VIIDES LUKU

Kreivi.

Zambo [= neekerin ja intiaanin jälkeläinen] Sarmienton hallitusta

vastaan nostama kapina oli jo levinnyt laajalle silloin, kun del

Rocassa saatiin siitä tietää. Tämä johtui siitä, että kulkuyhteydet

maassa ylimalkaan olivat huonolla kannalla; sadeaikoina saattoivat

äyräittensä yli paisuneet vuoripurot päiväkausiksi ehkäistä kaiken

liikenteen.

Kuten del Rocassa oli otaksuttu, kutsui hallitus sotajoukon

johtajaksi vanhan kenraali Lerman, ainoan miehen, joka

menestyksellisesti saattoi vastustaa kapinallisia.

Velvollisuudentunnosta hän lähti hiljaisesta maapaikastaan

pääkaupunkiin asettuakseen hallituksen sotajoukon johtoon. Kenraali

oli hyvin suosittu sekä kaupunkien porvarien että maalaisväestön

keskuudessa; rosvo- ja murhaajajoukko, joka parhaillaan koetti tuhota

heikkoa valtiota, sitävastoin pelkäsi häntä.

Kenraali de Lerma, joka kuului maan vanhimpiin ja ylhäisimpiin

sukuihin, oli kieltäytynyt espanjalaisen grandin arvosta ja kreivin

arvonimestä; hän eleli Guatemalassa, jossa oli syntynytkin,

tavallisena yksinkertaisena kansalaisena. Tästä huolimatta häntä

kuitenkin yleisesti sanottiin kreiviksi.

Vanha herra istui ilmavassa puutarhahuoneessa, joka oli torille päin,

ja kirjoitti. Etuhuoneessa odottivat upseerit ja ulkona käskyläiset

hänen määräyksiään.

Muuan adjutantti astui sisään.

"Mikä on?" kysyi kreivi.

"Señor Callego käskee kysymään, suvaitseeko teidän armonne --?"

"Kuka?" kysyi vanha herra ja loi silmänsä papereistaan.

"Señor Callego", toisti upseeri.

"Oh, mikä yllätys! Tulkoon sisään."

Ja huoneeseen astui vanha herra, jonka ryhti oli vielä suora.

"Oi, ei, _caro amigo mio_, sydämellisesti tervetullut! Tällainen ilo

-- oi don Fernando, sinä olet niin tervetullut!" Hän syleili tulijaa

hellästi.

"Niin toivon, ukkoseni", sanoi vieras, joka vastasi tervehdykseen

yhtä sydämellisesti. "Tässä minut nyt saat, ja jos minua vielä voit

johonkin käyttää, olen valmis. Niin kauan kuin jäseneni vielä pysyvät

koossa, tahdon palvella isänmaatani."

"Oi, sinä tulet erittäin sopivaan aikaan. Minä tarvitsen

järjestyskykyäsi ja vielä tänä päivänä aion presidentille ehdottaa

sinua yleisesikunnan päälliköksi."

"Aseta minut vain, minne tahdot, voimani ja elämäni kuuluvat

isänmaalle."

"Mistä tulet nyt, Fernando?"

"Suoraa päätä Meksikosta. Kun kuulin kapinasta, lähdin heti matkaan

tarjoutuakseni Guatemalan palvelukseen. Saavuin myöhemmin, kuin olin

aikonut; minun täytyi näet matkustaa maitse, koska ajoissa sain

tietää kapinallisten pitävän satamaa hallussaan."

"Valitettavasti."

"Me valloitamme sen takaisin, Carlos."

"Sitä toivon."

"Me olemme niin usein taistelleet rinnatusten ja yhdessä

karkoittaneet tasavallan viholliset, ettei voitto tälläkään kertaa

voi olla lippuamme seuraamatta."

"Suokoot sen pyhimykset."

"Miten ovat asiat?"

"Huonosti, ystävä, meillä ei ole aseita eikä rahoja. Ennen poljimme

armeijoja maasta, Fernando; voimmekohan nyt vielä vanhuksinakin sen

tehdä? Minä olen velvollisuutta totellen jättänyt yksinäisyyteni,

seurannut presidentin käskyä ja ottanut ylijohdon. Mutta mitä voi

päällikkö ilman sotaväkeä?"

