aio mitään pahaa, on siis parasta,
että minä ja ystäväni lähdemme pois täältä metsään."
"Mitä sanot?" yhtyi Tanub puheeseen espanjankielellä. "Mitä sanot?
Eivätkö näkymättömät muka suojele sinua? Unohdatko kuninkaitten
talon? Tanub tuntee siellä joka sopen. He saavat hakea sinua kauan
kuninkaitten talosta. Hihihii!" Hiljaa kuiskasi hän sitten: "Tanub
tuntee kuninkaitten haudatkin, joista ei kukaan muu tiedä."
"Mitä arvelet, Tenanga?"
"On vaarallista kulkea nyt metsän halki, herra. Kuninkaitten talossa
saat varman turvapaikan, kunnes uskallamme lähteä pohjoista kohti.
Epäilemättä zapotekit tietävät sinun olevan täällä, mutta he eivät
uskalla ahdistaa sinua muukalaisten läsnäollessa. He väijyvät sinua
metsissä."
"Turvaudun siis kuninkaitten taloon", sanoi Pablo, "suojelkoon se
minua".
Hänestä oli mieluista etsiä suojaa esi-isäinsä palatsista.
"Kuninkaat suojelevat sinua, lapsi, he suojelevat kaikkia mayoja",
kuiskasi vanhus. "Minäkin sain siellä pakopaikan silloin, kun sota
raivosi maassa."
"Palvelijani ja minä olemme varustautuneet mainioilla pyssyillä ja
osaamme niitä käyttää", sanoi tohtori Sattler. "Me tulemme mukaan
raunioille; uskon varmaan, että saatte siellä turvapaikan; tunnen
ne hyvin ja olen utelias näkemään kuninkaitten haudat, joista don
Francisco puhuu. En ole ennen niistä mitään tietänyt."
Päätettiin siis lähteä raunioille. Tanubin asunnossa saattoi helposti
jokin väijyksistä ammuttu luoti ikkunan kautta surmata Pablon.
Sattlerin palvelija, reipas, väkevä poika, joka oli aikoinaan ollut
saksalainen sotilas, kutsuttiin saapuville.
"Ovatko pyssyt kunnossa, August?"
"Varmasti, herra tohtori."
"Me lähdemme saattamaan tätä nuorta ruskeata herraa raunioille.
Jotkut lurjukset vaanivat hänen henkeään, ja hänen täytyy piiloutua.
Arvelenpa, että pyssymme pitävät heidät loitolla."
"Kuten herra tohtori suvaitsee", vastasi August rauhallisesti.
"Anna minulle tumma viittani ja kiväärini."
Hetken kuluttua kaikki olivat lähtövalmiit. Pablo otti
kaksipiippuisen mukaansa, ja Tenanga oli sillä aikaa vanhan
intiaaninaisen keittiössä täyttänyt reppunsa eväillä.
Päivä oli jo mailleen menemässä. Pieni, laiha ukko juoksenteli
edestakaisin etsien joustaan, nuolia ja viintään.
"Seuratkaa minua", sanoi hän sitten. Hän astui rakennuksen sisimpään,
toiset kulkivat jäljessä. Muuratun käytävän kautta he saapuivat
oviaukolle, joka johti suoraan metsään. Tähän ukko pysähtyi.
"Mene tähystelemään, Tenanga", hän kuiskasi, "sinun silmäsi ovat
terävämmät kuin minun".
Tenanga totteli.
Ääneti odottivat toiset hänen takaisin tuloaan.
Pian hän palasi ilmoittaen, ettei ollut huomannut mitään epäilyttävää.
"Nyt minun jälkeeni, minä olen vanha mayasoturi", sanoi Tanub ja
hypähti vikkelästi aukosta ulos.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.
