Verivihollisen vallassa.
Pablo heräsi metsässä tainnoksista, mihin tilaan ankara isku päähän
oli hänet saattanut. Häntä ympäröi piiri aseistettuja intiaaneja,
jotka ylt'ympäri sytytettyjen nuotioiden valossa synkkinä tuijottivat
häneen tummilla silmillään.
Kului hetki, ennenkuin hänelle selvisi, kuinka hän oli tänne
joutunut; sitten muistui raju kohtaus herraskartanon edustalla
hänen mieleensä selvästi, ja sanat, jotka nuori maya-intiaani oli
kuiskannut hänen korvaansa, kaikuivat taas hänen korvissaan.
Intiaanit olivat laskeneet hänet maahan, niin että hänen selkänsä
nojasi puuhun; tässä asennossa hän avasi silmänsä.
Hän ei ollut haavoittunut, paksu huopahattu oli suojellut päätä.
Hän harkitsi asemaansa ja huomasi olevansa vanki. Vapautta rakastavan
nuorukaisen kauniille kasvoille levisi ylpeä ilme, joka oli hänelle
ominainen, niin pian kuin joku häntä loukkasi tai uhkasi.
Häntä ympäröivien miesten ilmeissä ei ollut mitään vihamielistä;
pikemmin saattoi nähdä jonkinlaista ihailua noilla tummilla, raaoilla
kasvoilla.
Pablon hoikka vartalo, komea puku, kiiltävät ratsastussaappaat,
helmikirjontainen vyö, jalopiirteiset, nyt uhmailevan ylpeät kasvot
herättivät ihailua. Rosvomaisten miesten silmissä oli kaunis,
komeasti puettu nuorukainen kuin jalo vesa heidän heimopuustaan.
Vanhanpuoleinen mies, jonka kasvonpiirteet olivat tylyt, astui Pablon
luo ja sanoi mayankielellä: "Meidän täytyy viedä sinut pois; teet
hyvin, jos vaieten alistut kohtaloosi, muuten täytyy minun käyttää
kovempia pakkokeinoja."
"Jos haluat minun sinua ymmärtävän, ladron [= rosvo], pitää sinun
puhutella minua espanjankielellä."
"Kuinka? Etkö olekaan maya?" kysyi mies espanjaksi.
"Olen niinkin, ja saat sen kyllä vielä kokea."
"Älä uhkaile, sinä olet vallassani."
"Käytä valtaasi, rangaistusta et vältä."
"Kuka minua rankaisisi?"
"Näkymätön, iankaikkinen, joka sallii auringon paistaa, joka suunsa
henkäyksellä sinut maan päältä puhaltaa."
Pablo oli huomaamattaan käyttänyt juhlallista kuvakieltä, ja
hänen sanansa näyttivät vaikuttavan; useimmat miehistä ymmärsivät
espanjankieltä; heidän kristinuskonsa oli vain pinnallista,
he pysyivät vielä vanhassa taikauskossaan, ja mainitessaan
aurinkoa ja tuulta, jotka olennoituina nauttivat suurta arvoa
mayojen jumalmaailmassa, Pablo kosketteli ruskeiden kuulijainsa
uskonnollisiin tunteisiin.
Hetkisen kuluttua mies sanoi jälleen: "Mitäpä puheista! Sinun täytyy
seurata meitä, ja vastaisen kohtalosi määrää hän, jota me tottelemme."
Tämän jälkeen hän antoi määräyksen lähteä matkaan.
"Missä on Tenanga, Azualin poika?"
Häntä huudettiin, mutta vastausta ei kuulunut.
"Valkoiset ovat varmaankin ottaneet hänet vangiksi", sanoi joku.
"Katkokoon sitten itse siteensä, meidän täytyy lähteä."
Pablon kädet kahlittiin, hänet nostettiin muulin selkään, ja hänen
jalkansa sidottiin nahkahihnalla toisiinsa muulin vatsan alle.
Mayat olivat kaikki tottuneita ratsastajia.
