Äidin kuva.
Del Rocassa, señor d'Iralan haciendassa vallitsi suru. Don Antonio
oli tiluksiensa asekuntoisen väen kanssa mennyt sotaan taistellakseen
kenraali de Lerman johdolla kapinallisia vastaan. Häntä suri
hänen hellä puolisonsa, joka kuitenkin ajatteli kyllin avarasti
tunteakseen, että hänen miehensä täytti vain velvollisuutensa
isänmaata kohtaan astuessaan armeijaan.
Hänen lemmikkinsä Maria otti osaa rakkaan äitinsä suruun ja itki
samalla omaa Pabloaan, jonka kohtaloista del Rocassa ei tiedetty
mitään siitä illasta saakka, jona hän niin salaperäisellä tavalla oli
kadonnut.
Molemmat naiset tulivat haciendan pienestä kappelista, jossa he
olivat rukoilleet rakkaittensa puolesta, ja istuutuivat hiljaa
kuistille.
Tuokion kuluttua donna Inez sanoi: "Oi, kuinka hirveä on sota ja
kuinka inhoittavaa, kun saman maan lapset nostavat aseet toisiansa
vastaan; oi auttakaa, kaikki pyhimykset, että maa saisi jälleen
rauhan."
"Eikö sotakin ole Jumalan säätämä, äiti?"
"Hän sallii sen, lapsi, varmaankin rangaistukseksi ihmisille."
"Pablo sanoi usein, ettei hän mitään hartaammin ikävöinyt kuin saada
taistella."
"Niin, tuo sinun Pablosi!"
"Oletko vihoissasi siitä, että häntä ajattelen? Minä rukoilen don
Antonion, rakkaan isäni, puolesta samoin kuin Pablon."
"Minä tiedän sen rakkaani, ja laupias Luoja kuulkoon rukouksemme."
"Sinä odotat kirjettä isältä?"
"Niin, hartaasti, lapseni."
"Jos Pablo olisi hänen luonaan, hän suojelisi hänen henkeään."
Surussaankin hymyillen tuolle lapselliselle lauseelle, joka osoitti,
kuinka lakkaamatta Marian ajatukset liikkuivat hänen ystävässään ja
kuinka korkea käsitys hänellä oli nuorukaisesta, vastasi señora:
"Luuletko?"
"Oi", sanoi Maria innokkaasti, "Pablo on urhoollinen ja hyvä ja
kiitollinen, sinä et vain tunne häntä, äiti, niinkuin minä. Hänellä
on hyvä sydän."
"Sitä en epäile, Mariquita, ja kuitenkin kadun monesti, että olemme
kasvattaneet hänet meikäläiseksi; mitä hänestä on tuleva?"
"Oi äiti, sinulla on juuri siksi huono käsitys hänestä, että hän on
ruskea. Eikö Jumala ole luonut valkeita, ruskeita, jopa mustiakin
ihmisiä? Pablo on hyvin viisas ja enemmän caballero kuin moni
valloittajien jälkeläinen."
"Hän on synkkä ja umpimielinen."
"Niin sinä sanot, koska et tunne häntä; minä olen hänen sisarensa, ja
minulle hänen sydämensä on avoin."
"Hän on intiaani, ja väri erottaa meidät samoin kuin sielunlahjatkin."
"Emmekö kaikki ole Luojan luomia, äiti? Hän on minulle kertonut,
mitä hän on lukenut vanhoista kirjoista kansastaan: kuinka se on
ollut suuri ja mahtava, ennenkuin valloittajat tulivat, ja hän on
hyvin ylpeä siitä. Kuitenkin hän on myös hyvin viisas ja ahkera. Isä
Bernardo, joka häntä kovin rakasti, sanoi, ettei hänellä koskaan ole
ollut lahjakkaampaa oppilasta."
"Niin, rakkaani, myönnänhän kernaasti hänen ansionsa."
"Näetkös! Ja nyt hän on niin onneton, siksi että hän polveutuu
vanhoista maya-kuninkaista, ah, äiti, jos hän on vielä elossa."
"Me olemme kaikki Jumalan kädessä, Mariquita, Herra on häntä
suojeleva, häntä ja, sitä toivon nöyrästi, myös don Antoniota."
"Niin, Hän on heitä suojeleva, äiti. Jumala suojelee hyviä
ihmisiä! Oi, että Pablo ei ratsasta don Antonion mukana, hän kyllä
karkoittaisi kapinalliset."
Taas señoran täytyi naurahtaa, kyynelien läpi. Kuinka Maria
ihailikaan ruskeata nuorukaista, joka noin oli kasvanut kiinni hänen
elämäänsä nuoruudesta alkaen!
Vanha intiaanipalvelija astui parvekkeelle.
"No, Pepe?"
"Señor de Mendez kysyy, voiko hän päästä señoran puheille."
Äiti ja tytär katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiinsa, ja
Marian kasvoilla kuvastui katkera vihastus. Kumpaisenkaan naisen
suosiossa ei nuori haciendero ollut koskaan ollut, mutta sen jälkeen
kuin hän oli ollut niin raaka Pabloa kohtaan, ei Maria enää sietänyt
häntä silmissään. Kuitenkaan ei sopinut kieltää hänen tuloaan, hän
oli naapuri. Ehkäpä hän myös toi sanomia sodasta. "Meidän täytyy
ottaa hänet vastaan."
"Minä siis menen."
