Vasta hetken kuluttua Tanub vastasi: "Se on lempeän sateenjumalan
merkki."
"Joka hedelmöittää maan, kuten Vapahtaja ihmissielut", ajatteli Pablo.
He astuivat saliin, jonka seinät olivat täynnä kummallisia kuvia.
Pablo arvasi niiden esittävän vanhoja kuninkaita, sillä jokaisen
rinnassa oli samanlainen kiemurainen merkki kuin hänelläkin.
Sitäpaitsi oli seiniin ylhäältä alas asti kaiverrettu salaperäisiä
merkkejä, joiden kaltaisia Pablo ei vielä koskaan ollut nähnyt.
"Tämä on kirjoitusten sali", kuiskasi vanhus. "Nämä merkit esittävät
meidän historiaamme ennen valloitusta alkaen niistä ajoista, jolloin
meidän täytyi paeta aztekilaisia sotilaita etelään, jossa perustimme
uuden ja maineikkaan valtakunnan. Se oli vaiherikas aika, kenties
vaiherikkain kansamme elämässä. Jos haluat, poikani, kerron sinulle
joskus esi-isäimme urotöistä. Seitsemäntoista kuninkaan kuvan näet
näillä seinillä, ja jokaisen elämänvaiheet on merkitty viereen. Tanub
yksin osaa ne kaikki vielä lukea."
Kunnioituksen sekainen kammo valtasi Pablon, ja ääneti hän astui ukon
jäljessä.
Rakennuksen pihalla kasvoi ruohoa ja puita. Palatsin takana kohosi
valtava pyramidinmuotoinen rakennus.
"Se on jumalille vihitty temppeli", sanoi vanhus.
Hetkisen kuluttua he olivat taas metsässä. Kaikkialla näkyi
kiviraunioita; omituisia, kuvilla koristettuja pylväitä kohosi tien
varrella. Siellä täällä oli toisten temppelien jäännöksiä. Katujen
urat tuntuivat vielä selvästi; ne olivat leveät ja ulottuivat kauas;
nähtävästi oli täällä metsän syvyydessä ennen muinoin kohonnut suuri
kaupunki. Tanub johti Pablon muurille, joka epäilemättä oli aikoinaan
suojellut kaupunkia. Nyt kasvoi sen mahtavilla raunioilla vain
pensaita ja puita, joiden varjossa vallitsi puolihämärä.
Tanub istuutui tien vallitukselle. "Täällä kaatuivat mayat viimeiseen
mieheen. Tuossa seisoi Nezualpilli", hän viittasi erääseen paikkaan,
"kun Alvarado tuli rautapukuisine sotureineen; tuolta hän tuli tänne.
Hänen tiensä kulki ruumiitten yli. Kuningas itse heilutti miekkaa
pahimmassa melskeessä. Oi, kuinka he taistelivat, taistelivat ja
kuolivat, suojaten ruumiillaan kuningastaan viimeiseen hengenvetoon
asti! Kuningas kaatui Alvaradon miekkaan, ja kaikki seurasivat häntä
kuolemaan. Kuuletko, kuinka he voihkivat? Näetkö heitä? Nyt he
tulevat hitaasti liihotellen, nuo kaatuneitten henget; tuolla, tuolla
on Nezualpilli, katso, katso --"
Kolkosti valittaen vanhus kätki kasvot laihoihin käsiinsä.
Pablo seisoi syvästi liikuttuneena hänen vieressään; tuntui, kuin
olisi hän omin silmin nähnyt kansansa viimeisen taistelun.
Hitaasti Tanub laski kädet silmiltään ja sanoi levollisemmin:
"Ihmiset luulevat minua mielipuoleksi sen vuoksi, että näen enemmän
kuin he. Mitä minä sille voin, että muinaisuus näyttäytyy sieluni
silmille. Tule, maya-heimon lapsi, sinä olet polkenut maata, jota
viimeisten kuninkaitten veri on kostuttanut. Ikuinen aurinko paistaa
uusille suvuille; mutta niin kauan kuin minä hengitän, käyn täällä
vartioimassa kuninkaiden hautoja."
Hitaasti hän lähti kulkemaan sauvaansa nojautuen kuin entisaikojen
haamu.
Kun Pablo seuraavana aamuna heräsi myöhään, kuuli hän miesäänen
sujuvalla, vaikka murteellisella espanjankielellä lausuvan:
"Tässä nyt taas olemme, kunnioitettava metsien henki, vanhojen
kuningashautojen vartija, ja toivottavasti olemme tervetulleet, don
Francisco."
