"Meidän täytyy lähteä vuorille, Jungunan poika, mutta sitä ennen
täytyy sinun saada toiset vaatteet ja pyssy. Osaatko ampua?"
Leimuavin silmin vastasi Pablo: "Minun aseeni antaa varman kuoleman.
Mutta tähän asti en ole sitä laukaissut muita kuin metsänpetoja
vastaan."
"Se on hyvä. Me tarvitsemme kyllä vielä tuliaseita."
"Mistä saamme minulle pyssyn?"
"Odota. Minä olen Chamulpon metsästäjä, kuten isänikin oli; Chamulpo
lainaa sinulle aseita ja vaatteita."
Pablo katsahti häneen epäluuloisesti.
Tenanga huomasi sen ja sanoi: "Älä pelkää, kuninkaitten jälkeläinen,
minut on lähetetty pelastamaan sinut vihollistesi käsistä, ja
näkymättömät auttavat minua. Ainoastaan Huntoh huolestuttaa minua.
Jos hän tulee tänne ja huomaa, että koirat ovat saaneet pippuria, hän
arvaa heti minun olevan näillä mailla."
"Eikö meidän olisi paras lähteä nyt heti? Emmekö voi hankkia hevosia
itsellemme?"
"Meidän täytyy mennä metsään. Se yksin voi suoda meille turvan. Mutta
sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet."
"Eikö zapoteki tunne kellarin salaisuutta?"
"Ei. Sitä ei tunne kukaan muu kuin Chamulpo ja minä; mutta kazike ei
tiedä, että isäni on ilmaissut salaisuuden minulle."
"Minä seuraan sinua sokeasti, pelastajani, taivas meitä suojelkoon."
"Meidän täytyy odottaa tässä, kunnes tulee pimeä; olisi vaarallista
lähteä liikkeelle, niin kauan kuin aurinko vielä on taivaalla."
Samassa he kuulivat ratsujoukon kavioiden kapsetta.
Hetkisen kuluttua kuului karkea ääni. "Hei, Abrahan, vanha neekeri,
missä piileksit? Missä on musta kuvatus? Abrahan!"
"Tässä, señor", vastasi neekerin käheä ääni.
"Missä on kazike?"
"Hän ratsasti itäänpäin, señor."
"Sehän sattui pahasti, olisin mielelläni häntä tavannut. Aurinko
laskee, meidän täytyy jäädä tänne, miehet. Hanki meille lihaa,
Abrahan, ja hevosille heiniä."
Nuorukaiset kuulivat kaiken aivan selvästi, he kun olivat aika
lähellä Chamulpon asuntoa.
"Haittaako ratsumiesten tulo meitä, Tenanga?"
"Ei, se on hyväksi. Se antaa ajattelemista neekerille, joka voisi
muuten meitä vahingoittaa, ja sekoittaa jälkemme. Olen levoton
kuultuani zapotekin uskaltaneen saapua taas näille seuduin; minun
täytyy vastata hengestäsi, Jungunan poika."
"Kenelle?"
"Isäni hengelle", vastasi nuori maya vakavasti. "Sinä saat vielä
tietää kaikki", hän lisäsi.
Yö läheni, tähdet loistivat tummalla taivaalla, yölepakoita ja
kiiltomatoja liikkui pimeässä, ja tuuli suhisi puitten latvoissa.
Nuorukaiset kuulivat nuotion ympärillä majailevien ratsumiesten
naurua ja pilapuheita. Viimein sanoi Tenanga: "Nyt peitämme jälkemme
takaa ajajiltamme; sinun jälkesi tuntee tuhansien seasta."
Hän leikkasi puukollaan koko joukon köynnöskasvien varsia ja kääri ne
tiukasti Pablon ratsusaappaitten ympäri. Samoin hän teki itselleen.
"Nyt Huntohin on vaikea tuntea jälkiämme. Seuraa nyt minua, mutta
varo orjantappuroita, niistä voi saada pahoja haavoja."
"Minä tunnen metsän. Mutta miten pääsemme tämän orjantappuraseinän
läpi?"
"Saatpa nähdä."
Tenanga heittäytyi pitkälleen maahan ja ryömi varovasti eteenpäin.