"Ei, tyttäreni, sinä et saa jättää minua yksin. Johda señor de Mendez
tänne."
Nuori mies, joka ilmestyi hienossa ratsastuspuvussa, kumarsi
kohteliaasti naisille.
"Olen kummastunut, kun näen teidät", kävi donna Inez puhumaan,
"luulin teidän olevan sodassa".
"Minä olin Guatemalassa, señora, tarjotakseni käteni isänmaan
puolustukseen; mutta minulla oli kova onni olla kunnianarvoisan
isosetäni suuressa epäsuosiossa, ja hän lähetti minut pois."
"Oh, conde de Lerma on teidän isosetänne?"
"Sen pahempi, tekisi mieli sanoa, sillä hän riisti minulta onnen
taistella maan puolesta."
"Mutta te tuotte meille varmaan sanomia sotanäyttämöltä, señor?"
"Minä toivoin päinvastoin täällä saavani kuulla jotakin sodasta. Minä
olin pohjoisessa, missä kaikki on rauhallista, ja olen vasta muutamia
päiviä sitten palannut. Ensimmäinen vierailu koski don Antonion
taloa."
"Se, mitä mieheni kirjeet ovat maininneet maan asioista, ei ole
paljon eikä anna suuria toiveita. Kapina näyttää käyvän yhä
laajemmaksi. Mieheni viimeisten rivien mukaan on ollut pakko vetää
joukot pois Guatemalasta ja jättää se vihollisille."
"Oh", ilon väre vilahti nuoren miehen kasvoilla, heti taas kadoten,
"onko kuuluisa isosetäni, monien taistelujen voittaja, antanut
voittaa itsensä?"
"Don Antonion kirjeet ovat täynnä hänen ylistystään, mutta vihollinen
rynnistää liian suurella ylivoimalla."
"Guatemala kapinallisten hallussa? Silloin Sarmiento olisi voittanut!"
"Mieheni ei ole sitä mieltä, hän toivoo päinvastoin että maa nyt
ravistuisi hereille ja tuottaisi motineroille [= kapinoitsijoille]
pikaisen lopun."
"Niinpä toivon, ettei hän toiveissaan pety. Ellen erehdy, näyttelee
vuori-mayain punainen päällikkö Chamulpo kohtalokasta osaa
veljessodassa; hän näyttää asettuneen kapinallisten puolelle?" lausui
Mendez.
"Siitä ei mieheni ole maininnut mitään."
"Señorita d'Irala ei näytä iloiselta", kääntyi nuori haciendero nyt
Mariaa puhuttelemaan, "donna Maria varmaan suree kallista isäänsä,
joka on sodassa?"
"Niin, señor, häntä ja kasvinkumppaniani Pabloa."
"Ah, te tarkoitatte punaista lempipalvelijaanne?"
"Pablo ei ollut mikään palvelija", sanoi muuten niin vieno neitonen
nyt leimuavin silmin, "hän oli talon kasvatti ja minun ystäväni,
señor".
"Uskon sen mielelläni, señorita, vaikkakaan en täysin ymmärrä."
Maria ei vastannut.
Kilisevin kannuksin astui nyt muitta mutkitta kuistille vanha
vaquero, ja hänen takanaan näkyivät Pepen, palvelijan kasvot.
"No", kysyi señora, joka tunsi karjapaimenen, "mikä tuo sinut tänne,
Benito?"
"Señora, vuorilla on taistelu käynnissä, jo aamulla varhain me
kuulimme tykkien jyskettä --"
Kaikki hypähtivät pystyyn pelästyneinä, naiset olivat kalvenneet.
"Silloin minä lähdin siitä señoralle ilmoittamaan."
"Jumalan tähden, Benito, mitä sinä sanot?"
"Siellä on täytynyt olla kiivas taistelu."
"Ja meikäläiset, meikäläiset? Don Antonio?"
"Sen enempää en tiedä, señora. Taistelu oli kaukana meistä, tuuli
kantoi tykin jyskeen kuuluviimme laaksosolien kautta."
"Lähenikö se tännepäin?"
"Ei, niin kauan kuin minä olin karjojen luona."
"Siellä ovat meikäläiset, Jumala heitä auttakoon."
"Amen!" sanoivat vaquero ja Maria. Myöskin señor de Mendez oli käynyt
hyvin levottomaksi.
"Minä olen tullut viemään señoran vuorille, jos señora niin käskee."
"Tarkoitat hyvää, kelpo Benito", vastasi señora kovin kiihdyksissään,
"mutta minä odotan, kunnes saan tarkempia tietoja".
Maria painautui hellästi äitiinsä.
"Ne ovat kuitenkin niin tärkeitä uutisia", sanoi señor de Mendez,
"että minun, niin kernaasti kuin joka tapauksessa tarjoaisinkin
arvoisille naisille halpaa suojelustani, mitä kiireimmin täytyy
lähteä kotiini".
Luoden häneen katseen, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta,
donna Inez sanoi: "Sen hyvin ymmärrän ja toivotan señor de Mendezille
onnellista matkaa."
Hän kumarsi jäähyväisiksi päätään, ja nuori mies poistui jokseenkin
kiireisesti. Vanhan vaqueron katse seurasi häntä ylenkatseellisena.
"Mitä minä teen, señora? Jäänkö tänne odottamaan teidän käskyjänne?
vai ratsastanko vuorille tietoja hakemaan?"
"Ellet oli liian rasittunut, niin tämä jälkimmäinen olisi minulle
mieluisinta."