Isännän ääni vastasi: "Olet tervetullut, don Carlos. Iloitsen siitä,
että tutkit muinaisajan kaupunkeja, vaikka en tahdokaan ilmaista
sinulle kirjoitusten salaisuuksia."
"Yhdentekevää, ukkoseni, tulemme toimeen ilman sitäkin. Kun kerran
olemme selittäneet egyptiläisten hieroglyfejä, niin pääsemme kyllä
vielä maya-merkeistäkin selville. Olen tuonut sinulle muutamia
sikareja, don Francisco eli señor Tanub; tiedänhän, että olet hyvän
tupakan ystävä."
Pablo nousi vuoteeltaan ja kurkisti pienestä ikkuna-aukosta
ulos. Hän näki kookkaan nuoren miehen, jolla oli vaalea tukka ja
kullankeltainen parta. Hän oli pukeutunut vaaleaan kesäpukuun ja
leveälieriseen panamahattuun. Kauempana piteli yhtä vaaleaverinen
nuorukainen, jolla oli pyssy olalla, kahta muulia. Pari muuta muulia
ja niiden punaihoiset ajajat täydensivät kuvan, joka aukeni Pablon
eteen.
"_Mil gracias_, don Carlos. Oikeat sikarit ovat tosiaankin
harvinaista tavaraa yksinäisissä metsissämme. Majani ja kaikki, mitä
siinä on, on omasi; vallitse siinä, miten haluat."
Vaalea muukalainen kiitti ja viittasi seuralaistaan riisumaan muulit.
Samassa astui Pablokin pihalle.
"Oh", sanoi vieras, "onko perheesi lisääntynyt, don Francisco?"
Vanhus esitteli Pablon kuin maailmanmies konsanaan: "Don Pablo del
Roca." Nuorukainen kumarsi hänelle ominaisen luontevasti. "Don Carlos
Sadelar, oppinut mies saksalaisten maasta."
Tohtori Sattler -- se oli hänen nimensä, vaikka vanhan mayan kieli
ei taipunut sitä oikein lausumaan -- katseli Pabloa mieltyneenä ja
sanoi kohteliaasti tervehdittyään: "Oh, señorito, oletteko tekin don
Franciscon luona harjoittamassa historiallisia tutkimuksia?"
"En, señor, olen täällä vain sattumalta."
"Te olette vuori-maya?"
"Olen kasvanut Tyynen valtameren rannalla, señor."
Pablon sivistynyt puhetapa ja hieno käytös hämmästyttivät saksalaista
oppinutta.
"Oletteko käynyt lyseota?"
"En, olen vain nauttinut yksityisopetusta, señor, ja opettajani syy
ei suinkaan ole, jos minulla ei ole kyllin tietoja."
"Iloitsen siitä, että olen tutustunut teihin, don Pablo. Oletteko jo
käynyt katsomassa raunioita?"
"Vasta eilen sain tiedon niiden olemassaolosta."
"Ne ovat suurenmoiset, eikö totta? Olen aivan hämmästynyt nähdessäni
niin paljon itsenäistä sivistystä tässä erämaassa."
"Olen iloinen kuullessani, että vieras osoittaa niin suurta
harrastusta esi-isäini entisyyteen."
"Olen tullut Keski-Amerikkaan varta vasten tutkiakseni näitä
muinaisjäännöksiä."
"Ja mitä olet löytänyt Yucatanissa, señor tohtori?" kysyi Tanub.
"Oi, don Francisco, minä olen käynyt Palenquessa ja Uxmalissa,
suurissa rauniokaupungeissa; ne ovat ihanat, suurenmoiset; Meksikon
muinaisjäännökset eivät voi likimainkaan vetää niille vertoja."
"Pyh, ne ovat tylsäpäisten azekien rakentamat, jotka jäljittelivät
meitä. Me olemme mayoja, don Carlos, meidän esi-isämme olivat tämän
maan ruskeista lapsista korkeimmalla sivistyskannalla."
"Olenpa melkein samaa mieltä, don Francisco; toivottavasti kertovat
kirjoitukset meille siitä enemmän."
"Hihihii", nauroi Tanub.
