Pablo ja Mariquita.
Kauheasti oli myrsky yöllä raivonnut, riehuen yhä uudistuvin voimin
maalla ja merellä, tuottaen tuhoa, missä ikinä kulki.
Mutta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, se jälleen katosi, ja
kultaisena kohosi päivänkehrä merestä. Ei pilven hattaraakaan
näkynyt taivaan sinessä, ei tuulen värettä tuntunut ilmassa.
Hitaasti ratsastivat don Antonio d'Irala ja hänen tilanhoitajansa
pitkin matalaa merenrantahietikkoa. Eräs vaquero [= paimen] seurasi
heitä kauempana. Meri lepäsi aamuauringossa tyynenä, loistavana,
niin rauhallisena, kuin se ei koskaan myrskyn myllertämänä olisi
hävittävällä voimalla kuohunut vasten äyräitään. Ja kuitenkin
osoittivat revityt rannat, kauas maalle viskautuneet veneet,
taittuneet tai juuriltaan tempautuneet puut ja kalastajamökkien
rauniot sitä hirvittävää vimmaa, millä myrsky ja aallokko yön
kuluessa olivat maalla raivonneet. "Täällä näyttää surullisemmalta,
kuin luulinkaan", sanoi nuori haciendro [maatilanomistaja], jonka
jalopiirteisistä, vakavista kasvoista kuvastui vilpitön sääli.
"Niin, señor, myrsky on riehunut aika tavalla."
"Onneksi ei ainakaan tähän asti ole tietääkseni ihmishenkiä
menetetty."
He pysähtyivät paikalle, jossa oli ennen ollut joitakin majoja; nyt
kohosivat vain suuret tulisijat raunioista, seinät olivat hajallaan
siellä täällä.
Jonkin matkan päässä seisoi muutamia ihmisiä yhdessä ryhmässä; he
katselivat merelle.
Kun he näkivät don Antonion, joka ratsasti heidän luokseen,
nostivat he tervehdykseksi leveälierisiä hattujaan. Yksi heistä oli
valkoihoinen, toiset kolme maan värillisiä alkuasukkaita.
"Kauhea yö, Miguel", sanoi kartanonomistaja valkoihoiselle, joka oli
kookas, noin neljänkymmenen ikäinen mies. "Onko kukaan teistä täällä
vahingoittunut?"
"Jumalan kiitos, ei. Me veimme heti, kun myrsky puhkesi, lapset ja
naiset tuonne kallioiden taakse", hän osoitti jyrkästi kohoavaa,
louhikkoista kallioryhmää, joka oli hiekkarannikon rajana etelässä,
"ja asetuimme sitten itsekin sinne suojaan. Melkein kaikki
omaisuutemme on mennyttä", hän jatkoi surumielisesti.
"Niin", vastasi don Antonio ystävällisesti, "mutta vahinko on
korjattavissa. Lähettäkää omaisenne kartanoon, kunnes saatte heille
hankituksi kodin."
"Veneemme ja verkkomme ovat tuhoutuneet, señor", sanoi yksi
intiaaneista, vanhanpuoleinen mies, "karja on hukkunut tai peloissaan
karannut metsään; olemme pelastaneet vain henkemme."
"Me autamme kyllä, Metyllo. Olkaa iloisia siitä, että omaisenne
elävät. Viekää vaimonne ja lapsenne työmiesten majoihin. Don Esteban
pitää heistä huolen. Ja alkakaa sitten reippaasti korvata sitä, minkä
olette menettäneet."
"_Oh-oh mil gracias_, don Antonio", sanoi vanhus, "oi, sinä olet
hyvä. Me teemme, niinkuin sinä käsket."
"Miksi katselette niin innokkaasti merelle päin? Näettekö siellä
jotakin merkillistä?"
"Aalloilla ajelehtii laivankappaleita, señor, niitä me katselimme."
Señor d'Irala käänsi silmänsä miehen osoittamaan suuntaan. Verrattain
lähellä kellui suuri kappale haaksirikkoutunutta laivaa keinuvilla
laineilla.
"Ihmisraukat, jotka joutuivat tämän myrskyn kouriin. Jumala olkoon
heidän sieluilleen armollinen!"
Hän otti hatun päästään ja risti kätensä rukoukseen; samoin tekivät
toisetkin. Sitten hän toisti: "Jumala olkoon heidän sieluilleen
armollinen. Amen."
"Nämä intiaanit", sanoi Miguel sitten, "väittävät, että noilla
lankuilla makaa ihmisiä. Heillä tosin onkin terävämmät silmät kuin
meillä", hän jatkoi.
