VII

Aamuyöstä Pietro palasi kotiin sikahumalassa. Elias avasi hänelle

portin ja vetäytyi sitten huoneeseensa, mutta jo ennen päivänkoittoa

hän taas oli pihalla ja ennen auringonnousua matkalla lammastarhaan.

Oli synkkä, lyijynvärinen, mutta leuto päivänkoitto. Taivaan peitti

yksi ainoa liikkumaton paksu pilvi, joka harmaan kiviholvin tavoin

kaareutui elottoman maiseman yllä. Elias ratsasti yksin ja orpona tässä

kuolonhiljaisuudessa. Ei kuulunut ääntä, ei liikkunut lehti. Vesikin

virtasi maantienojissa vihreänä, kylmänä ja äänettömänä. Eliaksen

kasvot olivat yhtä harmaat kuin taivas, ja silmien alla hänellä oli

tummat kehät.

Hänestä tuntui, kuinhan olisi juuri herännyt unesta, joka oli

jumalainen, mutta samalla hirvittävä, ja onnen- ja kauhunsekainen tunne

täytti hänen sydämensä. Tuo onni, jos sitä saattoi onneksi sanoa,

vaihtui aina kauhistukseksi, sillä tapahtuneen rikoksen tietoisuus oli

vallitsevana ja raateli hellittämättä hänen sydäntään.

Eliaksen sielun hyvät ja uskonnolliset tunteet heräsivät jälleen äkkiä

eloon tuona kolkkona ja uhkaavana paastoviikon aamuna ja saivat hänet

musertuneena ajattelemaan tekonsa koko kauheaa todellisuutta.

— Se ei ole totta, se oli uni, — näin hän koetti pettää itseään ja

puristi lujasti ohjia aamuviileän kohmettamilla sormillaan. — Uni.

Olenhan nähnyt unta Isalle-joen rannalla ja monta kertaa laidunmailla.

Mutta ei! ei! ei! Mitä koetat luulotella itsellesi, Elias Portolu? Olet

kurja mies, hullu, halpamaisin ja kelvottomin ihmisistä.

Mutta näin ankarasti soimatessaan itseään hän jälleen vaipui

muistelmiin, ja hänen jäsenensä värähtelivät autuudesta, ja hänen

kasvonsa kirkastuivat. Sitten hän kävi entistään levottomammaksi,

häpeän ja tunnontuskien ryöppy kuohahti koko hänen olemukseensa, ja

kauhistus ja mieletön halu piestä itseään, lyödä itseään korville,

purra nyrkkejään puistatti häntä kuin raivotautista koiraa.

Silloin hän taas alkoi soimata itseään:

— Olet halpa, kurja raukka, olet mielipuoli, Elias Portolu, sinä

hirtehinen. Mitä hyvää äitisi, isäsi, veljesi ovatkaan voineet sinulta

odottaa! Olet tahrannut oman kotisi, olet pettänyt veljesi, äitisi,

itsesi. Kain, Juudas, retku, heittiö! Mitä nyt teet? Mitä muuta voisit

enää tehdä kuin lyödä itseäsi kirveellä otsaan?

Silti hän tunsi nyt rakastavansa Maddalenaa kuolettavasti; hän tunsi,

että hän ensi tilaisuuden sattuessa suistuisi uuteen lankeemukseen, ja

tämä ajatus sai hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Näin hän ratsasti

edelleen. Saavuttuaan laitumen aitausaukolle hän kohotti silmänsä ja

katseli kuin unissa maisemaa, joka levisi hänen eteensä alakuloisena

talvisessa vihreydessään, kallioita, metsän yläreunaa, joka synkkänä

kohosi harmaalle taivaalle. Luonto näytti hänestä muuttuneelta, hänelle

vihamieliseltä.

— Mitä olen tehnyt? Mitä olen tehnyt? Miten kestän isäni katseen?

Ja kuitenkin hän kesti sen. Lisäksi hänen täytyi kuunnella ukon loruja,

jotka koskivat häneen kipeästi.

— Piditkö lystiä, karitsani? Sen jo näkee kasvoistasikin, oletpa

vallan hiivanvärinen. Varmaankin naamioit itsesi, tanssit ja valvoit.

Jo sen lukee naamastasi. Ja sillä aikaa isäsi oli täällä raatamassa

ja vartioimassa laidunta pahantekijöiltä, kun sinä vain huvittelit.

Mutta älä luule, että olen kateellinen. Nyt on sinun aikasi huvitella,

minun aikani on jo ohitse. Ja mitä Annedda muori puuhailee? Mutta kas,

onpa hän lähettänyt minulle kakkuja ja ohukaisia. Hän ei unohda vanhaa

paimentaan. Entä Maddalenani, mitä hän tekee? Huvittelee kaiketi?

Huvitelkoon vain, tuo pieni kyyhky. Hän on pyhimys, samoin kuin

anoppinsakin. Hän tulee enemmän Anneddaan kuin te omat lapset.