"Entä Sarmiento?"

"Hänen puolellaan ovat kaikki tyytymättömät, kaikki maantierosvot ja

värilliset. Hän elää murhista ja rosvoamisesta, ja hänen valtansa

lisääntyy lisääntymistään. Viimeisten sanomain mukaan hän on jo

saapunut Rio de la Pasionille ja varustautuu marssimaan pääkaupunkia

kohti. Olen lähettänyt koko sotavoiman häntä vastaan ehkäistäkseni

hänen kulkuaan. Mutta ellen saa lisäjoukkoja eteläisistä maakunnista,

ellei San Salvador tue meitä rahalla ja aseilla ja mikäli mahdollista

väellä, näkee hän ennen pitkää tuomiokirkkomme tornit, ja meidän on

pakko vetäytyä vuorille."

"Meidän asemamme ei siis ole kehuttava."

"Valitettavasti ei."

"Entä millä kannalla ovat mayat?"

"Meikäläiset mayat ovat tätä nykyä suuressa määrin kavalan Chamulpon

vaikutuksen alaisia -- sinähän muistat hänet vielä? -- ja hän odottaa

mielihyvin, mihin suuntaan kansalaissota kääntyy, yhtyäkseen lopuksi

siihen puolueeseen, joka tuon intiaaniveijarin mielestä tuottaa

suurimmat edut."

"Olisi hyvä voittaa hänet puolelleen."

"Hänen kanssaan on ryhdytty neuvotteluihin. Miehellä on suuri

vaikutusvalta heimolaisiinsa, ja hän voi hyvin helposti antaa meille

kolmetuhatta urhoollista soturia; mutta hän asettaa ehtoja, joihin

emme voi suostua järkähdyttämättä valtion perustuksia."

"Ja millä kannalla ovat mayat Yucatanissa?"

"Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että he ryhtyisivät

taisteluun; mutta epäilemättä koettaa Chamulpo parhaansa saadakseen

apua tältä sotaiselta heimolta, joka niin pontevasti julisti olevansa

riippumaton Meksikosta. Jos Chamulpolla on käskettävinään parikin

tuhatta näitä uljaita ja harjaantuneita sotureita, on hän määrääjänä

Guatemalassa. Ja silloin on pelättävissä, että menetämme kaikki, mitä

voitimme karkoittaessamme espanjalaiset."

"Tunnetko Aranan, kenraalin?"

"Vain kuulopuheelta."

"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo

mies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista.

Hän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman

heimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa

oleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista,

kuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä

sananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista

vaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi

vastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri

vaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan

kunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän

uskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä.

Tämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia

sitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä,

olevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän,

taikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari

on kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana

vakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin

mayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain

turhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene

vastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa."

"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja

rohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia,

jos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli

hauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa

hänelle neuvotellakseni maan tilasta."

"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin

hyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin

ja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan

pohjoisessa."

"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset

asiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut

taas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän

muuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit

nyt, kun maa on hädässä."

"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme

vieläkin."

"Olemme vieläkin", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.

"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?"

"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot

silloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui

aseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla,

onnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?"

"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat."

"Ei näitä", sanoi kreivi surumielisesti. "Mercedestyttäreni oli

kaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin

varhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia

olimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi

kapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon.

Kun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin

hänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle

Englanninmatkalleen, ja sitten -- sinähän tiedät kauhean lopun,

Fernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni

ovat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi

minua."

Callego katsoi häneen kummastuneena. "Mitä Englannin-matkaa sinä

tarkoitat?"

"Lasteni viimeistä matkaa!"

"Englantiin --?"

"Niin, Diego aikoi siellä ryhtyä neuvotteluihin meidän puolestamme ja

ostaa meille aseita. Mutta laivasta ei koskaan sen jälkeen ole kuultu

mitään."

"Donna Mercedes ja don Diego astuivat Acapulcossa ranskalaiseen

sotaprikiin purjehtiakseen San Joséhen."

"Mitä sanotkaan?" huudahti kreivi hämmästyneenä.

"Don Diego aikoi kyllä Englantiin, sen tiedän; mutta viime hetkellä

hän luopui aikeestaan ja lähti San Joséhen päästäkseen nopeammin

taistelutanterelle."