Hiiskahtamatta he liikkuivat ukon johdolla. Tanub hiiviskeli jousi
kädessä kuin vaaniva soturi synkän metsän halki suunnaten kulkunsa
suoraan raunioita kohti. Pensaikon peittämän portin kautta he
astuivat sisälle palatsiin. Käytävässä, jonne he sitten joutuivat,
oli pilkkoisen pimeä, mutta ukko näytti täälläkin tuntevan joka
sopukan.
Hiljainen ääni sai Tenangan säpsähtämään, ja hän tarttui macheteensa.
Äkkiä leimahti tuli, Tanub oli sytyttänyt tulitikun saadakseen tulta
päreeseen.
Välähtävän tulen valossa Tenanga näki muutaman askelen päässä
itsestään muuriin nojautuneen zapoteki Huntohin, jonka silmät
hehkuivat kuin villin pedon.
Maya päästi kimeän kirkunan, ja notkeasti kuin kuguaari hän syöksyi
machete kourassa zapotekin kimppuun.
Samassa tuli sammui.
Tästä salamannopeasta kohtauksesta hämmästyneinä seisoivat muut
hievahtamatta, jäykkinä.
Kuului vain kahden voimakkaan miehen painiskelu, heidän raskas
hengityksensä.
"Valoa!" huusi Pablo hädänkauhussa ystävänsä puolesta, jota ei kukaan
voinut pimeässä auttaa. Hän oli nähnyt Tenangan painivan zapotekin
kanssa, mutta nyt hän ei enää erottanut mitään.
"Valoa!"
Ukon kimeä nauru oli ainoa vastaus.
Yhä kesti painiskelua.
Äkkiä välähti taas valo, päre paloi. Sen punaisessa valossa
huomasivat läsnäolijat molempain intiaanien ottelevan voimainsa
takaa, kummankin koettaessa tavoittaa toistaan machetella. Zapoteki
oli väkevä ja notkea, mutta Tenanga oli hänen vertaisensa.
Pablo oli juuri syöksymässä apuun, kun zapoteki tehdessään äkkiä
käännöksen joutui Augustin lähelle. Tämä tarttui miehen pitkiin,
liehuviin hiuksiin ja kiskaisi hänet yhdellä ainoalla voimakkaalla
tempauksella maahan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Tenanga oli hänen päällään.
"Ei saa tappaa", huusi Pablo.
"Tapa, tapa", kirkui ukko ja kohotti pärettä korkealle.
Nyt Pablokin heittäytyi zapotekin päälle, väänsi aseen hänen
kädestään ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Samassa
tuokiossa Tenanga oli tempaissut nahkahihnan taskustaan, ja Pablon
avulla sidottuna zapoteki makasi pian selällään avuttomana maassa.
Raskaasti hengittäen kiivaan ottelun jälkeen Tenanga nousi pystyyn.
Pablo katseli miehen synkkiin kasvoihin, jotka ilmaisivat vain vihaa,
mutta ei pelkoa.
"Tapa, tapa", kirkui Tanub ja läheni vangittua veitsi kädessä. Mutta
käskevällä äänellä sanoi Pablo: "Takaisin! Täällä määrään minä." Ääni
hämmästytti ukkoa niin, että hän heti väistyi ja loi aran silmäyksen
nuorukaiseen.
Pablo tunsi itsensä tällä paikalla niiden jälkeläiseksi, jotka kerran
olivat täällä hallinneet.
"Missä ovat kumppanisi, zapoteki?" kysyi hän sitten. Miehen silmät
olivat järkähtämättä luodut Pablon kasvoihin, joiden ilme oli lujan
tarmokas, mutta hän ei vastannut.
"Sinä et vastaa. Et sinä eivätkä he voi välttää kohtaloaan. Sido
hänen jalkansa, Tenanga."
Tohtori Sattler katseli ihaillen nuorukaista, joka niin käskevästi
jakeli määräyksiään.
Sitten Tenanga tutki ympäristöä, mutta ei löytänyt jälkeäkään muista
vihollisista.
Kun tämä kaikki oli tehty, sanoi Pablo: "Vie meidät nyt kuninkaitten
haudoille, Tanub."
