Pako.
Yksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten
jonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani
seisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään
Pabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.
Sitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva
katseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä:
"Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä."
Hän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo
tunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin,
joka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin
käytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä
tarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin
kuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten
ja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.
Sitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa
silmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä,
jota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli
sen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.
Mitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun
uhriksi?
Oliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen
sukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut
tietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei
voinut olla.
Vähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen,
mitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet;
yksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja;
mutta nuoren varoittajan kysymys: "Oletko Nezualpillin jälkeläinen?"
oli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen
sankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten
miekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki,
hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan,
kuten kuninkaan arvolle sopi.
Tamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli
lähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?
Raaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja
jonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi
häntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta
mistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään
vaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja
jossa punanahat olivat vain orjia?
Kuinka kohtalo oli hänelle kova.
Valkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien
hän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle
näyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas
haihtui syvään pimeyteen.
Hän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani
aikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli
epäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän
nyt hänet hylkäisi?
Hänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen
usko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.
Tamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät,
eivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka
hän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.
Isä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.
Nuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.
Hänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä
yössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.
Viimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja
kiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.
Hänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen.
Hän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä
komeromaisia syvennyksiä.
Holvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.
Yksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen
kellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta
veitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä
vielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa
sitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.
Vaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa
ratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei
itsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja
ruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin
mahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.
Hänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi
oli asettunut.
Hänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo,
koetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla
hän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten,
tuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja
tarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan
riemukkaasti puukkoonsa.
"En siis ainakaan kuole aseetonna", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää
pystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.
Hiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli
oman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.
Äkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.
Käärmekö se oli?
Ääni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen
suusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi
siihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.
Nyt hän erotti sanoja, mutta ei voinut niitä ymmärtää, epäselvinä
ja heikkoina ne tunkeutuivat hänen korvaansa. Mistä ne tulivat? Ei
ainakaan ovesta. Mistä?
Taaskin kuului ääni, puhuttiin.
Hän kulki seiniä hapuillen tarkoin kuunnellen; silloin -- nyt kuului
selvästi: "Kuuletko minua?" kysyttiin mayankielellä; ääni tuli
ylhäältä, tunki holvikaton läpi.
"Minä kuulen sinua", vastasi Pablo hiljaa, "kuka olet?"
"Sama, joka sinua varoitti, kuninkaitten jälkeläinen, kun vihollisesi
saapuivat."