Kreivi.
Zambo [= neekerin ja intiaanin jälkeläinen] Sarmienton hallitusta
vastaan nostama kapina oli jo levinnyt laajalle silloin, kun del
Rocassa saatiin siitä tietää. Tämä johtui siitä, että kulkuyhteydet
maassa ylimalkaan olivat huonolla kannalla; sadeaikoina saattoivat
äyräittensä yli paisuneet vuoripurot päiväkausiksi ehkäistä kaiken
liikenteen.
Kuten del Rocassa oli otaksuttu, kutsui hallitus sotajoukon
johtajaksi vanhan kenraali Lerman, ainoan miehen, joka
menestyksellisesti saattoi vastustaa kapinallisia.
Velvollisuudentunnosta hän lähti hiljaisesta maapaikastaan
pääkaupunkiin asettuakseen hallituksen sotajoukon johtoon. Kenraali
oli hyvin suosittu sekä kaupunkien porvarien että maalaisväestön
keskuudessa; rosvo- ja murhaajajoukko, joka parhaillaan koetti tuhota
heikkoa valtiota, sitävastoin pelkäsi häntä.
Kenraali de Lerma, joka kuului maan vanhimpiin ja ylhäisimpiin
sukuihin, oli kieltäytynyt espanjalaisen grandin arvosta ja kreivin
arvonimestä; hän eleli Guatemalassa, jossa oli syntynytkin,
tavallisena yksinkertaisena kansalaisena. Tästä huolimatta häntä
kuitenkin yleisesti sanottiin kreiviksi.
Vanha herra istui ilmavassa puutarhahuoneessa, joka oli torille päin,
ja kirjoitti. Etuhuoneessa odottivat upseerit ja ulkona käskyläiset
hänen määräyksiään.
Muuan adjutantti astui sisään.
"Mikä on?" kysyi kreivi.
"Señor Callego käskee kysymään, suvaitseeko teidän armonne --?"
"Kuka?" kysyi vanha herra ja loi silmänsä papereistaan.
"Señor Callego", toisti upseeri.
"Oh, mikä yllätys! Tulkoon sisään."
Ja huoneeseen astui vanha herra, jonka ryhti oli vielä suora.
"Oi, ei, _caro amigo mio_, sydämellisesti tervetullut! Tällainen ilo
-- oi don Fernando, sinä olet niin tervetullut!" Hän syleili tulijaa
hellästi.
"Niin toivon, ukkoseni", sanoi vieras, joka vastasi tervehdykseen
yhtä sydämellisesti. "Tässä minut nyt saat, ja jos minua vielä voit
johonkin käyttää, olen valmis. Niin kauan kuin jäseneni vielä pysyvät
koossa, tahdon palvella isänmaatani."
"Oi, sinä tulet erittäin sopivaan aikaan. Minä tarvitsen
järjestyskykyäsi ja vielä tänä päivänä aion presidentille ehdottaa
sinua yleisesikunnan päälliköksi."
"Aseta minut vain, minne tahdot, voimani ja elämäni kuuluvat
isänmaalle."
"Mistä tulet nyt, Fernando?"
"Suoraa päätä Meksikosta. Kun kuulin kapinasta, lähdin heti matkaan
tarjoutuakseni Guatemalan palvelukseen. Saavuin myöhemmin, kuin olin
aikonut; minun täytyi näet matkustaa maitse, koska ajoissa sain
tietää kapinallisten pitävän satamaa hallussaan."
"Valitettavasti."
"Me valloitamme sen takaisin, Carlos."
"Sitä toivon."
"Me olemme niin usein taistelleet rinnatusten ja yhdessä
karkoittaneet tasavallan viholliset, ettei voitto tälläkään kertaa
voi olla lippuamme seuraamatta."
"Suokoot sen pyhimykset."
"Miten ovat asiat?"
"Huonosti, ystävä, meillä ei ole aseita eikä rahoja. Ennen poljimme
armeijoja maasta, Fernando; voimmekohan nyt vielä vanhuksinakin sen
tehdä? Minä olen velvollisuutta totellen jättänyt yksinäisyyteni,
seurannut presidentin käskyä ja ottanut ylijohdon. Mutta mitä voi
päällikkö ilman sotaväkeä?"
"Entä Sarmiento?"