Jotkut olivat temmanneet kekäleitä nuotiosta ja käyttivät niitä
soihtuina edellä ratsastaessaan.
Pablo asetettiin muutamien pyssyillä ja peitsillä varustautuneiden
ratsastajien keskelle. Ja niin kävi kulku tummien puurivien välitse,
joiden lehdillä tulikekäleitten valo aavemaisesti leikitteli, autiota
tietä pitkin pohjoista kohti.
Ääneti ratsastivat mayat, ääneti oli Pablo.
Mutta hänen mielensä oli sitä enemmän kuohuksissa.
Mitä hänelle aiottiin tehdä, miksi hänet raahattiin pois ja minne?
Nyt hänkin käsitti selvästi, että hyökkäys oli tarkoittanut vain
häntä. Minkä vuoksi eivät intiaanit muussa tapauksessa olisi häntä
surmanneet, vaan ainoastaan tainnuttaneet ja riistäneet mukaansa?
Nähtävästi ei myöskään ollut hyökätty kartanon kimppuun, muuten
olisivat häntä ympäröivät miehet joutuneet taisteluun tai rientäneet
pakoon. Ei, häntä yksin oli haluttu, olihan varoituskin sen selvään
sanonut. Mutta miksi? Miksi?
Sitten uljas ja voimakas nuorukainen alkoi suunnitella pakoa, mutta
ainakin toistaiseksi se oli mahdoton.
Silloin tällöin häntä ympäröivät miehet kuiskivat keskenään; Pablon
terävä korva havaitsi usein mayankieliset sanat: "Kuninkaitten
jälkeläinen", ja silloin luotiin häneen kunnioittavia silmäyksiä.
Monta tuntia ratsastettuaan seurue pysähtyi kapeaan laaksoon
levähtääkseen lopun yötä. Suurin osa mayoja oli jäänyt jälkeen, ja
Pablon seurassa olivat vain johtaja ja tusina ratsastajia.
Hänet nostettiin varovasti satulasta, mutta sitten hänen jalkansa
taas sidottiin ja hänet asetettiin istumaan nopeasti sytytetyn
nuotion ääreen. Kun häneltä kysyttiin, tahtoiko hän syödä, hän
vastasi myöntävästi, sillä hän ymmärsi, että hänen täytyi pysyä
voimissaan. Hänen kätensä irroitettiin, ja hänelle annettiin
paahdettua lihaa ja maissileipää. Joku miehistä tarjosi hänelle vettä
kurpitsamaljalla lähellä olevasta lähteestä. Pablo nukkui sitten
väsyneenä ja taisteli unissaan Alvaradon soturien kanssa.
Auringonnousun jälkeen hänet herätettiin. Puolet niistä miehistä,
jotka olivat häntä saattaneet, oli enää jäljellä; vankina kuten
tähänkin asti Pablo sitten jatkoi matkaansa. He laskeutuivat alas
syvään rotkoon, jonka jyrkät kallioseinät kohosivat majesteettisina
lähes tuhannen metrin korkeuteen, ja ratsastivat sitä jonkin
matkaa. Sitten ohjasi johtaja heidät kapealle kalliopolulle,
ja nyt alettiin kiivetä ylös huimaavan korkeata vuorenseinää.
Hairahtumattoman tarkasti kapusivat sekä hevoset että muulit
ylöspäin; yhä huimaavammaksi kävi kulku. Tie kulki melkein koko ajan
aivan jyrkänteen reunaa. Pian näyttivät puut kuilun pohjalla vain
pikkuruisilta pensailta. Vaikka Pablolta oli kädet ja jalat sidottu
ja pieninkin muulin kompastus olisi syössyt hänet alas syvyyteen, ei
ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Viimein he saapuivat
hirvittävän rotkon partaalle; olivat tasangolla, joka kasvoi mehevää
ruohoa ja puita ja rajoittui etelässä kaunispiirteisiin vuoriin.
