Kuninkaan lapsi.
Kaksi ratsastajaa kiiti hurjaa vauhtia jalorotuisilla hevosillaan
pitkin Yucatania ja Guatemalaa yhdistävää ylätasankoa, jonka
orjantappurapensaikon ja laihan ruohikon keskeltä kohosi siellä
täällä yksinäinen puu.
Tummista kasvoistaan ja tuulessa liehuvista mustista hiuksistaan
päättäen ratsumiehet olivat maan alkuasukkaita. Toinen piteli
käsivarrellaan pientä lasta, jonka hän oli kietonut viittaansa.
Yhä eteenpäin he kiitivät, juoksijoitaan kiirehtien, tulista vauhtia
etelää kohti.
Etäällä siinsi tumma metsänranta ja sen yläpuolella vuorenhuippu,
josta tuon tuostakin tuprahti savupilviä.
Viimein oli ratsastajien pakko hiljentää kovasti läähättävien
hevostensa vauhtia.
"Kuinka kauan aiot vielä kuljettaa lasta?" kysyi vasemmanpuoleinen
ratsastaja. Hän oli harteva, synkännäköinen mies ja puhui kieltä,
jota Keski-Amerikan lukuisin intiaaniheimo mayat käyttävät.
"Minä kannan sitä, kunnes löydämme turvapaikan, joka sinua, kazike
[= päällikkö], miellyttää, en sen kauempaa", vastasi toinen samalla
kielellä.
"Sinä olet tyhmä kuin vuorilammas, Azual. Pistä tikarisi hänen
kurkkuunsa ja heitä hänet menemään, siinä kaikki."
"Azual ei koskaan vuodata kuninkaallista verta", vastasi puhuteltu
päättävästi. "Jos henget ovat päättäneet, että nuoren puuman täytyy
kuolla, on hän kuoleva, mutta ei Azualin käden toimesta. En tahdo
joutua ikuiseen pimeyteen."
"On aika tehdä tästä loppu. Anna hänet minulle."
"Älä sinäkään, kazike, tee pahaa kuninkaiden jälkeläiselle. Kaikki
mayat jättävät sinut, jos satutat kätesi häneen."
Kazike tuijotti ääneti eteensä vihaisen näköisenä. Viimein hän lausui
tylyllä äänellä: "Mitä sitten on tehtävä? Mistä syystä ryöstimme
hänet henkemme uhalla tuolta kirotulta Aranalta?"
"Jotta sinusta tulisi kuningas; ja kuningas sinusta tuleekin, kunhan
vanhan hallitsijan viimeinen jälkeläinen on saatu tieltäsi. Ei ole
välttämätöntä ottaa häneltä henkeä. Anna hänet noille kurjille
punanahoille, jotka asuvat rannikolla, riittää, jos hän nimetönnä
katoaa heidän joukkoonsa."
"Niinkö luulet? Mutta hänellähän on kuninkaan merkki rinnassaan."
Azual säpsähti ja kävi äänettömäksi, mutta hetkisen kuluttua hän
sanoi: "Hän kuolkoon, jos jumalat sen sallivat, mutta ei sinun eikä
minun käteni toimesta."
Kaziken kasvoille leimahti raivoisa viha hänen kuullessaan toverinsa
sanat, mutta hän oli ääneti.
He lähestyivät notkoa, joka kasvoi korkeata metsää; sen toisella
puolen sitävastoin jatkui melkein alaston ylätasanko.
Ennenkuin intiaanit ennättivät alas notkoon, he katsahtivat taakseen
ja huomasivat kauhukseen ratsastajaparven, joka täyttä laukkaa kiiti
heitä kohti. Se oli nähtävästi pyrähtänyt esiin jostakin solasta.
"Siinä tulee Arana poikaa noutamaan", huudahti Azual, "nyt ratsut
nelistämään!"
"Tapa hänet! Tapa hänet!" kähisi toinen.
"Ei. Kuninkaallinen veri on pyhä!"
Eteenpäin he kiitivät suunnattomain jättiläispuiden lomitse. Puuma,
joka makasi äsken kaatamansa kauriin päällä, syöksähti pelästyneenä
pystyyn ja jättäen saaliinsa katosi aimo loikkauksin metsään.