"Hänen puolellaan ovat kaikki tyytymättömät, kaikki maantierosvot ja
värilliset. Hän elää murhista ja rosvoamisesta, ja hänen valtansa
lisääntyy lisääntymistään. Viimeisten sanomain mukaan hän on jo
saapunut Rio de la Pasionille ja varustautuu marssimaan pääkaupunkia
kohti. Olen lähettänyt koko sotavoiman häntä vastaan ehkäistäkseni
hänen kulkuaan. Mutta ellen saa lisäjoukkoja eteläisistä maakunnista,
ellei San Salvador tue meitä rahalla ja aseilla ja mikäli mahdollista
väellä, näkee hän ennen pitkää tuomiokirkkomme tornit, ja meidän on
pakko vetäytyä vuorille."
"Meidän asemamme ei siis ole kehuttava."
"Valitettavasti ei."
"Entä millä kannalla ovat mayat?"
"Meikäläiset mayat ovat tätä nykyä suuressa määrin kavalan Chamulpon
vaikutuksen alaisia -- sinähän muistat hänet vielä? -- ja hän odottaa
mielihyvin, mihin suuntaan kansalaissota kääntyy, yhtyäkseen lopuksi
siihen puolueeseen, joka tuon intiaaniveijarin mielestä tuottaa
suurimmat edut."
"Olisi hyvä voittaa hänet puolelleen."
"Hänen kanssaan on ryhdytty neuvotteluihin. Miehellä on suuri
vaikutusvalta heimolaisiinsa, ja hän voi hyvin helposti antaa meille
kolmetuhatta urhoollista soturia; mutta hän asettaa ehtoja, joihin
emme voi suostua järkähdyttämättä valtion perustuksia."
"Ja millä kannalla ovat mayat Yucatanissa?"
"Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että he ryhtyisivät
taisteluun; mutta epäilemättä koettaa Chamulpo parhaansa saadakseen
apua tältä sotaiselta heimolta, joka niin pontevasti julisti olevansa
riippumaton Meksikosta. Jos Chamulpolla on käskettävinään parikin
tuhatta näitä uljaita ja harjaantuneita sotureita, on hän määrääjänä
Guatemalassa. Ja silloin on pelättävissä, että menetämme kaikki, mitä
voitimme karkoittaessamme espanjalaiset."
"Tunnetko Aranan, kenraalin?"
"Vain kuulopuheelta."
"Minä olen tuntenut hänet jo vuosikausia, hän on älykäs ja kelpo
mies. Matkallani tapasin hänet, ja me keskustelimme maan oloista.
Hän vihaa ja halveksii Chamulpoa, mutta tuntee miehen vaikutusvoiman
heimolaisiinsa ja pelkää sitä. Olen muuten saanut Yucatanissa
oleskellessani paljon selvemmän käsityksen maya-kansojen oloista,
kuin mitä minulle ennen oli mahdollista. Yucatanissa on heillä
sananvalta, ja Meksikon hallituksella on tuskin minkäänlaista
vaikutusvoimaa heihin. Chamulpolla, sanoi Arana, joka jyrkästi
vastustaa yucatanilaisten sekaantumista meidän asioihimme, on suuri
vaikutus sukuperänsä kautta mayoihin, jotka yhä vielä hartaan
kunnioittavasti muistelevat menneisyyttään. Niinpä he sitkeän
uskollisina kunnioittavat muinaisen hallitsijasukunsa jälkeläisiä.
Tämä suku on suoraan alenevassa polvessa kuollut muutamia vuosia
sitten; mutta Chamulpo kerskuu, en tiedä, syylläkö vai syyttä,
olevansa kuningashuoneen sukua, ja tämä suo hänelle tyhmän,
taikauskoisen kansan silmissä arvoa ja valtaa. Tuo ruskea veijari
on kavala ja häikäilemätön ja suunnattoman kunnianhimoinen. Arana
vakuutti tekevänsä kaikki, mitä suinkin voi, estääkseen Yucatanin
mayoja yhtymästä taisteluun, joka hänen mielestään tuottaisi vain
turhaa verenvuodatusta hänen heimolaisilleen; mutta hän ei kykene
vastustamaan Chamulpon vaikutusvaltaa."
"Tuo Chamulpo on oikea päälurjus, tunnen hänet kyllä. Lahjakas ja
rohkea hän kyllä on; mutta voi maata ja ennen kaikkea valkoihoisia,
jos hän pääsee valtaan! Hän tulee vuodattamaan verta virtoinaan. Oli
hauska kuulla, mitä Aranasta kerroit; tekisipä mieleni kirjoittaa
hänelle neuvotellakseni maan tilasta."
