"Minä vein hänet alas ja suljin hänet kiviholviin, joka on syvällä
maan alla; telkesin hänet sinne, hän ei voinut paeta; rangaiskoot
minua näkymättömät, ellen puhu totta. Kun menimme sinne, Abrahan ja
minä, tehdäksemme hänestä lopun, oli häkki tyhjä, hän oli poissa."
"Entä mitä sitten teitte?" kysyi Chamulpo töin tuskin hilliten
itseään.
"Etsimme kellarin ristiin rastiin; muuri oli luja, kuten vuosisatoja
on ollut, ovi tarkasti suljettu."
Vaikka kazike tunsikin ikivanhan holvin salaisuuden, värisi hänen
ruumiinsa kuitenkin taikauskoisesta kauhusta. Paitsi häntä ei kukaan
muu kuin hänen entinen uskottunsa Azual tuntenut rakennusmestarin
älykästä keksintöä, niin taitavasti oli salainen uloskäytävä
sommiteltu. Mutta vaikkapa vanki, niin mahdottomalta kuin se
näyttikin, olisi tuntenut tämän salatien, kuinka olisi hän ilman apua
päässyt siitä kulkemaan? Voimakasta miestä puistatti kylmä väristys.
Olivatko ne sittenkin oikeassa, jotka uskoivat suojelushenkiin?
Kolmannen kerran oli Jungunan poika, vanhan hallitsijasuvun viimeinen
vesa, päässyt kuoleman kourista!
Oliko tämä suojelushenki niin voimakas? Hän tiesi voivansa
täydellisesti luottaa kätyreihinsä, neekeriin ja intiaaniin, eikä
epäillyt heidän kertomustaan. Millä tavalla oli siis hänen uhrinsa
päässyt pujahtamaan?
Hän ajatteli silmänräpäyksen Tenangaa, uskottunsa Azualin poikaa.
Mutta jos tämä mahdollisesti olisikin tuntenut salatien, kuinka hän
saattoi tietää Pablon olevan maanalaisessa holvissa ja mitä syytä
hänellä olisi ollut auttaa tätä pakenemaan? Ei, sekin otaksuma oli
mahdoton.
Salaperäinen, selittämätön oli vangin katoaminen.
Mutta vaikka kazike olikin taikauskoinen kuten koko kansansa, oli
ahkera seurustelu valkoisten kanssa opettanut häntä kuitenkin
ajattelemaan järkevämmin kuin muut, alhaisella sivistystasolla olevat
heimolaisensa.
"Poika oli sidottu, Chimal? Vai kuinka?"
"Kädet olivat sidotut, kun jätin hänet kellariin; mutta hän on
hangannut köyden poikki kivensyrjää vasten; me löysimme sen."
Tämä aivan luonnollinen selitys Pablon siteistään vapautumiseen
palautti kaziken todellisuuteen.
"Tulkaa mukaani kellariin", hän sanoi lyhyesti, "valoa, Abrahan!"
Hetkisen kuluttua seisoivat nuo kolme miestä ison lyhdyn valossa
omituisesti rakennetussa holvissa. Chamulpo tutki lukon ja oven ja
huomasi molemmat ehjiksi.
Hänen katseensa mitteli koko huonetta, mutta hän ei keksinyt mitään
epäilyttävää. Hän loi silmänsä ylös, missä tiesi savupiippumaisen
torven alkavan; mahdotonta oli nähdä mitään, josta olisi voinut
päättää, että sitä kautta oli kuljettu.
Kiven vieressä oli vielä katkaistu köysi.
Kazike tiesi, että sen, joka oli kulkenut holvista ulos salatietä,
täytyi myöskin tuntea orjantappurapensaston salaisuus voidakseen
päästä edelleen.
Ihmeellistä!
"Ehkä olet kuitenkin unohtanut sulkea oven, Chimal? Tunnusta se
minulle, en tahdo soimata sinua."
"Mitä minusta luulet, kazike, kun otaksut minua niin tyhmäksi, etten
sulkisi vangittua pantterikissaa telkien taakse? Ei, ovi oli tarkoin
suljettu, usko minua."
Kazike uskoi.
Kellarista poistuessaan hän kysyi: "Ettekö muuten ole tehneet mitään
saadaksenne selkoa nuorukaisen salaperäisestä paosta?"
"Olen lähettänyt sanan Huntohille, zapotekille; hän on maan paras
jälkiennuuskija."
"Hyvä, lähetä hänet minun luokseni, kun hän saapuu."
Chamulpo viittasi kätyrinsä poistumaan ja lähti tutkimaan
orjantappurapensastoa, joka kätki torven ulkosuun.
Hän ei huomannut mitään epäilyttävää. Huntoh oli tosin hänelle
uskollinen ja valmis mihin rikokseen tahansa sekä sitäpaitsi
erinomainen rastreador; mutta Chamulpo ei halunnut uskoa hänelle
salaisuuttaan, vaan tahtoi yksin säilyttää tiedon kätköpaikoistaan,
jotka joskus ehkä saattoivat olla tarpeen hädän hetkenä.
Hänen vielä miettiessään, kuinka saattaisi käyttää hyväkseen
zapotekin palvelusta ilmaisematta hänelle salaisuuttaan, astui
metsästyspukuinen intiaani hänen luokseen.
Tulija, jonka ihonväri oli tummempi kuin intiaanien tavallisesti,
oli harteva ja vahvalihaksinen. Kasvoissa kavala ilme, joka teki ne
vastenmielisiksi; muuten hän oli älykkään näköinen.
"Sinä halusit minua puhutella, kazike Chamulpo?" hän kysyi
espanjankielellä, koska ei osannut mayojen kieltä.
"Niin, minulla on sinulle tehtävä, josta saat hyvän palkan."
