pieleen, mistä hän suojassa saattoi nähdä virralle.
Kanootti oli alhaalla turvassa keinotekoisessa satamantapaisessa.
Suorakulmainen torni oli rakennettu jykevistä sementti-iskoksella
liitetyistä kivijärkäleistä, jotka jo vuosisatoja olivat uhmailleet
säitä ja tuulia; sen pitempi sivu oli virran suuntaan, ja heti sen
alapuolella alkoivat pauhaavat putoukset. Tornin pystysuoria seiniä
saattoi kiivetä vain korkeiden tikkaiden avulla; ainoan pääsytien
sinne tarjosivat rintasuojuksella varustetut portaat. Joskin
nuorukaiset siten olivat jossakin määrin hyökkäyksiltä suojassa,
ei Pablon haavoittumisen takia pako ollut ajateltavissa. Tenangan
ainoana pelkona oli ruokavarain puute. Tosin hänellä vielä oli vähän
maissileipää ja muutamia palasia suklaata, mutta ne eväät olivat
kylläkin niukat. Tenanga tiesi, ettei monen peninkulman alalla ollut
ainoatakaan kylää; he olivat sankassa aarniometsässä, Guatemalan
autioimmassa seudussa. Väsymättömän valppaasti tähystelivät tuon
kuvapatsaana istuvan nuorukaisen silmät pitkin rantoja, havaitsematta
kuitenkaan mitään epäilyttävää.
Tenanga päätti tutkia rannan heti pimeän tultua saadakseen selville,
olivatko zapotekit jääneet vai lähteneet. Jos he vielä olivat siellä,
he luultavasti virittäisivät nuotion ja siten ilmaisisivat itsensä;
ei ollut ajateltavissakaan, että he siitä luopuisivat varoen tornissa
olevia pakolaisia, joista toinen oli, jollei kuollut, niin ainakin
pahasti haavoittunut. -- Yö laskeutui maille.
Pablo nukkui yhä vielä, ja Tenanga päätti uskaltaa retken.
Kun oli aivan pimeä, hän astui kanoottiin ja souti vastavirtaan
vasemman rannan puolta; päästäkseen eteenpäin kovassa virrassa hänen
täytyi voimakkaasti käyttää airojaan, mutta niiden loiske hukkui
putousten pauhuun.
Mielestään kyllin pitkälle soudettuaan hän viillätti kanoottinsa
virran poikki ja hiipi mitä suurinta varovaisuutta noudattaen metsän
läpi virran vartta alas, vaanien näkyisikö missään tulenhohdetta.
Mutta hänen tutkiva silmänsä _ei_ havainnut mitään. Samalla hän pääsi
varmuuteen siitä, että zapotekien vene oli kadonnut; heidän oli
siis täytynyt soutaa virtaa ylös. Silloin hän palasi kanootilleen,
ja myötävirran viemänä hän oli pian taas tornissa. Pablo nukkui yhä
vielä.
Tenanga ojentautui lepäämään porrasten juurelle voidakseen herätä,
jos virralta kuuluisi vähintäkään epäilyttävää ääntä.
Yö kului rauhallisesti. Sen loputtua hän meni katsomaan Pabloa, joka
oli valveilla ja pyysi vettä; hänellä oli kova haavakuume.
Tenanga, joka ei enää epäillyt sitä, että zapotekit olivat lähteneet
tiehensä, päätti mennä jo ennen päivän valkenemista rannalle ruokaa
hankkimaan. Hän ilmoitti aikeensa Pablolle, joka oli samaa mieltä.
Metsästyslaukussaan olevat vähäiset eväsvarat hän asetti
haavoittuneen viereen.
Hän oli löytänyt rikkinäisen saviastian, jonka hän täytti vedellä ja
asetti Pablon vuoteen ääreen. Sitten hän poistui luvaten palata niin
pian kuin mahdollista.