"Tee se, Carlos, hän on kunnioitettava mies ja on varmaankin
hyvillään saadessaan jonkin omakätisen rivin kreiviltä, Doloresin
ja Chinajan taistelujen voittajalta. Kirje tapaa hänet maatilallaan
pohjoisessa."
"Minä kirjoitan. Mutta jättäkäämme nyt täksi päivää valtiolliset
asiat. En voi sanoa, Fernando, kuinka iloinen olen tavatessani sinut
taas pitkän eron jälkeen. Sinä olet ulkomuodoltasi varsin vähän
muuttunut; sydämesi on yhä sama, sen tiedän kyllä. Hyvä, että saavuit
nyt, kun maa on hädässä."
"Mehän olimme ystäviä nuoruuden ajoilta asti, Carlos, ja olemme
vieläkin."
"Olemme vieläkin", toisti Lerma ojentaen kätensä ystävälle.
"Sinä olet kai elänyt hiljaisuudessa maatilallasi kaikki nämä vuodet?"
"Mitäpä muutakaan! Minä kukistin vallankumouksen, järjestin olot
silloin, kun viisitoista vuotta sitten tuo kurja mestitsi tarttui
aseisiin, ja palasin sitten yksinäisyyteen. Mitä oli minulla,
onnettomalla, tekemistä ihmisten joukossa?"
"Olen surrut kanssasi, Carlos, mutta aika parantaa kaikki haavat."
"Ei näitä", sanoi kreivi surumielisesti. "Mercedestyttäreni oli
kaikkeni, hän oli ainoa lapseni, elämänkumppanini kuva, jonka niin
varhain kadotin, hän oli ylin onneni maailmassa. Oi kuinka iloisia
olimme, Mercedes ja minä, kun hän sai pienen tyttären! Sitten puhkesi
kapina. Diego pakeni rakkaineen ja saapui onnellisesti Meksikoon.
Kun olot olivat järjestetyt ja kapinalliset kukistetut, kutsuin
hänet takaisin. Silloin täytyi hänen lähteä tuolle onnettomalle
Englanninmatkalleen, ja sitten -- sinähän tiedät kauhean lopun,
Fernando. Tuon kuolinsanoman jälkeen on elämänonneni lopussa; päiväni
ovat kuluneet hiljaisessa murheessa, kunnes isänmaa jälleen tarvitsi
minua."
Callego katsoi häneen kummastuneena. "Mitä Englannin-matkaa sinä
tarkoitat?"
"Lasteni viimeistä matkaa!"
"Englantiin --?"
"Niin, Diego aikoi siellä ryhtyä neuvotteluihin meidän puolestamme ja
ostaa meille aseita. Mutta laivasta ei koskaan sen jälkeen ole kuultu
mitään."
"Donna Mercedes ja don Diego astuivat Acapulcossa ranskalaiseen
sotaprikiin purjehtiakseen San Joséhen."
"Mitä sanotkaan?" huudahti kreivi hämmästyneenä.
"Don Diego aikoi kyllä Englantiin, sen tiedän; mutta viime hetkellä
hän luopui aikeestaan ja lähti San Joséhen päästäkseen nopeammin
taistelutanterelle."
"Mitä puhut, Fernando? Kuinka sen tiedät?"
"Minä saatoin hänet ja hänen perheensä laivaan ja heitin heille
siellä hyvästi. Näen yhä vielä suloisen Mercedes-tyttäresi ja hänen
viehättävän pikku tyttönsä edessäni. Hän oli niin iloinen saadessaan
palata luoksesi. Vasta pari vuotta myöhemmin sain kuulla, ettei laiva
milloinkaan ollut saapunut San Josén satamaan."
Lerma oli kalvennut kuullessaan ystävänsä puhuvan tyttärestä, joka
oli ollut hänelle niin sanomattoman rakas.
"Astunut Acapulcossa laivaan?"
"Suo anteeksi, Carlos, että kosketin sydämesi vielä avoimeen haavaan;
mutta asia on, kuten olen sanonut."
"Ja sinä olet viimeinen elossa olevista, joka olet tyttäreni nähnyt?"
"Poistuin laivasta vasta sitten, kun ankkuri jo oli nostettu."
