VIII

Syksy oli tullut. Taivas kävi yhä syvemmäksi ja kirkkaammaksi, ilma

oli kuulakka; runsaat sadekuurot olivat puhdistaneet maan ja ilman.

Eliaksesta tuntui kuin hän itsekin olisi sukeltanut puhdistavaan

kylpyyn; hänen sydämensä tuli taas puhtaaksi, hänen ajatuksensa

selkenivät, ja jonkin aikaa hän vietti onnellisia päiviä.

Näinä seesteisinä päivinä hän loikoi tuntikaudet puun juurella

katsellen sinitaivasta oksien lomitse, kuunnellen metsän kaukaista

ääntä, tulvivan joen solinaa, lintujen kutsuääniä.

Hän ajatteli alinomaa Maddalenaa, mutta toisella tavoin kuin ennen. Nyt

hän rakasti Maddalenaa siveästi, samoin kuin heidän tuttavuutensa ensi

päivinä, tai oikeammin kuin aviomies, joka ajattelee lapsensa äitiä. Ja

hän ajatteli myös tätä lasta.

— Se on varmaankin poikalapsi, — hän ajatteli. — Kun se on hiukan

varttunut, sen täytyy tulla tänne meidän luoksemme, minun luokseni.

Pidän sitä aina luonani, ja se rupeaa rakastamaan minua, oikein kovasti.

Ja hän tunsi itsensä ylen onnelliseksi. Mutta yksi ajatus teki hänet

levottomaksi: — Entä jos Pietro tahtoo pitää lapsen luonaan? Tietysti

hän pitää sitä omana lapsenaan, tahtoo, että se asuu hänen luonaan,

tekee siitä maanviljelijän, ja luonnollisesti lapsi rakastaa häntä kuin

isää ainakin.

— Ei, ei, — hän sitten ajatteli. — Minä sanon hänelle: 'Jätä

poika minun huostaani, minä en koskaan ota vaimoa, ja annan hänelle

perinnöksi kaiken, minkä omistan. Annan hänen käydä koulua, hän on

oleva kuin oma lapseni'. Pietro varmaankin suostuu, ja lapsi oppii

rakastamaan minua!

Tämä lapsi täytti ennen pitkää koko hänen ajatusmaailmansa. Hän punoi

jo hurjia tuumia ja alkoi ajatella sitä enemmän kuin Maddalenaa.

Eräänä päivänä Mattia ratsasti täyttä laukkaa lammastarhaan tuoden

paimenväelle iloisen sanoman: — Isäukko, veliseni, kuulkaa, Maddalena

saa piakkoin lapsen. Äiti on rukoillut Pyhää Annaa, ja lapsesta tulee

poika.

Hänen huulillaan oli onnellinen hymy, aivan kuin _hän_ olisi ollut

isä; ja ukko Portolu oli vähällä itkeä ilosta ja alkoi ylistää Pyhää

Fransiskusta, Valverden Neitsyttä, del Rimedion Neitsyttä ja ties mitä

kaikkia muita pyhimyksiä.

— Voi tuota kyyhkystämme! sanoinhan, ettei hän voisi tuottaa meille

niin suurta surua, että jäisi hedelmättömäksi! Voi sitä uutta Portolua,

tuota uutta pientä kyyhkyä, milloinkahan saamme sen nähdä? — Tätä hän

tavantakaa toisteli.

— Kas vain, — Mattia sanoi nauraen, — tahtoisitte kai, että lapsi

syntyisi heti paikalla tai että se jo olisi täällä kaitsemassa lampaita!

Elias tunsi sydämensä lyövän rajusti ja ajatteli surumielisenä: — Jos

he tietäisivät! — Mutta sisimmässään hän oli iloinen ja merkillistä

kylläkin tyytyväinen, kun oli tuottanut omaisilleen tämän onnen. Ja

ukko Portolun tavoin hänkin kärsimättömänä odotti lapsen syntymähetkeä.

Tällävälin päivät vierivät, ilma kävi kylmäksi, usvaiseksi, satoi

lunta. Talvi oli tavallista ankarampi, ja Elias, joka kärsi pakkasesta,

ei enää ollenkaan tahtonut viihtyä lammastarhan tuvassa. Samoin kuin

edellisenä vuonna hän kaihosi kotilieden suloisuutta, lämmintä, mukavaa

asuntoa. — Kuinka ihanaa, — hän ajatteli — jos saisi viettää pitkät

illat lieden ääressä Maddalenan vieressä!