Pablolla oli kuume, mutta hän oli tajuissaan eikä kärsinyt kovia
tuskia. Hän söi hiukan kuivaa leipää, pureskeli kappaleen suklaata
ja vaipui sitten uneen. Kun hän lyhyen uinahduksen jälkeen avasi
silmänsä, oli jo päivä. Aurinko paistoi suoraan ovesta sisään, ja
ikkuna-aukoista näkyi sininen taivas. Nyt vasta nuorukainen tarkasti
turvapaikkaansa. Lattiana oli lujasti toisiinsa liitettyjä kiviä;
seinissä näkyi vielä jäännöksiä korkokuvista, joissa esiintyi
omituisen muotoisia ihmisiä ja eläimiä. Sitten hänen katseensa osui
hyvin säilyneeseen mahtavaan kuvanveistokseen. Se esitti kookasta
ihmisolentoa, jonka hiukset valuivat olkapäille kummallisen,
kruunumaisen pääkoristeen alta, ruumista peitti jonkinlainen
panssari ja hartioilla oli viitta. Kädet pitivät kilpeä ja miekkaa;
sääret olivat paljaat mutta jaloissa oli sandaalit. Kuvaan oli
kaiverrettu ihmeellisiä, salaperäisiä merkkejä. Se oli varmaan
aikoinaan ollut maalattu, sillä nytkin vielä näkyi värien jälkiä
syvennyksissä. Pablo ei koskaan ollut nähnyt sellaista kuvaa; mutta
se muistutti suuresti piirroksia, joita hän oli nähnyt Meksikon ja
Keski-Amerikan valloitusta käsittelevissä kirjoissa. Niissä kuvattiin
samantapaisesti intiaanien ruhtinaita. Hän hätkähti: siinähän oli
kuvakuninkaan tai -soturin rinnassa sama merkki, kuin hänelläkin oli
omassa rinnassaan.
Hän katseli kauan kuvaa, jonka katse oli kuin elävä. Vähitellen
hänestä tuntui, kuin olisi kuva saanut eloa, kuin se olisi hitaasti
kohottanut silmänsä häneen. Sitten hänet taas valtasi sanomaton
heikkous, ja hän sulki jälleen silmänsä.
Hän nukkui kauan.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, hän näki edessään omituisen olennon.
Pablo ei tietänyt, valvoiko hän vai näkikö unta. Huoneessa istui
ihmisolento, nähtävästi intiaani, jonka lumivalkoiset hapset
riippuivat laihoille, ikivanhoille, kurttuisille kasvoille.
Yläruumista peitti puumannahka, joka jätti laihat käsivarret
paljaiksi. Yhtä laihoja sääriä peittivät nahkaiset säärystimet, ja
lumivalkeilla hiuksilla oli kevyt nahkalakki, josta liehui kirjavia
höyheniä. Käsissään tämä ihmeellinen olento piteli jousta ja nuolia.
Olisi saattanut luulla häntä kuvaksi, niin liikkumattomana hän istui.
Mutta nyt hän loi ystävällisen katseen Pabloon.
Kimeä, lapsimainen ääni kysyi mayankielellä: "Oletko palannut
takaisin kauhujen kotiin? Oletko kaatunut teulesien miekkaan?"
Pablo ei ymmärtänyt hänen kysymystään. Hän tiesi kyllä, että
alkuasukkaat olivat antaneet espanjalaisille, koska nämä käsittelivät
heidän mielestään ukkosta ja salamaa, nimen jumalat, teules. Mutta
mitä tarkoitti ihmeellinen mies, joka istui siinä kuin haudasta
noussut?
"Olen haavoittunut pahasti ja etsin täältä suojaa."
"Tiedän, tiedän", vastasi kirkas ääni, ja sitten ukko nauroi
kimeästi. "Heidän miekkansa tekevät hyvää työtä; täällä ei ole
ainoatakaan kohtaa, joka ei olisi veren tahraama. He kuolivat kaikki,
kaikki; miksi sinä palasit? Kuka sinä olit? Mitä haluat täällä
kuninkaan tornissa?"
Koko tuon omituisen ihmisen käytös oli miltei kammottava.
"Ken olet sinä, nuorukainen, jonka kasvot ovat Nezualpillin?"
"Olen Pablo del Roca, maya", vastasi nuorukainen huomaamattaan
espanjankielellä.
Miehen käytös muuttui kokonaan, ja selvällä espanjankielellä hän
sanoi puhuen aivan toiseen sävyyn kuin äsken: "Sano minulle, kuinka
jouduit tänne?"
"Olen riistetty pois kodistani ja kuolemanvaarassa. Pakenin rohkean
ystävän kanssa, ja täällä sattui minuun luoti."
"Kuka sinua vainoaa?"
Pablo oli vaiti; hän ei tietänyt, olisiko viisasta ilmaista
vihollisen nimeä, joka kenties oli ihmeellisen intiaanivanhuksen
ystävä.
"Valkoihoisetko sinua takaa ajavat?"
"Ei, mahtava intiaani."
Vanhus purskahti taas kimeään nauruun.
"Intiaani, intiaani? Hihihii! Mayako? Eikö hän pelkää jumalia? Miksi
hän sinua vainoo? Mitä olet hänelle tehnyt?"
Pablo ei tahtonut ilmaista sukuperäänsäkään ja vastasi siis: "Olen
kasvanut espanjalaisten parissa enkä tiedä, millä olen herättänyt
mahtavan miehen vihan."
Vanhuksen säkenöivät silmät tuijottivat häneen.
