"Niin. Tahtoisitteko olla hyvä ja kertoa minulle, minkälaisissa
olosuhteissa hän teille joutui ja milloin?"
"Oi, señor, ensiksi täytyy minun mielipahakseni ilmoittaa teille,
että Pablo kolme päivää sitten katosi, luultavasti ryöstettiin", ja
hän kertoi salaperäisen tapahtuman.
Ei ainoakaan piirre muuttunut intiaanin kasvoilla, mutta hän kävi
hyvin vakavaksi kuunnellessaan don Antonion kertomusta.
Sen enempää asiaa koskettelematta hän lausui: "Olisin kiitollinen,
jos voisitte antaa minulle äsken pyytämäni tiedot."
D'Irala kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt pikku tytön ja
intiaanipojan.
"Maassa riehui kuten nytkin sota, ja kaikki tiedustelut heidän
vanhemmistaan olivat turhia", lausui hän lopuksi, "ja niin otin
löytölapset omiksi lapsikseni. Mutta miksi, señor Arana" --
valloittajien jälkeläinen ei voinut pakottaa itseään antamaan
intiaanille kenraalin arvonimeä -- "tiedustelette Pabloa?"
"Saatte heti, señor d'Irala, tietää syyt tiedusteluihini, jos vain
vielä suvaitsette sanoa minulle, kauanko lapset ovat luonanne olleet?"
"Neljätoista vuotta."
"Ja ruskea poika oli arvelunne mukaan noin kolmen vuoden vanha?"
"Niin."
Donna Inez ja Maria olivat astuneet kuistikolle miesten huomaamatta.
"Oletteko te tai joku muu huomannut pojan rinnassa siniviivaisen
piirustuksen?"
"Kyllä, señor, sekä minä että vaimoni ja muutkin olemme sen
huomanneet; mutta ei kukaan, eivät edes täällä asuvat intiaanit, ole
voinut selittää sen merkitystä."
Vanhus veti taskustaan kappaleen hienosti parkittua nahkaa ja levitti
sen. Siihen oli sirosti piirretty siniviivainen kuvio. Hän näytti
sitä don Antoniolle kysyen: "Oliko kuvio tämän näköinen?"
Haciendero katseli piirustusta ja sanoi: "Tämän näköinen se kyllä
oli; mutta tuossahan on vaimoni."
Donna Inez oli astunut lähemmäksi. "Hänellä on varmaankin parempi
muisti kuin minulla." Intiaani nousi seisomaan ja tervehti arvokkaan
kohteliaasti.
"Tuotteko tietoja Pablosta, señor?" kysyi Maria kiihkeästi.
Vanha intiaani loi häneen ystävällisen katseen ja vastasi: "En,
señorita, minä tulen saamaan tietoja."
"Oi, señor, pahat ihmiset ovat hänet ryöstäneet, kenties he ovat
tehneet hänelle pahaakin."
"Jos hänellä on tämä merkki", intiaani viittasi nahkaan, joka oli
donna Inezin kädessä, "ei kukaan maya ole kohottava kättään häntä
vastaan."
"Oi, kiitos, Pyhä Neitsyt!" kuiskasi Maria.
"Juuri tällainen oli ihmeellinen merkki lapsen rinnassa, señor",
sanoi donna Inez.
"Muistatteko, señora, näitä viivoja tässä", intiaani osoitti
piirustusta, "jotka ovat kuvaavinaan otsanauhaa?"
"Kyllä, ne herättivät erityistä huomiotani."
Vanha, raudanluja mies huokasi syvään ja sanoi hiljaa: "Niin, olemme
siis hänet löytäneet ja kadottaneet. Te haluatte ehkä tietää,
miksi tämän heimolaiseni kohtalo niin syvästi liikuttaa mieltäni.