"Olen käytettävissäsi, señor."
"Abrahan-hölmö on päästänyt sangen vaarallisen vangin pakenemaan;
sinun pitää löytää hänet ja tuoda hänet elävänä tai kuolleena."
"Anna minulle jäljen alku, don Chamulpo", vastasi synkkä mies, "lopun
hankin kyllä itse".
"Onko sinulla käytettävänäsi tarmokasta, luotettavaa väkeä?"
"On."
"Tule mukaani, minä selitän sinulle tehtäväsi."
He astuivat yhdessä pieneen huoneeseen, josta zapoteki hetken
kuluttua astui yksin ulos ja lähti metsään päin. Suuri parvi
ratsastajia nelisti pian sen jälkeen eri tahoille seutua.
* * * * *
Sitten kun Pablo ja Tenanga olivat syöneet, sanoi ensinmainittu:
"Minne aiot minut viedä, pelastajani?"
"Ensiksi, oi valtias, tahdon viedä sinut pois Chamulpon vallasta.
Näissä laaksoissa asuu ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan, he ovat
ketchien heimoa, ja Chamulpo on heidän kazikensa; mutta sitäpaitsi he
luulevat, että hänen suonissaan virtaa kuninkaallista verta."
"Hyvä, entä sitten?"
"Sitten aion viedä sinut kenraali Aranan, isäsi ystävän luo."
"Onko Arana intiaani?"
"Sinä sen sanoit. Hän on Meksikon tasavallan kenraali, mutta siitä
huolimatta hän kahdesti on voittanut meksikolaiset mayojen johtajana
ja siten pelastanut kansamme itsenäisyyden Yucatanissa."
"Hänenkö luokseen aiot siis minut viedä?"
"Niin, hän ei ole ainoastaan isäsi ystävä, vaan myöskin mahtava mies,
ja hän saapui noutamaan sinua del Rocasta, vaikka valitettavasti
liian myöhään."
"Minuako?"
Tenanga kertoi nyt kenraalin käynnistä del Rocassa ja hänen
keskustelustaan don Antonion ja naisten kanssa.
Pablo kuunteli äänetönnä. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Sinä olet
Chamulpon väkeä; sanopas minulle, _amigo_, miksi tahdot minut
pelastaa hänen käsistään?"
"Oi Hualpa, kuningas, minä kerron sen sinulle; älä kuitenkaan heitä
kivellä isäni varjoa. -- Azual, isäni, oli Chamulpon soturi ja
tigrero ja totteli häntä sokeasti. Kun isäsi Junguna oli kohonnut
aurinkoon, ryösti Azual sinut Chamulpon käskystä. Mutta hän ei
tahtonut tappaa sinua, vaan heitti sinut puuman eteen. Puuma on
suojelusenkelisi, jo syntymästäsi sinulle määrätty. Chamulpo ja Azual
luulivat sinun kuolleen, ja isäni kärsi kauheasti ajatellessaan
rikostaan. Vuodet vierivät. Isäni oli jo kovin sairas ja valmistautui
lähtemään tästä maailmasta. Silloin lähetti Tamay sanan Chamulpolle,
että poika, jonka rinnassa oli kuninkaanmerkki, eli del Rocan
kartanossa; meri oli heittänyt hänet rannikolle. Kun kazike kertoi
sen isälleni, pelästyi tämä sielunsa syvyyteen asti. Hän oli vain
ulkonaisesti kristitty, hänen sydämensä kuului vanhoille jumalille.
Kuultuaan nyt, että puuma oli sinut pelastanut miltei varmasta
kuolemasta, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän pelkäsi, ettei hänen
sielunsa kuoleman jälkeen kohoaisikaan aurinkoa kohti, autuaitten
asuntoon, koska hän oli tehnyt rikoksen kuninkaitten jälkeläistä
kohtaan, vaan vaipuisi ikuiseen yöhön näkymättömäin kiroamana.
Silloin hän käski minun rientää kenraali Aranan luo ja kertoa
hänelle, että sinä olit elossa sekä missä oleskelit. Minun täytyi
vannoa hänelle tekeväni kaikki pelastaakseni sinut verivihollisesi
käsistä. Siksi olen nyt palvelijasi, valtias. Minun täytyy sovittaa,
mitä isäni on rikkonut, jotta Azualin henki ei vaipuisi yön
pimeyteen. Minä annan vaikka henkeni, jotta hän saisi asua auringon
majoissa."
Intiaanin uskonnolliset käsitteet olivat vieraat hurskaan papin
kasvattamalle Pablolle, mutta hän saattoi hyvin verrata sielujen
asuntoa auringossa taivaaseen ja ikuista yötä kadotukseen. Hän
antoi isän rikoksen empimättä anteeksi pojan tähden, joka oli hänet
pelastanut varmasta kuolemasta, ja sovittaen puheensa Tenangan
käsityskannan mukaan hän sanoi: "Asukoon isäsi sielu ikuisessa
valossa, sinun tähtesi annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni."
"Valtias, valtias, kuninkaittemme jälkeläinen", huudahti nuori maya
syvästi liikuttuneena, "minulla on vain yksi elämä antaa sinun
puolestasi; mutta vaikka minulla olisi niitä kymmenen, uhraisin ne
kaikki mielelläni sinun tähtesi. -- Kohoa aurinkoon, isäni henki,
kuningas on antanut sinulle anteeksi."
Tätä sanoessaan hän taivutti päänsä itää kohti.
Pablo oli liikuttunut nähdessään nuorukaisen kiihkeän
tunteenpurkauksen.
Vasta jonkin ajan kuluttua hän katkaisi hiljaisuuden kysyen: "Sano,
Tenanga, minkä vuoksi Tamay, tigrero, joka muuten oli minulle
ystävällinen, joka minulle opetti kansani kielen ja kertoi sen
menneisyydestä niin paljon, kavalsi minut Chamulpolle?"