Viehättävä näköala levisi siinä silmien eteen. Pablo ei koskaan
ollut käynyt muualla kuin del Rocan lähitienoilla eikä siis tuntenut
isänmaansa hämmästyttävää kauneutta ja luontoa, jossa yhtyivät eri
ilmanalojen ominaispiirteet.
Rannikoilla ja syvemmissä laaksoissa vallitsi troopillinen ilmanala
ja kuuman vyöhykkeen uhkea kasvullisuus; kukkuloilla taas kohosi
pohjolan kuusi taivasta kohti, ja jäiset tuulet puhalsivat kulkijan
ympärillä pakottaen hänet kietoutumaan villavaippaansa. Savuavat ja
aika ajoin purkautuvat tulivuoret, jotka yhä vielä olivat asukkaiden
kauhuna, todistivat maanlaadun tuliperäisestä toiminnasta, joka
muinoin oli vuoria nostellut.
Ratsastajaparvi lähti nelistämään, ja pian oli taas kuljettu muutama
legua [= 5,5 km] ihanaa seutua.
Toisen kuilun reunalla, joka synkkänä ja kauhistuttavana avautui
heidän jalkainsa juuressa, pysähdyttiin. Johtaja vaihtoi väkensä
kanssa muutamia sanoja, joita Pablo ei ymmärtänyt; sitten alettiin
laskeutua alas kapeata kalliopolkua. Johtajan käskystä Pablo ratsasti
lähinnä viimeisenä, takanaan synkeännäköinen mies pitkä peitsi
kädessään. Pablon mieleen johtuivat sanat, jotka hänelle vieras del
Rocassa oli kuiskannut: "Pelasta itsesi, sinua uhkaa kuolema", ja
hän ajatteli viimeisen hetkensä tulleen. Takana ratsastavan miehen
tarvitsi vain töytäistä muulia, ja silloin sekä Pablo että muuli
syöksyisivät pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä,
maan vanhojen kuningasten jälkeläistä, vainottiin; hän tunsi vain,
että hänen henkensä oli vaarassa.
Hän rukoili, kuten häntä oli opetettu, Jumalalta apua ja alistui
sitten intiaanin koko tyyneydellä kohtaloonsa.
Kun he olivat kulkeneet noin satakunta metriä tätä huimaavaa
polkua, he saapuivat tien vaarallisimmalle kohdalle. Kapealla
polulla, jonka vasemmalla puolen oli taivasta tavoitteleva jyrkkä
vuorenseinä, oikealla äkkisyvä, kammottava kuilu, täytyi ratsastajain
kiertää kallionulkonema. Eläimetkin tuntuivat ymmärtävän aseman
vaarallisuuden, sillä ne korskuivat peloissaan.
Hitaasti olivat edellä ratsastajat kääntyneet kallionkielekkeen
taakse, joka kätki heidät jäljessä tulijoilta.
Nyt Pablokin lähestyi vaarallista paikkaa. Hän ei voinut nähdä,
kuinka ratsastaja hänen takanaan kohotti peistä iskuun; hän kuuli
vain kimeän kiljahduksen, kun ratsu ja mies syöksyivät hirvittävään
kuiluun. Ylhäältä alas vyörynyt kivi oli raskaasti sattunut hevosen
päähän, se horjahti ja syöksyi alas ratsastajineen.
Kaikki olivat kuulleet hätähuudon, mutta kukaan ei voinut kääntyä.
Muuli, jolla Pablo ratsasti, jäi vavisten seisomaan, ja nuorukainen
luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta ponnistaen uljaan
sydämensä kaikki voimat hän kuiskasi hyväilysanoja: "_Anda hermosa!
Anda dulce!_ Astu kauniisti! Astu hiljaa!" Ja rauhoittuneena kantoi
muuli hänet turvallisesti kuolemankaarteen ympäri.
Yhä eteenpäin kierteli polku kuilun reunaa pitkin, ja toisella
puolella kohosi vuorenseinä. Ei kukaan uskaltanut vieläkään kääntyä
satulassaan. Viimein johtaja saapui alas ja käänsi katseensa toisiin,
jotka hitaasti seurasivat jäljestä. Pablo huomasi, että miehen
kasvoille levisi intiaanille sangen harvinainen kauhun ilme, kun
hänen silmänsä kohtasivat nuorukaisen ja tyhjän paikan hänen takanaan.