Ylhäältä kajahti takaa ajajien hurja ulvonta.
"Me olemme hukassa", huusi kazike, "jos he saavuttavat meidät, kun
meillä on lapsi."
Silloin heitti Azual viittaan kiedotun pojan pensaikkoon, jonne peto
oli kadonnut. "Jos puuma on sinun suojelushenkesi, kuninkaitten
jälkeläinen, niin varjelkoon se sinua surmalta", lausui hän hiljaa ja
karautti eteenpäin toverinsa jäljestä.
Heidän takanaan nelisti kolmekymmentä ruskeata miestä pyssyt ja
peitset käsissään. Myrskynä kiitivät niin pakenijat kuin vainoojat
metsän läpi.
Hetken kuluttua huusi muuan ääni espanjankielellä: "Mitä tämä on?
Puuma juoksee pakoon, jättäen minulle ruskean lapsen. Mitä se
merkitsee?"
Viidakosta sukelsi esiin nuorehko mies, kantaen käsivarrellaan
viittaan kiedottua intiaanipoikaa, jonka ruskeat silmät pilkistivät
peitteestä.
Kaksi muuta miestä, hekin valkoisia kuten äskeinen puhuja, astui
hänen luokseen ja katseli ihmetellen lasta.
"Katsokaa! Pedon karkoitin pois ja sen sijaan löysin tämän lapsen."
"Me kohtasimme suuren joukon ratsastajia, don Diego", sanoi toinen
miehistä, "ja heitä arvatenkin puuma pelästyi."
"Mistä he tulivat?"
"Pohjoisesta päin!"
"Jumalan kiitos, silloin he eivät aja minua takaa. Olivatko he
valkoihoisia?"
"Eivät, intiaaneja. Heidän luullakseni on lapsikin."
"Oletteko muutoin huomanneet mitään epäilyttävää?"
"Emme mitään, señor."
"Tasanko on selvä?"
"Selvä niin kauas kuin silmä kantaa. Ratsastajat suuntasivat matkansa
etelää kohti."
"Pysy sinä ylhäällä, Francisco, ja pidä tasankoa tarkoin silmällä.
Minä menen näyttämään löytöäni señoralle."
Poika käsivarrellaan hän astui alas laaksoon ja tuli aukeamalle,
missä seisoskeli joitakin hevosia ja muuleja. Intiaanivaimon vieressä
istui nuori nainen pidellen sylissään pientä, vain muutaman kuukauden
ikäistä lasta.
Kaksi neekeriä ja intiaani ruokkivat eläimiä ja juottivat niitä
lähteestä.
"Tuotko metsänriistaa, Diego?"
"Kyllä, rakkaani, vieläpä harvinaista, katsohan!"
"Mitä kannat käsivarrellasi, ethän toki --?"
"Ei, ei ruskeata puumaa, vaan ruskeata ihmislasta -- katso!"
Näin sanoen hän avasi vaipan ja laski maahan pienen intiaanipojan,
joka ajasti loi silmänsä valkeaan naiseen.
"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Lapsi, tässä erämaassa? Täällä
asuu siis ihmisiä."
"Ei ainoatakaan ihmistä penikulmien säteellä; tämän voi selittää vain
siten, että ratsastajat, jotka Francisco näki, ovat unohtaneet lapsen
tänne."
"Unohtaneet, señora?" sanoi vanha peoni [= päivätyöläinen], joka
Diegon seurassa oli tullut notkoon. "Ei, he ovat heittäneet lapsen
puumalle, nuo punaiset roistot, siinä kaikki."
"Oi, älä sano niin, Juan!" huudahti nuori señora kauhistuneena, "niin
jumalattomia eivät toki villitkään voi olla."
"Intiaanitko? Oi, señora, he voivat vaikka mitä, se on julma rotu."
"Mitä tarkoitat, Juan?" Sanoi Diegoksi nimitetty nuori mies, joka
metsästysasuisenakin näytti ylhäiseltä, käskemään tottuneelta
herralta. "Mitä olet nähnyt?"
"Kuulkaa: Minä näin kahden tuollaisen konnan tulevan, näin, miten
toinen heistä heitti mytyn pensaikkoon, juuri siihen paikkaan,
mistä puuma äsken nousi; sitten he ratsastivat tiehensä, ja ainakin
kolmekymmentä miestä oli heidän kintereillään. Minusta näytti, kuin
olisivat viimeksitulleet olleet takaa-ajajia."