"Tamay on kansansa kavaltaja; hän meni meksikolaisten puolelle
kullan tähden, kun mayat taistelivat heitä vastaan, ja silloin hänet
syöstiin pois kansansa yhteydestä ja julistettiin henkipatoksi.
Nähtyään kuninkaanmerkkisi hän kavalsi sinut Chamulpolle siinä
toivossa, että siten saisi takaisin kadotetun kunniansa ja
tunnustettaisiin taas mayaksi."
"Olen pahoillani tämän kuullessani; hän oli minulle ystävällinen.
Tiesikö Tamay, mikä kohtalo minua Chamulpon käsissä kohtaisi,
kavaltaessaan minut?"
"Epäilemättä, sillä hän tuntee Chamulpon ja tietää, kuinka
suuresti tämä pelkää sinun kauttasi kadottavansa vaikutusvaltansa
maya-kansaan."
Pablo vaipui mietteisiin. Hetken kuluttua hän kysyi: "Eivätkö
zapotekit ole mayojen vihamiehiä? Tamay sanoi niin. Meren rannalla,
missä minä asuin, ei ollut lainkaan zapotekeja, ainoastaan orjamaisia
xinkoja."
"Totta puhuit, zapotekit ovat mayojen verivihollisia. He ovat
voimakkaat Chiapassa ja Oaxacassa, ja täällä Guatemalassa he ovat
tunkeutuneet keskellemme vahingoksemme. Me olemme monta kertaa
taistelleet heitä vastaan ja voittaneet heidät; sitä raivokkaammin he
sen vuoksi meitä vihaavat."
"Mutta zapoteki, jota sinä pelkäät, palvelee Chamulpoa?"
"Niin. Chamulpo, ketchien kazike, on vaitelias mies, josta ei kukaan
pääse selville. Sen jälkeen kuin maassa on syttynyt sota, hän on
entistään vaiteliaampi."
"Onko maassa sota?"
"Etkö sitä tiedä?"
"Me emme etelässä saaneet tietää mitään siitä, mitä maassa tapahtui."
"Sarmiento on tehnyt kapinan kaupunkeja vastaan, hän on koonnut
suuren armeijan ja tunkeutuu voitokkaana eteenpäin."
Pablo kuunteli hämmästyneenä.
Ensi kerran hänen muistinsa aikana raivosi maassa kansalaissota. Hän
oli kyllä kuullut don Antonion kertovan entisistä kapinoista ja tiesi
tämä taistelleen hallituksen puolesta.
"Onko Chamulpo kapinallisten puolella?"
"Sitä ei tiedetä. Hän kokoaa väkensä sanoakseen sanansa aikanaan.
Hän on myöskin hieronut sovintoa zapotekien kanssa, ja nämä tulevat
luultavasti toimimaan yhdessä hänen kanssaan. Huntoh on sitäpaitsi
valmis palvelemaan ketä tahansa kullasta; luulenpa, että hän voisi
myydä oman kansansakin."
Silmänräpäyksen tunsi Pablo halua rientää del Rocaan ollakseen Marian
suojelijana, jos sota leviäisi rannikolle asti, mutta hän karkoitti
halunsa päättävästi.
Tenanga keskeytti hänen mietteensä sanoen: "Meidän täytyy asiain näin
ollen toimia hyvin varovasti; vasta Yucatanissa sinä olet täydelleen
turvassa. Onneksi Chamulpo oli poissa, kun sinut vapautin; molemmat
ukot luulevat varmaan sinun lentäneen ilmaan."
"Kuinka sinun onnistui seurata jälkiäni?"
"Kun vaquerot, jotka don Antonio oli lähettänyt sinua etsimään,
kertoivat maya-joukon jakautuneen kolmeen osaan, joista yksi kulki
pohjoista kohti, arvasin heti, että heidän aikomuksensa oli kuljettaa
sinut kuilujen kautta syöstäkseen sinut muka tapaturmaisesti
syvyyteen. Olin kyllä kuiskannut salaa monelle sukuperäsi, muuta en
voinut tehdä, ja he siis tiesivät sen. Mutta aina on sellaisiakin,
jotka eivät häikäile vuodattaa kuninkaallistakaan verta. Otaksuin,
että jos sinä vielä olit elävien ilmoilla, tapaisin sinut Chamulpon
pienessä talossa, jonne hän oli vetäytynyt voidakseen seurata
taistelun kulkua laaksossa. Sain don Antonion parhaan hevosen ja
riensin jälkeesi lyhyintä tietä; onneksi saavuin oikeaan aikaan,
näkymättömille olkoon kiitos."
Pablon mieli oli kovin kiihtynyt, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin
aivan tyyneltä. Vielä pari päivää sitten hän oli vain mitätön poika,
jota töin tuskin oli siedetty don Antonion talossa; muutamassa
hetkessä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen henkilö, muutenhan
Chamulpo ei niin kiihkeästi olisi halunnut hänen henkeään. Eikä
kenraali Arana olisi niin osaaottavasti hänen kohtalostaan
huolehtinut.
"Hyvä, Tenanga", hän sanoi, "vie minut isäni ystävän kenraali Aranan
luo, pyhimykset olkoot kanssamme!"
He ottivat pyssynsä ja jatkoivat matkaa. Vaikeata oli päästä
eteenpäin tiheässä metsässä. Tenanga uskalsi kuitenkin jo raivata
tietä heille katkoen puukollaan köynnöskasveja. Illansuussa he
saapuivat alastoman kallioryhmän luo ja päättivät yöpyä pieneen
luolaan, johon he valmistivat itselleen vuoteen kuivista ruohoista.
