Ryöstö.
Vuosia oli kulunut tuosta myrsky-yöstä, joka oli hävittänyt
Guatemalan länsirannikkoa ja heittänyt rannalle nuo kaksi lasta,
intiaanipojan ja pikku tyttösen; ainoastaan heidän olonsa Hacienda
[= maakartano] del Rocan kartanossa muistutti enää luonnonvoimien
vihaisesta temmellyksestä.
Maria ja Pablo elivät yhä señor d'Iralan ja hänen puolisonsa kodissa.
Kansalaissodan päätyttyä oli uudelleen tiedusteltu Marian sukulaisia
-- Pablon omaisia ei kukaan ollut kysynytkään -- mutta turhaan
Tytön ulkomuoto ja hänen kielensä ilmaisivat selvästi hänen olevan
espanjalaista syntyperää; mutta mannermaan rannikko Araukaniasta
aina Kaliforniaan asti oli espanjalaisen väestön hallussa, ja
kansalaissodat mullistivat pohjoisessa ja etelässä yhtä mittaa
noita onnettomia, emämaasta irtaantuneita valtioita. Ei saatu
selkoa laivasta, joka oli joutunut haaksirikkoon myrsky-yönä,
eikä minkäänlaista tietoa lapsen suvusta tai mistä maasta hän oli
syntyisin. Maria itse ei osannut mitään ilmoittaa; hän puhui vain
isästä, äidistä ja Ninasta, ja pian hän donna Inezin hellässä
hoivassa unohti heidät. Señora, jolla ei ollut omia lapsia, piti
Mariaa taivaan lähettämänä lahjana ja jakoi rakkautensa puolisonsa ja
löytölapsen kesken.
Pabloa, intiaanipoikaa, jotenkuten siedettiin, sillä Maria ei
tahtonut hänestä luopua.
Ei häneltäkään saatu tietää, mistä maasta Maria oli kotoisin.
Pablo puhui espanjankieltä; osasiko hän sen ohella jotakin
intiaanimurrettakin, oli mahdotonta tietää. Hän ei milloinkaan
lausunut sanaakaan intiaanien kielellä. Varmaa oli, ettei hän
ainakaan osannut xinka-intiaanien kieltä, jota heimoa suuren
kartanon työväki pääasiallisesti oli, lukuunottamatta neekereitä
ja sekarotuisia. Mutta oliko hän mahdollisesti kotoisin Chilestä,
Meksikosta tai Perusta vai kenties maya, joita asui lukuisasti
Keski-Amerikassa, siitä eivät edes intiaanitkaan olleet selvillä.
Lapsen umpimielisyys haihtui vain Marian seurassa; silloin hän
oli huoleton ja iloinen, kuten hänen iälleen oli ominaista. Mutta
kartanon työssä olevia intiaaneja kohtaan pieni poika oli miltei
kopea.
Kun Maria oli kyllin vanha, antoi donna Inez nuoren pastorin, joka
sielunpaimenena oleskeli del Rocan kartanossa, lapsille opettajaksi.
Poika osoitti hämmästyttäviä lahjoja ja rautaista ahkeruutta
hyväntahtoisen opettajansa suureksi iloksi; mutta sen ohessa hän
usein samoili metsissä ja mailla ja viipyi usein donna Inezin syväksi
mielipahaksi yönkin ulkona.
"Puoleksi kesytetty puuma", sanoi don Antonio tämän johdosta, "villi
luonto puhkeaa taas esille."
Paitsi Mariaa ja nuorta pappia, isä Bernardoa, oli vielä eräs
ihminen kartanossa saavuttanut Pablon luottamuksen, nimittäin
kartanon metsästäjä, tigrero [= tiikerinpyydystäjä], vanhanpuoleinen
intiaani, jonka xinkat väittivät olevan maya-heimoa. Usein nähtiin
pojan ja Tamayn, metsästäjän, tuntikausia istuskelevan yhdessä ja
keskustelevan alkuasukkaiden tyyneen tapaan.
Jotkut väittivät kuulleensa, että he puhelivat mayankieltä; mutta se
ei ollut varmaa. Totta oli vain se, että Tamay oli ainoa punainen
mies, jolle Pablo osoitti huomiota, työväkeä kohtaan hän sitä vastoin
vuosien kuluessa esiintyi yhä kylmemmin ja ylpeämmin.
Pablo oli nyt noin kuusi-, seitsentoistavuotias, ikäisekseen kookas
ja voimakas; hänen kasvonpiirteensä olivat jalot, niiden vakavuus
haihtui ainoastaan Marian läsnäollessa; ja hänen ryhtiänsä ei
ylpeimmänkään kastilialaisen olisi tarvinnut hävetä.
Tamayn johdolla, jonka seurassa hän oli aarniometsiä samoillut,
hänestä oli tullut taitava metsästäjä, joka aina varmasti kaatoi
peuran juoksusta. Don Antonio oli opettanut hänet ratsastamaan ja
tehnyt hänestä täydellisen mestarin; hän taltutti rajuimmankin
hevosen ja istui harvinaisen sulavasti satulassa. Suopunkiakin hän
käsitteli kuin harjaantunein karjapaimen. Don Antonio oli tahtonut
tutustuttaa pojan kartanon laajoihin tiluksiin, jotta hän myöhemmin
tilanhoitajana olisi voinut johtaa töitä; mutta Pablo ei osoittanut
suurta halua maanviljelykseen. Sitävastoin hän tutki intohimoisesti
maan alkuhistoriaa, mutta ei voinut päästä siinä kovinkaan pitkälle.