Mutta nyt ei Elias ajatellut häntä samalla tavoin kuin edellisenä

vuonna, värähtelevän intohimoisesti. Nyt hän mielikuvituksessaan

näki hänet kätkyen ääressä ja kuuli surumielistä kehtolaulua. Näin

hänen tietämättään hänen sydämensä kiihko lauhtui päivä päivältä.

Salaperäinen voima, joka ei enää ollut tunnonvaivaa, ei pelkoa, ei

inhoa, ei väsymystä, vaikutti hänen rinnassaan. Värjötellessään siellä

kaukana lammastarhassa hän vielä kaihosi Maddalenan seuraa, mutta

tavatessaan hänet hän ei enää tuntenut kuluneen vuoden kauhunsekaista

onnea. Ja hän ajatteli:

— Ehkä se johtuu siitä, että _hän_ on siinä tilassa. Mutta kun lapsi

on syntynyt, epäilemättä rakastan häntä niinkuin ennenkin.

Eräänä päivänä Annedda muori sanoi Maddalenan äidille, Arrita Scadalle,

Eliaksen läsnäollessa:

— Elias sanoo, ettei hän koskaan ota vaimoa. Mattiasta ei kukaan

huoli, hän kun on niin yksinkertainen. Maddalenan täytyy siis antaa

perheellemme useita lapsia, eikö niin, Arrita Scada? Muuten tämä koti

jää autioksi, kun me olemme muuttaneet manalle.

Eliakseen tämä puhe, teki vastenmielisen vaikutuksen, ja hän tunsi

sydämessään piston ajatellessaan, että nuo lapset voisivat olla hänen;

ei, ei, yksikin jo riitti!

— Ei ikinä! — hän ajatteli.

Paaston alkupäivinä hän meni pappi Porcheddun luo ja tunnusti syntinsä.

Hän ei enää osoittanut samaa katumusta, surua ja hehkuvaa intoa kuin

edellisenä vuonna, mutta hän sanoi olevansa varma, ettei enää lankeaisi

kuolemansyntiin.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen. Pappi huomasi selvästi, että

intohimon tuli oli hänessä sammunut, mutta hän katsoi häneen pitkään,

miettiväisenä ja pudisti päätään moneen kertaan.

— Nyt ajattelet noin, — hän virkkoi, — mutta jollet tartu kiinni

pelastuksen käteen, lankeat uudelleen. Käytä hyväksesi tätä armonhetkeä.

— Mitä tarkoitatte, herra pastori?

— Etkö muista, mitä aioit tehdä viime vuonna?

Minä ryhdyin tarpeellisiin valmistaviin neuvotteluihin, ja kaikki

näytti onnistuvan hyvin...

— Tiedän, mitä tarkoitatte, — Elias virkkoi luoden katseensa alas

kuin lapsi. — Mutta nyt!...

— Niin, nyt? ... Mitä sillä tarkoitat? — Etkö enää ole ajatellut sitä?

— Olen usein ajatellut sitä. Mutta luulen, että se nyt on liian

myöhäistä, etten enää ole kelvollinen...

— Jumalan armon edessä ei mikään ole myöhäistä, Elias Portolu.

Ajattele tätä tarkoin, jos tahdot pelastua.

Elias vaipui ajatuksiinsa; hän painoi päänsä kumaraan, ja muuan muisto

sukelsi esiin hänen mielessään. Hän näki itsensä harmaana ja hiljaisena

iltana laitumella ja vieressään ukko Martinun jäykän hahmon ja kuuli

vielä hänen sanansa.

— Herra pastori, — hän sanoi, — entä jos viettelemys ahdistaa minua

vielä silloin, kun olen pappi? Eikö se olisi vielä pahempi?

— Ei, Elias Portolu, nyt tunnen sinut: sinä voitat kiusauksen, tai

oikeammin, kiusaus ei enää ahdista sinua. Sillä sinun kiusauksesi on

tuo nainen, ja kun hän näkee sinut pappina, hän ei enää viekoittele

sinua.

— Kuka sen tietää? — Elias sanoi surullisesti.

— Sitäpaitsi voit saada paikan etäisellä seudulla, ja jos tahdot, ei

sinun enää tarvitse nähdä tuota naista.

— Niin, sitten. Mutta siihen asti...