Onneksi oli Tenangan metsästyslaukussa vielä maissileipää ja
suklaalevyjä, niin että he saivat niukan illallisen.
Pablo nukkui kauan ja sikeästi.
Kun lintujen suloiset äänet ilmoittivat aamun tulon, hän heräsi.
Tenangaa ei näkynyt. Kun hän astui luolasta kultaiseen
päivänpaisteeseen, hän hämmästyi kauneutta, joka hänen silmiänsä
kohtasi. Hän näki ihanan seudun: kukoistavia laaksoja, viheriäisiä
metsiä, korkeita, jylhiä vuoria, joiden omituisesti muodostuneita
huippuja auringon kultaiset säteet punasivat. Etäällä näkyi sumun
keskeltä savuavien tulivuorten huippuja.
Liikuttuneena nuorukainen katseli isänmaansa ihanaa luontoa.
"Kuinka suurenmoista, ihanaa", hän kuiskasi. "Tämä on mayojen maa,
jossa esi-isäni kantoivat valtikkaa, ennenkuin valkoiset tulivat,
tämä on kotimaani!"
Ihailuun vaipuneena hän seisoi kauan ääneti katsellen kaukaisuuteen.
Kepeät askelet herättivät hänet unelmistaan. Nopeasti astui Tenanga
hänen luokseen ja tervehti häntä.
"Mitä mietit, Jungunan poika?"
"Uneksijan lailla katselen isäini maata, en ollut tietänyt sitä näin
kauniiksi."
"Totta puhut; mutta minä olen katsellut niin usein näitä seutuja,
etten enää joudu ihastuksiin niitä nähdessäni. Kas tässä on ruokaa,
syö." Hän otti metsästyslaukustaan munia, maissileipää ja paistetun
kanan.
Pablon kysyvään silmäykseen hän vastasi: "Lähistöllä on kyliä,
seutu on minulle tuttua, ja kävin ostamassa meille ruokaa. Virkistä
itseäsi, valtias, meillä on vielä pitkä matka."
Pablo, jonka katse yhä vielä oli kiinnittynyt maisemaan, totteli
häntä.
"Lähtekäämme, valtias", kehoitti Tenanga viimein. Pablo loi vielä
silmäyksen viehättävään kuvaan ja seurasi sitten mayaa kallioiden
välitse.
He kulkivat kukoistavien laaksojen läpi, joissa kaikenväriset
kukat kilpailivat keskenään kauneudesta. Viimein he saapuivat
tiheään, troopilliseen metsään. Äkkiä Tenanga, joka metsästäjän ja
rastreadorin tottuneella silmällä oli tutkinut maata, säpsähti ja
tuijotti silmät kankeina eteensä.
"Mikä hätänä?"
"Tule!" Mayan silmät tähystivät leimuten lähintä ympäristöä, sitten
hän kuiskasi: "St! Tule!"
Hän hiipi kyyrysillään kuin petoeläin pensaisiin, ja Pablo seurasi
häntä kummastellen hänen omituista käytöstään. Erään paksun
zeiba-puun taakse Tenanga pysähtyi yhä levotonna tarkastaen
ympäristöä.
"Mikä hätänä?"
"Zapoteki on täällä."
"Mistä sen tiedät?"
"Tuossa ovat hänen jälkensä."
"Ja sinä tunnet ne?"
Itsetietoisesti Tenanga selitti: "Minä tunnen hevosenjäljen, jonka
vuosikausia sitten olen nähnyt."
"Silloin olet paljon tarkkavaistoisempi kuin kaikki meikäläiset
vaquerot."
"Minut on lapsuudesta asti kasvatettu rastreadoriksi; maa merkkeineen
on ainoa kirja, jota osaan lukea."
"Eikö zapoteki olisi voinut joutua tänne vain sattumalta?"
"Ei. Hänet on lähetetty jälkeemme, pahat henget ovat liikkeellä.
Kyyristy tuonne sanajalkojen väliin, kuninkaitten jälkeläinen, lataa
pyssysi ja kuuntele silmin ja korvin; ei kuguaarikaan [= puuma] ole
zapotekia kavalampi ja viekkaampi. Minä tutkin jälkiä."
Sillä aikaa kuin Pablo totellen nuoren mayan neuvoa istuutui
sanajalikkoon molemmat pyssynpiiput ladattuina, ryömi Tenanga
varovasti kuin saalista väijyvä petoeläin pois.
Pablo jäi yksin valppaasti kuunnellen.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Tenanga palasi.
Hiljainen sihinä ilmaisi hänen tulonsa, jotta Pablo ei luulisi häntä
viholliseksi.
Hän kyyristyi alas Pablon viereen.
"No, _amigo_?"
"Zapoteki on siellä", kuiskasi maya, "viisi, kuusi tai useampia
kumppaneita mukanaan. Ne ovat hajautuneet metsään jälkiämme hakemaan,
ne luulevat olevansa meidän kintereillämme."
"Minä en voi sitä uskoa; kuinka he olisivat niin nopeasti päässeet
meidän jäljillemme?"
"Usko minua, se on totisesti totta. En tiedä, mitä Chamulpon
asunnossa lienee tapahtunut; mutta zapoteki -- näkymättömät häneen
iskekööt -- on takanamme."
"Ja mikä meillä on nyt neuvona?"
"Meidän on etsittävä vesi, se ei jätä mitään jälkeä."
"Onko lähettyvillä mitään virtaa?"
"Ei, mutta Tepaneca-järvi."
"Sano, mitä minun on tehtävä."
"Kulje minun takanani, mutta astu hiljaa ja ääneti. Jos minä sihisen
kuin käärme, niin heittäydy maahan. Jos kohtaamme jonkun noista
rosvoista, saamme käyttää vain machetea [= tikaria], ei pyssyä.