"Taivaan tähden, nopeasti sinne, Miguel, ehkä voimme vielä jonkun
pelastaa."
"Tuskinpa, armollinen herra."
"Koettakaamme. Onko enää mitään käyttökelpoista venettä käsillä?"
"Minun veneeni on, toimitin sen heti ylemmäksi rannalle suojaan."
"Sysätkää se heti veteen ja sitten kiireesti lankkuja kohti. _Alerte!
Alerte!_"
Auliisti tottelivat miehet käskyä. Vene toimitettiin rantaan ja oli
pian vesillä. Don Antonio, Miguel ja kaksi intiaania astuivat siihen,
ja rivakasti kuljettivat viimeksimainittujen voimakkaat aironvedot
sitä laivahylkyä kohti.
Neljännestunnissa he olivat perillä.
Mikä kauhea näky kohtasi heidän silmiään!
Vedessä kellui osa suuren laivan pirstoutunutta peräkantta, ja
pirstaleilla makasi intiaaninaisen eloton ruumis, joka yhä vieläkin
lujasti puristi käsillään laivanlaiteesta. Hänen ruumiinsa ja
laivanlaidan välissä näkyi kaksi lasta. Toinen oli pieni viehättävä
tyttö, toinen ruskea poika; he makasivat liikkumattomina kuten
nainenkin, joka nähtävästi oli ruumiillaan koettanut suojella heitä
aalloilta.
Tosiaan kauhistuttava näky!
"Mikä onnettomuus!" huudahti don Antonio.
Toiset siunasivat itseänsä ja tekivät ristinmerkin. Kartanonomistaja
astui hylylle ja lähestyi sääliä herättävää ryhmää.
Intiaaninainen oli kuollut; kylmät ja kankeat olivat hänen kasvonsa,
kylmät olivat kädet, joilla hän puristi parraspuuta.
D'Irala kosketti arasti suloisen tytön ruumista, ja riemuhuuto
pääsi hänen huuliltaan: hän tunsi elämänlämpöä. Nopeasti hän veti
esiin pikku olennon, jonka valkoinen puku kosteana riippui hentojen
jäsenten ympärillä, ja nosti sen syliinsä. Viehättävät, ruskeiden,
kosteain kiharain ympäröimät kasvot lepäsivät hänen rinnallaan.
Silmäluomet olivat ummessa; näytti siltä, kuin lapsi, joka tuskin
saattoi olla kahta vuotta vanhempi, olisi nukkunut.
Hän koetteli sydäntä; se ei tuntunut enää sykkivän; hän painoi
korvansa pienokaisen suulle, ja: "Jumalalle olkoon kiitos", kuului
hänen huuliltaan, "hänessä on vielä eloa".
Hän hieroi pientä kangistunutta ruumista ja liikutti hentoja
käsivarsia edistääkseen keuhkojen toimintaa.
Toinen intiaaneista oli kiivennyt herransa jälkeen laivahylylle,
nostanut syliinsä ruskean pojan ja huomannut hänessäkin eloa; hän
teki samalla tavoin kuin don Antonio, hieroi pientä ruumista ja
lämmitti sitä rintaansa vasten. Osaaottavasti katselivat molemmat
veneeseen jääneet toisten yrityksiä.
Hento lapsi d'Iralan sylissä aukaisi hänen suureksi ilokseen
silmänsä, ja kartanonomistaja näki lempeät, tummat silmät, jotka heti
taas sulkeutuivat. Hän jatkoi ponnistuksiaan, ja pian kulki lapsen
hengitys tasaisesti ja syvään, ja sydämentykytys alkoi tuntua.
Myöskin ruskea poika, joka silminnähtävästi oli maan alkuasukkaiden
jälkeläisiä, osoitti heräävän elämän merkkejä.
Ainoastaan nainen oli kuollut.
"Takaisin maihin", komensi don Antonio, "naisen otamme mukaan, hän
oli kelpo nainen ja ansaitsee kristillisen hautauksen."
Suurella vaivalla he irroittivat vainajan kangistuneet sormet
parraspuusta ja asettivat ruumiin varovasti veneeseen. Puristaen
tyttöä rintaansa vasten kiirehti d'Irala nopeasti takaisin maihin.
Intiaanipoika makasi hänen vieressään hänen takkiinsa kiedottuna.
Rannalle oli sillä aikaa tullut pari intiaanivaimoa ja -tyttöä, jotka
olivat nähneet veneen saapuvan.