Heti hänen jäljessään tuli Pablo hitaasti ryömien. Kun he saapuivat
vaaralliselle orjantappuraseinälle, jonka kovat, neulanterävät okaat
olivat kahden, kolmen tuuman pituiset, Tenanga pysähtyi. Hänen
varovasti hapuileva kätensä tarttui orjantappuroihin ja veti pois
taitavasti toisten joukkoon sovitetun irrallisen orjantappurakimpun.
Hän nosti sen paikaltaan, ja silloin avautui piikkimuuriin aukko.
Hän käski Pablon kulkea polvillaan aukon läpi varovasti, ettei
haavoittuisi.
Pablo oli siksi kokenut metsämies, että hyvin osasi varoa hirvittäviä
orjantappuroita, joiden repimät haavat paranivat varsin hitaasti.
Mutta hänen vaatteensa vahingoittuivat aika tavalla. Kun he saapuivat
sananjalikkoon, joka kohosi orjantappurapensaiden takana, sulki
Tenanga taas orjantappurakimpulla, jota hän oli raahannut mukanaan,
ainoan aukon vaarallisessa muurissa. Vanha taikausko, jota Chamulpo
hartaasti kannatti, esti orjantappurapensasten hävittämistä.
Intiaanit uskoivat näet henkien asustavan siinä ja niiden
karkoittamisen tuottavan turmiota.
Tenanga ja Pablo hiipivät sitten korkeiden sanajalkojen ja
laakeripensasten välitse. Tenanga liukui edellä kuin varjo läheistä
korkearunkoista metsää kohti. Sinne päästyään he oksien välistä
tarkkasivat nuotion ympärillä makailevia ratsumiehiä. Sitten Tenanga
viittasi Pabloa kulkemaan eteenpäin. Hänen terävä silmänsä ei nähnyt
neekeriä, ei yksisilmäistä eikä zapotekia. Varovasti he kahlasivat
viidakkojen lävitse. Viimein Tenanga tunkeutui sanajalkojen ja
nuorten palmujen muodostamaan tiheikköön ja pysähtyi matalan kallion
eteen.
"Meidän täytyy mennä maan alle, Jungunan poika."
"Minä menen minne sinäkin, ystäväni!"
"Älä pelkää."
"En pelkää mitään; mene!"
"Ojenna minulle kätesi, tässä on portaat." Molemmat astuivat pimeään
aukkoon ja laskeutuivat kiemurtelevaa tietä alas noin viisikymmentä
porrasta. Sitten Tenanga pysähtyi.
Vallitsi hiljaisuus ja synkkä pimeys. Ei hiiskahdustakaan yläilmoista
tunkeutunut tänne.
Nuori maya sytytti tulitikulla tervaksisen männynsäleen, jonka kolkko
loimu valaisi vain lähimmän ympäristön.
Pablo näki luonnon muodostaman kallioluolan. Hänen jalkainsa juuressa
oli vesilätäkkö, jonka ääressä oli muutamia saviastioita. Pimeä
käytävä johti toisiin maanalaisiin kammioihin.
"Sano minulle, pelastajani ja ystäväni, missä olemme?" kysyi Pablo
hiljaa.
"Syvyyden lähteellä. Täältä noutivat vuosisatoja sitten kansalaisemme
vettä; katso, tuossa on vielä heidän ruukkujansa. Ei kukaan ole sen
koommin niihin koskenut."
"Ihmeellistä", sanoi Pablo kummastelevalla äänellä.
"He kävivät täällä luultavasti vain hädän hetkellä, kun viholliset
väijyivät ulkopuolella; tällaisia lähteitä on useissa paikoin
maatamme."
"Ja sen jälkeen kuin kansani kukistettiin, ei näitä maanalaisia
lähteitä ole käytetty. Ihmiset eivät enää uskalla lähestyä luolaa,
he luulevat pahojen henkien täällä majailevan. Paitsi kazikea olemme
ainoastaan isäni ja minä käyneet tässä luolassa. Vain harvat tuntevat
sisäänkäytävän, ja hekin kammoavat ja pakenevat sitä."
"Mitä kazike täällä tekee?"
"Tämä on hänen salainen piilopaikkansa. Isästä poikaan on aina
periytynyt ikivanhan kellarin salaisuus, jonka sinäkin nyt olet
oppinut tuntemaan. Minun isäni sai sen tietää Chamulpolta ja minä
häneltä. Tule, kuninkaitten jälkeläinen, tule katsomaan."