Ukko hätkähti ja lähti tottelevaisesti kulkemaan päreen valaisemaa
käytävää pitkin. Toiset seurasivat häntä.
Mutta Tenanga, jota ukon kummallinen käytös epäilytti, otti
varovaisuuden vuoksi hänen taskustaan lisää päreitä ja sytytti yhden
ottaen tulta Tanubin soihdusta.
He kulkivat sitten niiden valossa sokkeloisia käytäviä myöten.
Viimein vanhus pysähtyi.
Umpinaiselta näyttävä muuri sulki heidän tiensä.
"Vain yksi saa minua seurata", puhui vanhus kimeällä äänellään, joka
tässä ahtaassa paikassa kuului melkein aavemaiselta. "Hän yksin, joka
osaa käskeä, ei kukaan muu; kuolema vaanii tuolla sisällä. Tule,
sinä, joka käsket."
Yksinpä saksalaisiinkin vaikutti ukon kummallinen käytös ja
salaperäinen paikka kaameasti. He jäivät Tenangan kanssa
rauhallisesti paikoilleen, kun Tanub viittasi Pablolle.
Uloskäytävä oli niin taitavasti kätketty, että se tuli näkyviin vasta
aivan silmien edessä. Ukko horjui edellä, palava päre kädessään;
Pablo seurasi.
Kuljettuaan kappaleen matkaa kapeata, muurattua käytävää he saapuivat
suureen holviin, jota päreen punertava valo vain osaksi valaisi.
"Tässä nukkuvat hallitsijat", kuiskasi ukko.
"Missä?" kuului yhtä hiljaa Pablon huulilta.
"Noissa komeroissa he lepäsivät kuninkaallisissa puvuissaan. Silloin
tulivat ahneet espanjalaiset, häpäisivät kuolleitten asunnon,
riistivät kullat ja jalokivet haudoista ja heittivät kuolleitten
luut -- kojoottien [= preeriasusi] eteen." Pablo otti vanhuksen
kädestä päresoihdun ja tutki seiniä sen valossa. Siinä olivat
muuratut komerot, joissa mayaruhtinaat muinoin olivat levänneet;
tyhjinä ja autioina ne nyt ammottivat jälkeläistä vastaan; hän ei
edes osannut lukea hautojen merkkejä. Siellä täällä näkyi vielä jokin
vaateriekale tai vihreä jadeiittikoru, muuta ei mitään; tyhjät olivat
kuningashaudat, poissa heidän luunsa samoin kuin heidän muinainen
valtarisakin.
Mykkänä, syvästi liikuttuneena tämän lepopaikan synkästä ylevyydestä
Pablo kulki hitaasti holvissa.
Ukko, joka kyyrysillään istui sisäänkäytävän lähellä olevassa
nurkassa, seurasi häntä katseillaan.
"Kuninkaat ovat kuolleet", hän kuiskasi, "kaikki, kaikki --
viimeinenkin kuoli".
Samassa kajahti kuninkaitten lepopaikkaan kumeasti sekavaa hälinää,
Tenangan kimeä varoitushuuto, saksalaisten vihaiset äänet; sitten oli
kaikki hiljaa.
Vavisten kuunteli vanhus ääniä.
Nopeasti astui Pablo uloskäytävälle, mutta samassa syöksyi parvi
miehiä sisään, yksi heistä kantoi soihtua, ja samassa tuokiossa
heitettiin nuorukaisen pään yli tumma vaate, häneltä riistettiin ase,
kädet sidottiin ja kapula pistettiin suuhun, ennenkuin hän ennätti
toipua hämmästyksestään.
Voimakkaat käsivarret kuljettivat häntä. Puoleksi huumauksissa hän
seurasi haukkoen ilmaa paksun vaatteen alla.
Hän tunsi, miten hänet työnnettiin ulkoilmaan. Peitteen läpi
tunkeutui valoa, ja hän kuuli suuren ihmisjoukon puheenhälinää.