— Jospa hän tietäisi, — Elias ajatteli vapisten; jokainen isän sana

pisti hänen sydämeensä. Kun hän ei voinut syventyä ajatuksiinsa isänsä

läsnäollessa, hän ensi tilaisuudessa vetäytyi yksinäisyyteen. Ja

vaikk'ei hän tahtonut sitä itselleen tunnustaa, hän halusi tavata ukko

Martinua. Mutta vanhusta ei näkynyt. Kulkiessaan laitumen poikki hän

vain kohtasi veljensä Mattian, joka maleksi umpimähkään hiljakseen,

kädessä pitkä raippa. Ketään muuta ei ollut liikkeellä.

Elias muisteli naamiohuveja, meluavaa kirjavaa kansanjoukkoa,

tanssiansa Maddalenan kanssa. Jokainen pieninkin yksityiskohta sai

hänen sisimpänsä kuohuksiin. Kaikki nuo hänen näkemänsä ihmiset olivat

onnellisia, hänet vain oli tuomittu harhailemaan yksinäisyydessä,

hänen onnensa vaihtui tuskaksi. Hän alkoi taas tuntea sisimmässään

kapinanhenkeä. Miksi hän ei edelleen antautuisi nautintoon, kun hänen

sielunsa kuitenkin oli auttamattomasti syöksynyt kadotukseen?

— Olen houkka, — hän ajatteli. — Maddalena sanoi, ettei hän enää

voi elää ilman minua, ja minä vannoin, että olen aina hänen. Miksi

tekisin hänet onnettomaksi? Mitään muuta pahaa emme tee maailmassa,

elämme aina kuin mies ja vaimo, eikä Pietron koskaan tarvitse kärsiä

meidän tähtemme. — Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuvitteli

näin suurta onnea. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tunsi, miten paljon

kamalaa piili tässä unelmassa, ja hänen teki mielensä kieriskellä

maassa, raastaa kallioita, toitottaa kaikkialla syntiään, takoa päätään

kiviin, unohtaakseen, nyhtääkseen mielestään intohimon ja muistot.

Illan hämärtyessä hänet valtasi voittamaton surumielisyys ja kaipuu.

Hän katseli Nuoron puoleista taivaanrantaa, toivoen pääsevänsä

palaamaan, tapaavansa Maddalenan — ainakin näkevänsä hänet kaukaa,

saavansa puristaa hänen kättään tai painaa päänsä hänen syliinsä,

itkeäkseen siinä kuin lapsi. — Minä lähden, lähden, — hän soperteli

niinkuin sinä yönä, jolloin kuume kaatoi hänet puun juurelle. —

Lähden, lähden.

Ja hän lähti todella kävelemään, mutta kohta ensi askelilla hän

tajusi, ettei häntä ajanut liikkeelle ainoastaan kaipaus nähdä jälleen

Maddalena, vaan myös kuolemansynti, pahahenki, uuden lankeemuksen

paholainen.

— Minne menet, Elias Portolu? — hän kysyi itseltään. — Etkö siis ole

mies? — Eikä hän mennyt, mutta hän pelkäsi itseään ja heikkouttaan.

Hänen päähänsä pälkähti aikomus heittäytyä isänsä jalkojen juureen,

tunnustaa hänelle kaikki ja rukoilla:

— Sitokaa minut, isä, kahden kallion väliin, älkää päästäkö minua

sinne, älkää jättäkö minua yksin, suojelkaa minua pahalta hengeltä!

— Voi, hän tappaa minut, jos kerron hänelle kaiken, — hän sitten

ajatteli, ja hän tekisi oikein, jos murskaisi minut jalallaan kuin

sammakon.

Useita päiviä tällainen taistelu riehui hänen sielussaan. Mutta kun

hän ensimmäisen illan jälkeen oli hiukan tyyntynyt, hänen oli sentään

helpompi hillitä itsensä seuraavina päivinä, eikä hän palannut Nuoroon.

Mutta hänen voimansa uupuivat, kuolettava alakuloisuus ei antanut

hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä. Ja hän tunsi, että jos hän olisi

palannut Nuoroon ja nähnyt Maddalenan, hän ei olisi voinut vastustaa

kiusausta. Silloin hän uudelleen lähti hakemaan ukko Martinua, kulki

laitumen poikki, hyppäsi aidan yli ja painui metsään. Oli mitä

kirkkain kuutamoyö. Tuuli liikkui puiden latvoissa suhisten hiljaisen

soinnukkaasti. Mutta alhaalla korkkitammien runkojen lomissa ei

lehtikään liikkunut. Kuu pilkisti rauhallisesti oksien lomasta, ja sen

kirkkaasta pinnasta erosi jokunen pieni oksa mustana kuviona. Metsä

tuntui lumotulta satulehdolta.