Señor d'Iralalla, jonka esi-isät olivat Alvaradon aikana siirtyneet
maahan ja kuuluneet verisiin valloittajiin, jotka kukistivat
sivistyneen maya-kansan, oli pienessä kirjastossaan merkillinen
kirja. Se oli painettu edellisellä vuosisadalla Madridissa ja
käsitteli Guatemalan valloituksen historiaa. Vaikka tämä kirja
olikin yksipuolisesti kirjoitettu espanjalaisten uskonritarien
ylistykseksi, ilmeni siitä kuitenkin selvästi, miten sankarillisesti
mayat olivat taistelleet rautapaitaisia ritareita, heidän tykkejään
ja pyssyjään vastaan; ja Pablo luki sitä yhä uudelleen ja katseli
ihmetellen vaskipiirroksia, joissa sulkatöyhtöiset intiaanit
taistelivat espanjalaisia vastaan. Isä Bernardo ei tietänyt
paljoa valloitushistoriasta, ja ennen valloitusta sattuneet
tapahtumat olivat hänelle kerrassaan kuin seitsensinettinen kirja.
Xinka-heimoisten työmiesten muistoissa ei elänyt ainoatakaan
tarinaa näiltä ajoilta. Toisin oli Tamayn, metsästäjän, laita; hän
oli vuoristossa elävää maya-kansaa ja tiesi monta vanhaa tarinaa
entisiltä ajoilta, jolloin hänen kansansa vielä oli voimakas ja
mahtava. Häntä intiaanipoika mielellään kuunteli.
Muhkean, hienon herraskartanon kuistikolla istuivat teepöydän ääressä
don Antonio, hänen puolisonsa ja donna Maria, jonka hän laillisessa
järjestyksessä oli ottanut lapsekseen. Don Antonio oli parhaassa
iässään, ja hänen puolisonsa ohitse tuntuivat vuodet vierineen jälkiä
jättämättä. Heidän vieressään istuva, suloinen, vaaleapukuinen
tyttö, jonka somia kasvoja tummat kutrit ympäröivät, oli sama lapsi,
jonka meri neljätoista vuotta sitten oli heittänyt rannalle. Señor
ja señora d'Irala joivat teetään rauhallisesti, mutta nuori tyttö
näytti kovin levottomalta. Äkkiä kuului nopeata kavioiden kapsetta,
don Antonion otsaan uurtui hieno ryppy, señora ja Maria katselivat
häneen rukoilevasti; heti sen jälkeen astui Pablo ratsastuspukuisena
kuistikolle. Hän kumarsi ensin señor d'Iralalle ja sitten hänen
puolisolleen.
"Eikö Pablo mahdollisesti tiedä, että me haluamme täsmällisyyttä
aterioilla?"
"Anteeksi, señor", vastasi Pablo nöyrästi, mutta samalla arvokkaasti,
"minun täytyi käydä katsomassa karjaa, koska te halusitte tietoja
Llanosta, ja myöhästyin kotimatkalla."
Kartanonomistajan kasvot kirkastuivat.
"Sinä olit siis karjamaalla? Se oli oikein. Istu, Pablo. Mitä sinne
kuuluu?"
"Ensimmäinen vaquero on hyvin tyytyväinen karjaan, señor. Laidun
on hyvää, karja on menestynyt ja lisääntynyt kahdeksallasadalla
eläimellä."
"Hoh, nehän ovat erinomaisia uutisia. Kiitän sinua, poikani."
Intiaani aterioi ylhäisen arvokkaasti. Hänen pronssinväriset,
jalopiirteiset kasvonsa muistuttivat enemmän roomalaisen nuorukaisen
kuin tavallisen alkuasukkaan ulkonäköä.
"Missä tapasit vaquerot, Pablo?"
"Siinä, missä puro laskee Rio Saladaan."
"Ratsastan sinne itse huomenna, ja sinä voit saattaa minua."
Pablo taivutti myöntävästi päätään.
"Minua Pablo ei näy huomaavankaan", sanoi Maria nyrpistäen huuhaan.
"Kuinka en", vastasi Pablo hymyillen ystävällisesti.
"Sinä et ole pitänyt lupaustasi: et tuonut minulle nuorta kaurista
metsästä, siksi kai sinulla on paha omatunto."
"Tähän aikaan ei ole nuoria kauriita, myöhemmin pyydän sinulle
jonkin. Mutta jos haluat saada nuoren puuman, tuon sinulle heti, kun
vain tahdot."
"Ei, ei", vastasi tyttö pelästyen; "ei Pablo, sellaisesta kiellän
sinua! Minä en halua puumaa, etkä sinä saa sitä tuoda."
"Tamay saattaa tuoda sen, hän tietää puumanpesän."
Muuan neekeri astui nyt kuistille ilmoittaen, että kartanoa kohti
ratsasti kaksi caballeroa [= herrasmies]; mikäli hän saattoi nähdä,
olivat he señorit da Fonseca ja de Mendez.
Viimeksimainittu nimi näytti tekevän vastenmielisen vaikutuksen
naisiin. Mutta don Antonio sanoi: "He ovat tervetulleet! Ota heidän
hevosensa hoitoosi ja opasta heidät tänne."
Neekeri riensi täyttämään käskyä.
Pablo nousi pöydästä ja kumarsi donna Inezille. Hänen täytyi
poistua ylhäisten vieraitten saapuessa, sillä valloittajien ylpeät
jälkeläiset olisivat vain äärimmäisessä pakossa istuutuneet samaan
pöytään värillisen kanssa.
Maria yksin huomasi uhmaavan piirteen, joka levisi nuorukaisen muuten
rauhallisille kasvoille. Ulkona Pablo kohtasi kaksi ratsastajaa; he
olivat molemmat kartanonomistajia naapuristosta, hän tunsi heidät
liiankin hyvin.
Kun hän aikoi astua heidän ohitseen tyynen kohteliaasti tervehtien,
sanoi nuorempi herroista, mies, jonka kasvot olivat kauniit, mutta
epämiellyttävät: "Vieläkö tuo punainen vintiö oleksii täällä? Tulepas
tänne, nulikka, hevostani pitelemään."
Tämän ratsastaja sanoi vain häntä kiusatakseen, sillä peonit
ympäröivät vieraita auttaakseen heitä hevosen selästä.
"Minä en ole palvelija, señor de Mendez", vastasi Pablo ylpeästi.
"Totteletko, konna, tai saat maistaa ruoskaani!" huusi caballero,
jota pojan vastaus ja varsinkin tapa, jolla se annettiin, kovin
suututti.