"Rasittunutko? Pyh, señora, istun neljäkolmatta tuntia satulassa, jos
niikseen tulee. Minä vain syön jotakin, sitten lähden ratsaille."
"Hyvä, Benito, pyydä itsellesi ruokaa ja sitten ota hevosia, miehiä,
rahaa, mitä tarvitset, kunhan vain palaat niin nopeasti, kuin voit."
Tulisinta laukkaa kiitävän ratsun kavioniskut kaiuttivat ilmaa,
kuistikon edustalle ilmestyi lanceroupseeri.
"Antonio!"
"Isä!"
"Inez! Maria!" kuuluivat riemukkaat huudahdukset, ja seuraavassa
tuokiossa olivat puoliso ja tytär don Antonion sylissä.
"Oi, Antonio, rakkaani", sanoi ensimmäisen mielenliikutuksen asetuttua
donna Inez peloissaan, "oletko pakomatkalla?"
"En, rakas, me olemme torjuneet rosvot. Oi, Inez armaani, tyttäreni --",
ja uudelleen hän syleili molempia.
"Olette pippuroineet motineroja, señor?"
"Niin, vanha veikko, kelpo lailla; mutta kuinka sinä olet täällä?"
"Hän tuli ilmoittamaan, että vuorilla taisteltiin, ja ollakseen
minulle avuksi."
"Hyvä, ukkoseni, hyvä."
Hän vei vaqueron syrjään.
"Tunnetko polun kallioiden poikki, Benito?"
"Tunnen, señor."
"Sinun tulee heti johtaa joukkoja sinne, jotta vihollinen ei pääse
karkaamaan selkäämme. Eikö Tamay tuntenut myös polkua?"
"Tunsi hänkin."
"Ole valmiina. Montako miestä tarvitset?"
"Viisikymmentä tarkka-ampujaa puolustaa sitä kokonaista armeijaa
vastaan."
"Hyvä. Odota, kunnes kenraali tulee."
Sitten hän kääntyi jälleen donna Ineziin.
"Kuinka, kuinka ovat asiat, Antonio?"
"Saat tietää kaikki, rakkaani. Toistaiseksi ei ole mitään huolta.
Mutta jäljessäni ratsastaa conde aikoen majailla meidän kattomme
alla. Hänen seurassaan on useita upseereita ja esikunnan vartio;
pyydän sinua, rakkaani, järjestämään kaikki ottaaksemme heidät
vastaan."
"Minä riennän heti antamaan ohjeita." Ja kiireesti donna Inez lähti
talon sisähuoneisiin.
"No, pikku lemmikkini, kuinka olette viettäneet aikanne?"
"Olemme rukoilleet puolestasi, isä."
"Ja Jumala on kuullut rukouksenne!"
"Ja isä kulta, etkö ole saanut mitään tietoa Pablosta?"
"Ruskeasta maya-soturistamme? En, rakkaani."
Suruissaan Maria painoi päänsä.
"Minulla oli eskadroonassani muutamia mayoja, jotka taistelivat
erinomaisesti, ja erään, rohkeimman heistä, jolle sanoin, kuka
sinun ystäväsi oikeastaan on ja että hänellä on rinnassaan
maya-kuningasten merkki -- mikä mieheen teki valtavan vaikutuksen
--, lähetin tiedustelemaan häntä kazike Chamulpon tyköä, mutta hän
palasi, saamatta mitään selkoa. No, ole nyt vain rauhallinen, Maria,
Pablollakin on suojelusenkelinsä."
"Oi, tuolla kenraali tulee."
Don Antonion astuessa upseerien ja lancero-osaston saattamana
sotapäällikköä vastaan Maria pujahti sisähuoneisiin.
* * * * *
Señor de Mendez ratsasti mielessään ylvästellen tiheään metsään
vievää tietä pitkin, joka johti hänen tiluksilleen.
"Suuri sotapäällikkö näkyy esittäneen osansa loppuun", hän sanoi
ivallisesti, "jos hänet on tungettu tänne asti. On aika laittautua
hyviin väleihin Sarmienton kanssa, jos vielä mieli pelastaa mitään
tästä sekasorrosta. Kun ei yksikään noista minun verikoiristani
anna mitään vihiä itsestään! Jo kauan sitten olisi jotakin pitänyt
tapahtua; sillä on jo aika, että saan haltuuni Penariscon haciendan
rappeutuneitten raha-asiaini auttamiseksi. Minun täytyy mennä
Sarmienton puolelle, muuten conden omaisuus pannaan takavarikkoon
ja on minulta mennyttä. Kunpa nyt vain ensin saisin tietoja! Hän
on vaarallinen soturi, sen kyllä tiedän, ja minun täytyisi toki
ensinnä saada varma selko asiain tilasta, ennenkuin julkisesti liityn
kapinallisiin."
Hänen verkalleen ratsastaessaan tällaisia ajatuksia mielessään
hautoen astui tiheästä pensaikosta esiin mulatti, joka tervehtien
viittoili häntä luokseen.
Keltaisen, rosvomaiselta näyttävän miehen yht'äkkiä ilmestyessä
Mendez lysähti kokoon pelästyneenä, mutta sanoi sitten ilostuen: "Oh,
Tito poikaseni, oletko vihdoinkin tullut? _Caramba!_ annatte minun
odottaa."
"Oli mahdotonta tulla aikaisemmin, señor", kuului miehen vastaus.