"Pian", huudahti don Antonio heille, "toimittakaa maitoa;
toivottavasti on vielä joku lehmistänne elossa."
Mykkinä hämmästyksestä katselivat intiaaninaiset lapsia; mutta
pian juoksi eräs heistä kallion luo, joka yöllä oli ollut heidän
suojapaikkansa, ja palasi heti takaisin kädessään kurpitsamalja
täynnä lämmintä maitoa.
Kumpikin lapsi lepäsi vanhanpuoleisen intiaaninaisen sylissä; he
hengittivät, mutta tuntuivat nukkuvan.
Kun heidän huulilleen kohotettiin lämmintä maitoa, joivat he
ahnaasti, mutta väsyneitä kun tietysti olivat, vaipuivat taas heti
uneen.
"Kas niin, muoriseni", sanoi señor d'Irala intiaaninaiselle, jonka
sylissä hyvin puettu intiaanipoika nukkui. "Ota sinä pikku poika
ja hoida häntä. Tällä pienellä kukkasella minä tahdon ilahduttaa
donna Ineziä. Tulkaa kaikki kartanoon. Siellä neuvottelemme,
kuinka voisimme hankkia teille pikaista apua. Mutta sinä, Miguel,
koeta ottaa selkoa haaksirikkoutuneen laivan nimestä, ehkä näet
sen jostakin laivan pirstaleesta. Tulkaa, don Esteban", sanoi hän
tilanhoitajalle, nyökkäsi väelleen ja ratsasti pieni tyttö sylissään
seuralaisineen pois.
Läpi metsänreunan, jonka korkeat puut kohosivat hietikkoisen
merenrannan takaa, hän tuli soraista lietä avaralle, hyvin
viljellylle paikalle, jonka keskellä upeili komea herraskartano.
Kuten metsikössä, jonka läpi hän oli ratsastanut, monen monta
mahtavaa puuta makasi juuriltaan kiskoutuneena, samoin olivat
viljelysmaatkin täynnä yöllisen myrskyn hävittävän voiman jälkiä;
pirstaleet, tuhoutuneet kylvökset ja istutukset, huiskin haiskin
sinkoutuneet oksat ja puunrungot todistivat armottoman selvästi sen
tuhoisaa vimmaa.
Herraskartanokin oli pahoin vahingoittunut.
Kun don Antonio ratsasti pihalle, astui kuistille nuori, suloinen
nainen, joka puolittain levottomana, puolittain uteliaana katseli
häneen.
"Mitä sinä tuot, Antonio?"
"Tuon sinulle pienen tyttären, kultaseni. Suloisen lapsen, jonka olen
mereltä riistänyt."
Hän hyppäsi hevosen selästä, laski tytön vaimonsa syliin ja kertoi
lyhyesti, mistä oli hänet löytänyt.
"Lapsiraukka, lapsiraukka", sanoi nuori nainen syvästi liikuttuneena
katsellessaan tytön kauniita, kalpeita kasvoja. "Jos Jumala on
sallinut sinun jäädä orvoksi, olet sinä meille hänen lahjanaan
tervetullut. Oi suloinen pikku raukka!" Hellästi hän tuuditti lasta
käsivarsillaan. Silloin se aukaisi suuret, tummat silmänsä, ja sen
katse kiintyi nuoren rouvan helliin, sääliviin piirteisiin.
"Oi, äiti! Missä äiti?" Lapsen silmät vilkuivat etsivästi ympäri.
"Missä Nina? Pablo! Pablo!" huusi hän sitten.
"Rauhoitu, rakas lemmikkini, rauhoitu, sinä näet heidät kyllä kaikki
vielä, mutta pelkään", hän jatkoi hiljaa ja surullisesti, "vasta
taivaassa".
"Kuka sinä olet?" Nuoren señoran lempeät ja ystävälliset kasvot
näyttivät rauhoittavan lasta. Hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Señora kantoi tytön vuoteeseen, riisui hänet ja peitti hänet
silkkipeittein hellästi kuin äiti. Ja kun don Antonio vähän
ajan kuluttua astui sisään, sanoi hän: "Hss! Hiljaa, meidän
jumalanlahjamme nukkuu."
Ja don Antonio astui varovasti varpaillaan vuoteen ääreen, missä
pienokainen uinaili.
* * * * *
Intiaaninaisen sylissä oli ruskea poikakin avannut silmänsä jälleen
elämään. Arasti, mutta selvä ylpeän uhittelun ilme kasvoillaan hän
tuijotti vaimoihin ja tyttöihin, joita tunkeili hänen ympärillään.