"Señor de Mendez saisi sitä katua", vastasi tähän nuorukainen
jääkylmästi, mutta hänen tummista silmistään leimahti vihan välähdys.
"Anna olla, don Luis", sanoi toinen vieraista, "poika on don Antonion
perhettä. Muista se."
Pablo poistui levollisesti, mutta Mendez sanoi hevosen selästä
laskeutuessaan: "Suututtaa, kun tuollainen intiaani saa tässä
rehennellä. Olisipa se poika minun kartanossani!"
He laskeutuivat hevostensa selästä ja astuivat pation [= pihan]
poikki kuistikolle. Don Antonio toivotti heidät tervetulleiksi ja vei
heidät naisten luo, jotka tervehtivät molempia herroja espanjalaisten
tapaan arvokkaan ja sulavan kohteliaasti.
"Teitte ystävällisesti, herrat, tullessanne meitä tervehtimään",
sanoi don Antonio sydämellisesti pyytäen vieraita istumaan.
"Herrat ovat tervetulleet", lisäsi tähän donna Inez kohteliaasti,
vaikka huomattavasti kylmemmin.
Señor ja señora d'Irala vaihtoivat muutamia perhekuulumisia
vieraitten kanssa, sitten sanoi señor da Fonseca: "Joka kerta, kun
täällä käyn, iloitsen nähdessäni, miten viehättäväksi donna Maria
kehittyy. Pian hän sulollaan voittaa kaikki nuoret naisemme."
"Älä saata pikku velhoamme turhamaiseksi, don Ernesto; hänen täytyy
vielä oppia paljon isä Bernardolta, ennenkuin hän voi kilpailla
nuorten naistemme kanssa; mutta siinäpä pulma onkin."
Maria nauroi. "Oi, isä kulta, rauhoitu, minä kyllä opin. Ja mitä minä
en ymmärrä, sen ymmärtää Pablo, ja sehän on samantekevä."
"Ah, don Pablo, intiaaniprinssikö? Hm. Minä en ymmärrä, don Antonio",
sanoi señor de Mendez, "kuinka sinä voit sietää tuota intiaania
pöydässäsi."
"Siinä asiassa saat kääntyä tämän talon varsinaisen valtiattaren
donna Marian puoleen. Pablo on hänen ystävänsä."
"Niin", sanoi nuori tyttö innokkaasti, "Pablo on minun rakas
ystäväni, hän on hyvä ja kelpo poika ja sangen viisas; eikä hän sille
mitään voi, että on ruskea."
"Eipä tietenkään, tyttöseni", hymähti vanhempi vieraista, señor
da Fonseca, "mutta se ei muuta sitä seikkaa, että hänen värisensä
ihmiset kuuluvat koirankoppiin."
"Oi señor", sanoi Maria syvästi loukkaantuneena, "Pablo on caballero".
"Oikeinko sekin? Kopealta tuo lurjus näyttääkin, hän kuvittelee kai
olevansa Montezuman jälkeläinen. Totta puhuen, d'Irala, älä pahastu,
mutta en voi hyväksyä sitä, että olet tuolla tapaa kasvattanut tuon
punanahkaisen nulikan; se ei ole eduksi sinulle eikä hänelle."
Señor d'Irala, joka oikeastaan pohjaltaan, oli samaa mieltä
kuin naapurinsa ja ainoastaan lemmikkinsä tähden oli suvainnut
intiaanipoikaa perheensä jäsenenä, vastasi: "Kenties olet oikeassa,
don Ernesto, varsinkin mitä häneen tulee; mutta voipa sellainenkin
aika koittaa, jolloin intiaani, jonka olemme kasvattaneet, voi meitä
auttaa."
"Taivas meitä sellaisesta varjelkoon, että tuo orjajoukkio koskaan
näyttelisi maassamme mitään osaa."
"Samaa mieltä olen minäkin", lisäsi tähän nuori Mendez. "Heitä on
kohdeltava kuin järjettömiä elukoita, mitä he todella ovatkin."
Maria, jonka lempeillä, suloisilla kasvoilla leimusi ankara
suuttumus, nousi istuimeltaan; samoin teki donna Inez, hänkin
pahastuneena. Hän poistui kiihtyneen tytön seurassa lähteäkseen,
kuten hän puolustautui, antamaan ohjeita illallista varten.
Kun herrat olivat yksin, lausui da Fonseca: "Pääkaupungista kuuluu
huonoja uutisia, don Antonio."
"Niinkö? Mitä tarkoitatte? Eikö tämä maaparka siis koskaan saa
rauhaa?"
"Pedro Sarmiento on kohottanut San Christobalissa kapinanlipun ja
kokoaa ympärilleen maan kaikki varkaat, murhaajat ja värilliset,
marssiakseen pääkaupunkiin."
"Taaskin sisällissota! Oi sellaista uutista! Mistä sen tiedätte?"
"Pikalähetti toi sanan Chicacosta. Oletko varma väestäsi?"
"Vaqueroihin ja peoneihin voin luottaa. Intiaanit ovat velttoja; ja
sekarotuiset, kuka heistä tietää!"
"He juuri ovat vaarallisia. Kaikkialla, kirjoittaa minulle Hakta,
koetetaan heitä yllyttää; vaarallisia ihmisiä hiiviskelee kautta
maan, kiihdyttäen väkeä isäntiään vastaan. Etkö ole vielä mitään
sentapaista huomannut?"
"En, en vielä. Del Roca on niin syrjässä valtateistä."
"Ole varuillasi, hirtätä heti jokainen epäilyttävä veijari, joka
sukeltaa esiin väessäsi."
"Eikö hallituksella ole voimaa kukistaa kapinaa?"
"Ainoa mies, joka Sarmientoa vastaan voisi menestyksellisesti
taistella, kenraali Lerma, on jo vanha. Mies on murtunut sen jälkeen,
kun kadotti tyttärensä, jota hän yli kaiken rakasti. Hän tulee
arvattavasti kuitenkin johtamaan armeijaa. Valtion vaara on siinä,
kirjoittaa Hakta, että Sarmienton onnistuu voittaa puolelleen mayat;
ketchien päällikkö, ilkeä Chamulpo, lienee jo hänen liittolaisensa.