Kuulkaa: Laajalle levinnyt maya-kansa piti vielä kukistumisensakin
jälkeen kuningassukunsa viimeisiä jäseniä pyhinä. He olivat kaiken
hajaannuksen keskellä yhdyssiteemme, heihin liitimme kaiken toivomme,
että mayojen kansa vielä kerran hallitsisi maata. Kuninkaan suku on
kuollut", jatkoi hän juhlallisella vakavuudella, "lukuunottamatta
Hualpaa, Jungunan, Tähden poikaa. Kun viimeksimainitun sielu
erosi ruumiista, ryöstettiin hänen silloin tuskin kaksivuotias
poikansa. Hänen ryöstäjänsä oli ilkeä mies, omaa heimoamme,
ja hän aikoi varmaankin tappaa lapsen, kuninkaitten viimeisen
jälkeläisen, periäkseen tämän arvon, koska väitti muka olevansa
kaukaista sukua kuningasperheelle, ja saadakseen siten suurempaa
valtaa maya-kansan keskuudessa. Me ajoimme takaa rosvoja, mutta
turhaan. Me emme tavanneet Hualpaa heidän käsistään, ja ivaten he
kielsivät rikoksensa. Me luulimme lasta kuolleeksi ja surimme kauan
mennyttä kuningassukua. Emme edes voineet kostaa murhaajalle, sillä
hänen työtään ei voinut toteen, näyttää, ja hänellä oli monta ja
uskollista liittolaista. Silloin sain pari viikkoa sitten tietää,
että kuninkaitten jälkeläinen oli täällä teidän kodissanne, ja minä
lähdin heti noutamaan häntä kotiin omainsa luo. Hallitsijahuoneemme
miehisillä jäsenillä on kuninkaanmerkki, tämä merkki rinnassaan", hän
osoitti piirustusta.
Hiiskahtamatta kuuntelivat kaikki vanhaa miestä hänen näin puhuessaan.
Viimein sanoi don Antonio: "Minä kerroin teille jo, señor, että
Pablomme on ryöstetty sekä millaisissa olosuhteissa. Onkohan tämä
ryöstö jossakin yhteydessä hänen syntyperänsä kanssa?"
"Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Chamulpo, joka luonnollisesti
pelkää syntyperäisen kuninkaan, Nezualpillin jälkeläisen,
vaikutusvaltaa maya-heimoon, koska se vahingoittaa hänen omia
kunnianhimoisia pyyteitään, on saanut kuten minäkin tietää Hualpan
vielä olevan elossa. Hän on ryöstänyt tämän, koska hän tietysti
pelkää pojankin joskus saavan tietää oikean sukuperänsä."
"Se selittäisi tämän omituisen tapahtuman. Mutta mistähän hän on
voinut saada tietää?"
"Miten lapsi on pelastunut ja missä hän on elänyt siitä päivästä,
jona hänet ryöstettiin, siihen päivään, joka toi hänet teidän
turviinne, sitä emme tiedä."
"Teillä ei siis ole mitään tietoa siitäkään, mistä perheestä donna
Maria on syntyisin?" kysyi donna Inez vapisevalla äänellä.
"Ei, señora. Mutta päättäen siitä, missä tilassa señor kuvaili pojan
olleen, ja señoritan olennosta arvaan minä, että Jumala on antanut
hänet hyviin käsiin, kuten hän täälläkin", hän kumarsi d'Iralalle ja
donna Inezille, "on suonut hänelle ystäviä."
"Hän oli minun veljeni, señor, pienestä pitäen, ja tässä on meidän
hyvä äitimme." Näin sanoen Maria syleili hellästi donna Ineziä.
"Mutta milloin saitte, señor, tietää Pablon täällä olosta?"
"Muuan mies väestänne, maya, on tuntenut kuninkaanmerkin ja
lähettänyt sanan Chamulpolle, että kuninkaitten jälkeläinen asuu
täällä. Tämän kuuli kauhukseen Azual, Chamulpon liittolainen ja hänen
palkkaamansa murhaaja, joka heitti avuttoman lapsen syvään metsään
siten tuhotakseen sen. Te ette ehkä tiedä, señor, että meidän uskomme
mukaan jokaisella mayalla on oma suojelushenkensä, joka asuu jonkin
eläimen hahmossa. Hualpan suojelushenki oli puuma, ja sellaisen eteen
Azual heitti pilkaten pojan syvässä erämaassa. Kun mies, joka oli
pahasti sairaana, kuuli, että kuninkaitten jälkeläinen vielä elää,
valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän luuli, että puuma oli pelastanut
lapsen, ja omantunnontuskissaan hän lähetti poikansa luokseni
ilmoittamaan, että Jungunan poika vielä vaeltaa auringon valossa, ja
samalla ilmaisi hänen olinpaikkansa."