Hän oli ehkä vähän viidennellä, mutta hänen ruumiinsa oli voimakas,
ja hänellä oli hienot pukineet, samanlaiset kuin ylhäisten
valkoihoisten lapsilla.
"Älä pelkää, poikani, älä pelkää", rauhoitti häntä intiaaninainen
äidinkielellään, "sinä olet hyvässä turvassa."
Mutta ikäänkuin poika ei olisi kuullutkaan, harhaili hänen katseensa
kasvoista toisiin.
"Missä on Nina?" hän kysyi espanjankielellä, "missä on Maria?"
"Oi, poikani", vastasi intiaaninainen avuttomana samalla kielellä,
"Jumala kaikkivaltias olkoon heille armollinen, mutta he lepäävät
meren pohjassa; miehet ovat sinut aalloista pelastaneet, oi
lemmikkini."
Poika katseli uudelleen hätääntyneenä ympärilleen ja näytti
ajattelevan. Hänen lapsenkasvoillaan levisi päättäväinen ilme, joka
on ominainen kaikille intiaaneille tilanteen vaatiessa.
Intiaaninaiset seisoivat surkutellen pojan ympärillä, ja äskeinen
vaimo puhutteli häntä uudelleen omalla murteellaan, mutta poika ei
näyttänyt häntä ymmärtävän.
"Täytyy kuivata hänen vaatteensa, muuten hän sairastuu kuumeeseen",
sanoi eräs nuoremmista naisista.
Ja toimekkaasti he riisuivat pojan kietoen hänet sitten lämpöisiin
huiveihinsa; vanha eukko piteli häntä yhä sylissään.
Lasta riisuessaan naiset huomasivat hänen rinnassaan ihoon maalatun
kuvion, jossa siniset viivat omituisella tavalla kietoutuivat
toisiinsa. He kutsuivat miehensä katsomaan tatueerausta, mutta eivät
nämäkään osanneet selittää sen merkitystä. Joku arveli, että merkki
muistutti niiden kivipylväiden kaiverruksia, joita silloin tällöin
tapasi metsässä.
Lapselle tarjottiin uudelleen maitoa ja maissileipää, mutta hän ei
niistä huolinut, vaan toisteli vain: "Nina, Maria!"
Naiset kantoivat hänet sitten kallioluolaan, jossa he olivat saaneet
suojan myrskyn ja rajuilman raivolta.
Sillä aikaa hautasivat miehet hukkuneen intiaaninaisen metsän
reunaan. He lukivat lyhyen rukouksen ja pystyttivät haudalle kahdesta
puukalikasta kömpelösti kyhätyn ristin.
Miguel souti don Antonion käskystä vielä kerran laivahylylle
nähdäkseen, voisiko mahdollisesti missään keksiä laivan nimeä; mutta
hänen retkensä oli turha.
Rannikkolaiset, jotka kaikki Miguelia ja hänen perhettään
lukuunottamatta olivat alkuasukkaita, alkoivat sitten koota vähiä
kamppeitaan muuttaakseen kartanoon. Siellä heidän oli määrä asua
työväen asunnoissa, kunnes heidän omat majansa rannalla taas olisivat
asuinkelpoisia.
Intiaanipojan, joka jälleen oli puettu auringon kuivaamiin
kesävaatteisiinsa, he veivät mukaansa. He ylpeilivät tästä rotunsa
kukoistavasta vesasta ja kantoivat häntä vuoron perään.
Kartanossa oli pikku tyttö herännyt ja huusi itkien äitiä, Ninaa ja
Pabloa.
Donna Inez koetti rauhoittaa lasta hellin hyväilysanoin, mutta
turhaan.
Kun hänen miehensä astui huoneeseen, sanoi hän miltei toivottomana
turhista yrityksistään: "Jos sinua oikein ymmärsin, Antonio,
pelastitte te myös pienen intiaanipojan?"
"Niin teimme, ystäväni."
"Missä lapsi on?"
"Olen antanut hänet vanhan Tepkon hoitoon."
"Pikku raukkamme huutaa paitsi äitiään, myöskin Ninaansa ja
jotakuta Pabloa. Pablo on varmaankin tuo poika, luultavasti hänen
leikkitoverinsa. Etkö tahtoisi lähettää noutamaan lasta tänne? Ehkä
se rauhoittaisi pienokaista."
"Hm!" sanoi don Antonio, "olet ehkä oikeassa, sillä ruskea poika oli
hyvin hienosti puettu; mutta minä en juuri haluaisi intiaanipoikaa
kotiini, niin hyvää kuin hänelle muuten suonkin."