Jos niin todella on, ovat asiat huonolla tolalla."
"Oh, don Ernesto! Sinä tuot huonoja uutisia. Taasko rakas isänmaamme
upotetaan sisällissodan verivirtaan?"
"Pelkäänpä, että niin käy."
"Eikö kenraali Lerma ole sukulaisesi, don Luis?"
"Hän on isosetäni, don Antonio; mutta ikäväkseni täytyy minun
tunnustaa, ettei hän koskaan ole ollut mieltynyt sukulaiseensa."
"Mutta sinä olet hänen perillisensä?"
"Lain mukaan kyllä, sillä olenhan hänen sukulaisensa; mutta
arvoisalla vanhuksella ei ole erikoista rakkautta minuun, kenties
juuri siksi, että olen hänen perillisensä."
"Ethän voi häntä siitä moittia, että hän mieluummin olisi jättänyt
omaisuutensa omille lapsilleen. Kestä kärsivällisesti hänen
oikkujaan, don Luis. Hänen päivänsä ovat jo luetut."
"Suokoon taivas hänelle vielä monta elinpäivää", sanoi nuori mies
tekopyhästi. "Minä en ahnehdi hänen omaisuuttaan."
Muuan vaquero astui ripeästi kuistille.
"Mitä haluat?" kysyi don Antonio.
"Señor, tahtoisin vain ilmoittaa, että merenpuoleisiin metsiin on
majoittunut suuri joukko aseistettuja intiaaneja."
Herrat hypähtivät pystyyn.
"Joukko aseistettuja intiaaneja!"
"Niin, herra. Jätin Pepen ja Andrén sinne pitämään heitä silmällä ja
ratsastin itse tänne ilmoittamaan asiasta."
"Montako heitä on?"
"Noin satakunta."
"Kirottua", huudahti Mendez, "joko olemme saaneet vihollisen
seuduillemme? Sepä vielä puuttui!"
Metsästäjä Tamay astui juuri samassa kuistin ohitse, ja don Antonio
kutsui hänet luokseen. Tuokion kuluttua seisoi jäntevä, ruskea mies
kuistilla pitkä luodikko kädessään, kolmen señorin edessä.
"Meren rannalla majailee aseistettuja intiaaneja, Tamay."
"Tiedän sen, don Antonio", vastasi tigrero levollisesti.
"Sinä tiedät sen?"
"Tulin juuri sitä ilmoittamaan."
"Mitä he tahtovat?"
"He ovat rauhallisia ihmisiä, jotka palaavat metsästysretkeltä ja
aikovat viettää yönsä täällä; huomenna he lähtevät pois."
"Metsästysretkeltä? Ovatko he mayoja?"
"Ei, herra, he ovat chiapatekeja, he ovat matkalla kotiinsa."
"Ja sinä menet takuuseen siitä, että heillä on rauhalliset aikeet?"
"Panen siitä pääni pantiksi."
"Me emme kuitenkaan saa laiminlyödä mitään varovaisuustoimenpiteitä.
Kutsu kaikki peonit ja, mitä vaqueroja on, kartanoon, kutsu myöskin
neekerit."
Tamay meni.
"Omituista. Chiapatekeja? Täällä! Oletko varma tigrerostasi, don
Antonio?"
"Hän on jo useita vuosia ollut palveluksessani ja koko ajan
osoittautunut luotettavaksi."
"Miehessä on jotakin kavalaa. Onko hän xinkaheimoa?"
"Hän puhuu kyllä heidän kieltään; mutta minä luulen, että hän on maya
tai zapoteki."
"Jos hän koettaa salata sukuperäänsä, hautoo hän varmasti jotakin
mielessään. Luota häneen sitä vähemmän. Chiapateki-intiaaneja?
Tuskin. Sarmiento on kaukana idässä. Hänen rosvojoukkoaan he eivät
siis voi olla." Ilta oli jo pimennyt, ja palvelijat kantoivat
tulisoihtuja kuistikolle.
Sillä aikaa kuin herrat pohtivat maan kohtaloa ja levottomina
keskustelivat aseistetun intiaanijoukon tarkoituksista, seisoi
Pablo synkkänä laajan ja säännöttömästi rakennetun herraskartanon
etäisimmässä kolkassa. Nuori, ylpeä intiaani tunsi syvästi
halpamaisen kohtelun, joka señor Mendezin taholta oli tullut
hänen osakseen; se oli taas uusi katkera muistutus siitä, miten
halveksivasti valloittajien ylpeät jälkeläiset ajattelivat
alkuasukkaista, maan muinaisista valtiaista. Synkkiä ajatuksia
risteili nuorukaisen mielessä. Ja hänen muistellessaan kansansa
muinaista mahtavuutta kiihtyi hänen synnynnäinen vihansa valkoihoisia
kohtaan.
"Ylpeätä, turmeltunutta rotua, nuo valkoiset, jotka muinoin
surmasivat esi-isäni ja alistivat jäljelle jääneet orjiksi. Minä
vihaan heitä kaikkia, kaikkia! Jospa näkisin sen päivän, jolloin
punanahat ajavat heidät maasta, joka ei heille kuulu, merelle, jonka
yli he tänne saapuivat!"
"Mitä rakas veljeni ajattelee?" kysyi lempeä, suloinen ääni
katkeroituneelta nuorukaiselta.
Kuin taikaiskulla kirkastui nuorukaisen kasvojen synkkä ilme
iloiseksi.
"Oi, Mariquita-sisko, minuako etsit?"
"Niin, veljeni; ajattelin, että olet pahoillasi, kun nuo kopeat
herrat karkoittivat sinut seurastamme, ja tahdoin sinua lohduttaa",
vastasi Maria, joka hiljaa oli hiipinyt paikalle.
"Sinä olet hyvä, Maria, sinä yksin. Toisia minä vihaan." Hänen
kasvonsa synkistyivät taas vihaan.
"Oi, älä puhu noin, Pablo. Ovathan donna Inez ja don Antonio
ystävällisiä sinua kohtaan?"