Elias asteli edelleen. Hänen tarkka silmänsä erotti maanpinnan

epätasaisuudet, varjossakin olevat rungot, pienimmänkin pensaan. Kaukaa

hän näki, että ukko Martinun mökistä pilkoitti tuli, ja oitis tämä

tuotti lievennystä hänen syvään ahdistukseensa.

Oih, vihdoinkin hän saattoi uskoa jollekulle sen kauhean salaisuuden,

joka raateli hänen sydäntään, ja anoa apua ja neuvoa. Mutta saavuttuaan

Martinun mökkiin hän jälleen vaipui epätoivoon. Mitä vanhus voisi tässä

tehdä? Mitä hän pyytäisi häneltä? Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut,

eikä sitä voinut millään muuttaa, vaikka maailma romahtaisi kasaan. Ja

minkä täytyi tapahtua, se tapahtui, antoipa vanhus mitä neuvoja tahansa.

Elias muisti kaikki ne kerrat, jolloin ukko Martinu oli antanut hänelle

hyviä neuvoja; ne olivat aina tuottaneet hänelle lohdutusta, mutta hän

ei ollut koskaan voinut niitä noudattaa. Ajatellessaan tätä hän vaipui

istumaan lieden ääreen, kasvoillaan niin syvän surun ilme, että ukko

Martinu heti arvasi kaiken.

— Missä olette ollut? — Elias kysyi. Olen hakenut teitä monta kertaa.

— Miksi olet hakenut minua, Elias Portolu?

— Enhän ole niin pitkään aikaan tavannut teitä.

— Ja minne olet matkalla näin myöhään?

— Tulin tapaamaan teitä, setä Martinu.

— Oletko käynyt kotonasi Nuorossa?

— En karnevaalin viimeisen päivän jälkeen. — Oletko senjälkeen

hakenut minua?

— Olen.

Nyt Elias vaistosi, että Martinu aavisti kaiken, ja hän punastui.

— Näytät riutuneelta, — ukko Martinu sanoi katsoen häntä tiukasti

kasvoihin. Kuolemansynti on piirrettynä kasvoihisi. Mitä hyödyttää

hakea minua, kun et enää tarvitse neuvojani?

Niinkuin edellisilläkin kerroilla Elias nytkin katsahti säikähtyneillä

lapsensilmillään vanhuksen samalla lempeisiin ja hurjiin

metsäsiansilmiin, ja tämä tunsi kivikovan sydämensä heltyvän. Hänestä

tuntui, että Elias, tuo kaunis ja heikko nuorukainen, haki kuin lampaan

vuona myrskysäällä suojaa tammen juurelta.

— Mitä hyödyttää nuhdella häntä? — ukko ajatteli, — hän kärsii, sen

näkee selvästi, hän punastuu. Jos lyö häntä, se on samaa kuin löisi

kirveellä ruokoa.

Silti hän kysyi häneltä karskilla äänellä:

— Miksi nyt tulit, Elias Portolu? Mitä minun pitäisi sanoa? Sinun

olisi pitänyt noudattaa ensimmäisiä neuvojani.

— Sanoja, sanoja! — Elias huudahti epätoivoissaan. — Onko sanottu,

ettei veljeni olisi surmannut minua, jos olisin noudattanut ensimmäisiä

neuvojanne? Ja silloin en kuitenkaan olisi loukannut häntä niinkuin

nyt, eikä hän nyt notkista hiuskarvaakaan päästäni... Näin käy tässä

maailmassa, setä Martinu. Se on kohtalo... pahahenki, joka vainoaa

meitä.

— Miksi siis tulit?

— No niin, — Elias jatkoi yhä kiihkeämmin, — olen todella tullut

vieläkin pyytämään teiltä neuvoa, ja olen varma, että neuvonne on

oleva hyvä. Olen tullut pyytämään teiltä apua, ja tiedän, että te,

estääksenne minua menemästä Nuoroon, ennenkuin kiusaus on herjennyt

minua ahdistamasta, kykenisitte kahlehtimaan ja piilottamaan minut.

Mutta en minä silti tiedä, voisinko nytkään noudattaa neuvoanne ja

enkö minä teidän kiinnittäessänne kahletta koettaisi purra käsiänne ja

karata, seuratakseni pahanhengen ääntä?

— Pahahenki! Pahahenki! — ukko mörähti, kohauttaen ylenkatseellisesti

olkapäitään. Mene jo matkoihisi pahoine henkinesi! Olen kyllästynyt

kuulemaan sinun puhuvan noin. Kuka on pahahenki? Pahahenki olemme me

itse.

— Ettekö te siis usko pahaanhenkeen? Entä Jumalaan?

— Minä en usko mihinkään, Elias Portolu! Mutta kun olen pyytänyt

neuvoa, olen noudattanut sitä, ja kun olen anonut apua, olen suudellut

avunantajan kättä, enkä ole purrut sitä. Purkoon sinua kyykäärme, Elias

Portolu!

Elias hymyili surullisesta.

— Sehän oli vain puhetapa, setä Martinu.