Jos kadotat minut näkyvistäsi, juokse keskipäivää kohti, ja saavut
järvelle, siellä kohtaat minutkin jälleen. Oletko ymmärtänyt,
Jungunan poika?"
"Olen ymmärtänyt."
"Sitten kaikki hyvin!"
Tenanga kuunteli henkeä pidättäen ja kohottautui sitten varovasti.
Empimättä hän painautui kulkemaan sivulle päin, ja aivan hänen
jäljissään astui Pablo, terävä, turkkilaisen jataganin näköinen ase
machete kädessään.
Mahdollisimman varovaisesti Tenanga pujottelihen metsässä nuoren
viidakon läpi. Ja aivan hänen jäljissään seurasi Pablo askelen
risahtamatta. Tuon tuostakin Tenanga kohotti kätensä ja jäi
seisomaan; silloin pysähtyi myös Pablo. Vasta saatuaan varmuuden,
ettei mikään vaara uhannut, maya lähti edelleen. Aarniometsän
hämärässä, ylt'ympäri vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa,
heidän äänettömästi tunkeutuessaan pensasten ja köynnöskasvien
läpi tiheikköön, josta minä hetkenä tahansa saattoi ilmestyä
verivihollisen kasvot, oli jotakin kammottavaa.
Erehtymättömän varmasti maya-metsästäjä kulki edelleen.
Yht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga
heittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan
edessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti
kiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi
sinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta
Pablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen
maaperää tarkastellen.
"Zapoteki", kuiskasi metsästäjä. -- "Jos hän kulkee pitemmältä
tuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten
jälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen
päin, ja näkymättömät olkoot kanssasi."
"Mitä aiot tehdä?"
"Minun täytyy hävittää jälkemme."
Tenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.
Pablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta,
silmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan
luotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka
metsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan
suunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.
Tenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.
Yhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.
Nyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.
Puuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti
hänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin
salaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti,
niin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla
ihmiselämä. Nuorukaista kammotti.
Heti sen jälkeen Tenanga ilmestyi hänen rinnalleen pensaikosta ja
sanoi kasvoillaan hurja voitonriemu: "Hän ei enää kohtaa meidän
jälkiämme, kuningasten jälkeläinen. Tule, meillä on kiire. Jos nuo
muut eivät jo ole päässeet jäljillemme, niin ne sen pian tekevät.
Huntoh on suuri rastreador, mutta Tenanga on Azualin poika. Tule!"
Kiireesti, varoen vähemmän kuin ennen, hän riensi yhä edelleen
entiseen suuntaan.
Heidän tarvottuaan raskaasti ponnistellen tuntikauden hän pysähtyi
kaislikkoreunaisen puron rantaan.
"Järvi on lähellä. Jos Huntoh tietää minun olevan sinun oppaanasi,
ja minä pelkään hänen sen tietävän, niin hän tietää myös, että minä
valitsen jäljettömän veden. Jos hän juuri on rannalla, niin sieltä
uhkaa vaara. Lähettäkööt näkymättömät meille kanootin. Osaatko
käyttää airoa?"
"Osaan", vastasi Pablo, "airoa ja purjetta, minä olen kasvanut meren
rannalla".
"Hyvä."
"Jää tähän, minä menen etsimään kanoottia. Kalastajat kätkevät
veneensä usein kaislikkoon. Ole varuillasi."
Niin sanoen hän astui matalaksi kuivuneeseen, mutta jotenkin leveään
puroon.
Pablo jäi seisomaan kaisla- ja bamburunkojen väliin, jotka
hiljaisessa tuulessa huojuivat sinne tänne.
Huolimatta kaislikon kahinasta sattui hänen korvaansa hiljainen ääni,
joka tuli ylempää. Hän oli kuullut airon loiskahtavan veteen. Hän
kyyristyi ja tähysti kaislojen lomitse siihen suuntaan, mistä ääni
tuli; lujasti hän tarttui pyssyynsä ja nosti sen eteensä valmiina
laukaisemaan.
Nyt hän erotti epäselvästi veneen, jossa istui kaksi miestä.
Olivatko he huomanneet hänet? Eikö hän ollut kyllin hyvin
kätkeytynyt? Miehet tarttuivat pyssyihinsä ja katsoivat sitä paikkaa
kohti, missä hän seisoi.
Matala huuto kantautui hänen luokseen, mutta hän ei ymmärtänyt
zapotekinkielisiä sanoja. Miehet kohottivat aseensa; varmaan hänet
oli huomattu.
Pitäisikö hänen juosta takaisin ja turvautua pakoon?
Vielä kerran kulkeutui hiljainen huuto hänen korviinsa.
Salamannopeasti hän kyykistihe alas, kaksi laukausta pamahti, ja
luodit vingahtivat hänen ylitseen kaislojen ja bambujen lävitse.
Mutta peloton, päättäväinen nuorukainen nosti, pystyyn ponnahtaen,
kaksipiippuisen luodikkonsa poskelleen; vielä kahdesti herätti
laukausten ukkonen metsien kaiun, ja molemmat miehet kaatuivat.
Toinen vaipui takaisin veneeseen, toinen suistui sen laidan yli
veteen.
Pablo oli siksi harjaantunut ja kokenut metsästäjä, että hän
kiireesti latasi pyssynsä, ennenkuin uskaltautui eteenpäin. Sitten
hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista.
Rohkeasti hän astui nyt veteen. Hitaasti lipui vene häntä vastaan.
Hän meni sitä kohti pyssy vireessä.