"No? Ja nyt? Kerro pian. Conde?"
"Voi hyvin."
Mendez näytti kaikkea muuta kuin ilahtuneelta vastauksesta.
"Mahdotonta päästä hänen lähettyvilleen, señor, aivan mahdotonta. Te
tunnette minut: ansaitsen mielelläni kourallisen kultarahoja, mutta
hän on liian hyvin vartioitu."
"Missä muut ovat?"
"Tulevat jäljestäni."
"Hampaattomia susia te olette, ette muuta."
"Malttakaa vain, kyllä vielä purraankin."
"Mikä taistelu oli tuolla vuorilla?"
"Conden kimppuun käytiin hänen peräytyessään, mutta hän karkoitti
motinerot verissä päin sekä miehitti solat."
"Niinpä hän on sittenkin päässyt virtensä päähän, sillä tuo
kapinallisten torjuminen on vain pieni ajanlykkäys. Jos nyt Sarmiento
hyökkää hänen selkäänsä, hän on hukassa."
"Niin kyllä, señor; mutta Sarmiento ei tunne vuorten poikki vievää
kalliopolkua."
"Ja eikö ole ketään, joka voi sen hänelle neuvoa?"
"Kyllä, señor, sellaisia on, jos kohta vain harvoja."
Pensaikosta astui esiin leveäharteinen neekeri ja intiaani, molemmat
yhtä rosvomaisia näöltään kuin mulattikin.
"Minä olen tyytymätön teihin, pojat!" puhutteli Mendez heitä.
"Ei ole syytä, don Luis", sanoi neekeri, "teimme mitä voimme. Se on
vaarallinen asia, enkä mielelläni olisi pannut sen vuoksi päätäni
menemään."
"Olisi ollutkin vahinko päätä."
"Mutta täällä se käy helpommin päinsä."
"Täälläkö? Mitä tarkoitat?"
"Conde on tulossa del Rocaan."
"_Caramba_, sepä on uutinen. Hyvä, minä luotan teihin. No, Tamay,
mitä sinä sanot?" kääntyi hän ääneti seisovaan intiaaniin, del Rocan
haciendan entiseen tigreroon.
"Motinerot juoksevat, conde suuri soturi."
"Saattaa olla. Sinä tunnet polut kallioiden poikki?"
"Tunnen."
"Sarmiento kaiketi uudistaa hyökkäyksensä, sillä hänen täytyy estää
Lerma pääsemästä joukkoineen suojaan San Salvadoriin."
"Niin täytyy."
"Minä annan mukaasi muutaman rivin Sarmientolle vietäväksi. Tamay,
sinun täytyy mennä hänen luokseen ja tarjoutua opastamaan osa hänen
joukkojaan vuorten yli. Hän on sinut palkitseva ja minä myös."
"Hyvä! Ja conde?"
"Siitä pitää huolen Tito sekä tuo musta tuossa. Jos Sarmienton
onnistuu päästä hallituksen joukkojen selkään, on kaikki lopussa;
siitä satimesta ei arvoisa isosetänikään karkaa. Te molemmat, Tito ja
Sip, nyt tielle del Rocaa kohti." Hän antoi heille muutamia kulta- ja
hopearahoja, jotka tuo arvoisa pari irvistäen pisti taskuihinsa.
"Sinä tulet jäljessäni, Tamay. Mutta niin, ettei kukaan näe. _Adios!_"
Kaikki kolme katosivat metsään.
"Siis arvoisa isosetäni aikoo vierailla del Rocassa?" mutisi
haciendero itsekseen. "Onneksi olkoon hänelle se vierailu."
Hän kannusti ratsuaan ja kiiti pois.
* * * * *
Valaistulla kuistikolla istuivat kenraalivanhus sekä hänen mukanaan
tulleet upseerit runsaalla aterialla, ja ylt'ympäri oli esikunnan
vartiosto, valituita sotilaita, asettunut tulten ääreen vartioon.
Don Antonio astui Lerman luo ja ilmoitti hiljaa:
"Tarkka-ampujat, teidän ylhäisyytenne, ovat kokeneimpain ja
luotettavimpain vaquerojen johdolla marssimassa kalliotielle.
Auringon noustessa ne ovat miehitetyt. Pahimman varalle, jos
nimittäin tarkka-ampujat syöstäisiin takaisin, olen asettanut ketjuun
ratsastajia, jotka tuntevat nämä maastot, tuomaan meille heti tiedon."
"Kiitos, don Antonio. Väkemme on suureksi ilokseni taistellut
miehuullisesti; se on rohkealla mielellä, vaikka meidän on
lakkaamatta täytynyt peräytyä. Kapinalliset eivät unohda tätä päivää."
"Ne ovat saaneet tuntea jalopeuran käpälää."
"Jos Salvero nyt tulee San Salvadorista ja ojentaa minulle kätensä,
jos Etelä on meidän puolellamme, jos ennen kaikkea amerikkalaiset
kiväärit ja ampumatarpeet ajoissa saapuvat San Josén satamaan,
voitamme vielä kaikki takaisin -- ellei", hän lisäsi huolestuneesti,
"Sarmiento vielä viime hetkellä saa Chamulpoa, juonikasta
maya-päällikköä puolelleen".
"On valitettavaa, että intiaaninuorukainen, joka on kasvanut
talossani ja jolla, kuten kenraali Arana minulle sanoi, syntyperänsä
takia olisi ollut suuri vaikutus sotaisiin vuori-mayoihin, on
kadonnut."