"Oi, ystäväni, hänen täällä olonsa olisi varmaankin tytölle
lohdutukseksi; ja kuka tietää, kuinka kauan saamme hänet pitää?
Täytyyhän meidän tiedustella hänen omaisiaan, ja hänen kanssaan
lähtee tietysti intiaanipoikakin."
Vastahakoisesti don Antonio antoi suostumuksensa. Valloittajien
jälkeläisellä oli ylenkatse intiaaneja kohtaan jo veressään; hän
oivalsi kuitenkin, että pojan seura luultavasti rauhoittaisi
vaikeroivaa lasta ja samalla hänen kiihtynyttä puolisoaan.
Hän käski erään intiaanipalvelijansa mennä poikaa noutamaan.
Kalastajat, joita myrsky oli pidellyt niin pahoin, olivat juuri
saapuneet rannalta uusille asuinpaikoilleen herraskartanon maalle,
joten ei ollut vaikeata saada poikaa käsiinsä. Hetkisen kuluttua hän
oli saapuvilla.
Pikku poika, jolla nuoruudestaan huolimatta oli omituisen ylväs
ryhti, astui sisään. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja nyrpeät; mutta
hänen nähdessään pikku tytön niille levisi päivänpaiste, ja hänen
tummat silmänsä säteilivät riemusta.
"Oi Pablo, Pablo!" huudahti pienokainen ihastuneena, riensi pojan luo
ja kietoi pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa. "Oi Pablo, siinähän
sinä oletkin!"
"Niin, Mariquita, Pablo on tässä", vastasi poika.
"Maria on siis hänen nimensä", ajatteli señora, joka lempeästi
hymyillen katseli lapsia.
"Missä on äiti? Missä Nina? Ja isä, Pablo?"
"En tiedä; tuuli on heidät vienyt."
"He tulevat kyllä pian, Pablo, eikö totta?"
"Kyllä he varmaan tulevat; he rakastavat meitä."
Maria veti pojan pienelle jakkaralle ja istui hänen viereensä.
"Onpa hyvä, että sinä jo olet luonani, Pablo; he tulevat kyllä
sitten."
Pikku leikkitoverusten lapsellinen lavertelu ja heidän keskinäinen
hellyytensä liikutti syvästi donna Ineziä. Ruskea poikakin, joka jo
näytti perineen rotunsa järkähtämättömän tyyneyden, tuntui olevan
hartaasti kiintynyt tyttöön. Hän oli erittäin kaunis lapsi ja oli
puettu aivan kuin rikkaan maatilan omistajan jälkeläinen.
Lapsille annettiin nyt suklaata ja maissileipää, ja hyvällä halulla
he söivätkin yhdessä unohtaen kaikki huolensa.
"Keitähän mahtavat Marian vanhemmat olla?" lausui donna Inez
katsahtaen kysyvästi mieheensä.
"Kenties heittää meri rannalle laivankappaleita tai ruumiita, jotka
antavat meille tietoja, elleivät lapset mitään tiedä."
"Marian liinavaatteet ovat merkityt P:llä ja ovat hyvin hienot."
Vanhempien nimeä kysyttäessä saattoi pienokainen samoin kuin
poikakin ilmoittaa vain etunimet: Don Diego ja donna Mercedes.
Sukunimeä he eivät tietäneet. Tämä ei ollutkaan kummallista,
espanjalaiset kun aina sanovat toisiaan vain etunimeltä. "Minä annan
heti asiasta hallitukselle tiedon, joka sitten levitetään kaikille
satamapaikoille; siten saamme tietää, mikä laiva täällä joutui
haaksirikkoon ja ketkä tämän herttaisen lapsen vanhemmat ovat."
Mutta kansalaissota, joka niin usein raivosi tässä Espanjan
ylivallasta riistetyssä maassa, kohotti taaskin veristä päätään, ja
kartanon omistajan kuulustelut olivat turhia. Kaksi vuotta hallitsi
raaka mestitsi [= intiaanin ja valkoihoisen jälkeläinen] Carrera koko
Guatemalaa rautakourin, kunnes viimein kansa rohkaisi mielensä ja
suositun kenraali de Lerman johdolla nousi vallananastajaa vastaan.
Don Antonio d'Irala noudatti empimättä kenraalin käskyä ja taisteli
uljaasti hallituksen armeijassa, kunnes voitto viimein saavutettiin.
Mutta monta veristä taistelua käytiin sitä ennen, monta henkeä
uhrattiin ja omaisuuksia menetettiin.