"Olet kasvanut espanjalaisten parissa. Niin minäkin -- niin minäkin",
sanoi hän hiljaa, melkein arasti; "he tahtoivat tehdä minusta
papin; minä kasvoin seminaarissa, kuuntelin kristittyjen laulua ja
rukouksia, luin kirkkoisäin kirjoja. Mutta minä kaipasin vanhoja
jumalia. Kuningasten varjot väikkyivät ympärilläni, hiljaisina
ja surullisina; he ja kaikki soturit, jotka olivat kaatuneet
espanjalaisten miekkaan, katselivat minua ylenkatseellisina. Silloin
minä karkasin valkoisten luota metsään vanhojen kuninkaitten kotiin.
He puhuvat minulle, minä kuulen heidän äänensä; minä olen onnellinen,
onnellinen. Tyhmät sanovat minua metsien hupsuksi, mutta minä olen
onnellinen, onnellinen."
Pablo ymmärsi nyt, että kummallinen vanhus oli mielisairas, raukka,
jonka järki ei ollut kestänyt vanhan uskonnon ja kristittyjen uuden
opin välistä ristiriitaa.
Hetken äänettömyyden jälkeen ukko sanoi taas aivan eri äänellä: "Sinä
olet haavoittunut, nuorukainen? Salli minun tutkia haavaasi. Minä
osaan niitä käsitellä!" Ja ennenkuin Pablo ehti häntä estää, koetteli
vanhus hellin käsin ja huolellisesti haavoittunutta paikkaa.
"Pikku seikka vain, paranee pian; ole huoleti, minä tuon sinulle
parantavia yrttejä. Mutta missä on ystäväsi, josta puhuit?"
"Hän lähti metsään ampumaan jotakin syötävää meille."
"Hupsu poika, miksi ei hän tullut minun luokseni? Kutka sinua takaa
ajoivat, nuorukainen, mayatko?"
"Ei, zapotekit."
"Oi, oi, ja te olette heidät karkoittaneet?"
"Niin, he pakenivat tappavia luotejamme."
Taaskin vanhus nauroi kimeästi: "Hihihii! Tahtoivatko orjat koetella
voimiaan vapaiden mayojen kanssa? Hihihii! Mainiota, mainiota!"
Hetkisen kuluttua hän alkoi puhua levollisesti ja yksinkertaisesti:
"Et voi jäädä tänne, sinun täytyy tulla minun kotiini; siellä voin
sinut hoitaa terveeksi."
"Asutteko lähellä?"
"Virran rannalla."
Vanhus puhui nyt niin järkevästi, että Pablo luuli erehtyneensä
arvellessaan häntä mielipuoleksi.
"Minun täytyy odottaa toveriani, sitten käytän mielelläni hyväkseni
vieraanvaraisuuttanne. Mutta kenties teille koituu vahinkoa siitä,
että minua autatte", hän jatkoi, "kerroinhan teille jo, että minua
ajaa takaa verivihollinen".
Taaskin vanhus nauroi.
"Vahinkoa? Minulle? Temppelin hupsulle? Kaikki välttävät minua. Et
ole missään paremmassa turvassa kuin minun luonani, poika. Sinä olet
jalosukuinen, minä tahdon sinua auttaa."
Äkkiä hän osoitti isoa korkokuvaa, jota Pablo oli ihmetellyt.
"Tiedätkö, kuka tuo on?"
"En, señor."
"Hihihii! Ei kukaan sitä tiedä, paitsi Tanub, seminaarin entinen
kasvatti, jota espanjalaiset sanovat Franciscoksi. Ei kukaan."
Salaperäisesti hän kuiskasi: "Se on Axopilin, kuninkaan, kuva; hän on
rakentanut tämän tornin satoja vuosia sitten. Osaatko lukea mayojen
merkkejä?"
Pablo vastasi kieltävästi.
Taaskin ukko nauroi kammottavaa nauruaan. "Hihihii! Muukalaisia
tulee, amerikkalaisia, englantilaisia, saksalaisia; he tutkivat
mayojen vanhoja rakennuksia saadakseen selkoa mayojen entisyydestä;
mutta mayojen kivet eivät ilmaise salaisuuksiaan, ei kukaan muu
kuin Tanub osaa lukea kuninkaitten tarinoita. Täällä on muuan
saksalainen, oppinut mies; hän tietää paljon isiemme historiasta ja
koettaa selittää kirjoituksia, jotka puhuvat kansamme ikivanhasta
menneisyydestä, mutta turhaan. Hän on hyvä mies ja on tullut tänne
merien takaa katsomaan kuninkaanpalatseja, sinä näet hänet kyllä
vielä."
Pablo kuunteli hämmästyneenä miehen puheita ja alkoi taas epäillä
hänen ymmärrystään. Samassa astui Tenanga kevein askelin sisään pyssy
kädessä. Hän katseli kysyvästi valkohapsiseen, kurttuiseen äijään.