Eteenpäin, yhä eteenpäin häntä vietiin. Viimein hänet jätettiin
seisomaan. Peite otettiin hänen päänsä päältä, ja rajattomaksi
ihmetyksekseen hän näki seisovansa temppelipyramidin juurella. Se
oli valaistu lukemattomilla tulilla aina huippuun asti, ja satoja
kukilla seppelöityjä miehiä oli koolla sen juurella. Kaikkialla
leimusi nuotioita, niin että vanha kuninkaanlinna oli valaistu kuin
keskipäivällä.
Voimakas ääni ilmoitti, että näkymättömät olivat lähettäneet heille
viisi ihmisuhria.
Yksiääninen voimakas huuto kajahti väkijoukon kurkusta vastaukseksi.
Pablo oli niin ihmeissään kaikesta siitä, mikä äkkiä kohtasi hänen
silmiään, ettei hän muistanut pelästyäkään.
Menneisyys tuntui äkkiä kohonneen haudastaan.
Hän katseli temppelin läheisyydessä tungeskelevia joukkoja, joiden
kiihkeästi leimuavat silmät tuijottivat vankeihin. Sitten hän kääntyi
katsomaan heitä.
Hänen lähellään seisoi zapoteki synkeänä, hänen toisella puolellaan
Tenanga, jonka silmät olivat tuskaisina luodut Pabloon, sitten
molemmat valkoihoiset, kaikki sidottuina kuten hän itsekin ja
kapula suussa. Sitten hän kuuli Tanub-vanhuksen kaameata naurua;
kummallisessa puvussaan tämä kiihkeästi juoksenteli edestakaisin,
niin että kirjavat sulat hänen lakissaan liehuivat sinne tänne. Hän
ei ollut sidottu. Nyt ukko, joka näytti tavattoman kiihottuneelta,
lähestyi Pabloa.
"Mitä nyt arvelet, nuorukainen?" puhutteli hän tätä mayankielellä.
"Katso ympärillesi; näkymättömät elävät vielä, ei heidän valtansa
vielä ole lopussa. Onnellinen sinä, joka olet valittu kuolemaan,
ikuisessa ilossa saat sinä asua auringossa. Oi, minua ei pidetty
kyllin arvokkaana uhriksi alttarille."
Pian hän kuitenkin unohti surunsa ja purskahti taas kimeään nauruun:
"Katso näitä sotureita; he ovat maya-sotilaita; niiden henget,
jotka ovat kaatuneet, elävät yhä heissä, he odottavat uhria.
Tänään on kolmannentoista päivän juhla, sitä vietetään vain joka
kahdessadasviideskymmenes vuosi -- minä olin aivan unohtanut sen --
mutta papit laskevat tarkasti, he tietävät, milloin aika on käsissä."
Mitä oli tekeillä? Kun mielipuoli ukko puhui siitä, että hänet
uhrattaisiin, värisi Pablon ruumis kauhusta. Hän muisti kuvauksia,
joita oli lukenut esi-isäinsä verisistä ihmisuhreista. Tuo
kauhistuttava taikausko -- sellaiselta tuntui se isä Bernardon
kasvattamasta -- ei siis vielä ollut hävinnyt. Siltä melkein näytti.
Kuinka saattoi se olla mahdollista? Valaistu temppeli, koristettu
ihmisjoukko, jossa ei näkynyt ainoatakaan naista, osoitti kyllin
selvästi, että tässä valmistauduttiin jumalia palvelemaan erityisin
juhlamenoin.
Ihmisuhria? Aikana, jolloin kristinusko vallitsi maassa?
Pitkä, syvä ääni, jollainen lähtee näkinkenkätorvesta tai muusta
samantapaisesta soittimesta, keskeytti kiihtyneen nuorukaisen
mietiskelyn. Ilmoille kajahti laulu, yksitoikkoinen, villi kuten ne
kurkut, joista se lähti.