— Siihen asti? Älä pelkää. Kun pääset seminaariin, sinulla on yllin

kyllin lukutyötä. Voit käydä kotonasi vain määrähetkinä, ainoastaan

päivällä, ja jos vain lujasti tahdot, et enää koskaan lankea

kiusaukseen. Tee rohkea päätös, Elias Portolu! Älä anna ajan mennä

hukkaan. Ajattele, että meidän täytyy kuolla, sillä elämämme on lyhyt,

että meillä on vain yksi sielu, joka meidän pitää pelastaa. — Näin

puhuessaan pappi Porcheddu katsoi tiukasti Eliakseen, ikäänkuin olisi

tahtonut hypnotisoida hänet. Ja hän huomasikin nuoren miehen äkkiä

kalpenevan ja olevan pyörtymäisillään. Mutta sitten Elias taas kohotti

kasvonsa, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— No niin, — hän virkkoi liikutettuna, — tehkää niinkuin parhaaksi

näette. Minä en puhu kotona mitään, ennenkuin asia on ratkaistu.

— Hyvä, mene rauhaan. Lupaan sinulle, että viikon kuluttua kaikki on

järjestyksessä. Neuvoisin sinua tällävälin käymään usein kirkossa.

Mene, poikani, ja ole iloinen. Saatpa nähdä, että tunnet syntyväsi

uuteen elämään.

Elias lähti, mutta ei voinut olla iloinen. Hän luuli uneksivansa,

eikä enää tuntenut samaa vaistomaista lapseniloa, jota oli kokenut

edellisenä vuonna käytyään ripittäytymässä. Päinvastoin hänen mielensä

nyt oli raskas, ja katkerat kyyneleet himmensivät hänen silmänsä.

Silti hänen päätöksensä oli luja, mutta hänen alakuloisuutensa johtui

juuri hänen järkähtämättömästä päätöksestään. Tämä ei totisesti enää

ollut unta, vaan täyttä todellisuutta. Eikä hän tämän päätöksensä ensi

hetkinä voinut tempautua irti menneisyydestä tuntematta sydämensä

vuotavan verta. Olihan hän nyt heittänyt hyvästi kaikelle, mikä

muodosti hänen elämänsä. Siis itse hänen elämänsä meni menojaan

iloineen, suruineen, tottumuksineen, intohimoineen, erehdyksineen,

nautintoineen.

Muutaman päivän hän eli näiden jäähyväisten herättämän katkeruuden

vallassa. Varsinkin lammastarhassa suru ahdisti häntä siinä määrin,

että hän kävi kylmäksi ja välinpitämättömäksi kaikelle, mikä ei

koskenut hänen eroamistansa paikoista ja asioista, joiden keskellä

hän oli niin suuresti rakastanut ja kärsinyt. — En enää saa nähdä

tätä, en enää jatkaa entisiä töitäni, — näin hän ajatteli, ja hänestä

tuntui kuin silmukka olisi kuristanut hänen kurkkuansa. Mutta hänen

päätöksensä oli luja, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän

tottui ajatukseen, että jättäisi kaiken ja alkaisi elää uutta elämää.

Vähitellen, kun hän oli salaa sanonut hyvästi kaikkein pienimmillekin

esineille, joka puulle, joka kivelle, eläimille ja ihmisille, hänen

ajatusmaailmansa kirkastui ja hänen katseensa aukeni tulevaisuutta

kohti.

Käydessään Nuorossa hän meni kirkkoon ja viipyi siellä tuntikausia,

ottaen hartaasti osaa jumalanpalvelukseen. Urkujen pauhu, liturgisten

laulujen juhlallinen valittava sävel, pappien puvut, kaikki lumosi

häntä. Ja ajatellessaan, että hänkin vielä saisi messuta rukouksia,

jotka herättivät hänessä ihastusta, ja saisi pukea ylleen nuo valoisat

ja pyhät vaatteet, hän unohti kaiken menneen ja tunsi itsensä

onnelliseksi. Mutta palattuaan kotiin hän oli taas levoton, etenkin

Maddalenan läheisyydessä. — Mitä Maddalena sanoo, kun saa sen tietää?

— hän ajatteli lakkaamatta. Hänestä tuntui, ettei hän enää rakastanut

Maddalenaa, varsinkin nähdessään, miten tämän vartalo oli käynyt

muodottomaksi ja kasvot keltaisiksi ja pöhöttyneiksi. Mutta kuitenkin

hän tunsi olevansa sidottu tuohon naiseen katkeamattomin sitein, joihin

häntä peloitti koskea.

— Mitä hän sitten ajattelee? Mitä hän sanoo? Vaipuuko epätoivoon?