Veneessä virui intiaani kasvoillaan hengittäen vaikeasti. Pablo
käänsi hänet ympäri. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa, mutta hän
eli vielä; myöskään ei luodinreiän suunta näyttänyt nuorukaisesta
ehdottomasti kuolettavalta. Mies katsoi häneen ja näytti odottavan
kuoliniskua.
"Nouse pois veneestä", sanoi Pablo espanjaksi hänelle, "en tahdo
henkeäsi, mene".
Mies nousi vaivalloisesti, pusertaen oikealla kädellään rintaansa
läheltä olkapäätä. Pablo auttoi hänet yli veneenlaidan, ja hän
hoippuroi veden poikki ja katosi kaislikkoon. Pablo katsahti virralle
päin; toisesta ei näkynyt merkkiäkään. "Taivaalle kiitos", hän
mutisi, laski pyssyn veneeseen, tarttui airoon ja kiidätti kanoottia
voimakkaasti ja taitavasti puroa alas.
Muutamia satoja metrejä vinhasti viileteltyään hän kohtasi Tenangan,
jonka synkkä hahmo iloisesti kirkastui, kun hän tunsi Pablon.
"Oi kuningasten jälkeläinen, oletko taistellut?"
"Nouse veneeseen, ne ovat jäljessämme."
Nopeasti metsästäjä nousi veneeseen, tarttui toiseen airoon, ja
molemmat jouduttivat nyt veneen kulkua.
"Sinä ammuit kahdesti", sanoi Tenanga, jonka kasvot säteilivät
uljasta ylpeyttä.
"Meillä on kahta vihollista vähemmän."
"Jungunan poika on näkevä ne kaikki jalkojensa juuressa, näkymättömät
ovat hänen kanssaan."
Kun Pablo sitten mainitsi laskeneensa haavoitetun menemään, sanoi
Tenanga: "Oi, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, myrkkykäärme täytyy
tappaa."
"Minä en tapa haavoittuneita."
Korkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät
puron suuta.
"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?"
"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat
hajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä
on pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra."
Kaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat
päivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät
ympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään,
niin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan
kädestä lähtenyt.
Mitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia
vesilintuja.
"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten
meidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki."
Molemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja
käsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.
Mitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.
Kun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa
kauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.
He laskivat aironsa maltillisemmin veteen.
Heidän soudettuaan kauan ohi tiheiden, synkkien metsien näytti heistä
kaunis, kimalteleva vedenkalvo sitä viehättävämmältä.
Pablolle, jolle oli ominaista ylhäisen intiaanin koko ylpeys,
yhtä tinkimätön kuin minkä kastilialaisen hidalgon [= alempi esp.
aatelismies] tahansa, joka oli rohkea ja päättäväinen, oli myös
ominaista tuo luonteen kovuus, joka kuuluu hänen rodulleen samoinkuin
intiaanille luonteenomainen itsehillintä.
Ensi kerran hän oli laukaissut kuolettavan aseen ihmistä kohti,
tosin vain henkensä pelastamiseksi; mutta sellaisessakaan tilassa ei
ihmisen surmaaminen ole pikkuseikka.
Mutta mitään voimatonta suvustaan heikentymistä ei maya-kuningasten
jälkeläisessä ollut. Se, että hän oli päästänyt haavoittuneen
menemään antamatta tälle surmaniskua, johtui hänen kasvatuksestaan
ritarillisesti tuntevien valkoihoisten parissa ja kristinopin
vaikutuksesta hänen nuoreen sieluunsa.
Hänen ylpeässä ja kiivaassa luonteessaan oli vain yksi ainoa hellä
kohta: sydämellinen, veljellinen rakkaus vienoon kasvinsisareen.
Säästääkseen Mariquitalta pienimmänkin tuskan hän olisi empimättä
antanut henkensä.
Siten ei hänellä verisestä yhteentörmäyksestään murhanhimoisten
vihollisten kanssa ollut sitä kiihottavaa jälkivaikutusta, mikä sillä
olisi ollut eurooppalaisen sieluun.
Uhkamielin hän katsoi tulevaa kohtaloa silmiin, valmiina
puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Tenanga, jonka ajatukset olivat toista laatua, joka tunsi sen
viekkaan ja tarmokkaan vihollisen, mikä oli usutettu heidän
jäljilleen tuhoamaan kuningassuvun viimeistä vesaa, ja joka
varhaisesta nuoruudesta oli tottunut erämaan vaaroihin ja
sodankäyntiin metsässä, vakoili lakkaamatta terävin katsein sivulla
olevaa rannikkoa.
"Emmekö voi soutaa suoraan järven poikki, ystäväni?" kysyi Pablo,
joka huomasi saattajansa huolehtimisen.
"Siellä pohjastuisimme kyliin, joiden asukkaat ovat kokonaan
Chamulpon puolella. Ne vangitsisivat meidät ja jättäisivät kaziken
käsiin. Ei, meidän täytyy päästä virralle, se vie meidät nopeasti
alas, ja sitten sellaisessa paikassa, missä voimme salata jälkemme,
painua metsiin. Jos zapoteki ei löydä mitään kanoottia, täytyy hänen
tehdä pitkä kierros järven ympäri päästäkseen joelle."
"Ja jos hän löytää?"
"Silloin saamme soutaa henkemme edestä ja viime hetkessä antaa
pyssyjen puhua."
Rasittamatta voimiaan he viilsivät solakalla aluksellaan hiljaa
karehtivaa vedenkalvoa. Toiselta siinä olleista zapotekeista oli
siihen jäänyt äsken laukaistu piilukkopyssy; suuri poncho [= hihaton
päällysvaippa] oli kokassa.
Tenanga latasi piilukon ja asetti sen omien aseittensa viereen. Tuuli
voimistui hiukan ja liikutteli vilkkaammin vettä.
"Oi, katso, tuolla ne tulevat!"
