IX

Kaksi vuotta on kulunut. Ihmiset ovat lakanneet kuiskailemasta,

nauramasta ja ihmettelemästä nähdessään Elias Portolun, entisen

paimenen, pappisseminaarinoppilaan puvussa. Elias ei muutoin ollenkaan

näytä kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäiseltä, vielä vähemmin entiseltä

paimenelta. Opiskelu ummehtuneessa huoneessa on tehnyt hänen kätensä

ja kasvonsa jälleen kalpeiksi. Hänen parrattomat kasvonsa näyttävät

pikemminkin nuorukaisen kasvoilta.

Kun hän suurina kirkollisina juhlina oli puettuna pitsikankaiseen

mekkoon, uumilla leveä sininen vyö, hän näytti surumieliseltä

enkeliltä, vaaleanpunaisten huulten pielissä syvän, mutta samalla

nöyrän alakuloisuuden poimu. Monet maalaistytöt, jopa jokunen

herrasneitikin, katselivat häntä vähän liiankin pitkään ja suuresti

mieltyneinä. Mutta hän ei sitä huomannut, hänen vihertävät silmänsä

olivat eksyneet etäisiin näkyihin. Mitä hän näkikään silloin, kun

urkujen pehmeät äänet soivat vaikeroiden ja virsien sävelet kohosivat

ilmoille kaihomielisesti valittaen mennyttä onnea ja anoivat

masentuneista sydämistä nousevin rukouksin tulevaa tuntematonta

menestystä? Näkikö hän edessään aikaisemman elämänsä, laitumet,

yksinäisyyden; muisteliko intohimoista rakkauttaan? — Kaiken sen

hän todella näki, ja häntä suretti, ettei hän voinut vapautua

entisyydestään, niinkuin oli uskonut ja toivonut. Ja se, mikä vielä

kahlehti häntä inhimillisten intohimojen suruihin ja iloihin, oli nuori

nainen, joka rukoili polvistuneena kirkon perällä, ovesta virtaavan

purppurahohteen valaiseman kirkkoväen joukossa. Se oli Maddalena,

kauniina ja säteilevänä upeassa puvussaan. Sylissään hänellä oli

pienokainen, käärittynä sinisellä silkillä päärmättyyn punaiseen

vaippaan. Ja kun äiti heilutteli sen pienten kasvojen edessä sen

kaulaan ripustettuja hopea- ja koralli-amuletteja, palleroinen ojenteli

pienoisia punervia käsiään ja hymyili puoleksi sulkien kirkkaat

vihertävät silmänsä.

Elias näki alati edessään pienen hymyilevän poikansa ja rakasti sitä

epätoivoisen hellästi, ja rakastaessaan lasta hän rakasti äitiä

ja kärsi herkeämättä taistellessaan tehotonta taistelua maallista

rakkauttaan vastaan. Tällävälin hänen luontainen älynsä kehittyi

kehittymistään. Kaksivuotiset uupumattomat opinnot, alituinen askartelu

kirjojen ääressä, tukenaan hyvä tahto, olivat kohottaneet hänet niiden

seminaarinoppilaiden rinnalle, jotka olivat opiskelleet paljoa kauemmin

kuin hän. Vähitellen hän oli tottunut elämään suljetussa työkammiossa,

tottunut sokeaan kuuliaisuuteen, kuriin, mikä kaikki alussa oli vähällä

tukehduttaa hänet. Menneisyys tuntui hänestä unelmalta, mutta tähän

unelmaan hän oli lujasti sidottu.

Hän oli alakuloinen varsinkin niinä päivinä, jolloin hän kävi

tervehtimässä omaisiaan kotonaan, jossa Annedda muori vastaanotti hänet

ujona, melkeinpä kunnioittavan hellästi. Hän kaihtoi visusti Maddalenan

silmiä ja varoi kajoamasta pienokaiseen, ja jos hänen oli pakko

hyväillä sitä, hän teki sen arasti. Mutta hän vapisi nähdessään lapsen,

ja halu ottaa se syliinsä, suudella sitä, saada se hymyilemään, katsoa

sen ensi hampaita, puristaa sen molempia kätösiä, sen molempia jalkoja

kädessään, jäyti häntä.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen — täytyy voittaa itsensä.