"Ovatpa kyllä, Mariquita, suvaitsevathan he intiaanipoikaa
läheisyydessään sinun tähtesi."
"Älä puhu noin Pablo, he rakastavat sinua; mutta sinä et saa olla
heitä kohtaan myöskään aina niin kylmä ja ynseä."
"Enkö ole aina osoittanut heille kunnioitusta ja kiitollisuutta?
Mutta he halveksivat ruskeaa ihoani. Minä en ole heidän vertaisensa;
he ovat mielestään jalompaa rotua, ja me olemme eläimiä heidän
silmissään."
"Ei, ei, sinä käsität heidät väärin."
"Kaikki ajattelevat niin, myöskin don Antonio. Mendez aikoi lyödä
minua ruoskalla."
"Oi", huudahti Maria säikähtyen, "oi Pablo! oliko hän niin raaka? Oi
veli!"
"Toista iskua hän ei enää olisi yrittänyt, usko minua..."
"Oi Pablo, taivaan tähden, hillitse kuuma veresi!"
"Minä olen heitä kaikkia parempi, olen heidän vertaisensa, ja tuo
pelkuri aikoi minua lyödä."
"Hän on hyvin vastenmielinen herrasmies, ja minä en koskaan enää ole
hänelle ystävällinen tämän jälkeen. Jokainen loukkaus sinua kohtaan
koskee minuunkin. Kestä se arvokkaasti, Pablo."
"Niin", vastasi nuorukainen katkerasti, "minun täytyy. Olen
kasvatettu kuin caballero, ja minua kohdellaan kuin peonia. Mitä
vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin sen tunnen. Mitä teen täällä, missä
minun töin tuskin siedetään ja missä jokainen pöllöpää, kuten tuo
Mendez, uskaltaa uhata minua ruoskallaan? Ei, sisko, minun paikkani
ei ole enää valkoisten ihmisten luona. Minä kuulun kansani miehiin,
en tähän kurjaan orjajoukkoon; minä olen maya, ja metsissä elää vielä
heimoni vapaita miehiä, heidän luokseen lähden."
"Oi, Pablo, veljeni, tahtoisitko jättää minut tänne yksin? Oi, ei,
sinä et saa lähteä!"
"Pitääkö minun odottaa, kunnes jonkun Mendezin ruoska todella sattuu
minuun?"
"Pablo. Pablo", sanoi tyttö sydäntä särkevällä äänellä. "Sinä et voi
lähteä. Pienestä pitäen me kaksi olemme olleet yhdessä. Jumala itse
on meidät tehnyt veljeksi ja sisareksi ja heittänyt meidät myrskyssä
tänne, jossa saimme kodin. Me olemme yhtä. Sinä et saa jättää
siskoasi."
"Niin, Mariquita", vastasi poika tuokion kuluttua. "Hirveä kohtalo
on meidät jo varhain yhdistänyt katkaistuaan kaikki ne siteet, jotka
kiinnittivät meidät rakkaimpiimme. Minulla on maailmassa vain yksi
olento, jolle elämäni kuuluu: sinä, valkoinen sisareni."
"Ja kuitenkin tahdoit lähteä, sinä paha poika."
"Kerran koittaa se päivä, joka meidät erottaa, Mariquita", vastasi
hän syvän vakavasti. "Mutta minä en tahdo sitä kiirehtiä. Mitä taivas
suoneekin, missä elän tai kuolenkin, sinua, sisko, muistelen aina
kalleimpana olentona maailmassa."
"Sinä olet surullinen ja katkeroitunut, Pablo, mutta niin et saa olla,
sillä pahoitat sisaresi mielen. Tule señoran luo, tule."
"Ei, Mariquita, olen liian kiihtynyt, lähden vainioita samoilemaan.
Palaan sitten, kun vieraat ovat lähteneet."
"Älä kulje pahoissa ja surullisissa ajatuksissa, Pablo. Muista
siskoasi."
"Kyllä, rakkaani."
"Ja palaa pian luoksemme kotiin."
"Kyllä pian", hän rauhoitti siskoa.
Maria nyökäytti ystävällisesti hymyillen hänelle pikku päätään
ja katosi kartanoon päin. Pablo lähti kiireesti astumaan
agavevainioille, jotka pian peittivät hänet kaikkien silmiltä.
Vaquerot ja neekerit olivat lähteneet navetoista ja majoistaan
herraskartanoon; jokin määrä vanhempia intiaaneja, kartanon
työväkeä, liittyi heihin. Nämä miehet olivat kaikki luotettavia.
Don Antonio antoi hovimestarinsa jakaa heille aseita ja määräsi
heidät vartioimaan kartanoa. Kaikki tämä tapahtui niin hiljaa ja
rauhallisesti, etteivät naiset aavistaneet mitään.
Herrat Fonseca ja Mendez olivat päättäneet jäädä yöksi del Rocaan
nähdäkseen, miten asiat kehittyisivät.
Työväen asunnoissa olivat määräykset kuitenkin herättäneet tavallista
suurempaa hälinää, ja kaikenlaisia huhuja levisi miehestä mieheen.
Muuan vaqueroista, joka oli pantu vakoilemaan intiaanijoukkoa, palasi
kartanoon ilmoittaen, että intiaaneilla oli mukanaan metsänriistalla
ja nahoilla sälytettyjä muuleja ja että he esiintyivät aivan
rauhallisesti.
Pablo, joka mieli kiihdyksissä nopein askelin samoili vainioita, ei
lainkaan huomannut, että kartanoon koottiin väkeä ja että siellä
valmistauduttiin hyökkäystä vastaan. Hän vältti yleensä työmiesten
asuntoja kuten heitä itseäänkin. Viimein hän saapui takaisin
aukeamalle, joka levisi herraskartanon edustalla. Puunrunkoon
nojautuen hän tuijotti pimeän halki valaistulle kuistille, jolla
don Antonio vieraineen ja perheineen istui. Pablon mieli oli nyt
levollisempi; mutta hän kärsi syvästi siitä, että valkoihoisten
seura, johon Mariquita kuului, oli suljettu häneltä, intiaanilta.