"Mitä puhut, Fernando? Kuinka sen tiedät?"

"Minä saatoin hänet ja hänen perheensä laivaan ja heitin heille

siellä hyvästi. Näen yhä vielä suloisen Mercedes-tyttäresi ja hänen

viehättävän pikku tyttönsä edessäni. Hän oli niin iloinen saadessaan

palata luoksesi. Vasta pari vuotta myöhemmin sain kuulla, ettei laiva

milloinkaan ollut saapunut San Josén satamaan."

Lerma oli kalvennut kuullessaan ystävänsä puhuvan tyttärestä, joka

oli ollut hänelle niin sanomattoman rakas.

"Astunut Acapulcossa laivaan?"

"Suo anteeksi, Carlos, että kosketin sydämesi vielä avoimeen haavaan;

mutta asia on, kuten olen sanonut."

"Ja sinä olet viimeinen elossa olevista, joka olet tyttäreni nähnyt?"

"Poistuin laivasta vasta sitten, kun ankkuri jo oli nostettu."

Kotvasen kuluttua vanha kenraali sanoi liikuttuneena: "Niin on siis

Tyyni valtameri tullut heidän haudakseen; rauha heidän sieluilleen.

Minä en tietänyt siitä mitään. Jos Diego onkin minulle kirjoittanut

matka-aikeensa muutoksesta, ei kirje ole koskaan minulle saapunut."

"Mikä ei ollut kummallista niinä aikoina."

"Mercedes-tyttäreni, Mariquitani!"

Don Fernando katkaisi hiljaisuuden vasta hetkisen kuluttua.

"Perheesi on suuri, Carlos."

"Niin, siihen kuuluvat kaikki guatemalalaiset."

"Sitä en tarkoittanut."

"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja

vaanivat omaisuuttani."

"Ystävä raukka -- sisaresi poika?"

"On kuollut."

"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet

vielä hämärästi."

"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita,

kunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni

mihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän

asettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin

voittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka

minulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain

voisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei

enää hänestä."

Molemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä,

keskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de

Callego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään

ilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti

pystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän

viivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Tulkoon sisään." Upseeri

meni.

"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni."

Señor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui

sisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.

Kenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja

silmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin

suopea.

"Mikä suo minulle tämän aivan arvaamattoman kunnian, don Luis?"

"Ensi sijassa halu saada osoittaa kunnioitustani kalliille

isosedälleni ja toiseksi isänmaata uhkaava vaara. Saatuani kuulla,

että olit asettunut sotajoukon johtoon, riensin heti tarjoamaan

sinulle käsivarttani."

"Varsin ylevästi tehty, rakas sukulaiseni; toivottavasti tuot myöskin

hädänalaiselle valtiolle jonkin verran rahaa ja joukon täysin

varustettuja sotureita."

Liukkaan kohteliaasti vastasi Mendez: "Tiedäthän, rakas isosetäni,

kuinka harvinaista raha nykyjään maassa on; omaisuuteni on kuitenkin

kokonaan valtion käytettävissä. Sotamiehiä en myöskään voinut

valitettavasti tuoda, sillä vaqueroihini en voi luottaa, ja intiaanit

ovat mahdottomia."

"Joten sinä siis tuot vain arvoisan itsesi isänmaan käytettäväksi."

"Enempää en toistaiseksi voi tarjota."

"Ilmoittaudu siis eversti Lopezille ja astu lancerorykmentin

riveihin, joka juuri on muodostettu."

"Annat kai minulle oman eskadroonan?"

"Upseereiksi voin nimittää vain kokeneita sotureita; hanki itsellesi

tämä arvo uskollisella, uhrautuvalla palveluksella."

Tuokion välähti nuorukaisen silmissä vihan liekki, mutta sitten

hän heti loi katseensa maahan ja lausui hyvin teeskentelevän

surullisesti: "Luis de Mendezin täytyy siis taistella halpana

rivimiehenä?"

"Niin tekee moni muu jalosukuinen nuorukainen. Sinusta itsestäsi

riippuu, miten pian saavutat kapteenin arvon. Päälliköiksi tarvitsen

kokeneita sotureita."

"Oi rakas isosetä, sinä et kohtele minua leppeästi."