Myöskin Maddalena, joka kuitenkaan ei koskaan ollut lausunut hänelle

ainoatakaan soimauksen sanaa, mutta joka usein katseli häntä

surevan hellästi, sai hänet levottomaksi. Maddalena oli entistään

viehättävämpi, antauduttuaan kokonaan lapsensa vaalimiseen, mikä

yksinään näytti ylläpitävän hänen rohkeuttaan. Eikä Elias voinut

ajatuksissaan erottaa häntä lapsesta.

Hän tunsi, että jos hän vielä olisi ollut vapaa — olihan hän jo

sidottu Jumalaan, vaikkei vielä ollut vihitty papiksi — hän olisi

ehdottomasti joutunut kiusauksen uhriksi. Nyt hänen onnistui hillitä

ajatuksensakin, mutta taistelu raateli häntä tuontuostakin ja jätti

hänet usein ahdistuksesta puolikuolleeksi. Sellaisina päivinä hän oli

perin masentunut ja tunsi, miten toivoton hänen elämänsä ja tilansa

oli. Hän ei sentään koskaan hetkeäkään kapinoinut eikä tuntenut

katuvansa päätöstään.

Toisinaan voimat pettivät. Riuduttavat unet hänen nukkuessaan,

haaveet hänen ollessaan hereillä ahdistivat häntä, ollen pahemmat

viettelyksiäkin. Melkein joka yö hän näki unta entisistä oloistaan,

laitumista, lammastarhasta, pienestä paimentuvasta. Ja aina hän

näissä unissa yhä vielä oli paimen, oli vapaa. Mutta outo ahdistus

ja levottomat muistot, jotka eivät hellittäneet, tekivät nämä unet

painajaisen kaltaisiksi. Silti hän ei kammoksunut näitä unia, vaan

niitä, joita hän näki silmät avoinna, suloisia ja vaarallisia näkyjä,

jotka kietoivat hänet petollisiin pauloihinsa.

— Ei! Ei! Ei! — hän aina toisti koettaen karkoittaa turhia haluja,

turmiollisia haavekuvia, ja silloin hän alkoi rukoilla ja syventyi

opintoihinsa. Mutta melkein aina, vaikkakin sata kertaa karkoitettuina,

surulliset unelmat palasivat yhä uudelleen.

Eräänä yönä hän luki Pyhän Paavalin kirjettä roomalaisille. Oli

kirkas kuutamoinen huhtikuunyö. Avoimesta ikkunasta leyhkäili

huoneeseen hivelevän lauha tuulahdus, ja mitä kirkkain tähti tuikki

kristallinkuulakalla taivaalla. Elias tunsi itsensä tavallista

surumielisemmäksi. Elämä houkutteli, haasteli hänelle kiehtovaa

kieltään ja ahdisti häntä keväisen yön puhtaalla henkäyksellä.

Sanomattoman ihanat muistot palasivat hänen mieleensä, ja kevään

uudesti syntyessä kiehui hänen veressään jotakin uutta ja levottomaksi

tekevää.

— Ei! Ei! — hän toisti itsekseen pudistaen päätään ikäänkuin

karkoittaakseen nuo kiusaavat ajatukset. — Täytyy unohtaa kaikki,

täytyy opiskella, pyrkiä eteenpäin, Elias Portolu. Hän painoi pään

käsiinsä ja upposi lukuihinsa. Ympärillä oli syvä hiljaisuus ja hyvin

kaukaa, kuin etäältä maaseudulta kantautuen, värähteli surunvoittoinen

nuorolainen laulu. Elias luki, luki uudelleen, punnitsi, toisteli

ulkomuistista raamatun säkeitä:

"Älkää harrastuksessanne olko velttoja; olkaa hengessä palavia;

palvelkaa Herraa".

"Olkaa toivossa iloisia, ahdistuksessa kärsivällisiä, rukouksessa

kestäviä".

"Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa älkääkä kirotko".

"Älkää kenellekään pahaa pahalla kostako. Harrastakaa sitä, mikä on

hyvää kaikkien ihmisten edessä".

"'Minun on kosto, minä olen maksava', sanoo Herra".