Mutta hänen katkerat mietteensä keskeytyivät, sillä äkkiä kohosi
hänen eteensä kuin maasta tumma olento. Nopeasti hän tarttui pitkään
puukkoonsa, jota hän maan tavan mukaan kantoi vyössä selässään.
"Älä pelkää", kuiskasi ääni mayain kielellä, jota Pablo oli oppinut
ymmärtämään Tamaylta, joskin samalla hämärä muisto sanoi hänelle,
että se joskus oli kaikunut hänen korviinsa, ennenkuin hän puhui
espanjankieltä.
"Kuka olet?" hän kysyi hiljaa samalla kielellä pitäen puukon valmiina
puolustukseen ja ponnistaen silmiään tunteakseen edessään olevan
hoikan olennon.
"Ei, vastaa sinä minulle", puhui ääni edelleen, "näkymättömien
nimessä, jotka meitä varjelevat, vastaa, oletko sinä
Nezualpilli-kuninkaan jälkeläinen?"
Kuullessaan nämä sanat nuorukainen tunsi värisevänsä. "En ymmärrä
sinua", hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi.
"Eikö sinun rinnassasi ole kuningasten merkki?"
Pablo hämmästyi suuresti kysymystä. Kuinka vieras saattoi tietää,
että hänet oli tatuoitu, ja miksi tämä niin oudoin sanoin sitä kysyi?
"Kuningasten merkkikö? Ah, en tiedä, mitä merkitsevät siniset viivat,
jotka joskus on kaiverrettu rintaani."
"Eikö Tamay ole sitä sinulle selittänyt?"
"Ei."
"Mutta", jatkoi ääni, "etkö tunne siinä kuninkaankehää?"
"Minä en voi erottaa mitään. Mutta kuka sinä olet? Ja miksi kysyt
minulta tätä kaikkea?"
Hetkisen kuluttua jatkoi tuntematon vielä hiljemmin: "Pelasta
itsesi nopeasti. Sinua uhkaa kuolema. Älä usko Tamayta. Puuma sinua
vastedeskin suojelkoon!"
Ja yhtä ääneti, kuin oli tullutkin, katosi tumma olento jäljettömiin
pimeään.
Pablo ei kiinnittänyt huomiota salaperäiseen varoitukseen. Hänen
mielensä oli kovasti kuohuksissa; loistavia kuvia hänen kansansa
menneisyydestä sukelsi hänen eteensä, ja niihin sekaantui kirjavia,
rohkeita tulevaisuudenunelmia. Hänen korvissaan kaikui yhä kysymys:
'Onko sinulla kuninkaanmerkki rinnassasi?'
Näin hän seisoi kauan, ja kiihkeästi virtasi veri hänen suonissaan.
Nuorukaisen aistimet olivat tarkat, hänen opintonsa eivät olleet
turmelleet tottuneen ja uutteran metsämiehen näköä eikä kuuloa. Hän
kuuli äkkiä hiljaisia askelia, kuuli kuisketta ja huomasi tummia
olentoja, jotka sukelsivat esiin yön pimeydestä ja liikkuivat
herraskartanoa kohti.
"Älkää vuodattako verta, ellei se ole välttämätöntä", sanoi matala
ääni mayankielellä, "mutta elävänä tai kuolleena meidän täytyy hänet
saada. Seuratkaa tigreroa, hän johdattaa teitä, minä odotan tässä."
Kummastuneena ja kauhistuneena Pablo kuunteli; kaikki unelmat
haihtuivat, hän tiesi, tunsi vain yhden seikan: vaara uhkasi sitä
ainoata olentoa, jota hän rakasti. Viivyttelemättä hän kohotti kimeän
varoitushuudon: "Rosvoja! Pelastakaa itsenne!" ja lähti hurjaa
vauhtia juoksemaan herraskartanoa kohti.
Isku päähän, joka heitti hänet tajuttomana maahan, sulki hänen
suunsa. Hänen huutonsa oli kuitenkin kuulunut kuistille, Maria oli
tuntenut hänen äänensä. "Pablo!" hän huusi kuolemantuskassa, "se
on Pablo, hän huutaa apua! Pablo!" Pablon hätähuutoa seurasi ulkona
kuolemanhiljaisuus. Marian huutoon ei kukaan vastannut.
Don Antonio ja señor da Fonseca syöksyivät pyssy kädessä ulos,
Mendez sitävastoin jäi varovasti parvekkeelle. Vartioivat vaquerot
olivat nähneet parven miehiä, jotka kiireesti riensivät metsään.
Tamay, metsästäjä, tuli heitä vastaan, hän ei ollut nähnyt mitään.
Don Antonio pelkäsi hyökkäystä ja sytytti joka taholle suuria
nuotioita valaistakseen ympäristöä. Mutta kaikki oli rauhallista, ei
merkkiäkään vihollisesta ollut huomattavissa.
Donna Inez oli surullinen, Maria epätoivoissaan. Ei kukaan ajatellut
nukkumista.
Keskiyön jälkeen tuli eräs vaquero metsästä ja ilmoitti, että
intiaanit olivat pimeästä huolimatta poistuneet. Koska he yön
lähestyessä olivat asettaneet vartijoita, ei hän ollut uskaltanut
mennä heitä liian lähelle. Hän ei ollut huomannut mitään epäilyttävää.
Tästä sanomasta huolimatta ei varokeinoista kuitenkaan luovuttu.
Retkeilevä intiaanijoukko saattoi milloin tahansa hyökätä syrjäisen
haciendan [= maakartanon] kimppuun. Kansalaissota raivosi maassa.
Mutta yötä seurasi päivä, ja kaikki oli ennallaan.
Pablo yksin oli kadonnut.