"Hyvin valitettavaa. Tiedän ennestään, että tämän maan entisen
hallitsijasuvun jälkeläisillä, olivatpa he kuinka köyhiä tahansa,
vielä on suuri vaikutusvalta vuoriheimoissa. Mayat ovat kiintyneet
heihin pettämättömin uskollisuuden sitein. Minä olen parhaillaan
neuvotteluissa Chamulpon kanssa, jolla ainakin nyt on suurin
vaikutus, ja toivon voivani estää hänet esiintymästä hallituksen
vihollisena. Se viekas kettu oleksii vuorillaan odottaen asiain
menoa. Saamme nähdä."
Hän kääntyi sitten hilpeästi aterioivien upseerien puoleen, sotaisten
hahmojen, joiden asepuvut todistivat kestetyistä taisteluista, ja
sanoi: "Päivä oli kuuma, kumppanit, mutta aseillemme kunniaksi. Suon
teille mielelläni hetken ilot, mutta älkää unohtako, ystäväni, että
jokainen päivä asettaa meille ankarat vaatimuksensa."
Arvekas kapteeni nousi ja vastasi: "Teidän ylhäisyytenne älköön olko
huolissaan; joka hetki, yöllä tai päivällä, olemme valmiit mihin
palvelukseen tahansa."
"Minä tiedän sen", sanoi kenraali suopeasti, "mutta kootkaa uusia
voimia, meillä on vaikeat päivät edessämme". Ja pöydästä nousten hän
lisäsi: "Suottehan minulle anteeksi, jos menen levolle; ani varhain
täytyy minun olla toimessa."
Hän tervehti upseereja, jotka olivat nousseet kevyesti kumartaen, ja
don Antonio saattoi hänet kunnioittavasti hänelle järjestettyihin
huoneisiin.
Kapteeni, joka äsken oli puhunut, kohotti lasinsa: "Isänmaan turva,
hänen ylhäisyytensä!"
"_Viva_ [= Eläköön] Lerma!" kajahti vastaukseksi, ja kaikki
tyhjensivät lasinsa päällikön onneksi.
"Ja nyt lähtekää yöpuullenne, _amigos_. Kenraali oli aivan oikeassa:
meidän täytyy aamulla olla reippaita."
Kohta kaikki del Rocassa nukkuivat sikiunta; ainoastaan vartijat
valvoivat. Eräs heistä huomasi kaksi hämärää haamua, jotka
hiiviskelivät pensaikossa, mutta katosivat heti, kun heille
huudettiin.
* * * * *
Päivän koittaessa kenraali oli jalkeilla. Kun päivystävä adjutantti
ilmoitti, ettei yöllä ollut tapahtunut mitään, ei myöskään tullut
mitään viestiä, sanoi vanha herra ystävällisesti: "Antakaa kaikkien
nukkua, don Fernando; miehet tarvitsevat voimia. Minä menen vähän
nauttimaan virkistävästä aamuilmasta."
Hän nyökkäsi päätään upseerille ja astui päärakennusta ympäröivään
puutarhaan. Oli ihmeellinen aamu. Linnut liversivät herttaisia
laulujaan, kolibreja ja kirjavia perhosia liihotteli kukan
tuoksujen täyttämässä ilmassa, ja aurinko kietoi kaikki kultaiseen
kimmellykseen.
Oli aamu, jollaista tuo vanhus, jonka isänmaan hätä oli temmannut
rauhaisasta lepopaikastaan ja kutsunut sotatanterelle, rakasti.
Heittäytyen kesken päivän huolten onnellisen tuokion tuuditeltavaksi
hän käyskenteli pensasryhmien välitse hyvin hoidettuja polkuja,
hengittäen ihastuneena suloista ilmaa.
Kun hän hitaasti astellen lähestyi erästä myrtti- ja ruusupensasten
muodostamaa lehtimajaa, vilahti niiden varjoisasta vihannuudesta
hänen silmäänsä valkean puvun hohde. Arvellen, että joku talon
naisista samoin kuin hänkin ihaili aamuhetkeä, hän aikoi juuri
kääntyä, kun Maria miehen askelista säikähtyneenä astui lehtimajan
ovelle ja peloissaan katsoi kenraaliin.
Herttaisempaa näkyä tuskin saattoi ajatella kuin tytön hento
olemus valkeassa pitsipuvussa, lapselliset kasvot tummien kiharain
ympäröiminä, hänen siinä seisoessaan niin arkana kookkaan,
sotilaallisen vanhuksen edessä, lempeät silmät kohotettuina
kunnianarvoisaa päätä kohti.
Kenraalia tämä näky vavahdutti kuin sähköisku. Sellaisin katsein,
kuin olisi yliluonnollinen ilmestys seisonut hänen edessään, hän
tuijotti Mariaan.
Sitten hän pani kätensä ristiin ja sanoi hiljaa, mutta kuitenkin
kuuluvasti, äänellä, joka tuli hänen sielunsa sisimmästä: "Mercedes,
oma Mercedes, tulitko minua kutsumaan, rakkaani?"
Ennen kokemattoman syvää liikutusta tuntien Maria kuuli nämä sanat,
näki kenraalin mielen järkytyksen, näki tämän katselevan häntä kuin
toisista maailmoista olevaa olentoa.
Sekunteja seisoivat herttainen lapsi ja vanha mies noin vastatusten.