— Hyvä. Jos se vain oli puhetapa, niin tahdon minäkin sanoa sinulle,

että kun tulit pyytämään minulta neuvoa, jota et aio noudattaa, ja

kehoittamaan, että sitoisin sinut kahleisiin, jotta purisit kättäni,

oli vallan turhaa, että vaivauduit tänne. Sinä uskot pahaanhenkeen?

Hyvä. Tartu sitten sen sarviin ja sido se kiinni, mutta varo, ettei se

pääse puremaan.

Vanhus puhui pilkallisesti, ja hänen äänenpainossaan oli enemmän kuin

sanoissa tuota purevaa ivallista sävyä, jonka ainoastaan orunalaiset

osaavat antaa puheelleen. Eliaksen kasvoissa kuvastui lapsellinen

ahdistus.

— Setä Martinu, — hän sanoi rukoillen, — siinäkö koko viisautenne?

Surmaatte epätoivoisen ihmisen?

— Enhän minä ole mikään viisas enkä oppinut, Elias Portolu, mutta sen

tiedän, että oma uskonsa kutakin auttakoon. Sinä, joka uskot Jumalaan

ja paholaiseen, olet tullut pyytämään neuvoa minulta, joka uskon

ainoastaan ihmisen omaan voimaan. Sinä iskit kirveesi kiveen, ja samoin

tein minäkin; olen erehtynyt antaessani sinulle neuvon, joka ei vastaa

sinun luonnonlaatuasi. Sen pitemmälle ei minun viisauteni ulotu, Elias.

Aasikin on minua viisaampi. Kuka tietää, niin minäkin sanon, enkö ole

vahingoittanut sinua, sensijaan että olisin sinua hyödyttänyt. Sinun

pitää mennä kysymään neuvoa papilta. Mutta onhan sinulla siihen vielä

aikaa. Sen enempää ei minulla ole sinulle sanottavaa.

Elias tunsi, että vanhus oli oikeassa, ja hänen mieleensä johtui

heti se keskustelu, joka hänellä oli ollut pappi Porcheddun kanssa

kuutamoyönä ylhäällä P. Fransiskuksen kirkon läheisyydessä.

— Tunnen todella papin, — hän sanoi, — joka kerran antoi minulle

neuvoja ja sai minut lujasti vastustamaan viettelyksiä. Hän on iloinen

mies, joka huvittelee, mutta on silti syvästi jumalinen. Ja kuinka

älykäs hän on! Hän arvasi heti salaisuuteni, samoin kuin te, setä

Martinu, eikä siihen ole pystynyt yksikään niistä, joiden kanssa joka

päivä seurustelen. Aion lähteä pappi Porcheddun puheille.

— Onko hän nuorolainen?

— Ei ole, mutta hän asuu Nuorossa.

— No niin, lähde sinne, lähde heti.

— Minua peloittaa, setä Martinu.

— Mitä pelkäät, jäniksenpoika? — vanhus huusi.

— Pelkään, että joudun Maddalenan kanssa kahden, — Elias vastasi

silmät säikähtyneinä.

— Voi, Elias Portolu, oletpa suorastaan naurettava. Mikä eläin

oletkaan? Oletko jänis? Kissa? Kana? Sisilisko?

— Olen kuolevainen ihminen.

— No hyvä, — setä Martinu huusi, — minä lähden kanssasi, enkä

jätä sinua yksiksesi. Sinä olet käynyt niin sietämättömäksi, että

päästäkseni näkemästä sinua opastan sinut vaikka helvettiin, jos niin

tahdot.

Tämä lupaus nosti hymyn Eliaksen huulille ja rauhoitti häntä. Hän näki

vihdoin valonsäteen edessään. Hän ajatteli:

— Menen tunnustamaan syntini, menen Herran ehtoolliselle, pelastan

sieluni.

Suru ja intohimo eivät hetkeksikään hellittäneet otettaan, ja ajatus,

että hänen ainaiseksi täytyi luopua Maddalenasta, nyt kun tämä oli

hänen omansa, teki hänen sydämensä raskaaksi, mutta ensimmäinen askel

pois synnin tieltä oli nyt otettu, ja seuraavat tuntuivat hänestä jo

helpommilta.

Seuraavana aamuna setä Martinu tuli noutamaan Eliasta, ja molemmat

lähtivät jalan Nuoroa kohti. Matkalla he eivät vaihtaneet montakaan

sanaa. Elias oli edellisenä yönä tutkistellut omaatuntoaan, ja nyt

hän kävellessään tietä pitkin kertasi mielessään syntinsä ja hyvät

aikeensa, mutta sitä mukaa kuin hän lähestyi Nuoroa, hän tunsi yhä

raskaammin kuolettavan ahdistuksen painoa.

— Kuulkaahan, setä Martinu, minusta olisi parasta, että emme nyt

menisi minun kotiini.