"Siksikö, etten heti paikalla koroita sinua everstiksi? Opi ensin,

osoita mihin kelpaat, silloin olet kyllä ylenevä. Minua ilahduttaisi,

jos saisin kuulla sinun kunnostautuvan taistelussa. Eversti Lopezin

tapaat Antiguassa."

Kreivi nyökkäsi jäähyväisiksi kevyesti päätään. Mendez, jonka katse

ei voinut peittää kiihkeätä suuttumusta, kumarsi ja poistui.

Kulmat kurtussa istui kenraali paikallaan.

Silloin sanoi Callego: "Etköhän ollut vähän liian ankara sisaresi

pojanpoikaa kohtaan, Carlos?"

"Toivoisinpa melkein sinun olevan oikeassa", vastasi Lerma.

"Vanhempain kuoltua otin orpopojan luokseni kasvattaakseni tulevan

perijäni oman mieleni mukaan. Suureksi surukseni huomasin hänessä

koko joukon huonoja ominaisuuksia. Minä koetin kehittää häntä

jaloksi mieheksi ja hillitä hänen huonoja taipumuksiaan; hän oppi

teeskentelemään. Poika oli epärehellinen, rahanhimoinen, julma ja

pelkuri. Hän kiusasi väkeäni, tuhlasi vastaisen perintönsä tiliin

suunnattomia summia, jotka minun täytyi maksaa. Sen ohessa tuo

sydämetön lurjus, kuten omin korvin kuulin, pilkkasi syvää suruani.

Vielä enemmän kuin tämä hänen tunnottomuutensa loukkasi minua hänen

käytöksensä kerran eräällä metsästysretkellä. Muuan haavoittunut

jaguaari syöksyi raivokkaana kimppuuni ja heitti minut maahan. Poika

seisoi vieressäni -- näen vieläkin pirullisen ilon hänen silmissään

-- eikä kohottanut sormeaankaan minua auttaakseen. Ellei vanha Pepeni

samassa olisi hyökännyt avukseni surmaten pedon puukollaan, olisin

heittänyt henkeni jaguaarin kynsissä. Kelpo sukulaiseni väitti sitten

jäljestäpäin olleensa niin kauhuissaan tähteni, että oli aivan

kangistunut. Mutta minä tiesin kylliksi. Koska hän odottamatta oli

perinyt maatilan rannikolla, muutti hän sinne, ennenkuin minä ennätin

ajaa hänet talostani pois. Sellainen on tämä nuorukainen."

"Vahinko, vahinko. Hänen ulkomuotonsa ei ole vastenmielinen."

"Niin, myrkkykäärmeellä on välkkyvä nahka. Hän käyttää nyt

tilaisuutta hyväkseen ja lähentelee minua saadakseen nähdä,

kuinka paljon lähemmäksi hautaa olen joutunut, ja näytelläkseen

isänmaanystävän osaa; valitettavasti tunnen hänet liian hyvin."

"Surullista, että sinulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisen suhteen,

joka kuitenkin on läheinen sukulaisesi."

"Niin on. Mutta kyllin tästä, Fernando, onhan meillä muutakin

ajattelemista."

Sillä aikaa kuin molemmat vanhukset näin puhelivat, seisoi Luis de

Mendez vihan vääristämin kasvoin pimeässä eteisessä.

"Silläkö lailla minut vastaanotat, sinä vanha äijärähjä! Sitä saat

katua! Onneksi ei tuo hellä isosetäni kuitenkaan voi estää minua

perimästä omaisuuttaan."

Hän astui ulos, huusi peoniaan ja ratsasti hänen seurassaan pois, ei

kuitenkaan Antiguaan.

Hetkisen kuluttua saapui näännyksiin ajetun hevosen selässä muuan

lancero kenraalin asunnolle.

Hänet opastettiin huoneeseen, jossa Callegokin vielä oli.

"Mikä on?"

Sotamies ojensi paperilipun.

"Eilen Fleaguran luona hyökkäsi suuri ylivoima kimppuumme, ja

taisteltuamme kolme tuntia kiivaasti täytyi meidän peräytyä.

Tappiot ovat suuret. Minä koetan puolustaa Colinon solia, mutta

tarvitsen välttämättä apuväkeä.

Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani · 第 11 / 44 题