Maria katkaisi ensiksi hiljaisuuden sanoen arasti: "Minä olen don
Antonion tytär, teidän ylhäisyytenne."
Vanhus kuunteli ääntä, ikään kuin se olisi soinut kaukaisuudesta,
silmät yhä Marian kasvoihin suuntautuneina.
Sitten hän antoi käsien hitaasti vaipua ja sanoi syvästi huoaten:
"Antakaa anteeksi, señorita, luulin taivaan lähettäneen luokseni
sen enkelin, joka kerran sulostutti minun elämääni. Teidän näkönne,
tyttäreni, muistutti minulle erästä kallista olentoa, siitä syvä
liikutukseni."
Marian mielestä tuntui aivan kummalliselta. Tuo korkea, niin syvästi
liikuttunut mies hänen edessään, nuo sanat, jotka hän vavisten
lausui, kaikki se teki valtavan vaikutuksen hänen lapselliseen
mieleensä. Mutta hän ei löytänyt sanoja mitään vastatakseen.
"Don Antonion tytär", sanoi kenraali, "don Antonion tytär; kuinka
don Antonio on kadehdittava!" Hiljaa hän lisäsi: "Mercedes, juuri
sellaisena kuin hän kerran vaelsi elävien ilmoilla."
Kuului keveitä askelia, ja donna Inez ilmestyi aamupuvussaan
katsahtaen hämmästyneenä Lermaan, jonka syvä sielunliikutus kuvastui
tämän kasvoilla. Hän huomasi myös kyyneliä vanhuksen silmissä.
Tämä hillitsi liikutuksensa, tervehti ja sanoi: "Pelkään, että olen
kävelylläni häirinnyt naisten aamuhetkeä."
"Eihän toki, teidän ylhäisyytenne", vastasi donna Inez, joka eilen ei
ollut saanut tilaisuutta tervehtiä kenraalia, "eilispäivän mielen
jännitys karkoitti unen pikku Marialtani, ja minulle kävi samoin;
muuten olemme harvoin näin varhain puutarhassa".
"Minä käytän tilaisuutta tervehtiäkseni teitä kunnioittavasti ja
kiittääkseni suuresta vieraanvaraisuudestanne."
"Me olemme kiitollisia, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa
taloamme."
Maria painautui äitiinsä kiinni silmät yhä luotuina conden
kunnianarvoisiin kasvoihin.
"Te tapaatte minut oudosti liikuttuneena, señora. Teidän suloisen
tyttärenne näkö palautti mieleeni sydämeni lemmikin, jo kauan sitten
iäiseen valkeuteen muuttaneen Mercedes-tyttäreni. Ei ikinä ole ollut
kahta enemmän toistensa näköistä ihmistä."
"Mercedes-tyttärenne?" donna Inez enemmän änkytti kuin puhui.
"Luulin näkeväni yliluonnollisen ilmestyksen, kun näin señoritan."
Donna Inez tunsi syvän tuskan viiltävän sydäntään. Hän kiersi
käsivartensa lujemmin Marian ympärille, ikäänkuin peläten, että tämä
tahdottaisiin ryöstää pois. Hetkisen kuluttua hän sanoi vapisevalla
äänellä: "Marian äidin nimi oli Mercedes, teidän ylhäisyytenne."
"Marian äidin nimi oli Mercedes?" toisti kenraali koneellisesti ja
tuijotti kankeasti señoran kasvoihin.
"Pikku Mariani on taivaan lahja, jonka meri on tuonut meille."
"Milloin? Milloin?" huudahti kenraali. "Milloin se tapahtui, milloin?"
"Siitä on neljätoista vuotta", sai donna Inez vaivoin sanotuksi,
"kun jokin laiva joutui haaksirikkoon rannikoillamme; Maria ja eräs
intiaanipoika olivat ainoat elossa olevat laivahylyssä".
Kenraalin silmiä hämärsi, ja hänen vasen kätensä tapaili sydäntä
ikäänkuin kouristuksessa. Sitten hän liitti kätensä ristiin, kohotti
silmänsä taivasta kohti ja sanoi palavan hartaasti: "Lähetätkö
yksinäiselle vanhukselle hänen lemmikkinsä nuorentuneena takaisin,
korkeuden Isä?" Sitten hän kääntyi rajusti järkytyksissään naisiin,
joiden sydämet sykkivät ennen tuntematonta liikutusta. "Tyttäreni
Mercedes, hänen puolisonsa don Diego Pinol, heidän tyttärensä ja
eräs intiaanipoika, jonka he maasta paetessaan olivat löytäneet ja
ottaneet mukaansa, lähtivät Acapulcosta neljätoista vuotta sitten
kesäkuussa purjehtimaan San Joséhen; eikä sen jälkeen enää heistä ole
kuultu; he olivat laivoineen uponneet mereen. Sota riehui silloin
parhaillaan, enkä ole pannut toimeen mitään tiedusteluja, koska minun
täytyi uskoa ja vielä äsken uskoinkin onnettomuuden tapahtuneen
Tyynellä valtamerellä. Oi señora, armahtakaa vanhusta, jolta hänen
elämänsä korkein onni on ollut riistetty! Kertokaa minulle kaikki,
mikä viittaa Marian -- se oli tyttärentyttäreni nimi -- mikä viittaa
Marian syntyperään."