— Onpa siinä mies! — vanhus virkahti aivan kuin puhuen itsekseen. —

Hän menee tunnustamaan syntejään itsensä, eikä Jumalan pelosta; hän ei

ikinä opi hillitsemään itseään.

— No, poiketkaamme sittenkin kotiini, — Elias huudahti melkein

närkästyneenä.

Heidän saapuessaan Maddalena onneksi oli poissa kotoa. Mutta Elias

tunsi, miten heikko hän oli, sillä hän oli kovin pahoillaan, kun ei

saanut nähdä Maddalenaa, eikä rohjennut kysyä, missä hän oli. Vähän

myöhemmin Elias ja vanhus menivät pappi Porcheddun luo ja odottivat,

kunnes hän palasi kirkosta. Porcheddulla ei ollut suuria toiveita

päästä tuomiorovastiksi, mutta siitä huolimatta hän eli mukavasti,

taloutensa huolellisena hoitajattarena vanha sisarensa Anna. Pieni talo

oli sisustettu seudun vanhaan tapaan, puuvuoteet korkeat ja katoksilla

koristetut, arkut mustasta puusta ja tuolit olkipäällystimillä peitetyt.

Seudun väestö lähetti hänelle melko runsaasti viiniä, pähkinöitä,

sipulia, papuja ja kuivia hedelmiä, ja vanha Anna oli taitava

valmistamaan kaikenlaisia säilykkeitä, makeisia hunajasta ja

rypälemehusta, ja keitti parasta kahvia koko Nuorossa.

Kuultuaan, että tuo nuori levotonsilmäinen mies, joka oli tullut

tapaamaan pappi Porcheddua, oli Annedda Portolun poika, vanha Anna

otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän kyllä tunsi hyvin tuon kelpo

muorin, joka kerran oli parantanut hänen kätensä ottamatta siitä mitään

korvausta.

— Teen sen kiirastulessa kituvien sieluparkojen tähden — näin

Anneddan oli tapana sanoa potilailleen.

Viimein pappi Porcheddu tuli kotiin. Hän oli samanlainen kuin ennenkin,

punoittava ja iloinen, ja otti Eliaksen vastaan ilosta huudahtaen,

vaikka hän samalla katsoi tähän terävästi ja hiukan veitikkamaisesti.

— Hänkin arvaa asian, — nuori mies ajatteli ja kalpeni häpeästä ja

ahdistuksesta.

— Minun täytyy puhua kanssanne, — hän mutisi.

— Entä tämä vanha tammi? — pappi Porcheddu kysyi kääntyen ukko

Martinun puoleen. — Menkäämme huoneeseeni. Annesa, keitä kahvia ja tuo

muutakin, jos sinulla mitä on.

— Nyt minä lähden, — ukko Martinu virkkoi. — Odotan sinua kotonasi,

Elias Portolu. Hyvästi, herra pastori. Suljen suosioonne tämän nuoren

miehen.

Mutta Porcheddu ei päästänyt ukkoa menemään, ennenkuin Annesa oli

tarjonnut hänelle lasillisen viinaa, jota seurasi vielä toinenkin.

Ukko Martinu palasi Portolun taloon ja jäi odottamaan lieden ääreen.

Kun Elias palasi kotiin, Maddalena oli vielä poissa, ja tämä pahoitti

Eliasta, mutta ei samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ei. Nyt hän

päinvastoin olisi tahtonut nähdä Maddalenan todistaakseen itselleen

ja myös ukko Martinulle, että oli vahva. Hän olisi nyt katsellut

Maddalenaa vapaana intohimosta ja halusta, puhtain ja katuvaisin silmin.

Ja hänen silmiinsä oli todella tullut uusi ilme, puhdas ja rohkea välke

kuvastui niistä. Mutta hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen

kätensä vapisivat. Martinu katseli häntä pitkään vaieten ja kysyi

häneltä sitten, lähtisivätkö he heti. Elias hillitsi halunsa koetella

voimiaan jälleen tavatessaan Maddalenan ja vastasi myöntäen.

— Ripitin itseni, — hän sanoi vanhukselle, heti kun he olivat

kahden. — Kahden viikon kuluttua tulen takaisin käydäkseni Herran

ehtoollisella ja saadakseni vastauksen pappi Porcheddulta.

— Minkä vastauksen?

— Aion papiksi, — Elias virkkoi hiljentäen ääntänsä. — Onkin jo

aika. Siinä on minun tieni.

Vanhus ei sanonut mitään. Näytti siltä, kuin hänen sielunsa taas olisi

ollut kaukana Eliaksen sielusta ja kuin hän ei enää olisi välittänyt

nuoren miehen teoista. Tämä ei pahoittanut Eliaksen mieltä, sillä

hänenkin sielunsa oli kaukana vanhuksesta ja kaikesta, mitä aikaisemmin

oli tapahtunut.