Niemekkeen takaa ilmestyi vene, joka kuuden miehen soutamana nopeasti
kiiti heitä kohti. Kaksi miestä, pyssyt kädessä, istui kokassa, ja
yksi oli ohjaajana perässä.
"Soutakaamme, henkemme tähden!"
"Ei", sanoi Pablo käskevästi, "he saavuttavat meidät puolessa
tunnissa. Miksi uuvuttaisimme itsemme ja sitten ampuisimme
epävarmasti? Meillä on surmanviesti joka pyssynpiipussa; tulkoot, me
tahdomme taistella."
Ihaillen katsoi Tenanga kuningasten jälkeläisen kauniisiin,
päättäväisiin kasvoihin.
"Olet oikeassa, Jungunan poika, me tahdomme taistella."
Aallonkäynti oli kiihtynyt, sillä tuuli puhalsi kovemmin.
Uhkamielin nuorukaiset odottivat vihollista.
Tyynellä päättäväisyydellään näyttivät takaa ajetut, jotka vast'ikään
olivat antaneet todisteita ampumataidostaan, herättävän pelkoa
tavoittajissaan, sillä veneen vauhti hidastui, ja se pysähtyi
ulkopuolelle pyssyn kantaman.
Tuuli yhä koveni, ja aallot heittelivät kevyttä kanoottia sinne tänne.
"Me saamme koht'siltään vettä veneeseen", sanoi Tenanga. "Tällaisessa
aallokossa me olemme hukassa, herra; emme voi ampua tarkkaan
keikkuvasta veneestä, ja muutamassa minuutissa nuo saavuttavat
meidät, jos mielimme paeta näin kovassa aallokossa."
Vene heittelehti niinikään edestakaisin, mutta ei läheskään niin
kovasti kuin nuorukaisten kanootti.
"Ojenna minulle tuo poncho kokasta, Tenanga."
"Mitä aiot tehdä?"
"Me käymme purjehtimaan."
Pablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa
kärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten.
Siten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.
"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy."
Tenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.
Pablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää
oikealla.
Tuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon
ja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia
yhä edemmäksi yli veden.
Nyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut
erään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa
pyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti;
mutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti
korkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.
"Ota pyssysi, Tenanga, sido tämä ponchon kulma sen ympärille ja pidä
sitä korkealla; silloin me kiidämme veden yli kuin nuoli."
Tenanga, jolla kuten kaikilla metsästäjillä aina oli mukanaan ohuita
hihnoja, teki niinkuin Pablo käski, ja tuskin oli kevyt pursi ehtinyt
tuntea siten lisääntyneen tuulen painon, kun se jo viilsi yli
aaltojen niin nopeasti, että takaa ajo paljon raskaammalla veneellä
näytti aivan turhalta. Kuljettiminaan ainoastaan airot, joita
kovassa aallokossa oli vaikea käy teliä, se pian jäi kauas jälkeen
siivitetystä kanootista.
Sen näki hämmästyen metsäisten vuorten poika ja sanoi: "Sinua
tottelevat kaikki, kuningasten jälkeläinen, tuuli ja vesikin."
Mutta vene ei luopunut kilpailusta; koko soutuvoimallaan se ponnisti
kanootin jälkeen.
Pakolaiset olivat juuri saavuttaneet tuntuvan etumatkan, kun tuuli
äkkiä vaimeni ja sitten kokonaan tyyntyi.
Ja vielä oli heillä pitkä matka järven laskukohtaan, johon he
pyrkivät! Levosta voimistuneina he tarttuivat airoihin ja kiidättivät
tasaisin vedoin alustaan eteenpäin. Mutta veneessä olijat huomasivat
olevansa voiton puolella ja seurasivat kokka valkeana vaahdoten.
Yhä lähemmäksi rantaa pääsivät takaa ajetut, mutta yhä lähemmäksi
ehti myöskin vene.
"Nyt on henki kysymyksessä, Jungunan poika!"
Tämä ei vastannut, mutta hänen voimakkaan ruumiinsa jokainen lihas
oli jännittynyt äärimmäiseen voimanponnistukseen. Samoin Tenangan;
kanootti lensi lentämällä eteenpäin heidän vedoistaan.
Raskaasti huohottivat nuorukaiset, ja hiki helmeili heidän otsallaan.
Silloin pamahti laukaus, ja luoti putosi veneen taakse veteen.
Viholliset olivat pyssyn kantamalla.
Mutta jo lähestyivät pakolaiset rantaa, järven tuskin huomattavaa
laskusuuta.
Taas pamahti kaksi laukausta, mutta veneen hurjasti kiitäessä
epävarmasti tähdätyt luodit vingahtivat heidän sivuitseen ja ylitseen.
Nyt oli jo kaislikko edessä.
"Suoraan sisälle!"
Ja he kohahtavat kaislikkoon. Sen seinä on ohut, heti he ovat jälleen
selvässä, hiljaa virtaavassa vedessä.
"Oikealle!"
Kanootti liukuu oikealle. Parhaaseen aikaan, sillä luoteja iskee
siihen kohtaan, josta he juuri ovat väistyneet.
"Eteenpäin! Minä tunnen virran." He kääntyvät oikealta puolen
avautuvaan sivuhaaraan itse päävirralta, joka vie vasemmalle.
Nyt venekin ryntää läpi kaislikon, se suuntaa pitkin virran juoksua.
Mutta zapoteki tuntee Tepanecan laskun ja menettelee sen mukaan.
Kun hän ei näe kanoottia, tietää hän sen poikenneen oikealle; maihin
eivät pakolaiset ole voineet nousta, rannat ovat upottavia. Hän
kääntyy ja laskee sivuhaaraan.