Liikuttunut ja conden kertomuksesta syvästi surulliseksi tullut
señora, joka kipeätä tuskaa tuntien pelkäsi menettävänsä lemmikkinsä,
ilmoitti, mitä tiesi: että lapset olivat puhuneet donna Mercedeestä
ja don Diegosta sekä Ninasta, ja että pikku tytön vaatteet, joissa
kaikissa oli merkkinä P-kirjain, vielä olivat hänellä tallessa.
"Ja P:n, Pinolin, alla täytyy lisäksi olla pikkuruinen M. Mercedes
tyttäreni merkitsi lapsen vaatteet itse ja neuloi P:n lisäksi aina
pikkuisen M-kirjaimen merkiksi, että se oli äidin ompelema."
"Niin, niin", sanoi soinnuttomasti donna Inez, "niin niissä on".
"Oi, oi, Maria, Mercedeeni kuva, tahdotko tuntea minut äitisi isäksi?
Oi, tule, tule, tule syliini."
Pelokkaasti tyttö painoi päänsä vanhan soturin povelle, mutta pakeni
sitten kouristuksenomaisesti nyyhkyttäen donna Inezin kainaloon, ja
tämä itki hänen kanssansa.
"Ei, ei, kultani, en tahdo sinua ryöstää pois; ei, señora, te ette
menetä lastanne; olen tyytyväinen, jos saan, niin pian kuin tämä
onneton sota on lopussa, tulla tänne Marian luo. Oi, hän on kyllä
oppiva pitämään vanhasta äijä-karhusta. Ei, älkää itkekö, en tahdo
erottaa äitiä ja tytärtä."
Kovin kummissaan katsoi lähestyvä don Antonio ryhmää, kuullen
kenraalin viimeisen sanan.
"Tulkaa, don Antonio, tyttärenne on saanut isoisän; teidän täytyy nyt
vain lukea minutkin perheeseen."
Don Antonion liikutus ei ollut pienempi kuin hänen puolisonsa, kun
hän sai kuulla kaikki. Kuitenkin lohdutti molempia kenraalin lupaus,
ettei tämä tahtonut riistää heiltä heidän lemmikkiään.
"Oi rakkaani, te olette ansainneet orpoon vanhemmanoikeuden ja saatte
sen pitää; mutta minuakin sinun täytyy hiukan rakastaa, sydänkäpyni."
Silloin Maria suuteli hänen karheaa poskeaan, ja vanha soturi myhäili
mielissään.
"Niin paljon onnea vielä vanhoilla päivillä, niin paljon onnea! Nyt
on vain kapinalliset vielä kukistettava, ja voin hymy huulilla erota
tästä elämästä."
Lähdettiin takaisin huoneisiin; arkana asteli Maria isoisän
kainalossa.
Sisälle tultua donna Inez näytti kenraalille ne vaatteet, joissa
Maria oli löydetty, ja don Antonio kertoi tarkalleen, miten
haaksihylyssä oli ollut laita.
"Kelpo Nina. Oman henkensä hinnalla hän pelasti lapset!"
Kenraali ei väsynyt ihailemasta lapsenlastaan.
Mutta vihdoin vaativat vuoronsa päivän toimet, sotatilan vakavuus.
Ilmoituksia saapui ja kenraali sekä hänen upseerinsa, jotka
ihmetellen kuulivat, mitä puutarhassa oli tapahtunut, olivat
innokkaassa toimessa.
Apujoukot olivat tulossa San Salvadorista; mitään yritystä Lerman
aseman saartamiseksi kalliopolkuja pitkin ei ollut tehty; mutta
Pablon ryöstämisestä saakka kadoksissa ollut metsästäjä Tamay oli
kyllä siellä vangittu hyvin epäilyttävissä hommissa.
Sotilaallinen yleistilanne ei siis ollut epäsuotuisa.
Aamupäivällä ilmestyi señor de Mendez del Rocaan pyytäen päästä
kenraalin puheille. Tämä otti hänet vastaan perheen läsnä ollessa.
"Kallis isosetäni", tervehti häntä tuo liehittelevä mies, "kuinka
ilostuinkaan, kun kuulin teidän saapuneen, kun kuulin, miten tuimia
iskuja olette antanut kavaltajille!"
"Niin, ruoska on roistoille aina paikallaan", virkahti Lerma kuivasti.
"Ja kuinka olen iloinen siitä, että voitte hyvin sotaretken vaivojen
jälkeen! Te näytätte aivan nuortuneelta."
"Sen uskon, rakas sisarenpojanpoikani; harvinaisen onnen säde on
nuorentanut minun ryppyiset kasvoni. Ja tuossa on se nuori aurinko,
joka paistaa sydämeeni." Hän viittasi ujoon Mariaan.
Mendez, joka jo oli huomannut jotakin tavatonta avioparissa sekä
señoritassa, katsoi kenraalin näin sanoessa ällistyneenä talon
tyttäreen.
"Vilpitöntä iloasi siitä, että näet minut täällä jälleen, voin vielä
paljon lisätä esittämällä sinulle nuoren naisen, donna Maria de
Pinolin, tyttärentyttäreni, jonka suopea kohtalo on sallinut minun
jälleen löytää."
Mendez katsoi häneen niin hämmästyneen näköisenä, että kenraalin
täytyi nauraa.
Mendez oli vasta lyhyen aikaa oleskellut näillä seuduin maata, hän
seurusteli naapuriensa kanssa vähän, ja Mariaa, jonka don Antonio
täysin laillisessa järjestyksessä oli ottanut omaksi lapsekseen,
pidettiin niin täydellisesti tämän tyttärenä, että hän tuskin saattoi
käsittää kenraalin sanoja, vaikka hän niitä syvästi säikähti.