"Entä kukahan täältä oli lähettänyt sanan?"
"Teidän tigreronne, niin kertoi minulle Azualin lähetti."
"Oi, onko tuo konna kavaltanut pojan hänen vihollisilleen? Tahdotteko
hänet nähdä?"
"Tahtoisin."
Don Antonio soitti ja huusi sisään kiirehtivälle palvelijalle: "Onko
Tamay saapuvilla?"
"Hän on juuri tullut metsästä."
"Kutsu hänet tänne."
Neekeri juoksi ulos.
"Kertomuksenne Pablon entisyydestä on sangen liikuttava", sanoi donna
Inez. "Teitä varmaankin ilahduttaa kuulla, että hän on hyvä, jalo ja
ylevämielinen nuorukainen."
"Niin, veljeni on hyvä", vakuutti Mariakin.
"Iloiten kuulen sananne, señora", sanoi vanha intiaanisoturi, ja
selvästi näkyi, että hän puhui sydämensä pohjasta.
Tamay, metsästäjä, astui parvekkeelle ja loi aran silmäyksen
läsnäoleviin. Samassa pujahti kenenkään huomaamatta nuori, hoikka
intiaani parvekkeen kaidepuille koristekasvien peittoon. Hän loi
tummat silmänsä kenraali Aranaan.
Jääharmaa maya kohosi täyteen pituuteensa nähdessään Tamayn, ja hänen
tummat silmänsä iskivät tulta.
"Haa, sinäkö se oletkin, elukka, sinä kansasi kavaltaja! Olisinpa
voinut sen arvata."
Näin puhuteltu vapisi, ja hänen tavallinen huolettomuutensa katosi.
"Missä on kuninkaitten jälkeläinen?" lausui kenraali edelleen
mayankielellä. "Puhu, tai surmautan sinut silmänräpäyksessä."
Ei kukaan huomannut, kuinka piiloutunut intiaani kohotti pyssynsä
tähdäten metsästäjään, jonka elämä tällä haavaa todella riippui
hiuskarvasta.
Vanhuksen mahtava olento ja hänen uhkauksensa vaikuttivat, hitaasti
vastasi Tamay: "Chamulpo lähetti häntä noutamaan."
"Minne hänet on viety?"
"En tiedä."
"Kuninkaan suojelushenki puuma on repivä sinut kappaleiksi, ja sinun
sielusi joutuu ikuiseen pimeyteen, jos ainoakaan hiuskarva hänen
päästään notkistetaan. Hän on Nezualpillin jälkeläinen!"
Metsästäjä seisoi synkkänä ja hengitti raskaasti. Viimein hän sanoi:
"Lupaa minulle, että saan levätä maya-mullassa, ja minä saatan hänet
takaisin luoksesi."
Kenraali loi häneen syvää halveksumista uhkuvan katseen: "Mene,
pelkkä näkösi loukkaa minua."
Mies poistui nopeasti ja huomattavan arkana.
Arana kääntyi nyt toisten puoleen, jotka ääneti olivat seuranneet
kohtausta. "Hän on kansansa hylkäämä petturi, joka kykenee mihin
konnantyöhön tahansa. Hän on tuntenut Hualpan ja kavaltanut hänet
Chamulpolle."
"Minä ajan hänet heti talostani", sanoi don Antonio.
Hiljainen sihinä kuin käärmeen kidasta herätti samassa kenraalin
huomiota.
"Kuka siellä?" hän kysyi nopeasti käännähtäen.
"Azualin poika, päällikkö", kuului vastaus.
"Siinä on lähetti, joka toi minulle sanan Hualpasta, señor", sanoi
Arana espanjankielellä don Antoniolle, "saako hän astua esiin?"
"Tietysti, kenties saamme kuulla jotakin uutta."
"Tule!"