Temppelipyramidin alapäässä olevasta kammiosta astui esiin jono
miehiä.
He olivat pukeutuneet pitkiin, valkoisiin pukuihin, hiuksissa oli
kummallisia koristuksia, ja kulkiessaan he heiluttivat pannuja,
joissa paloi väkevältä tuoksuvaa suitsutusta.
He suuntasivat kulkunsa pyramidin huippuun johtaville portaille ja
astuivat niitä ylös. Heitä seurasi joukko samalla tavoin pukeutuneita
miehiä, jotka lauloivat ilmoja tärisyttävää, villiä laulua. Heitä
oli noin neljäkymmentä. Heidän jäljessään kulki laahaavaan, mustaan
kaapuun puettu mies, jonka pitkä tukka liehui vapaana tuulessa.
Hitaasti, juhlallisesti kulkue liikkui ylöspäin, kiertäen
korkeata pyramidia useita kertoja ylös astuessaan, ja yhä kaikui
yksitoikkoinen kaamea laulu, jota kumeat rummunlyönnit säestivät.
Syvä hiljaisuus vallitsi yhteen sulloutuneessa ihmisjoukossa, jonka
silmät oli kiinnitetty kulkueeseen.
Laulu vaikeni.
Pyramidin huipulla palveltiin kai jumalia juhlallisin menoin; mutta
Pablo ei voinut nähdä, mitä laatua ne olivat.
Sitten kuului ylhäältä sama syvä ääni, jonka he jo kerran ennen
olivat kuulleet: "Tuokaa uhrit, jotka meille ovat lähetetyt, tänne
ylös!"
Jokaisen vangin vieressä oli koko ajan seisonut kaksi aseellista
vartijaa. Käskyn kuultuaan he heittivät taas tummat peitteet
vankiensa pään yli ja alkoivat taluttaa näitä samaa tietä, jota papit
olivat kulkeneet pyramidia ylös.
Viimeisellä pengermällä otettiin peitteet taas pois.
Näky, joka täällä ylhäällä avautui Pablon silmiin, sai hänet
unohtamaan hetken kauhutkin.
Pengermillä palavat tulet valaisivat kirkkaasti pyramidia,
ja niiden valossa kuvastuivat valkopukuisten miesten hahmot
räikeästi rakennuksen synkkää, raunioitunutta kiviseinää vasten.
Ylimmäisellä huipulla paloi myöskin tulia, mutta niiden valossa
näkyi vain tummapukuinen mies ja pari kolme muuta olentoa. Nyt alkoi
tummapukuinen laulaa ja kiersi alttaria veitsi kädessä.
Pablo ei ymmärtänyt ikivanhan laulun säkeitä, mutta se oli
arvattavasti rukouslaulu maya-jumalille.
Nuorukainen katseli tovereitaan.
Molemmat saksalaiset olivat hyvin kalpeita, he olivat äkkiarvaamatta
ja rajusti joutuneet tähän kauheaan seikkailuun. Sillä että
nuo uskonkiihkoiset intiaanit aikoivat panna täytäntöön julman
toimituksensa täydellä todella, siitä ei ollut epäilystäkään.
Sitäpaitsi vihasivat kaikki intiaanit, jotka kuuluivat salaperäiseen
nagualiliittoon, kiihkeästi valkoihoisia.
Heidän uskonsa mukaan lähettivät jumalat itse heille tulevat uhrit
temppeliin, ja tällä kertaa oli niiden luku uskonkiihkoilijain
suureksi iloksi runsas.
Uhkamielisenä ja levollisena seisoi zapoteki paikallaan, synkeänä
odotellen kohtaloaan. Tenangan silmät, jotka yhä olivat luodut
Pabloon, ilmaisivat syvää tuskaa. Häntä suretti nuorukaisen kohtalo
paljon enemmän kuin oma onnettomuutensa.