Eräänlainen haltioituminen valtasi hänet. Ahdistus, levottomuus, häpeä

ja epäröiminen olivat kokonaan kadonneet hänestä. Hän luuli näkevänsä

edessään tasaisen valkoisen tien, ja hänen silmiensä eteen aukeni

näköala, joka oli puhdas ja kirkas kuin sinitaivas tuona seesteisenä

aamuhetkenä.

— Pappi Porcheddu ajaa asiaani ja tekee kaiken voitavansa, ja parin

tai kolmen viikon kuluttua asia on alulla — Elias sanoi liikutettuna,

puhuen pikemmin itselleen kuin ukko Martinulle. Ja sitten kaikki

käy hyvin, saattepa nähdä. Tämä tietysti vaatii kuluja, mutta onhan

isälläni rahoja, ja hän antaa kernaasti.

— No hyvä, hyvä. Jos tämä on sinun tiesi, niin ala sitten kulkea sitä

pitkin, — ukko Martinu sanoi.

Saavuttuaan lammastarhaan he erosivat, eikä Elias edes kiittänyt

miestä, joka oli tehnyt hänelle näin suuren palveluksen. Hän vain

virkkoi:

— Käykäähän joskus talossa, setä Martinu.

Vanhus ei luvannut eikä liioin näyttäytynyt. Kuukautta myöhemmin Elias

näki hänet kaukaa, mutta karttoi häntä.

— Kas! kas! — ukko Martinu ajatteli omituinen hymy pienissä

metsäsiansilmissään. Jos hän todella aikoo papiksi, niin alku ei ole

kehuttava.

Miten Eliaksen laita olikaan? Kuukausi oli kulunut, paasto oli

loppumaisillaan, ja pappi Porcheddu odotti turhaan Eliasta.

Ensimmäisinä päivinä ehtoollisella käyntinsä jälkeen nuori mies oli

elänyt taivaan ja maan välillä, koko menneisyys vaipui unhotuksiin,

tulevaisuus näytti hymyilevältä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi

uudestaan syntynyt yhtä puhtaana ja raikkaana kuin luonto hänen

ympärillään keskellä heräävää kevättä. Hän rukoili alinomaa ja odotti

suloisen ahdistuksen valtaamana, että nuo kaksi viikkoa kuluisivat.

Hänen kasvonsa olivat käyneet kirkkaiksi ja silmiä valaisi lapsellinen

välke.

Mutta kahden viikon odotusaika oli liian pitkä. Pappi Porcheddu ei

varmaankaan tuntenut ihmissydäntä, vaikka kehui sen tuntevansa, kun

saattoi uskoa, että ehtoollisen aiheuttama seesteinen mielentila

jatkuisi kahden viikon ajan intohimojen raatelemassa sydämessä. Aika

riensi ja loi varjojaan Eliaksen iloon. Ja toisella viikolla tuli jo

päivä, jona Elias tunsi jälleen vaipuvansa surumielisyyteen. Näkymätön

hirviö tuntui iskeneen kouransa hänen niskaansa ja sysäävän häntä

kuilua kohti.

Seuraavana päivänä Elias ajatteli lähteä Nuoroon ja heittäytyä pappi

Porcheddun jalkojen juureen. Mutta miten kävisikään, jos hän sitä

ennen kohtaisi Maddalenan? Väristys puistatti häntä hänen kysyessään

tätä itseltään. Kaikki oli turhaa, turhaa. Hän rakasti yhä Maddalenaa

eikä voinut unohtaa häntä. Juuri kun hän oli luullut voittaneensa

itsensä, haudanneensa sydämensä, aistinsa ja menneisyytensä, intohimo

kouristikin häntä vielä lujemmin ja tempaisi hänet myrskyn pyörteeseen

kuin kevyen lehden. Ja tuon näkymättömän hirviön koura, joka piteli

häntä niskasta, työnsi häntä yhä syntiä kohti. Hänen kasvonsa kävivät

taas kelmeiksi, hänen silmänsä himmeiksi.

Eräänä päivänä Elias sattumalta seisoi laidunaitauksen aukolla

murheellisiin ajatuksiin vaipuneena, ja silloin hän näki jotakin outoa.

Hänen veljensä Mattia oli tapansa mukaan sinä aamuna lähtenyt Nuoroon,

ja hänen oli määrä palata puolenpäivän aikaan. Maaliskuun miellyttävä

lauhkea lämpö väreili laitumen yllä. Suloinen, päivänpaisteinen,

unelmoiva hetki. Ei kuulunut ihmisääntä, aavalla lakeudella ei näkynyt

ainoatakaan ihmisolentoa. Leppoisa tuuli leyhähti huojuttaen auringon

kuumentamaa ruohoa. Ja Mattian asemesta Elias äkkiä näki Maddalenan

saapuvan. Tämä ratsasti valkeasäärisen tamman selässä, jonka jäljessä

vielä juoksi nyt jo aika isoksi kasvanut varsa. Oliko tämä näköhäiriö?