"Tenanga, sinäkö?"
"Minä näin rannalle tultuani veneen, jossa oli kaksi ihmistä. Silloin
riensin takaisin."
"Onko tämä ystäväsi, nuorukainen?" kysyi vanhus.
"Hän on Tenanga, Azualin poika."
"Azualin poika?" Ukko loi säkenöivät silmänsä Tenangaan.
"Niin olen. Oletko ehkä tuntenut isäni?"
"Vieläkö hän elää?"
"Hän on astunut hautaan."
"Entä Chamulpo, ketchien kazike?"
"Hän elää."
Pieni mies kohottautui kiveltä, jolla oli istunut, ja kiersi
kyyryssä, mutta nopeasti Tenangaa, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa
tätä huolellisesti joka puolelta. Viimein hän pysähtyi tämän eteen
ja kysyi tavallisesta puhetavastaan poiketen juhlallisesti: "Uskotko
sinä, Tenanga, Azualin poika, että hyvien ihmisten sielut asuvat
valossa?"
"Uskon."
Hän kääntyi Pablon puoleen. "Entä sinä, nuorukainen, Pablo del Roca,
uskotko sinäkin niin?"
Pablosta ei kysymys sotinut kristinoppia vastaan, ja hän vastasi
myöntävästi.
"Pimeydessä, ikuisessa pimeydessä lepää Azual", huusi vanhus
kimeästi, "hän on kohottanut kätensä kuningasta vastaan, Nezualpillin
viimeistä jälkeläistä vastaan".
Tenanga vavahti.
"Mutta", jatkoi ukko, "hänen tähtensä ei vielä ole sammunut, se
säteilee yhä taivaalla. Tanub näkee sen; hän saapuu, kuningas, Tanub
tietää sen, hän lukee sen tähdistä."
"Ja jos kuningas elää", sanoi Tenanga vapisevalla äänellä, "ja antaa
Azualille anteeksi, kohoaako tämän sielu silloin aurinkoon, isä?"
"Jos Hualpa antaa hänelle anteeksi", sanoi ukko vienolla äänellä, "on
hän asuva valossa".
Syvä huokaus oli Tenangan vastaus.
Pablo, joka jännittyneenä oli kuunnellut molempain keskustelua, sanoi
nyt: "Vanha herra on tarjoutunut ottamaan meidät kotiinsa, ystävä,
voidakseen parantaa minut. Mitä arvelet?"
"Kunhan ei meidän siellä vain tarvitsisi pelätä vihollisiamme?"
vastasi Tenanga epäröiden.
"Ei lainkaan, ei lainkaan; saastaiset zapotekitkin välttävät
temppelinvartijan taloa. Tulkaa vain. Azualin poika on myös
tervetullut."
"Etkö nähnyt vihollisia, Tenanga?"
"En."
"Pyh, zapotekit juoksevat, kun maya-pyssyt paukkuvat. Tulkaa
rauhassa. He pelkäävät minua kaikki, kaikki. Hihihii."
"Lähtekäämme siis, herra."
Ukko vihelsi, ja voimakas intiaani astui huoneeseen.
"Auta kantamaan tätä haavoittunutta veneeseen, hän lähtee mukaamme."
Minkäänlaista hämmästystä osoittamatta intiaani läheni Pabloa ja
nosti tämän Tenangan avulla varovasti maasta. He kantoivat hänet
portaita alas ja laskivat vanhuksen kanoottiin nahoista valmistetulle
vuoteelle. Tenanga kantoi aseet omaan kanoottiinsa.
Ukon veneessä oli vielä keskenkasvuinen poika. Tämä ja vahva
intiaani tarttuivat airoihin ja soutivat vastavirtaan. Tenanga
seurasi toisessa veneessä. Ääneti he soutivat synkkien rantojen ohi,
kunnes saapuivat kapeaan sivuhaaraan, joka oli tiheän kaislikon
peitossa. Heti sen jälkeen he laskivat maihin matalaan hiekkarantaan.
Nuorukaiset näkivät köynnöskasvien peittämän kivimuurin, jonka
vierustalla kasvoi banaaneja ja maissivainio.
Pablo nostettiin veneestä ja kannettiin raunioille. Niiden
sisäpuolella oli kammioita, jotka olivat asuttavassa kunnossa ja
kummallisin kuvin koristetut. Pablo kannettiin vuoteeseen. Vanha
intiaanivaimo astui sisään, ja ukko käski hänen tuoda lihaa ja
kahvia. Sitten hän tutki Pablon suonta.
"Oi, kuume ei ole korkea, sinä paranet pian, poika, Tanubin talossa.
Täällä olet turvassa."