"Isosetäni aikoo ottaa señoritan lapsekseen?" hän sopersi.
"Hän on asemaansa Mercedes-tyttäreni lapsena ja siis minun
lapsenlapsenani ja perillisenäni", lisäsi kenraali, "täysin
tyytyväinen".
Mendez kalpeni.
"Minulla ei ole onni ymmärtää."
"Kuinka ei? Minusta se on kylläkin selvää."
"Señorita d'Irala?"
"Señorita de Pinol, don Diegon ja tyttäreni Mercedeen tytär, istuu
edessäsi."
"Se on totta, don Luis", sanoi don Antonio surullisesti, "hänen
ylhäisyytensä riistää meiltä lemmikkimme".
"Ei, isäkulta", sanoi Maria, kietoutuen hellästi häneen ja donna
Ineziin, "Jumala on varhain ottanut minulta vanhemmat ja korvaukseksi
siitä suonut minulle teidän rakkautenne. Minä kyllä tahdon rakastaa
isoisääni, se on varma, mutta teiltä hän ei minua riistä."
"Ei suinkaan, lemmikkini, sinun täytyy vain pitää pikkuruisen
vanhuksestakin."
Maria nyökkäsi hänelle vakuuttavasti.
"Tämä -- tämä -- sukulaisuus", sai Mendez vaivoin sanotuksi, "lienee
kuitenkin vaikea todistaa".
"Ei ensinkään, rakas sisarenpojanpoikani; meillä on todisteita,
jotka kaikissa maan oikeuksissa julistetaan päteväksi, kuten voin
mielesi rauhoittamiseksi ilmoittaa. Muuten tahdon heti kohta laatia
asiakirjan, jossa ne kaikki luetellaan ja jossa tunnustan donna
Marian sukulaisekseni."
"Minä olen niin hämmästynyt", sanoi Mendez, joka jossakin määrin
oli saanut mielenmalttinsa takaisin, "että tuskin kykenen lausumaan
onnitteluni tästä uskomattomasta tapauksesta".
"Käsitän sen täydelleen."
"Vilpitön iloni ei silti ole sen pienempi. Tervehdin teitä kaikesta
sydämestäni serkkunani, donna Maria." -- Maria kumarsi vastaamatta
sanaakaan, kuten kenraali varsin hyvin huomasi.
Kenraali nousi sanoen, että hänen adjutanttinsa odottivat häntä, ja
lähti huoneesta nyökäyttäen Marialle päätään.
"Tunnen, että tällä hetkellä olen täällä vain häiriöksi, ja aion
joskus toisessa tilaisuudessa ilmaista sukulaisentunteitani", sanoi
Mendez, kumarsi ja lähti, ja ratsasti heti kohta tiehensä kasvot
vihan ja raivon vääristäminä. Epäilystä, ettei Maria olisi ollut
sama henkilö kuin hänen isosetänsä lapsenlapsi, hänellä ei ollut.
Tämä perijättären löytäminen koko suurelle omaisuudelle -- sillä hän
tiesi, ettei isosetä vapaaehtoisesti luovuttaisi hänelle pesoakaan
perinnöksi saattoi hänet tuhoon, teki hänet keppikerjäläiseksi, koska
hänen tiluksensa olivat kokonaan kiinnitetyt suurista veloista.
Kaikki alhaiset intohimot myllersivät turmeltuneen miehen sielussa,
kun hän ratsasti läpi metsän. Vaanien ympäristöään hän huomasi
viimein molemmat palkatut murhaajat, mulatin ja neekerin.
Hän huusi heidät luokseen ja sanoi heille: "Ei sormeakaan kohoteta
kenraalia vastaan, hänen täytyy vielä jäädä eloon, ymmärrättekö?"
Kun rosvot tuijottivat häneen kummastuneina, hän sanoi: "Tulkaa
pimeän tultua salaa luolaan; siellä selitän teille kaikki, ja saamme
neuvotella, mitä muuta on tehtävä." Sitten hän karautti täyttä lentoa
edelleen. "Mitä sitten on tapahtunut?" virkkoi neekeri. "_Quien
sabe?_ Maksaa hänen silti täytyy, maksaa hänen täytyy --", sanoi
mulatti.
"Niinpä arvelen", irvisti neekeri, "hän on meidän vallassamme".
Näin puhellen arvoisa pari vetäytyi takaisin pensastoon.
Del Rocassa tuotiin kenraalille metsästäjä Tamaylta tavattu kirje,
jonka hän luki ja pisti taskuunsa.
Saapuneet sotaviestit saivat kenraali Lerman päivällisen jälkeen
lähtemään del Rocasta. Vihollinen ei ollut uudistanut hyökkäystään
solia vastaan; sitäpaitsi siellä oli komentajana päättäväinen
Callego, ja niinpä kenraali ratsasti San Salvadorista marssivia
liittolaisia vastaan, Antonion ja esikuntaupseeriensa saattamana.
Hän oli heittänyt hellät jäähyväiset lapsenlapselleen ja vieläkin
vakuuttanut donna Inezille, ettei hän aikonut riistää tältä sitä,
johon tällä oli äidinoikeus, vaan päinvastoin rauhan tultua asettua
asumaan aivan del Rocan läheisyyteen.