Heti, sen jälkeen ilmestyi metsästyspaitaan puettu intiaani pyssy
kädessä kuistikolle. Hän ei katsonutkaan muihin kuin Aranaan.
"Surmaanko hänet, kazike?"
"Ei. Kuinka tänne jouduit?"
"Minä tulin Chamulpon miesten mukana ja jäin tänne, koska arvasin
sinun tulevan tiedustelemaan kuninkaitten jälkeläistä, kazike."
"Entä kuningas?"
"Hänet on ryöstetty. Minä varoitin häntä, mutta hän ei huolinut
varoituksestani."
"Sinä tunsit hänet?"
"Minut lähetettiin edellä tiedustelijana, ja tunsin hänet jo päivällä
kuvauksesta, joka meille annettiin."
"Ja edelleen?"
"Kun me illalla hiivimme tänne Pabloa ryöstämään, tapasin hänet. Hän
seisoi mietteissään puun juurella katsellen tänne parvekkeelle. Minä
lähenin ja kuiskasin muutamia varoituksen sanoja hänen korvaansa.
Mutta hän oli varmaankin huomannut meikäläiset ja luullut vaaran
uhkaavan omaisiaan, sillä hän kohotti kimeän hätähuudon ja syöksyi
esiin. Silloin Tamay iski häntä päähän."
"Kuihtukoon hänen kätensä."
"Ja toiset heittivät peitteen hänen päälleen ja kantoivat hänet pois."
"Tiesivätkö he, kuka hän on?"
"Olen kuiskannut sen hiljaa monen korvaan."
"Minne hänet on viety?"
"Vuorille. Minä löydän hänet kyllä."
"Pelasta Hualpa, kuninkaitten jälkeläinen, ja isäsi on saava levon
haudassaan."
"Azual, isäni, on kuolemanhetkellään käskenyt minun pelastaa
kuninkaan; minä teen sen, jotta hänen henkensä kohoaisi aurinkoon."
"Palkkasi on oleva suuri. Missä on Chamulpo?"
"Hän on Lännessä ja aikoo sotia pääkaupunkilaisia vastaan; hän on
lähettänyt sanan Yucatanin mayoille, käskien heitä avukseen."
"Hyvä, Azualin poika, sinä olet oikea maya ja tulet suureksi kansasi
joukossa. Tästä saat rahaa, sinä tarvitset sitä, lähde matkalle. Sinä
tiedät, missä minut tapaat."
Nuori intiaani poistui nopeasti, ja Arana kertoi perheenjäsenille
heidän keskustelunsa sisällön.
Kummastuneina kuuntelivat kaikki, ja don Antonio huomasi nyt olleensa
oikeassa otaksuessaan, että Pablo, peläten kartanon olevan vaarassa,
häikäilemättä oli syöksynyt esiin. Tämä liikutti häntä.
Kuultuaan, että nuori intiaani aikoi lähteä Pabloa etsimään, hän
käski antaa parhaan hevosensa tämän käytettäväksi. Kiitollisena Arana
vastaanotti tarjouksen.
"Minä pyydän lausua jäähyväiset", sanoi sitten vanha intiaani.
"Ettekö suostu nauttimaan del Rocan vieraanvaraisuutta, señor Arana?"
"Minun täytyy vielä tänään ratsastaa pitkä matka päästäkseni pian
omieni luo. Mutta sitä ennen kiitän teitä, señor, hyvyydestä, jota
olette osoittanut kansani lapselle. Felipe Arana on käytettävissänne
kaikissa olosuhteissa. Kapina, jonka kenraali Sarmiento on nostanut
hallitustanne vastaan, on sangen vaarallinen, koska Chamulpo,
ketchien päällikkö, on asettunut hänen puolelleen. Hän on myös
lähettänyt Yucataniin lähettiläitä kiihottaakseen sikäläisiä
maya-heimoja taisteluun. Minun vaikutuksestani yksin ovat miehet
tähän asti pysyneet alallaan, mutta tulevaisuudesta en voi taata. Jos
olisin tavannut Hualpan, nuoren kuninkaan, täällä, olisivat kaikki
mayat ehdottomasti totelleet hänen käskyjään, yksin Chamulponkin
miehet. Sen tuo konna tietää, ja siksi hän Hualpaa pelkää. Vielä
kerran toistan: kapina on vaarallinen, suojelkaa itseänne. Jääkää
hyvästi." Hän taivutti päätään jäähyväisiksi.
