"Minun täytyy tietää, puhuttelenko Hualpaa, Jungunan poikaa; onko
sinulla kuninkaan merkki rinnassasi?"
"On."
"Varo pettämästä minua, se koituisi kuolemaksesi; vain kuninkaitten
jälkeläisen tahdon pelastaa."
"Minä en sinua petä."
"Hyvä. Ovatko kätesi vapaat?"
"Ovat."
"Minä lasken sinulle suopungin, kiipeä sen avulla ylös."
Heti sen jälkeen laskeutui palmikoidun suopungin silmukka holviin
ylhäältä. Pablo tarttui siihen nopeasti ja kiipesi sitä myöten ylös.
Hän pääsi katolle, ja nyt vasta hän huomasi aukon, josta suopunki oli
laskettu alas; se oli kyllin suuri, jotta hänen solakka ruumiinsa
mahtui tunkeutumaan sen lävitse. Hän nousi yhä ylemmäksi ja joutui
savupiipun kaltaiseen muurattuun torveen; ylhäältä käsin kajasti
valoa heikosti, tuskin huomattavasti. Torvi johti ylöspäin tehden
mutkan. Vetäen itseään rivakasti käsillään ja ponnistaen jaloillaan
muurista Pablo pääsi yhä ylemmäksi. Valo kävi kirkkaammaksi.
Hän näki edessään ihmisolennon, ja kohta sen jälkeen hän joutui
torvesta tiheään zeiba-pensaikkoon, jonka yli jättiläispuu levitti
oksiaan. Hänen edessään seisoi intiaaninuorukainen, joka tervehti
häntä hymyillen, mutta samalla nosti sormen suulleen varoituksen
merkiksi... Nopeasti pelastaja veti sitten suopungin ylös ja laski
varovasti litteän kiven aukon suulle, josta Pablo oli tullut,
kuitenkaan sulkematta sitä kokonaan.
"Ollos tervehditty, Jungunan poika", sanoi nuorukainen sitten
kuiskaten, "minä olen Tenenga, Azualin poika, ja minut on lähetetty
auttamaan sinua vihollistesi käsistä".
Pablo loi silmäyksen nuorukaiseen, joka seisoi hänen edessään
harmaassa hämärässä. Tenenga oli pitkä ja solakka ja vain joitakin
vuosia vanhempi pelastamaansa nuorukaista. Hänellä oli yllään vihreä
metsästysmaita, sääriä peittivät korkeat nahkasäärystimet; hänen
kasvonsa olivat miellyttävät, ja katse, jonka hän loi Pabloon, oli
samalla ystävällinen ja ihaileva.
"Näkymättömille olkoon kiitos, minä saavuin oikeaan aikaan, kuninkaan
poika."
"Kuinka saatoit tuntea vankilani, ystäväni?"
"Tunsin sen isäni ansiosta, joka oli kaikkien Chamulpon salaisuuksien
perillä. Näkymättömät johtivat askeleni tänne."
"Mutta tuntevatko neekeri ja yksisilmäinenkin tämän salaisuuden?"
"En usko -- hiljaa!"
Hän painoi korvansa torven kapealle suulle ja viittasi Pabloa
tekemään samoin.
Selvästi kuulivat nuorukaiset seuraavat espanjankieliset sanat: "Sinä
olet päästänyt hänet pakoon, sinä intiaanikonna; kazike revittää
sinut kappaleiksi siitä hyvästä."
"Älä hulluttele, don Abrahan, mitä minä pojasta välittäisin?"
"Chamulpo ruoskittaa meidät kuoliaiksi. Missä hän on? Missä hän on?
Keksi neuvo, Chimal, henkemme on kysymyksessä."
Pablo kurkisti pimeään aukkoon ja huomasi alhaalla valoa; noilla
molemmilla oli varmaankin soihdut tai lyhdyt käsissään.
"Heillä on valoa", kuiskasi hän Tenangan korvaan.
Tämä nyökkäsi hymyillen ja vastasi samoin hiljaa: "Siitä ei heillä
ole mitään hyötyä."
Aukkoa oli tosiaan mahdoton nähdä, se kun oli samanvärinen kuin
holvin muuraus.
"Tässä on köysi, jolla hän oli sidottu -- missä on ihminen?"
"Henget ovat vieneet hänet."
Silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, sitten sanoi neekeri,
huomattavan vapisevalla äänellä: "Tule, Chimal, päästäkäämme
verikoirat irti, ne eivät pelkää henkiä."
Nämä sanat kuuli Tenangakin. Pablo katsahti häneen kysyvästi.
"Älä pelkää minä olen sirotellut niiden kuonolle hienoksi jauhettua
pippuria, ne eivät koko päivänä kykene vainuamaan; sitäpaitsi
ympäröivät nämä orjantappurat meitä läpipääsemättömänä muurina."
Molemmat nuoret intiaanit kuuntelivat taas äänettöminä.
Hetkisen kuluttua kuului neekerin toruva ääni, tällä kertaan maan
päältä, ja koirien ulvontaa.
"Ne ovat hulluja, nuo pedot; katso, Chimal, kuinka ne ovat
vimmoissaan ja lakaisevat kuonoillaan maata."
"Sulje ne takaisin koppiinsa; näkymättömät ovat temmanneet pojan
ilmojen kautta."
"Oi", ähki neekeri, "olen kuoleman oma. Mene, don Chimal, nouda
Huntoh, zapoteki; hän palasi eilen kotiin, hänen täytyy auttaa meitä."
Tenangan silmät leimahtivat, kun Huntohin nimeä mainittiin, ja hänen
kätensä tarttui lujemmin pyssyyn.
"Tunnetko zapotekin?"
"Tunnen hänet", kuului synkkä vastaus.
"Onko hän vaarallinen?"
"On. Hän on taitava metsästäjä, mainio jälkienhakija ja verraton
ampuja. Jos hän pääsee jäljillemme, uhkaa meitä tosiaankin vaara,
mutta vain siihen asti", jatkoi hän hitaasti ja pontevasti, "kunnes
hän seisoo pyssyn kantaman päässä minusta. Azualin poika osaa myöskin
ampua."
Neekerin ja yksisilmäisen äänet olivat häipyneet; ei hiiskahdustakaan
kuulunut tiheään pensaikkoon, jossa molemmat nuorukaiset
piileskelivät.
Pablo katsahti seuralaisensa synkkiin kasvoihin. "Onko hän
vihollisesi, Tenanga?"
"Minun käteni on surmaava hänet, ja hän tietää sen."