"Omituista", sanoi Diego ja jatkoi: "Lapsi on oikea täysiverinen
intiaani."
"Kaunis lapsi, Diego."
Pikku poika oli todellakin sievä.
"Meidän intiaanimme ovat vielä taikauskoisia, ehkä he ovat heittäneet
pojan uhriksi jollekin omista jumalistaan."
"Oi Diego, sehän olisi kauheata."
"Valitettavasti se ei ole mahdotonta; he tunnustavat kristinoppia
vain suullaan, varsinkin jos he kuuluvat nagualiliittoon."
Peoni, jonka don Diego oli jättänyt tasangolle tähystämään, tuli
takaisin.
"Mitä kuuluu, Francisco?"
"Intiaanit ovat kadonneet, señor, heillä näkyi olevan kiire."
"Meidän täytyy myöskin kohta lähteä matkaan."
"Entä lapsi, Diego, lapsiraukka?"
"Hm, tänne emme tietysti voi sitä jättää. Meidän täytyy ottaa se
mukaamme ja jättää se ensimmäiseen ihmisasuntoon, joka tiellemme
sattuu."
Pikku tyttö, joka istui nuoren naisen sylissä, ojensi leikitellen
käsivartensa ja tarttui pojan pitkään tukkaan. Poika, joka
liikkumattomana yhä seisoi paikallaan, antoi tytön mielin määrin
ravistaa tukkaansa, vaikka se tietysti kylläkin koski. Pienokainen
nauroi ja ilakoi ääneen.
"Ah, Maria hieroo jo tuttavuutta ruskean prinssin kanssa. Niin,
tietysti meidän täytyy ottaa hänet mukaamme, Nina", hän jatkoi
kääntyen intiaaninaisen puoleen, "pidä sinä huolta heimolaisestasi.
Meidän täytyy nyt lähteä, Mercedes. Vaikka vaara toistaiseksi
luultavasti on ohi, on kuitenkin parasta, että koetamme joutua
Meksikon alueelle niin pian kuin mahdollista."
"Kuten tahdot, Diego, minä olen valmis matkaan."
"On surullista, että minun pakolaisena täytyy lähteä ihanasta
kotimaastani, mutta jos taivas sallii, palaan vielä takaisin."
"Jumala sen suokoon", huokasi hänen vaimonsa.
"Joutukaa, pojat!" huusi don Diego neekereille, "satuloikaa muulit,
me lähdemme matkaan."
Hetkisen kuluttua olivat kaikki lähtövalmiina. Señora istui muulin
selässä lapsi sylissään, hänen rinnallaan ratsasti intiaaninainen
ruskea poika edessään, don Diego ja peonit ratsastivat heidän
jäljessään, ja viimeisinä tulivat neekerit ja kuormajuhdat.
Joukko eteni nopeasti ja ylängölle saavuttuaan suuntasi kulkunsa
pohjoista kohti.
Hiljaisuus vallitsi taas metsässä, joka lyhyeksi aikaa oli suonut
pakolaisille suojapaikan.
Maassa riehui kansalaissota, vihamieliset puolueet taistelivat
raivokkaasti keskenään; ja veljessodan julmuutta kärjisti vielä
rotuviha, joka kiihoitti taistelevia. Don Diego Pinol pakeni
perheineen pelastaakseen henkensä.
Muutamia tunteja myöhemmin saapui paikalle, jossa don Diego
seuralaisineen oli levännyt, parvi hurjannäköisiä miehiä.
"Totta tosiaan", huudahti joukon johtaja tutkien paikkaa; "Matteo
oli oikeassa: tässä he ovat levähtäneet. Petturi on päässyt pakoon.
Me olemme menettäneet hinnan, joka oli luvattu hänen päästään. Mutta
nuotion pohja hehkuu vielä, he eivät voi olla kaukana. _Adelante
companeros!_ Eteenpäin! Seuratkaa jälkiä. Ehkä saavutamme heidät
vielä."
Sen enempää pysähtymättä lähti koko joukko hurjaa vauhtia seuraamaan
niiden jälkiä, joita he ajoivat takaa.