Tamay, metsästäjä, ja kaksi vaqueroa, jotka olivat kartanon
taitavimmat vakoilijat, kiirehtivät metsään, jossa intiaanit olivat
majailleet. Leveät jäljet osoittivat näiden lähteneen muuleineen ja
hevosineen pohjoista kohti. He seurasivat jälkiä jonkin matkaa, mutta
eivät ensin löytäneet mitään, joka olisi voinut herättää epäluuloa
tai antaa tietoja Pablosta. Tamay oli tosin tottunut metsänkävijä,
mutta nähtävästi olivat paimenet häntä ovelampia, mitä huomiokykyyn
ja vainuun tuli, sillä kun metsästäjä mitään huomaamatta kulki ohi,
keksi vaqueron silmä ruohikossa pienen valkoisen silkkiliinan, jota
Pablon oli tapana pitää kaulassaan. Ja kappaleen matkan päässä siitä
toinen paimenista löysi litteän lyijypalan, jollaisia intiaanit
pitävät kaulassaan. Sen kannike oli katkennut, ja se oli varmaankin
huomaamatta pudonnut kantajaltaan. Toiselle puolelle oli kaiverrettu
pyhäinkuva ja toiselle kiemurainen merkki. "Riittää", sanoi vanhempi
vaquero, "palatkaamme kotiin; nyt tiedämme, mitä halusimme tietää.
Intiaanit ovat vieneet Pablon, ja" -- hän piti Tamayn silmäin edessä
sitä puolta lyijypalasta, johon oli kaiverrettu kiemuraviivat --
"mikä kansa käyttää tällaisia merkkejä?"
Intiaani tutki kuviota vakavana ja pudisti sitten päätään: "Tamay ei
sitä tiedä."
"Vai et, mies, silloin sanon minä sen sinulle: Nuo intiaanit olivat
maya-heimoa, he yksin käyttävät sellaisia pakanallisia kiemuroita
lyijypaloissa."
"Sinä tiedät siis enemmän kuin minä."
"Siltä näyttää," vastasi vaquero.
Kartanon naiset olivat kauhuissaan kuullessaan, että Pablo kaikesta
päättäen oli ryöstetty. Maria itki ääneen veljeään. Herroja
kummastutti suuresti vaquerojen väite, että intiaanit olivat olleet
maya-heimoa.
"Sinähän luulit heitä chiapateki-intiaaneiksi, Tamay?" sanoi don
Antonio tigrerolle.
"Niin luulen vieläkin", vastasi tämä kuivasti.
"Hassutusta. Sinun vaquerosi oli varmaan oikeassa", lausui señor
da Fonseca, "he olivat mayoja; mitenkä chiapatekit oisivat tänne
tulleet! Mutta minua ihmetyttää suuresti, että he veivät ruskean
pojan mukaansa, sen sijaan että olisivat leikanneet häneltä kurkun
poikki."
"Kenties löydämme vielä hänen ruumiinsa", sanoi don Antonio hiljaa.
Ääneen hän lisäsi: "Olen varma siitä, että nuorukaisen huuto pelasti
meidät hyökkäykseltä."
"Ja Pablo uhrautui meidän tähtemme", sanoi donna Inez liikuttuneena.
"Näetkö, isä, näetkö", valitti Maria kyynelsilmin, "kuinka hyvä ja
jalo hän on? Oi, pelasta hänet noiden pahojen ihmisten käsistä! Minä
en milloinkaan lakkaa veljeäni suremasta."
Hänen tuskansa oli liikuttava.
"Rauhoitu, lemmikkini, rauhoitu! Jos Jumala suo, saat hänet kyllä
takaisin. Pablo on voimakas ja viisas, hän keksii kyllä keinoja
päästäkseen vapaaksi."
"Ei, sinun täytyy häntä auttaa, oi, olethan sinä mahtava haciendero
[= tilanomistaja] ja señor da Fonseca auttaa kyllä sinua toimittamaan
minulle veljeni takaisin."
Don Antonio, jota hänen lemmikkinsä valitus suuresti liikutti ja joka
myös näki puolisonsa tuskan, koetti rauhoittaa molempia.
"Jos he kerran ovat kuljettaneet hänet mukaansa, luovuttavat he kyllä
hänet lunnaita vastaan. Minä lähetän taitavimmat mieheni heitä takaa
ajamaan. Muutaman päivän kuluttua on Pablo taas täällä. Älä itke,
lapsukaiseni."
"Tule, Maria", sanoi donna Inez. "Menkäämme rukoilemaan pyhää Äitiä
hänen puolestaan."
Hän tarttui nuoren tytön käteen ja vei hänet pieneen kappeliin, joka
oli aivan lähellä herraskartanoa.
Huolimatta nuoren tytön tuskasta ei intiaanipojan häviäminen
rahtuakaan liikuttanut vierailulla olevia kartanonomistajia; Tamay
seisoi synkkänä kuten tavallisesti; ainoastaan vaquerot, jotka
hartaasti rakastivat donna Mariaa, näyttivät osaaottavilta.
Don Antonio kääntyi vanhemman paimenen puoleen: "Mikä on sinun
mielipiteesi, Pepe: ovatko he kuljettaneet pojan mukaansa vai
aikovatko tappaa hänet?"
"En luule heidän tappavan häntä, sillä siinä tapauksessa he olisivat
voineet jo täällä pistää puukkonsa häneen. Don Pablo on vahva ja
ketterä kuin puuma; kyllä he ovat saaneet ponnistella, ennenkuin ovat
saaneet hänet siteisiin."
"Mutta miksi, miksi he ovat vieneet hänet?"
"Nämä vuori-mayat..."
"Sinä olet siis yhä sitä mieltä, että he olivat mayoja?"
"Kyllä, herra. Nämä vuori-mayat elävät yhä vanhassa häpeällisessä
taikauskossaan. Kuka tietää, mitä he aikovat tehdä nuorukaiselle."
"Minusta tuntuu melkein siltä", sanoi señor da Fonseca, "kuin he
olisivat tarkoittaneet retkellään juuri ruskeata nuorukaista;
sillä ainakaan tähän asti ei ole kuultu, että intiaanijoukko olisi
vahingoittanut kenenkään henkeä tai omaisuutta. Mitä sinä, Tamay,
arvelet?"
_"Quien sabe?"_ [= Kuka tietää?] vastasi tämä lyhyesti maan tavan
mukaan.