Oliko se hänen sairaan mielensä houre? Eihän Maddalena koskaan ennen

ollut yksin tullut lammastarhaan. — Elias katseli kalpeana, kasvot

vääntyneinä. Maddalena se sittenkin oli. Hänen olivat nuo silmät, nuo

hehkuvat silmät, jotka jo kaukaa olivat tenhoten tuijottaneet häneen.

Elias ei silmänräpäystäkään halunnut lähteä tiehensä, eikä kyennytkään.

Hän sensijaan lysähti aitausta vasten. Ja Maddalena lähestyi

hoputtamatta ratsuaan. Mutta tultuaan laidunalueelle hän hypähti

notkeasti hevosen selästä ja riensi Eliaksen luo. Maddalenan koko

ruumis vapisi ja hän katseli Eliasta mielettömän intohimoisesti. Mikä

ilme hänen puoleksi ummistuneissa tummissa loistavissa silmissään,

kun katsoi niihin alhaalta päin, niinkuin Elias sinä hetkenä! Ja tämä

tunsi, että tuo katse herätti hänessä riemun, jonka lyhyt tuokio monin

verroin voitti hänen kuluneella viikolla kokemansa ilon.

— Entä Mattia? — Elias kysyi.

— Hän jäi Nuoroon. Sain hänet suostumaan siihen, että minä tulin

tänne hänen sijastaan. Pietro ei ole kotona, ja äitisi lähti lehtoon

poimimaan oliiveja ja palaa kotiin illalla.

— Maddalena, sinä syökset itsesi onnettomuuteen. Miksi tulitkaan?

Maddalena kumartui hänen puoleensa intohimon huumaamana, — Entä

sinä, miksi et ole palannut luokseni? Elias! Elias! Elias! — hän

jatkoi vaikeroiden ja ottaen hänen päänsä käsiensä väliin yhä kasvavan

intohimoisen kiihkon vallassa. Etkö näe, että kuolen. Kun sinä et

tullut, minä tulin!

Ja hän peitti Eliaksen kasvot suudelmillaan. Elias ei enää nähnyt

mitään ollen saman huumauksen vallassa. Ja taas he unohtivat koko

maailman.

* * * * *

Koko paaston ajan pappi Porcheddu turhaan odotti Eliasta. Hän kyseli

tätä ja sai tietää, että nuori mies usein kävi Nuorossa, mikä herätti

papissa epäluuloa.

— Hän on kaiketi jälleen langennut! — hän ajatteli. — Ja minä saan

seistä naama nolona piispan edessä nyt kun neuvottelut nuoren miehen

pääsystä pappisseminaariin ovat onnistuneet niin hyvin. Vai papiksi,

papiksi! Kylläpä hänestä tulisi kaunis pappi. Mutta joka tapauksessa

tästä on tehtävä loppu, muuten juttu voi päättyä surullisesti.

Silloin hän itse lähti hakemaan Eliasta, kunnes löysi hänet.

— Olen odottanut sinua, — hän sanoi katsoen nuorukaista tuimasti

silmiin. Mutta Eliaksen kylmä, kartteleva katse kaihti papin silmiä, ja

hänen kasvonsa olivat intohimon ja synnin runtelemat.

— En ole voinut tulla.

— Miksi et ole voinut?

— Olen harkinnut asiaa. Olen arvoton käymään ehtoollisella, ja onhan

vielä aikaa, herra kappalainen.

— Vai on aikaa? Mitä sanotkaan? Voi sitä, joka siirtää tärkeän asian

huomiseen! Sinä olet jälleen langennut syntiin, pahahenki vie sinut

harhateille.

— En minä kulje synnin teillä! Mitä joutavia puhuttekaan! — Elias

virkkoi välinpitämättömästi.

Pappi Porcheddu säikähti. Hän olisi kernaammin suonut, että Elias

olisi tunnustanut syntinsä, vaikkapa uhmaillen ja kiroillenkin.

Mutta tämä välinpitämättömyys, tämä teeskentely oli hänen mielestään

turmeltuneisuuden huippu.

— Elias, Elias, — hän sanoi ääni mielenliikutuksesta värähdellen.

Huomaa, minne olet luisumassa, palaa omaan itseesi. Voi sitä, joka

kylvää lihassa, sillä hän on niittävä katoavaisuutta, ja autuas ken

kylvää hengessä, sillä hän on niittävä iankaikkisen elämän...

Elias pudisti päätään moneen kertaan.

— Enhän minä käsitä noita asioita, papithan vain ymmärtävät niitä.

Muutoin en tee syntiä, en tee kenellekään pahaa. Se on vain teidän

päähänpistonne, parasta karkoittaa se pois.

— Sinä et käsitä näitä asioita, mutta saatat aavistaa, mitä seurauksia

synnistäsi voi olla. Ajattelehan vain, jos salaisuus jonakin päivänä

tulee ilmi. Mikä kauhea murhenäytelmä! Ajattele äitiäsi, ajattele

isääsi! Ajattele, ettei synti pitkään voi pysyä salassa, sillä missä on

tuli, on savuakin.