Papin laulu vaikeni. Syvä hiljaisuus vallitsi suuressa temppelissä,
äänettömänä seisoi odottava ihmisjoukko.
Tummapukuisen miehen viittauksesta tarttuivat vartijat zapotekiin,
irroittivat hänen siteensä ja veivät hänet alttarin luo. Zapoteki
koetti riistäytyä irti, silloin heitettiin hänen ylitseen taas tumma
vaate, ja hetkisen kuluttua oli papin veitsi surmannut hänet.
Kauhistuneina seisoivat saksalaiset ja Tenanga. Pablo yksin oli
jäätävän levollinen, vaikkakin hän arvasi pian joutuvansa saman
kohtalon omaksi kuin zapotekikin. Hän kohotti silmänsä ylöspäin ja
heitti tähtitaivaalle äänettömän kysymyksen: Näinkö elämäni päättyy,
taivaan Isä, hirvittävän taikauskon uhrina?
Nyt vartijat tarttuivat Pabloon viedäkseen hänet alttarin ääreen. He
irroittivat hänen siteensä. Tenangan epätoivo oli rajaton; hän aikoi
syöksyä Pabloa kohti, mutta vartijat pitelivät häntä; hän tahtoi
huutaa jotakin, mutta kapula hänen suussaan esti. Silloin astui Pablo
vartijainsa suureksi ihmeeksi pää pystyssä nopeasti portaita ylös.
Hänen tarmokkaita kasvojaan leimasi rauhallinen ylpeys, kun hän astui
pyramidin huipulle pappien eteen.
"Murhatkaa minut, orjat, vuodattakaa viimeisen kuninkaanne veri."
Mutta mielenliikutuksensa vallassa hän huomaamattaan käytti
espanjankieltä, jolla hän oli oppinut ajattelemaan jo vuosikausia.
Papit hätkähtivät, kun nuorukainen niin uljaasti ja pelkäämättä astui
heidän luokseen, mutta vain hetkeksi. Sitten ylipappi viittasi. Kaksi
miestä tarttui hänen käsiinsä, kolmas repäisi hänen paitansa auki,
niin että nuorukaisen paljas rinta hohti tulenvalossa.
Mies säpsähti ja huudahti kauhusta. Vavisten hän osoitti Pablon
rinnassa näkyviä sinisiä viivoja.
"Kuningas!" äänsivät hänen värisevät huulensa.
Ylipappi ja toiset harjatasanteella seisovat syöksyivät Pablon luo.
Kaikki tuijottivat kiemuraisiin viivoihin.
Sanan "kuningas" oli Tenangakin kuullut, ja hänen silmänsä loistivat
ilosta. "Ken olet sinä?" kysyi tummapukuinen mies. "Nezualpillin
jälkeläinen, Jungunan poika", vastasi Pablo koko olentonsa
ylpeydellä. Tällä kertaa hän käytti mayankieltä.
Mykkinä, vapisevina seisoivat nyt siinä äsken vielä peloittavat
ihmiset. "Kuninkaitten jälkeläinen", mutisi ylipappi. "Jumalat ovat
hänet lähettäneet, ihme on tapahtunut, Jungunan poika on palannut."
Hän polvistui nuorukaisen eteen ja taivutti päätään maata kohti;
kaikki toisetkin lähellä olevat polvistuivat hänen viereensä
kuiskaten: "Kuningas, Nezualpillin jälkeläinen."
Hämmästyksen kumea kohina kuului alhaalla seisovan kansan suusta.
Pää pystyssä seisoi nuorukainen, hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen,
papit kumarsivat häntä nöyrinä. Mitä se merkitsi? Sitten kohosi
tummapukuinen pystyyn, ja voimakkaana kaikui hänen äänensä, kun
hän huusi alas kansalle: "Maya-kansan lapset, ihme on tapahtunut:
Jungunan poika on palannut, maya-kansa on saanut taas kuninkaan."