Niin, ehkä se tekisi hänelle pahaa, kenties on parasta odottaa.

Ja hän ajatteli yhä, ja aina tuntien syvää hellyyttä, lasta, joka kohta

syntyisi, mutta siinä suhteessa hän oli tyytyväinen päätökseensä.

Eihän papin virka-asema estänyt häntä rakastamasta lasta, jopa hän

paremmin kuin ennen saattoi ottaa sen luokseen, kasvattaa siitä kunnon

ihmisen ja turvata sen tulevaisuuden. Mutta kun hän eräänä päivänä

puhui siitä pappi Porcheddulle, tämä pudisti päätään: — Älä ajattele

sellaisia, sillä on väärin ajatella niin. Ensiksikin lapsi on vasta

Herran ajatuksissa, mutta vaikka se syntyykin ja varttuu, sinun on

pysyttävä siitä erossa, sillä se voisi aina olla vaarallinen side

sinun ja _hänen_ välillä. Papilla ei saa olla lapsia, ei puolisoa, ei

perhettä. Hän ei saa ajatella rikkautta eikä tämän maailman asioita.

Hän on kirkon puoliso, ja hänen lapsensa ovat köyhyys, velvollisuus,

hyvät teot. Ajattele tätä tarkoin, Elias Portolu. Jos vielä tunnet

olevasi kiintynyt maailmaan, älä ota askelta, jonka aiot ottaa. Sinun

on yksinomaan ajateltava sielusi pelastamista eikä mitään muuta.

— Tahdotte tehdä minusta pyhimyksen, — Elias virkkoi hymyillen, mutta

sisimmässään hän tunsi papin olevan oikeassa ja ajatteli suruisena,

että hänen oli sanominen hyvästi isänunelmalleen. Mutta tämäkään ei

saanut häntä luopumaan päätöksestään.

Viikko kului. Pappi Porcheddun puuhat olivat menestyneet hyvin.

Piispassa herätti suurta mielenkiintoa tämä nuori paimen, joka

kutsumuksesta tahtoi ruveta Jumalan palvelijaksi, ja hän hyväksyi hänet

heti seminaariin puolesta maksusta. Porcheddun neuvosta Elias kirjoitti

piispalle kohteliaan lyhyen kiitoskirjeen, ja tämä sai piispan yhä

enemmän innostumaan asiaan.

— Piispa haluaa tutustua sinuun, Elias Portolu. Nyt ei auta muu kuin

ilmaista asia omaisillesi.

— Voi sentään, — Elias virkkoi huoaten. — Minua niin peloittaa.

— Mitä sinä pelkäät?

— Että tämä koskee kovasti naiseen. Jos voisi odottaa!

Porcheddu pudisti päätään:

— Tahdot odottaa! Olet siis vielä kahlehdittuna tähän maailmaan. Se

surettaa minua suuresti!

— No hyvä, — Elias virkkoi päättävästi, — tahdonpa näyttää, etten

enää ole kahlehdittu mihinkään. Jo tänään ilmoitan asian omaisilleni.

— Onko isäsi kotona Nuorossa?

— On.

— Entä veljesi Pietro.

— On hänkin.

— Hyvä. Sano heille päivällisen jälkeen, että jäävät kotiin. Minä

tulen silloin teille, ja puhumme kaikki yhdessä asiasta.

— En tiedä, miten teitä kiittäisin! — Elias huudahti uhkuen

kiitollisuutta. — Jumala yksin voi sen teille korvata.

— Hyvä, hyvä. Siitä puhumme toiste. Mene nyt rauhaan.

Elias poistui. Mutta hän ei voinut palata kotiin ennen päivällishetkeä.

Hänen sydämensä oli raskas, kurkku kuristui kokoon. Hänen unelmansa

täyttyminen lähestyi, ympäröi jo häntä, painoi häntä, riuhtaisi

hänet rajusti irti maailmasta, nuoruudesta, nautinnosta, perheestä,

siihenastisesta elämästä. Ja tämä tuotti hänelle ääretöntä surua.

Mutta peräytyminen ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä. Hän

palasi kotiin, söi päivällistä hajamielisenä ja käänsi alinomaa

katseensa oveen. Joka kerta kun polulta kuului askeleita, hän vavahti.

Maddalenalta tämä ei jäänyt huomaamatta, eikä hän voinut pidättäytyä

kysymästä, mikä Eliasta vaivasi ja ketä hän odotti.