Silloin vasta toisetkin huomasivat, että äkkikuolema oli temmannut
heidän toverinsa, mutta heidän piirteensä eivät ilmaisseet muuta
tunnetta kuin kunnioittavaa kammoa, jolla he katselivat Pabloa.
Sitten eräs heistä kääntyi johtajan puoleen ja sanoi: "Sinulla
oli paha mielessä häntä kohtaan, Zabualgat, mutta sinä näet, että
näkymättömät suojelevat kuningasten jälkeläistä ja rankaisevat sitä,
joka on kohottanut kätensä häntä vastaan. Minä en enää seuraa sinua,
jos pojalle mielitään mitään pahaa!"
"Sinä puhut hulluja sanoja. Kuka miettii pahoja? Chamulpo on käskenyt
tuoda hänet valkoihoisten luota, hän määrää, mitä tapahtuu. Ole vaiti
nyt, hän saattaisi ymmärtää meitä."
Pablo ymmärsi häntä todella. Hän tiesi nyt, että kuolema oli astunut
aivan hänen sivuitsensa, ja kiitti Jumalaa hartaasti. Vaiti ollen
jatkettiin matkaa ja saavuttiin vähän ajan kuluttua leveämmälle
tielle, joka vei ylöspäin. Harjanteelle tultua hevoset taas
kannustettiin juoksuun, kunnes saavuttiin metsään, jossa kasvoi
tiheätä viidakkoa korkearunkoisten puitten välissä.
Täällä he kohtasivat ratsastajan, joka näytti tuovan joukon
johtajalle jonkin sanan ja sen tehtyään jälleen poistui.
"Meidän täytyy odottaa", sanoi johtaja, "hän ei ole siellä."
Autiossa, ränsistyneessä majassa levättiin, ja vasta myöhään
seuraavana aamuna jatkettiin hitaasti matkaa.
Pablo huomasi tällä aikaa, etteivät kaikki hänen saattajansa olleet
mayoja. Taaskin vietettiin yö metsässä. Pabloa vartioitiin yhä
ankarasti; nuorukaisen olisi ollut aivan mahdotonta yrittääkään
pakoon.
Pablo pelkäsi, että luoti tai puukonisku lopettaisi hänen elämänsä
ennen pitkää; mutta sama mies, joka oli häntä puolustanut johtajan
edessä, pysyi koko ajan hänen läheisyydessään luultavasti häntä
suojellakseen.
Synkän metsän siimeksestä he saapuivat pienelle viljellylle
tasangolle, jolla puutarhojen ja vainioiden välillä kohosi joitakin
intiaaniasuntoja.
Erään suuremman talon lähellä majaili aseistettuja intiaaneja,
ratsu- ja jalkamiehiä.
Pablon täytyi saattajineen odottaa metsänreunassa, sillä aikaa kuin
johtaja ratsasti talolle, laskeutui hevosen selästä ja astui sisään.
Häntä oli nähtävästi odotettu, sillä karkea ääni tervehti häntä
seuraavin sanoin: "Sinä viivyit kauan, Zabualga."
Mies seisoi Chamulpon, maya-kansan lähinnä mahtavimman miehen edessä.
"Oli mahdotonta päästä aikaisemmin, kazike."
Lyhyesti hän kertoi Pablon vangitsemisen.
"Toivottavasti ei nuorelle miehelle ole mitään onnettomuutta
tapahtunut?" kysyi Chamulpo ja loi mieheen väijyvän katseen.
"Ei", vastasi toinen tuokion kuluttua. "Näkymättömien nuoli kohtasi
Pantepua hänen sijastaan. Poika odottaa ulkona."
Kazike säpsähti huomattavasti, mutta heti sen jälkeen kuvastui hänen
kasvoillaan raivo.