"Kyllä minäkin jo olen hiukan siihen tapaan ajatellut", sanoi don
Antonio miettivästi, "Mutta mitä syytä heillä olisi ryöstää Pabloa?"
"Kenties he tahtovat saada joukkoonsa jonkun heimolaisistaan, joka
on sinun hyvyydestäsi, don Antonio, kasvatettu vanhojen kristittyjen
kaikessa viisaudessa", sanoi señor de Mendez hiukan ivallisesti.
"Pyh, d'Irala, mitä tämä kaikki nyt meitä liikuttaa? Sarmienton
kapina antaa meille paljon enemmän ajattelemista. Ellei sitä
rosvopäällikköä heti ensi hyökkäyksessä kukisteta, leikkaavat he
meiltä kaikilta kurkun poikki. Minun täytyy nyt lähteä kotimatkalle,
don Antonio; kenties ovat mayat käyneet minuakin tervehtimässä. Heti
kun olen saanut kuulla uutisia, annan teille tiedon niistä."
Fonseca ilmoitti myöskin haluavansa lähteä kotiin, ja heti sen
jälkeen molemmat herrat ratsastivat palvelijoineen kartanosta.
Don Antonio, jota ei Tamayn, metsästäjän, käytös miellyttänyt,
käski hänen poistua. Hän oli varma siitä, että tämä yhtä hyvin kuin
molemmat paimenetkin oli ollut selvillä siitä, mitä heimoa vieraat
intiaanit olivat olleet, sitä suuremmalla syyllä, kun Tamay itse oli
alkuasukas ja todennäköisesti maya, vaikka puhuikin xinkain kieltä.
Tämä herätti kartanonomistajan epäluuloa.
Kun hän oli jäänyt kolmen kesken vaquerojensa kanssa, hän sanoi:
"Mitä meidän tulee tehdä, miehet, päästäksemme selville pojan
kohtalosta ja toimittaaksemme hänelle apua? Mitä sinä, Pepe, arvelet?"
"Minä luulen nyt myöskin, että mayojen käynti koski yksinomaan don
Pabloa."
"Selitä minulle jokin syy. Pablohan joutui jo lapsena minulle ja on
elänyt neljätoista vuotta kodissani."
"Tiedän sen, herra. Mutta etkö koskaan ole kuullut nagualista?"
"Nimen olen joskus kuullut, mutta en muuta."
"Se on salainen liitto, joka on hyvin levinnyt mayojen kesken. He
tuntevat toisensa salaisista merkeistä, heillä on salaperäisiä
menoja, he ovat kaikkien kristittyjen ja valkoihoisten vihollisia.
Minä luulen, että don Pablo on maya, hänellä on salaperäinen merkki
rinnassaan, ja nuo ihmiset ovat jostakin syystä tulleet häntä
hakemaan. Se on minun luuloni asiasta."
"Mutta kuinka he olisivat saaneet tietää...?"
"Kysy sitä Tamaylta, herra."
"Ihmeellistä. Mutta otaksuen, että tämä kaikki on totta, mitä tulee
meidän tehdä auttaaksemme poikaa, joka nyt kerta kaikkiaan kuuluu
perheeseeni?"
"Jos tahdot, señor, ratsastamme heidän jäljestään. Anna meille vähän
kultaa mukaamme, se tekee usein ihmeitä."
"Sitä saatte. Tehkää niin, miehet, tuokaa poika takaisin, älkää
säästäkö rahaa. Näettehän, ettei minulla enää ole rauhallista hetkeä
talossani, jos Pabloa kohtaa jokin onnettomuus."
Vaquerot hymyilivät; he kuten kaikki muutkin tiesivät, että donna
Maria vallitsi taloa.
"Me teemme, mitä voimme, herra, mutta pidä silmällä tigreroa;
erehdynpä suuresti, ellei hänen kauhansa ole ollut tässä liemessä."
"Sen teen. Laittautukaa vain valmiiksi, ottakaa mukaan, mitä
tarvitsette, ja tulkaa sitten noutamaan rahoja. Te saatte kyllä
palkinnon... Tiedän, että olette uskollisia."
"Niin olemme, herra, me kuulumme sinulle."
Vähän ajan kuluttua miehet lähtivät intiaaneja takaa ajamaan;
he olivat molemmat karaistuneita ja kokeneita miehiä, taitavia
ratsastajia kumpikin, ja mukanaan heillä oli sekä rahaa että kaikkea
muutakin, mitä sellaisella matkalla tarvitaan.
Pilkallisesti hymyillen katseli Tamay heidän lähtöään.
Seuraavana päivänä olivat señor ja señora d'Irala niin huolissaan
Marian surusta, etteivät huonot uutisetkaan, joita saapui
kapinallisten taistelusta hallitusta vastaan, vaikuttaneet heihin
mitään.
Kolmantena päivänä Pablon katoamisesta saapui del Rocan kartanoon
vanha intiaani palvelijainsa saattamana. Mitä pukuun ja arvokkaaseen
ryhtiin tulee, olisi vanhusta tuskin voinut erottaa kreolilaisesta
kartanonomistajasta; väri yksin teki eron.
Hän ratsasti kartanon pihalle ja pyysi päästä don Antonion puheille.
Tämä kutsutti hänet luokseen kuistille.
Intiaanilla, jonka lyhyeksi leikattu tukka jo oli harmaa, oli
älykkäät, tarmokkaat kasvot; hän alkoi keskustelun esittäen itsensä.
Hän oli Felipe Arana, Meksikon tasavallan kenraali.
"Kenraali?"
"Jos suvaitsette, señor. Olen taistellut Morelon ja Guereron johdolla
suuressa vapaustaistelussa."
Mies puhui sujuvasti espanjankieltä, ja hänen käytöksensä oli
moitteeton. Don Antonio pyysi häntä istumaan, tarjosi hänelle
sikareja ja kysyi sitten: "Mikä tuottaa minulle kunnian, señor?"
"Haluaisin tietoja eräästä heimooni kuuluvasta nuorukaisesta, joka jo
vuosikausia on elänyt talossanne, señor d'Irala."