— Erästä henkilöä, — Elias vastasi. — Pyydän teitä kaikkia jäämään

tänne, sillä tuolla henkilöllä on puhuttavaa kanssanne.

— Minunkin kanssani? — Maddalena kysyi. — Kuka se saattaakaan olla?

— Kaikkien kanssa. Saattehan nähdä, kuka se on. He ahdistivat

häntä kysymyksillään, mutta Elias ei vastannut, vaan lähti pihalle.

Maddalenan valtasi levottomuus, jota hän ei yrittänytkään salata.

Hänkin alkoi katsoa ovelle päin kuunnellen, tuliko joku.

— Kuka tuo henkilö saattaakaan olla? — hän tämäntästä virkkoi kuin

itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa sitten huomannut, että Elias oli

muuttunut, ja pelko, että tämä oli rakastunut toiseen naiseen ja

että hän ajatteli naimisiinmenoa, teki hänet mustasukkaiseksi ja

onnettomaksi.

— Epäilemättä Elias aikoo mennä naimisiin, — Maddalena ajatteli, —

ja se henkilö, jota hän odottaa, on varmaankin puhemies, joka tulee

pyytämään lupaa kosia Eliaksen puolesta. Että tämän surkean päivän

pitikin tulla! Ja niin pian! Hän ei edes odota lapsensa syntymistä.

Jumala, Jumala, auta minua, anna minulle voimia, Sinä, joka olet

armollinen ja laupias! Älä syökse minua kuolemaan, älä rankaise minua

ennen aikaa.

Ankara ahdistus kuvastui hänen kelmeissä kasvoissaan, ja hänen

luomensa, nuo raskaat luomet, painuivat alas tummanpuhuvina.

Tullessaan sisään Porcheddun seurassa Elias katsoi Maddalenaan ja

pelästyi; hänkin kalpeni ja tunsi veressään kuolonväristyksiä.

Mutta pappi rallatteli katsellen ympärilleen, tervehtien leikkisästi

ja tehden lystillisiä kumarruksia. Hän tahtoi jäädä keittiöön, vaikka

Annedda muori mitä hartaimmin kehoitti häntä nousemaan yläkertaan

Maddalenan huoneeseen.

— No kuinka hurisee, setä Portolu?

— Mikäs tässä olisi hätänä! Tepastelen kahdella jalalla kuin kana,

hyvä herra pastori.

— Entä pojat? Ovatko vielä kilttejä? Ovatko yhä kyyhkyjä?

— Totta kai! — ukko Portolu huudahti avaten verestävät silmänsä

selälleen. Sellaisia poikia kuin minulla, jumaliste, ei ole monella,

Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty.

Elias yritti hymyillä, mutta Porcheddu huomasi hänen kasvoissaan

ahdistusta, ja alkoi taas lasketella leikkiä. Sitten hän katsoi

Maddalenaan, iski silmää ja virkkoi:

— Ja pian meillä on uusi kyyhky, eikö niin? Niin, niin, Pyhä

Fransiskus suosii teitä, setä Portolu. Jumalan siunaus seuraa teitä

kaikessa. Ja mitä sanoisitte, jos poikanne Elias rupeaisi papiksi?

Kaikki ällistyivät, sillä kun pappi puhui näin, se merkitsi, että

asia jo oli päätetty. Kuka olisi voinut sellaista odottaa? Maddalena

kohotti katseensa, ja ohut punerrus nousi hänen kasvoilleen. Kaiken

hänen tuntemansa pelon jälkeen pappi Porcheddun sanat kaikuivat hänen

korvissaan ilosanomalta. Elias oli häneltä mennyt, mutta hän saattoi

sentään rauhoittua, kun ei toinen nainen saisi häntä omistaa.

Elias huomasi hänen ilonsa. Silloin hän kävi levolliseksi ja saattoi

paremmin tarkata papin sanojen tekemää vaikutusta hänen omaisiinsa.

Näytti siltä, kuin kaikki olisi ollut pelkkää pilaa: Pietro hymyili,

Annedda muori, joka istui Porcheddun vieressä tarkkaavasti kuunnellen,

hymyili niinikään, samoin ukko Portolun karkeat kasvot hymyilivät.

Elias oivalsi, että Porcheddun hänen omaisilleen tuoma uutinen tuotti

heille niin suuren ilon, että he luulivat näkevänsä unta. Ja äkkiä

Eliaksenkin valtasi niin voimakas ilontunne, että hän alkoi nauraa kuin

lapsi.