Hän kulki palava tervaslastu kädessään viereiseen luolaan.
Hämmästyksekseen Pablo huomasi, että se oli sisustettu asuttavaksi.
Oli kaappeja, arkkuja, vuode. Seinillä riippui vaatteita, satuloita,
suitsia, suopunkeja; kaikkialla oli aseita: pyssyjä, peitsiä,
miekkoja.
"Näet", sanoi Tenanga, "että kazike on laittanut itselleen asunnon
tänne. Sinun pitää nyt lainata häneltä pyssy ja metsästyspuku;
hänellä on mainioita aseita, joita hän on saanut amerikkalaisilta."
Pablo valitsi kaksipiippuisen luodikon, tarkasti sitä ja painoi sen
poskelleen. Se oli hyvää tekoa ja sopi hänelle mainiosti.
"Varusta itsesi ampumatarpeilla, Jungunan poika; tuolla on luoteja,
ruutia, sytyttimiä", puhui Tenanga osoittaen erästä arkkua. "Minä
haen sinulle vaatteita." Sillä aikaa kuin Pablo haki itselleen
ampumatarpeita, otti Tenanga hänelle seinältä metsästyspaidan ja
valitsi kevyet nahkakengät ja pehmeästä lehmännahasta tehdyt korkeat
säärystimet. "Vaihda vaatteita, valtias, ja laskeudu levolle.
Huomenna tarvitset voimia."
"Jäämmekö tänne yöksi?"
"Kunnes tähdet alkavat kalveta; meidän täytyy odottaa päivää
voidaksemme liikkua metsässä."
Pablo pukeutui upo uuteen, kauniiseen ja intiaanitapaan koristeltuun
metsästyspaitaan. Tenanga riisui häneltä saappaat, sitoi toimeliaasti
hänen jalkoihinsa paulakengät ja sääriin pitkät säärystimet. Vyö,
pieni lakki ja metsästyslaukku täydensivät puvun.
"Laskeudu nyt levolle, valtias, Tenanga valvoo vieressäsi."
Pablo oli todellakin sanomattoman väsynyt. Hän heittäytyi vuoteelle
ja vaipui pian uneen. Tenanga istui hänen pääpohjissaan hyräillen
kansansa ikivanhoja lauluja.
* * * * *
Kun loistavat tähdet alkoivat vaaleta, herätti nuori maya
kuninkaitten jälkeläisen.
Pablo heräsi voimistuneena syvästä unestaan.
Hän katseli omituista, vain tervaspäreen valaisemaa ympäristöä
ikäänkuin unelmaa, ja hänen mieleensä kuvastui kaukainen koti,
hiljainen maakartano meren rannalla, don Antonio, lempeä señora,
suloinen Mariquita; mutta samalla hän tunsi uudelleen rautakäden,
joka oli tarttunut hänen nuoreen elämäänsä ja heittänyt hänet
kuolemanvaaroihin. Pyhimykset olivat häntä auttaneet, ja hän
kiitti heitä kaikesta sydämestään. Mutta kaikkia muita ajatuksia
kirkkaampana kajasti tietoisuus, että hän polveutui suvusta, joka
muinoin oli hallinnut maata ja jonka muistoa jälkipolvet yhä vielä
pitivät pyhänä.
Joskin pahat voimat koettivat tuhota häntä, kuninkaitten jälkeläistä,
tunsi hän vierellään kulkevan hyvän enkelin, joka suojellen
levitti siipensä hänen ylitseen. Sillä aikaa kuin Pablo nukkui,
oli Tenanga hävittänyt kaikki jäljet, joista olisi voinut päättää
vieraitten majailleen tässä Chamulpon piilopaikassa. Nyt hän ojensi
Pablolle suklaalevyn, jonka oli löytänyt Chamulpon varastosta, sekä
maissileipää omasta metsästyslaukustaan; vedellä he sammuttivat
janonsa. Tenanga täytti vielä ruutisarven ja luotipussin, otti
palavan päreen ja virkkoi: "Jos suvaitset, valtias, niin lähdemme."
Pablo, joka näytti hyvin sotaiselta metsästyspuvussaan,
kaksipiippuinen luodikko olallaan, mutta jonka luontaista soreutta
ei karkea pukukaan voinut peittää, taivutti päätään suostumuksen
merkiksi.