— Enhän minä tee syntiä, — toisti toinen itsepäisen

välinpitämättömästi. — Eihän voi tapahtua mitään, kun ei ole mitään.

Sen pitemmälle ei päästy. Ja Porcheddu jätti hänet heittäen kaiken

toivon pelastaa hänet. Mutta Eliakseen tämä keskustelu teki syvän

vaikutuksen. Olihan hänen onnensa suuresti tunnonvaivan, pelon,

synninkammon katkeroittama! Hän ajatteli yhä uudelleen ja toisti

itsekseen kaikkia niitä asioita, jotka pappi oli hänelle sanonut. Mutta

hän ei voinut eikä yrittänytkään voittaa itseään. Nautinnon jälkeen hän

aina tunsi raatelevaa surua, tunnonvaivoja ja inhoa, mutta hän palasi

aina nauttimaan rikollisesta onnestaan paetakseen tuota surua, tuota

tunnontuskaa. Sitäpaitsi hän kaikkein epätoivoisimpina hetkinään alkoi

tuntea inhoa Maddalenaa kohtaan.

— _Hän_ on viettelemys, — hän virkkoi itsekseen keskustelun jälkeen,

joka hänellä oli ollut papin kanssa. — Hän on syössyt minut turmioon.

Miksi hän tulikaan tielleni? Miksi hän houkutteli minua? Eikö hän

ajattele Jumalaa ja iankaikkista elämää, tuo nainen?

Sitten hän katui tätä paheksumistaan, muisti, kuinka lämpimästi

Maddalena häntä rakasti, ja tunsi, miten entistään syvempi hellyys,

hehkuvampi rakkaus veti häntä Maddalenan puoleen. Mutta papin kylvämä

siemen oli pudonnut hyvään maahan. Omantunnonvaivat ja suru raatelivat

yhä enemmän Eliaksen sydäntä, ja hän alkoi ajatella, että hänen täytyi

hakea rauhaa muualta kuin Maddalenan luota. — Tulee päivä, jolloin

olemme vanhoja, — hän kerran sanoi Maddalenalle, — mitä teemme

silloin? Antaako Jumala meille anteeksi?

— Älkäämme puhuko tuollaisesta, — Maddalena huudahti närkästyneenä.

— Vai aiotko papiksi, niinkuin sanoit P. Fransiskuksen juhlassa?

Ja hän naurahti.

Elias säpsähti, mutta ei vastannut. Mutta hänen katkeruutensa ja

vastenmielisyytensä Maddalenaa kohtaan yltyi. Jos tämä olisi vastannut

hänelle samassa äänilajissa ja olisi osoittanut toivovansa Herralta

armahdusta, Elias olisi heltynyt ja rakastanut häntä entistään enemmän,

mutta hänen ivansa ja ylenkatseensa herättivät hetkeksi hänessä vihaa.

Siitä illasta pitäen sattui usein pientä kinaa heidän välillään,

milloin mistäkin syystä. Heidän erottuaan Elias katui sanojaan, mutta

heidän tavatessaan seuraavan kerran hän alkoi uudelleen.

— Kuulehan Elias, — Maddalena viimein virkkoi, sinä olet kiihoittunut

ja kohtelet minua huonosti, enkä minä useinkaan tiedä, mitä vastaan

sanoihisi. Lopulta meistä tulee vihamiehet, emmekä silti voi elää ilman

toisiamme. On parasta, ettemme vähään aikaan tapaa toisiamme, etkö

sinäkin ole samaa mieltä? Ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun meidän

kuitenkin joksikin aikaa täytyy erota.

— Ei, on päinvastoin parempi, että tapaamme useammin, että riitelemme

ja että lopuksi rupeamme vihaamaan toisiamme ja eroamme ainiaaksi.

— Elias, — Maddalena virkkoi vaaleten. — Miksi puhut noin? Miksi

vihaisimme toisiamme ja eroaisimme ainaiseksi?

— Sentähden, että elämme kuolemansynnin vallassa.

Maddalena tuli lohduttoman surulliseksi.

— Etkö ole tiennyt sitä aikaisemmin, Elias Portolu? Nyt ero on liian

myöhäistä.

— Miksi liian myöhäistä?

— Siksi, että kannan sydämeni alla sinun lastasi...

Eliaskin kalpeni mitä ristiriitaisempien tunteiden täyttäessä hänen

sielunsa. Hän peitti Maddalenan suudelmillaan, kuiskasi hänen korvaansa

mielettömiä, hehkuvia sanoja, pyysi häneltä anteeksi ja lupasi hänelle

kaiken, mitä hän tahtoi.

He erosivat päätettyään, etteivät tapaisi toisiaan kahdenkesken ennen

lapsen syntymää. Ja Elias, joka taas oli hulluna rakkaudesta, tunsi

itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.