"Oletko mieletön, kun tuot hänet minulle? Eikö sinulla ollut veistä
kourassasi?"
"En uskaltanut, kazike, enkä", hän lisäsi rohkeammin, "tahtonutkaan.
Ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä vastaan, näkymättömät ovat
hänen puolellaan."
"Väki tietää siis, kuka hän on?"
"Kyllä."
"Sinä olet sen ilmaissut, roisto."
"En, en tiedä, keneltä he ovat sen saaneet kuulla."
"Onko hänellä merkki?"
"Hänellä on kuningasten merkki, minä näin sen, kun hän oli
tainnoksissa."
Pitkin askelin astui kazike edestakaisin.
"Hänen täytyy hävitä", sanoi hän sitten, "hän käy vaaralliseksi, jos
Arana saa hänestä tietää."
"Ole varovainen, mayat kantavat sydämessään kuninkaansa sukua."
Kazike päästi kirouksen. "Tuo poika tänne, minä tahdon hänet nähdä.
Käske sotamiesten marssia pois ja poistu sinäkin seuralaisinesi heti,
kun nulikka on luonani."
"Kuten käsket, mutta -- ole varovainen, herra."
Näin sanoen hän lähti ulos sotamiesten luo.
Pablo näki, miten sotamiehet äkkiä hälytettiin liikkeelle ja
marssivat pois. Kun he olivat kadonneet metsään, vietiin Pablo
taloon. Sisällä päästi johtaja hänen jalkansa siteistä ja saattoi
hänet päällikön huoneeseen.
Pablo näki edessään kookkaan, vantteran miehen, jonka ruskeat
kasvot ilmaisivat kovuutta ja julmuutta. Uhkaavasti loi tämä jo
vanhanpuoleinen mies katseensa Pabloon, joka levollisena seisoi
hänen edessään. Miehen ulkonäössä oli jotakin peloittavaa ja samalla
hullunkurista. Vaikka hän olikin pukeutunut pumpulipaitaan ja
housuihin, kuten vakinaisille asuinpaikoille asettuneet intiaanit,
vaikka hänen jalkansa pistivät esiin kömpelöistä kengistä, oli hän
kuitenkin kiskonut leveille hartioilleen kauhtuneen asetakin, joka
oli hänelle ahdas eikä mennyt kiinni rinnan kohdalta. Elleivät kasvot
olisi olleet niin kauhua herättävät, olisi mies huolimatta raskaasta
ratsumiekasta, joka riippui hänen vyöllään, saanut Pablon hilpeästi
nauramaan; mutta Chamulpon julma, tiikerimäinen katse oli omiaan
tappamaan kaiken sopimattoman hilpeyden oireet. Kasvot olivat rumat
ja muodottomat, mutta niissä oli kesytöntä tarmoa, joka vaikutti
miltei pelättävältä. Mutta Pablo, jonka sydämessä kiehui viha hänen
osakseen tulleen kohtelun takia, katseli pelkoa tuntematta uhmaten
häneen.
"Kuka sinä olet?" kysyi mies hetkisen kuluttua karkealla äänellä.
Levollisesti vastasi nuorukainen: "Sinä tiedät sen paremmin kuin
minä."
"Minä irroitan kyllä kielesi siteet, sinä pöllö, sinä."
Ylenkatseellisesti Pablo kohautti olkapäitään.
"Uskallatko sinä käyttäytyä edessäni tuolla tavoin? Tiedätkö, kuka
minä olen?"
"Arvattavasti rosvo ja rosvoliiton jefé [= päällikkö]."
"Roisto!" Ja mies tempasi miekan huotrastaan; mutta nähdessään Pablon
säihkyvät silmät hän antoi kätensä vaipua.
"Mistä syystä annoit rosvojesi ryöstää minut kodistani ja kuljettaa
minut tänne?"
"Oi, minä halusin tutustua sinuun, koska olin kuullut sinusta niin
paljon hyvää", vastasi mies ivallisesti.
"Toivon, että saat sitä katua."