Tohtori Sattler, joka nähtävästi tunsi ukon omituisuuden, käänsi
äkkiä puheen toisaalle. "Tulin heittämään sinulle hyvästi, don
Francisco, lähden pian kotiin."
"Oi, lähdetkö pois?" huudahti Tanub.
"Olen matkalla rannikolle. Sain kirjeitä, joissa kerrotaan kapinan
raivoavan Guatemalassa, enkä tahdo joutua sodan jalkoihin."
"Onko Teillä lähempiä tietoja sodasta, señor?"
"Tiedän vain, että kapinalliset ovat valloittaneet pääkaupungin ja
ajaneet hallituksen joukot etelärannikolle."
Pabloa alkoi huolestuttaa sisarensa kohtalo, ja hän päätti niin pian
kuin mahdollista jatkaa matkaansa pohjoista kohti kenraali Aranan luo
ja sitten palata del Rocaan.
Myöhemmin päivällä samoilivat Pablo ja tohtori Sattler yhdessä
kuninkaan palatsin avaria saleja. He seisahtuivat niin sanottuun
kirjoitusten saliin.
"Voitteko selittää minulle näitä merkkejä, tohtori Sattler?" kysyi
Pablo.
"Ne ovat Nimaquiché-nimisen suvun kuninkaanmerkkejä. Tämä suku
hallitsi täällä muinoin ja oli sangen mahtava. Tämä hävinnyt
kaupunki, jonka raunioilla nyt seisomme, oli heidän pääkaupunkinsa.
Espanjalaiset saivat omien kertomustensa mukaan taistella kiivaasti,
ennenkuin onnistuivat murtamaan heidän vastarintansa."
"Eikö kukaan maya enää osaa näitä merkkejä lukea?"
"Vanha ystävämme Tanub luulee osaavansa; mutta kuten kai olette
huomannut, pettää mielikuvitus hänet, niin pian kuin hän alkaa puhua
kansansa muinaisuudesta. Todellisuudessa hän ei osaa näitä merkkejä
lainkaan selittää."
"Luuletteko, että hän on mielisairas?"
"Kyllä, niin pian kuin hän alkaa puhua vanhoista ajoista. Silloin
muuttuu ystävällinen, viisas ukko kokonaan. Hänen ajatuksensa
sekaantuvat, ja hän pukeutuu intiaanisoturin tapaan. Olette ehkä
nähnyt hänet tässä asussa?"
Pablo muisti nyt, että Tanub oli ollut omituisesti pukeutunut
eläinten nahkoihin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli tämän
nähnyt.
Samassa kuului heidän takaansa kiireisiä askelia, ja Tenanga, joka
oli kaksi päivää samoillut metsissä, seisoi pyssy kädessä heidän
edessään.
"Mikä on, ystävä?" kysyi Pablo.
"Zapoteki on lähettyvillä", vastasi Tenanga lyhyesti.
"Meidän jäljillämme?"
"Hän hiipii Tanubin huoneen ympärillä, minä näin hänen jälkensä
metsissä."
"Hän ei siis kaatunutkaan luodistamme?"
"Hän on parantunut haavastaan."
"Sepä paha, minä haluan jo pois täältä."
"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, mutta metsä elää ympärillämme. Olen
tavannut matkallani suuria aseistettuja miesparvia."
"Mayojako?"
"En voinut nähdä, olin siksi pitkän matkan päässä heistä. Kiirehdin
kertomaan sinulle näkemiäni."
"Oletko ilmoittanut tästä Tanubille?"
"Olen, herra."
"Entä hän?"
"Hän sanoo, ettei tarvitse pelätä, ja lähetti minut tänne sinua
tapaamaan."
Pablo kääntyi saksalaisen puoleen ja sanoi: "Suokaa anteeksi, señor
tohtori, että keskustelemme teille vieraalla kielellä, mutta ystäväni
Tenanga toi minulle tärkeitä sanomia."
"Toivottavasti ne olivat hyviä."
"Ei. Minulla on mahtava vihollinen. Tuskin olen päässyt hänen
käsistään, kun jo vaara uudelleen uhkaa. Minun täytyy rientää Tanubin
kanssa neuvottelemaan. On ehkä parasta, että ette palaa meidän
seurassamme, se voisi olla teille vaarallista."
"En ole pelkuri", vastasi saksalainen hymyillen. "On parempi, että
kuljemme kolmisin. Onko henkenne vaarassa?"
"Kuolemanviesti on juuri kulkenut ohitseni."