Silloin Maria astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi
suloisella äänellään: "Oi, señor, te annatte minulle rakkaan veljeni
takaisin, eikö totta?"
"Kuninkaitten jälkeläinen, señorita, Korkeimman suojeluksessa",
vastasi Arana vakavasti.
Hän lähti ja ratsasti heti sen jälkeen pois palvelijoineen, jotka
levollisesti olivat häntä odottaneet.
Tuskinpa olisi kukaan voinut väittää kartanonomistajan paljoa
tietävän Guatemalan valloituksesta, josta Alvarado, Ferdinand
Cortezin seuralainen, saattoi ylpeillä. Sen verran hän kuitenkin
tiesi, että hänen esi-isänsä olivat saaneet taistella monta hirveätä
taistelua, ennenkuin maan alkuasukkaat olivat kukistetut. Hän tiesi,
että maata olivat ennen hallinneet ikivanhat kuningassuvut, ja niin
syvälle kuin mayakansa nyt olikin vajonnut, oli se kuitenkin elänyt
loistavia aikoja.
Ihmetellen ja säälien pohdittiin intiaanipojan kummallista kohtaloa,
hänen alkuasukasten silmissä niin ylhäistä sukuperäänsä, ja
ajateltiin vaaroja, jotka häntä vihollisen taholta uhkasivat.
"Jospa he löytäisivät Pablon ja pian toisivat hänet meidän
luoksemme", sanoi Maria hartaasti ja jatkoi sitten lapselliseen
tapaansa: "Muuten, jos Pablo on prinssi, olen minäkin prinsessa,
minähän olen hänen sisarensa."
Hänen kasvatusvanhempansa hymyilivät tälle arvonvaatimukselle, ja don
Antonio vastasi: "Hyvä, señorita, maya-prinsessana maalautamme sinut
ruskeaksi."
Kun kartanonomistaja myöhemmin tapasi Tamayn, sanoi hän tälle
työväkensä kuullen: "Laittaudu pian matkoihisi täältä, konna. Jos
vielä hetkenkin viivyt del Rocassa, ruoskitan sinut niin, että liha
lohkeaa luista."
Tamay loi häneen hehkuvaa vihaa uhkuvan katseen, sillä tämä kohtelu
värillisten työmiesten läsnäollessa, joita hän ylipäänsä ei voinut
kärsiä, loukkasi häntä syvästi. Hän lähti, eikä häntä sen koommin del
Rocassa nähty.
Kului neljä, viisi päivää, Marian levottomuus ja tuska yhä kiihtyi,
ja vanhemmat, jotka häntä niin suuresti rakastivat, kärsivät hänen
kanssaan.
Viidentenä päivänä vaquerot palasivat; he olivat havainneet todeksi,
että Pablo oli heidän takaa ajamansa joukon mukana, sillä ensimmäisen
nuotiopaikan luona he olivat tunteneet nuorukaisen saappaanjäljet.
Mutta sitten, oli joukko, joka yhä jatkoi matkaansa yksinäisten
seutujen halki, jakautunut useampiin osastoihin, jotka kulkivat
kukin taholleen. Umpimähkään he olivat seuranneet erästä joukkoa,
mutta tavanneet matkalla kapinallisjoukon, johon kuului neekereitä,
sekarotuisia ja joitakuita valkoihoisia. Polttaen ja murhaten nämä
samoilivat maata, ja töin tuskin vaquerot pelastuivat joutumasta
murhapolttajien käsiin. Koska takaa ajo näytti turhalta, he palasivat
kotiin. Heidän kertomustensa mukaan oli kapina jo levinnyt sangen
laajalle.
Ne olivat surullisia uutisia ja saattoivat don Antonion huolestuneena
ajattelemaan lähimpiensä suojelemista. Hänen huoliaan ei suinkaan
vähentänyt suru, joka kalvoi rakastettua tytärtä lapsuudenystävän
tähden.