"Niinkö arvelet? Luuletko siitä paljon vaivaa koituvan, jos annan
miesteni leikata kurkkusi poikki?"
"Pyh, sitä et uskalla."
"En uskalla?" vastasi Chamulpo ällistyneenä. "Sinä et tiedä, kenen
edessä seisot."
"Minä sanoin sinulle jo, että tiedän sen, mutta orja ei rankaisematta
vuodata kuninkaitten verta."
Kuullessaan nämä ylpeät, ylenkatseelliset sanat tuijotti kazike
nuorukaiseen kuin pelästynyt villieläin. Taaskin hän tarttui
miekkaan, mutta tälläkin kertaa hallitsi häntä pojan katse, joka
näytti tunkevan mayapäällikkön sisimpään.
"Kuka sinä luulet olevasi, nulikka?" ärjyi hän käheästi.
"Sen suvun jälkeläinen, jonka jalkapohjia sinun esi-isäsi nöyrinä
suutelivat", vastasi Pablo samaan sävyyn kuin ennenkin.
"Oh, sinä luulet tietäväsi --? Sitä pahempi sinulle. Haa, käärme on
vaarallisempi kuin luulinkaan", sanoi hän kuin itsekseen. "Saadaanpa
nähdä, suojelevatko näkymättömät sinua neekereiltäkin."
Hän töytäisi miekkansa lattiaan, ja sisään astui heti sen jälkeen
vanha neekeri, jonka koko ruumis tuntui olevan pelkkiä luita ja
jänteitä; siitä huolimatta hän näytti sangen voimakkaalta. Musta mies
loi väsyneet silmänsä tulehtuneitten luomien alta intiaanipäällikköön
ja kysyi:
"Mitä käsket?"
"Missä on Chimal?"
"Ulkopuolella, herra."
"Ovatko sotamiehet poissa?"
"Kaikki, paitsi henkivartijat."
"Hyvä, tule tänne."
Neekeri astui aivan hänen viereensä, ja kazike kuiskasi hänen
korvaansa sanoja, joita Pablo, niin tarkkaan kuin ponnistikin
kuuloaan, ei voinut erottaa.
"Hyvä, herra", sanoi tähän neekeri irvistäen niin, että hänen
kurttuiset kasvonsa kävivät entistään rumemmiksi, "se tapahtuu."
Chamulpo lähti huoneesta, vielä lähtiessään luoden Pabloon veristä
vihaa uhkuvan katseen. Heti sen jälkeen hän kuului ratsastavan pois.
Jäätyään Pablon kanssa kahden neekeri tarkasti nuorukaista tuokion
kiireestä kantapäähän ja vihelsi sitten. Samassa astui huoneeseen
vanha yksisilmäinen intiaani, maan tapaan pukeutuneena paitaan ja
housuihin. Ei tämänkään miehen ulkonäkö herättänyt luottamusta.
Hän loi ainoan silmänsä, joka ukon iästä huolimatta yhä säihkyi,
tutkivasti Pabloon; mutta tämä ei näyttänyt huomaavan kummankaan
kätyrin katseita. Hän oli yhtä levollinen ja tyyni kuin ennenkin.
Intiaani nyökkäsi päätään itsekseen ja kääntyi sitten neekerin
puoleen. "Mikäs on, Abrahan?" hän kysyi espanjankielellä.
"Tämän kananpoikasen on kazike uskonut huostaamme", kuului neekerin
vastaus. "Vie hänet kellariin, don Chimal, ja telkeä hänet sinne
lujasti; hän on kallisarvoinen poika, hoida häntä hyvin."
Intiaani loi uudestaan silmänsä Pabloon, joka liikkumattomana seisoi
hänen edessään, kädet yhä sidottuina, ja sanoi sitten: "Seuraa minua."
Pablo tiesi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja seurasi häntä
levollisesi ulos.
Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nauroi neekeri ilkeätä,
rumaa naurua.
"Et kauan pyristele, kukkoseni."
Sitten hän meni hitaasti toisten jälkeen.