Silloin lankesivat kaikki polvilleen mykkinä kunnioituksesta. Ja
sitten puhkesi riemumyrsky tuhatlukuisen kansanjoukon huulilta, niin
valtava, että metsä ylt'ympärillä vavahti. "Kuningas! Kuningas!
Jungunan poika! Näkymättömät olkoot hänen kanssaan!"
Kun raikuva riemuhuuto oli vaiennut, kääntyi ylipappi nöyrästi Pablon
puoleen: "Käske, hallitsija. Tahdotko, että jatkamme uhritoimitusta?"
Pablon silmistä leimahti halveksiva katse. "Luuletko miellyttäväsi
Kaikkihyvää raa'alla pyövelintyöllä? Häntä, joka itse on rakkaus?
Lopeta!"
Hän laskeutui portaita alas ja astui vankien luo, jotka toiveikkaina
katsoivat häneen. Hänen käskevästä viittauksestaan poistettiin kapula
heidän suustaan. "Nämä ovat minun ystäviäni." Riemuhuudoin vaipui
Tenanga hänen jalkainsa juureen: "Oi, kuningas, kuningas, oi Hualpa,
näkymättömät olivat taaskin kanssasi!"
Iloisena, sanaakaan sanomatta katseli saksalainen Pabloa.
Unohtunut oli nyt verinen uhritoimitus; kansa iloitsi vain siitä,
että sen kuningassuvun viimeinen jälkeläinen seisoi ilmielävänä sen
keskellä. Ihmiset uskoivat varmasti vanhojen jumalien lähettäneen
hänet oman kansansa luokse.
"Kansa tahtoo nähdä sinut, Nezualpillin jälkeläinen", sanoi ylipappi,
"salli minun näyttää sinut heille."
Pablo taivutti päätään suostumukseksi.
Neljä valkopukuista miestä kohotti hänet olkapäilleen ja kantoi hänet
kansanjoukon saattamana pengermältä toiselle. Viimein he laskivat
hänet palatsin pääportaille, ja silloin kansa polvistui laulaen
kuningaslaulua.
Pablo kohotti kätensä.
Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
"Maya-kansan miehet", aloitti nuorukainen ryhdikkäänä ja
kuninkaallisena, "kova kohtalo on jo varhain riistänyt minut,
Jungunan pojan, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, keskuudestanne.
Iankaikkisen tahto on johtanut minut takaisin luoksenne. Minä olen
teidän heimoanne, teidän vertanne, ja olen syvästi liikuttunut
tuntiessani, kuinka uskollisesti maya-kansa on kiintynyt niihin,
joiden suonissa virtaa muinaisten hallitsijainne verta. Olen nuori,
ja vähän olen vielä kokenut; mutta minä olen maya ja koetan uhrata
kaikki voimani kansani hyväksi. Kiitän teitä rakkaudesta, jota olette
osoittaneet Jungunan pojalle."
Taaskin kajahti jyrisevä riemuhuuto. Pablon kaunis olento, hänen
ylevä hallitsijanryhtinsä, jota ei halpa pukukaan voinut peittää,
ihastutti kaikkia.
Sitten istuutui iloinen kansanjoukko sytytettyjen nuotioiden ääreen
ja alkoi maistella mukanaan tuomiaan eväitä. Papit olivat vaihtaneet
virkavaippansa tavallisiin yksinkertaisiin pukuihinsa. Vanhemmat
miehet tulivat Pablon luo ja tervehtivät häntä. He pyysivät häntä
kertomaan elämästään ja kysyivät, aikoiko hän asettua isänsä
maatilalle asumaan.
Pablo kertoi lyhyesti vaiheistaan, mainitsematta mitään Chamulposta
tai hänen kavaluudestaan, ja vastasi, että hän ei vielä voinut
päättää mitään tulevaisuudestaan, ennenkuin oli saanut neuvotella
isänsä ystävän, kenraali Aranan kanssa. Tuotiin ruokaa ja juomaa.