Tenanga astui portaita ylös ja sammutti päreen.
Oli vielä yö; pimeys ympäröi heitä heidän seisoessaan
jättiläiskokoisten setri-, chicazamote- ja mahonkipuitten alla.
He astuivat raikkaaseen aamuilmaan. Tenanga oli vaihtanut omat
jalkineensa Chamulpolta lainaamiinsa; hän oli kerrassaan mestari
keksimään keinoja jälkienhakijain pettämiseksi, olihan hän
itsekin taitava rastreador [= jälkienhakija] ja tiesi, kuinka oli
meneteltävä, jotta ei Huntoh-urkkija saisi heistä selkoa.
Hän kulki edellä pensaikkojen lävitse, jotka olivat miltei
läpipääsemättömät; mutta kokeneena metsänkävijänä hän ei käyttänyt
tietä raivatakseen terävää veistään, hyvin tietäen, että se olisi
herättänyt epäluuloja.
Päivä koitti, ja luonto heräsi unestaan. Papukaijat kirkuivat,
pitkähäntäiset apinat hyppelivät oksatta oksalle, aamun suloiset
laulajat kajahduttivat iloisia liverryksiään. Jättiläispuiden latvoja
punasi aamuauringon kultainen hohde, mutta niiden juurella vallitsi
hämärä, joka ei keskipäivälläkään väistynyt.
Tenanga astui eteenpäin rivakasti ja tottuneesti kuten ainakin
metsäneläjä, noudattaen koko ajan suurta valppautta; hänen
kintereillään seurasi notkein askelin Pablo, joka myöskin hyvin tunsi
aarniometsän salaisuudet.
Kauas kaikista ihmisasunnoista johti heidän tiensä. Lintujen laulu
oli jo kauan sitten vaiennut. Hämärän metsän syvää hiljaisuutta
häiritsi vain silloin tällöin jokin ohitse kiitävä iguana [= iso,
syötävä sisilisko] tai puuhun kiipeävä tlamototlis [= pieni orava].
Nuorukaiset, jotka kumpikin olivat poikkeuksellisen jänteviä ja
harjaantuneita, astuivat yhtä mittaa, kunnes helle kävi rasittavaksi;
silloin he istuivat lepäämään erään lähteen reunalle. Tenanga ei
ollut matkalla jättänyt käyttämättä mitään mahdollista varokeinoa
vaikeuttaakseen takaa ajoa, niin suuresti hän pelkäsi zapotekia.
* * * * *
Sillä aikaa kuin nuorukaiset vielä olivat matkalla, saapui Chamulpo
vastoin palvelijainsa odotusta takaisin laaksoon; häntä seurasi
ratsastajaparvi, joka oli hänelle henkeen ja vereen uskollinen.
Abrahan-neekeri astui häntä vastaan ovelle matelevan nöyränä,
yksisilmäinen intiaani sitävastoin näytti vakavalta.
"Hei, musta lurjus", lausui kazike Abrahanille hyväntuulisena,
"kuinka holhokkisi jaksaa?"
"Pahat henget ovat liikkeellä, herra valtias, me emme voineet niille
mitään."
Silmänräpäyksessä muuttuivat maya-päällikön kasvot synkeiksi kuin yö.
"Mitä tarkoitat? Jos olet laiminlyönyt velvollisuutesi, niin saat
pelätä pahinta."
"Ei mitään ole laiminlyöty, valtias, ei mitään, tunnethan Abrahanin."
"Mitä on tapahtunut? Missä on hän, jonka uskoin huomaasi?"
Änkyttäen neekeri vastasi: "Pahat henget ovat hänet vieneet. Hän on
poissa."
Kazike päästi raivoisan kiljahduksen.
"Kurja orja, sinä olet päästänyt hänet pakoon."
Pitkä murhapuukko välähti vimmastuneen miehen kädessä.
Neekeri vapisi hallitsijansa raivoa, mutta seisoi hievahtamatta,
alistuvana.
Se pelasti hänen henkensä.
Kotvasen kuluttua Chamulpo käänsi raskaasti hengittäen
tiikerinsilmänsä intiaaniin ja lausui: "Puhu sinä, Chimal."
"Näkymättömät ovat hänet vieneet, kazike, me olemme vain ihmisiä."