Kotvasen kuluttua vanha kenraali sanoi liikuttuneena: "Niin on siis
Tyyni valtameri tullut heidän haudakseen; rauha heidän sieluilleen.
Minä en tietänyt siitä mitään. Jos Diego onkin minulle kirjoittanut
matka-aikeensa muutoksesta, ei kirje ole koskaan minulle saapunut."
"Mikä ei ollut kummallista niinä aikoina."
"Mercedes-tyttäreni, Mariquitani!"
Don Fernando katkaisi hiljaisuuden vasta hetkisen kuluttua.
"Perheesi on suuri, Carlos."
"Niin, siihen kuuluvat kaikki guatemalalaiset."
"Sitä en tarkoittanut."
"Tiedän sen, mutta rakkaat sukulaiseni ovat kiittämättömiä ja
vaanivat omaisuuttani."
"Ystävä raukka -- sisaresi poika?"
"On kuollut."
"Mutta eikö hänellä ollut toiveita herättävä poika? Muistan hänet
vielä hämärästi."
"Niin, toiveita herättävä; minullakin oli hänestä suuria toiveita,
kunnes huomasin, että hän oli tunnoton veitikka, joka kykeni
mihin tekoihin tahansa. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän
asettuisi kapinallisten puolelle, jos hän vain luulee sillä jotakin
voittavansa. Epäilemättä hän laskee kärsimättömästi päiviä, jotka
minulle vielä ovat suodut, ja lyhentäisi niitä mielellään, jos vain
voisi. Mutta hänen pettymyksensä kuolemani jälkeen on oleva suuri. Ei
enää hänestä."
Molemmat vanhat ystävät juttelivat vielä kauan niitä näitä,
keskustelivat maassa vallitsevasta tilasta ja armeijasta. Señor de
Callego oli juuri poistumaisillaan, kun adjutantti astui sisään
ilmoittaen Señor de Mendezin. Kuullessaan tämän nimen Lerma ponnahti
pystyyn, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hetkisen aikaa hän
viivytteli vastaustaan, mutta sanoi sitten: "Tulkoon sisään." Upseeri
meni.
"Jää, Fernando, niin saat nähdä sukulaiseni."
Señor de Callego vetäytyi huoneen perälle, kun Luis de Mendez astui
sisään. Nuori mies tervehti liioitellun kohteliaasti.
Kenraalin kasvoille levisi vastenmielisyyden sekainen vakavuus, ja
silmäys, jonka hän loi sisarensa pojanpoikaan, ei ollut erittäin
suopea.
"Mikä suo minulle tämän aivan arvaamattoman kunnian, don Luis?"
"Ensi sijassa halu saada osoittaa kunnioitustani kalliille
isosedälleni ja toiseksi isänmaata uhkaava vaara. Saatuani kuulla,
että olit asettunut sotajoukon johtoon, riensin heti tarjoamaan
sinulle käsivarttani."
"Varsin ylevästi tehty, rakas sukulaiseni; toivottavasti tuot myöskin
hädänalaiselle valtiolle jonkin verran rahaa ja joukon täysin
varustettuja sotureita."
Liukkaan kohteliaasti vastasi Mendez: "Tiedäthän, rakas isosetäni,
kuinka harvinaista raha nykyjään maassa on; omaisuuteni on kuitenkin
kokonaan valtion käytettävissä. Sotamiehiä en myöskään voinut
valitettavasti tuoda, sillä vaqueroihini en voi luottaa, ja intiaanit
ovat mahdottomia."
"Joten sinä siis tuot vain arvoisan itsesi isänmaan käytettäväksi."
"Enempää en toistaiseksi voi tarjota."
"Ilmoittaudu siis eversti Lopezille ja astu lancerorykmentin
riveihin, joka juuri on muodostettu."
"Annat kai minulle oman eskadroonan?"
"Upseereiksi voin nimittää vain kokeneita sotureita; hanki itsellesi
tämä arvo uskollisella, uhrautuvalla palveluksella."
Tuokion välähti nuorukaisen silmissä vihan liekki, mutta sitten
hän heti loi katseensa maahan ja lausui hyvin teeskentelevän
surullisesti: "Luis de Mendezin täytyy siis taistella halpana
rivimiehenä?"
"Niin tekee moni muu jalosukuinen nuorukainen. Sinusta itsestäsi
riippuu, miten pian saavutat kapteenin arvon. Päälliköiksi tarvitsen
kokeneita sotureita."