Nyt pakolaiset ovat hänen käsissään, sillä he ovat menneet
kuolleeseen umpihaaraan.
"Eteenpäin!" läähättää Tenanga, "tai he tapaavat meidät".
Nuorukaiset ponnistavat epätoivon voimilla.
"Kaislikkoon! Kiinni!"
He tunkeutuvat kaislikkoon, heillä on matala, mutta kantava maapohja
edessään.
"Nyt maalle! Vene kannaksen poikki, sen toisella puolen on virta."
He hypähtävät kaislikkoon, yhteisin voimin he kiskovat keveän aluksen
maalle, kohottaen sitä kokasta ja perästä, kantavat sitä huohottaen
kaksi-, kolmekymmentä askelta, kaislojen lomitse vilkkuu virta;
varovasti he työntävät, yhä mitä syvimmässä hiljaisuudessa, kanootin
vesille, hypähtävät siihen, tarttuvat airoihin, ja eteenpäin kiitää
kevyt alus ihmisvoiman ja virran viemänä.
Kun he kiertävät metsäisen niemekkeen taa, nostaa Tenanga aironsa
vedestä.
"Nyt levähtäkäämme, Jungunan poika, me olemme turvassa. Zapoteki
tarvitsee paljon aikaa tullakseen jäljestämme, hänen täytyy tehdä
iso kierros. Hänen veneensä on liian raskas vetää kannaksen poikki.
Azualin poika tuntee sittenkin Jalatén paremmin kuin hän", hän lisäsi
voitonriemuisena.
Pablo herkesi soutamasta. Molemmat tarvitsivat lepoa, ponnistus
oli ollut yli-inhimillinen. Hengästyksestä selvittyään Pablo sanoi
"Jumala on meitä auttanut, Hänelle olkoon kiitos. Miten nyt ajattelet
edelleen, ystäväni?"
"Me menemme virtaa alas kallioille asti, jotka ovat sen äyräinä,
siellä voimme nousta maihin jälkiä jättämättä. Sitten pyrimme Rio
Negrolle ja laskemme sitä alas Yucatanin rajoille asti; siellä me
tapaamme kenraali Aranan; hänen kanssaan sinun on neuvoteltava siitä,
mikä tulevaisuudellesi on otollista."
"Hyvä, Tenanga, luotan täysin sinun johtoosi."
Kotvasen kuluttua he tarttuivat taas airoihin.
Molemmin puolin kohosivat rannoilla tummat metsät. Ne seisoivat
hiljaisina ja yksinäisinä, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä lähellä
eikä kaukana; ainoastaan metsästäjän keveät askelet kiertelivät
siellä silloin tällöin. Äänettöminä nuorukaiset liukuivat pitkin
virtaa.
Vihdoin Pablo virkkoi: "Luuletko zapotekin ajavan meitä yhä vielä
takaa?"
"Huntoh on viisas; hän sanoo itselleen, että ajo on turhaa työtä. Jos
ennätämme kallioille, katoavat häneltä kaikki jäljet. Myöskin astumme
silloin alueille, joissa Chamulpolla ei enää ole mitään valtaa."
Ääneti he soutivat edelleen.
Virran tehdessä mutkan Tenanga katsahti taakseen.
"Pimeyden haamut! Tuolla vene tulee."
Pablo käänsi päänsä: täyttä vauhtia iso vene tuli heitä kohti.
"Mitä nyt? Maihinko?"
"Siellä me olemme ehdottomasti hukassa, heitä on liian monta."
He kiitivät nopeasti edelleen, mutta pikainen vilkaisu taaksepäin
osoitti heille, että vene lähestyi peloittavaa vauhtia.
"Meidän täytyy pyrkiä mayain torniin", sanoi Tenanga hiljaa,
"puolustautuaksemme. Näkymättömät antakoot minulle anteeksi, minä
olin liian huoleton."
Uusi virran mutka saattoi heidän näkyviinsä keskellä virtaa synkän,
pensasten peittämän muurivarustuksen. Samalla alkoi kuulua peloittava
kohina.
"Mitä se on, Tenanga?"
"Kosket. Me emme voi niitä laskea, emme kiertää, emme mennä maihin;
meidän ainoa pelastuksemme on tuo torni."
Yhä lähemmäksi tuli vene.
Mutta jo oli ikivanha muuri heidän edessään.
"Ota pyssy, meidän täytyy etsiä pikaista suojaa, vain yhdet portaat
vievät torniin."
Hän ohjasi veneen keinotekoista, vielä säilynyttä maihinnousupaikkaa
kohti.
"Maihin!" Jättäen airot ja tarttuen pyssyihin molemmat hypähtivät
yht'aikaa maalle ja riensivät portaita ylös.
He olivat jo pääsemässä niiden päähän, kun laukaus pamahti ja Pablo
vaipui luodin satuttamana maahan.
Tenanga päästi sydäntä vihlovan tuskanhuudon, mutta käännähti sitten
takaisin kuin tiikeri ja näki zapoteki Huntohin ilkkuvana virrassa
kiitävän veneen kokassa, vielä savuava pyssy kädessään.
"Murhaaja!" karjaisi nuorukainen. "Sinä olet tappanut mayain
viimeisen kuninkaan", hän tempasi salaman nopeasti luodikon
poskelleen, laukaus leimahti, ja lävistettynä zapoteki vaipui alas.
"Mene pimeyteen, konna!" Ripeästi hän nosti Pablolta pudonneen
kaksipiippuisen luodikon. Pau! toinen veneessä olijoista kaatui, ja
nyt vene loittoni kiireesti välttääkseen tuhoisaa tulta ja pyrki
rantaa kohti.
Syvässä tuskassa Tenanga kääntyi ympäri. "Oi Hualpa, viimeinen
kuninkaista, nouse aurinkoon."