Pablo istui vanhempien miesten mukana piiriin; kunnioittavan iloisina
kuuntelivat vanhukset hänen puhettaan. Monet heistä olivat tunteneet
hänen isänsä.
Tanub tuli kummallisessa puvussaan heidän luokseen ja tervehti
kaunopuheisella sanatulvalla kuninkaitten jälkeläistä, joka
näkymättömien armosta nyt oleskeli esi-isäinsä entisillä
hallitussijoilla.
Pablo lupasi niille, jotka istuivat hänen ympärillään -- heidän
joukossaan oli muutamia, jotka asuivat lähellä hänen isänsä kartanoa
--, saapua heidän luokseen neuvottelemaan, miten parhaillaan
raivoavan kansalaissodan suhteen olisi viisainta menetellä.
Sitten astui ylipappi, joka oli johtanut uhritoimitusta, Pablon luo.
Hän oli totinen, synkännäköinen mies, ja Pablo hätkähti ehdottomasti
hänet nähdessään. Mutta mies, joka nyt esiintyi vain yksinkertaisessa
ponchossaan, sanoi levollisesti: "Me iloitsemme kaikki, ettei
kuninkaittemme suku vielä ole sammunut, Hualpa, Jungunan poika, ja
jokainen maya on ilolla antava henkensä puolestasi. Minä tiedän,
että sinä, joka olet kasvanut valkoisten joukossa, et voi tuntea
ja ajatella kuten me, et ainakaan vielä; mutta sinä opit sen
kyllä, kun tulet tuntemaan kansasi. Minä ja monet noista olemme
kotoisin _Tierra de guerrasta_ [= täysin tuntematon, vaikeapääsyinen
vuoriseutu, missä alkuasukkaat yhä elävät esi-isiensä tapaan], jonne
ei kukaan valkoihoinen vielä milloinkaan ole jalallaan astunut sitä
hengellään maksamatta. Me yksin olemme enää vapaita ja itsenäisiä ja
elämme esi-isäimme tapoja noudattaen. Tule luoksemme, kuningas, jos
espanjalaiset tekevät sinulle pahaa. Me kunnioitamme sinua. Meidän
täytyy nyt lähteä palatsista, hallitsija; nouseva aurinko ei saa
nähdä meitä täällä. Näyttäydy vielä kerran kansallesi."
Pablo nyökkäsi suostumukseksi.
Torven kumea ääni sai kaikki läsnäolijat nousemaan.
"Maya-kansa, näkymättömät ovat johtaneet kuninkaasi jälleen luoksesi,
tässä seisoo Hualpa, Jungunan poika, hän on meidän. Jokainen meistä
on valmis antamaan elämänsä kuninkaitten jälkeläisen puolesta
saadakseen kerran asua ikuisessa valossa."
"Niin, niin --", kajahti tuhatääninen huuto vastaukseksi.
"Jumalien pyhä yö on pian kulunut; hajaantukaa, jotta nouseva päivä
näkisi meidät kaukana niiden jumalien temppelistä, jotka ovat
antaneet meille takaisin Nezualpillin jälkeläisen. Menkää."
Kaikki kumarsivat Pablolle, ja silmänräpäyksessä hajaantuivat he
pyhältä paikalta eri suunnille häviten kuin varjot pimeään.
"Olen jättänyt sinulle muutamia miehiä, jotka turvallisesti vievät
sinut Aranan luo, Hualpa. Tule pian luoksemme."
Kuin näky oli kadonnut kaikki, mitä yö oli helmassaan tuonut, ja
Pablo oli Tenangan, Tanubin ja molempien saksalaisten kanssa yksin
pengermällä. Miehet, jotka ylipappi oli jättänyt Pabloa varten,
odottivat metsässä palavat päreet käsissään. Niiden valossa ja
Tanubin opastamina he astuivat metsän läpi Tanubin kotiin. Pablo
laskeutui levolle, mutta kauan pakeni uni hänen silmiänsä.