"Oi rakas isosetä, sinä et kohtele minua leppeästi."
"Siksikö, etten heti paikalla koroita sinua everstiksi? Opi ensin,
osoita mihin kelpaat, silloin olet kyllä ylenevä. Minua ilahduttaisi,
jos saisin kuulla sinun kunnostautuvan taistelussa. Eversti Lopezin
tapaat Antiguassa."
Kreivi nyökkäsi jäähyväisiksi kevyesti päätään. Mendez, jonka katse
ei voinut peittää kiihkeätä suuttumusta, kumarsi ja poistui.
Kulmat kurtussa istui kenraali paikallaan.
Silloin sanoi Callego: "Etköhän ollut vähän liian ankara sisaresi
pojanpoikaa kohtaan, Carlos?"
"Toivoisinpa melkein sinun olevan oikeassa", vastasi Lerma.
"Vanhempain kuoltua otin orpopojan luokseni kasvattaakseni tulevan
perijäni oman mieleni mukaan. Suureksi surukseni huomasin hänessä
koko joukon huonoja ominaisuuksia. Minä koetin kehittää häntä
jaloksi mieheksi ja hillitä hänen huonoja taipumuksiaan; hän oppi
teeskentelemään. Poika oli epärehellinen, rahanhimoinen, julma ja
pelkuri. Hän kiusasi väkeäni, tuhlasi vastaisen perintönsä tiliin
suunnattomia summia, jotka minun täytyi maksaa. Sen ohessa tuo
sydämetön lurjus, kuten omin korvin kuulin, pilkkasi syvää suruani.
Vielä enemmän kuin tämä hänen tunnottomuutensa loukkasi minua hänen
käytöksensä kerran eräällä metsästysretkellä. Muuan haavoittunut
jaguaari syöksyi raivokkaana kimppuuni ja heitti minut maahan. Poika
seisoi vieressäni -- näen vieläkin pirullisen ilon hänen silmissään
-- eikä kohottanut sormeaankaan minua auttaakseen. Ellei vanha Pepeni
samassa olisi hyökännyt avukseni surmaten pedon puukollaan, olisin
heittänyt henkeni jaguaarin kynsissä. Kelpo sukulaiseni väitti sitten
jäljestäpäin olleensa niin kauhuissaan tähteni, että oli aivan
kangistunut. Mutta minä tiesin kylliksi. Koska hän odottamatta oli
perinyt maatilan rannikolla, muutti hän sinne, ennenkuin minä ennätin
ajaa hänet talostani pois. Sellainen on tämä nuorukainen."
"Vahinko, vahinko. Hänen ulkomuotonsa ei ole vastenmielinen."
"Niin, myrkkykäärmeellä on välkkyvä nahka. Hän käyttää nyt
tilaisuutta hyväkseen ja lähentelee minua saadakseen nähdä,
kuinka paljon lähemmäksi hautaa olen joutunut, ja näytelläkseen
isänmaanystävän osaa; valitettavasti tunnen hänet liian hyvin."
"Surullista, että sinulla on niin ikäviä kokemuksia ihmisen suhteen,
joka kuitenkin on läheinen sukulaisesi."
"Niin on. Mutta kyllin tästä, Fernando, onhan meillä muutakin
ajattelemista."
Sillä aikaa kuin molemmat vanhukset näin puhelivat, seisoi Luis de
Mendez vihan vääristämin kasvoin pimeässä eteisessä.
"Silläkö lailla minut vastaanotat, sinä vanha äijärähjä! Sitä saat
katua! Onneksi ei tuo hellä isosetäni kuitenkaan voi estää minua
perimästä omaisuuttaan."
Hän astui ulos, huusi peoniaan ja ratsasti hänen seurassaan pois, ei
kuitenkaan Antiguaan.
Hetkisen kuluttua saapui näännyksiin ajetun hevosen selässä muuan
lancero kenraalin asunnolle.
Hänet opastettiin huoneeseen, jossa Callegokin vielä oli.
"Mikä on?"
Sotamies ojensi paperilipun.
"Eilen Fleaguran luona hyökkäsi suuri ylivoima kimppuumme, ja
taisteltuamme kolme tuntia kiivaasti täytyi meidän peräytyä.
Tappiot ovat suuret. Minä koetan puolustaa Colinon solia, mutta
tarvitsen välttämättä apuväkeä.