"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä".

* * * * *

Kuinka apostolin ääni oli voimakas ja samalla lempeä! Se oli kuin

ukkosen jylinä ja samalla kuin pulppuavan lähteen puhdas solina

hiljaisena yönä. Mutta se tuli liian kaukaa, liiaksi ylhäältä,

ikäänkuin ukon jyrinä, kuin lähteen lirinä, jota kuuntelee unessa.

Elias tarkkasi sitä ja tunsi, että se kietoi hänet kuin tuoksuvaan

silkkivaippaan; mutta oi, tämä vaippa oli utuharsoa, jonka huhtikuun

henkäys saattoi repiä rikki.

Nyt tuo sardinialainen laulu tuntui kuuluvan vähän lähempää.

Kaihomielisen kuorolaulun yli kuului sointuva tenori, jossa värähteli

kuutamoyön koko hekuma ja hurma. Elias kohotti päätään äkillisen

lumouksen valtaamana. Missä hän olikaan aikaisemmin kuullut tuon saman

äänen? Melkein ruumiillisen aistimuksen kaltainen muisto sai hänet

vapisemaan. Hän muisti kokeneensa samanlaisen yön kuin tämä, kuulleensa

tuon laulun ja olleensa murheellinen niinkuin nyt. Missä? Milloin?

Miten? Hän nousi ja nojasi ikkunan pieleen laskevan kuun valaessa hänen

ylitsensä hopeisia säteitään. Tuulen henki kantoi hänen sieraimiinsa

etäisiä tuoksuja. Väristys puistatti hänen ruumistaan, ja hän muisti

yön, jolloin hän itki intohimonsa kiduttamana Pyhän Fransiskuksen kuvan

juurella.

Apostolin ääni ei enää puhunut. Utuharso oli revennyt. Mitä olivatkaan

iäisyys, kuolema, kaiken inhimillisen intohimon turhuus, hyvä, paha,

täydellisyys, iankaikkinen elämä, tuon huhtikuun yön haihtuvan ilon...

tuon tuulen hengen, tuon rakkauslaulun rinnalla? Ja elämä valtasi

Eliaksen, tarrautui kiinni koko hänen olemukseensa. Hän lankesi

polvilleen ikkunan eteen kuun valoon ja itki kuin lapsi epätoivon

puuskassaan.

Ja hän alkoi kyyneltensä lomassa rukoilla mielettömästi:

— Herra, Sinä näet, että olen heikko ja halpa; armahda minua Jumalani,

anna minulle anteeksi, anna minulle rauha, riistä sydän rinnastani!

Olen ihminen, en voi voittaa itseäni; miksi, Herra, olet luonut minut

näin heikoksi? Olen aina kärsinyt elämässäni, ja kun olen heikon

luontoni voittamana tavoitellut onnea, olen tehnyt syntiä, olen

tallannut jalkoihini Sinun säädöksiäsi, olen ollut pahempi pakana ja

syntinen kuin pakanat itse. Mutta olen kovasti kärsinyt, Jumalani;

ja kärsin yhä vielä niin suuresti, että mitta on täysi. Jumalani,

Jumalani, Jumalani! — näin hän jatkoi nyyhkyttäen, vääntyneet kasvot

kyynelissä kylpien — armahda minua, anna minulle anteeksi, auta minua,

anna minulle sydämen rauha... anna minullekin vähän hyvää... vähän

onnea; eikö minullakin ole siihen oikeutta? Vaikka olen rikkonut, anna

se minulle anteeksi, jos olet armahtavainen. Jos, Herra, olet suuri,

anna minulle anteeksi, anna minulle vähän onnea, vähän iloa...

Vähitellen hänen kyynelensä vuotivat kuiviin, ja tuo tunteiden purkaus

teki hänelle hyvää, rauhoitti häntä. Kun epätoivon raju puuska oli ohi,

hän häpesi, että oli itkenyt, mutta ajatteli:

— Isä sanoo, että vain halpa ihminen itkee, ja ettei sardinialaisen,

varsinkaan nuorolaisen pidä itkeä. Mutta se keventää mieltä. Muuten

ihminen pakahtuisi raskaina hetkinä!

Hän häpesi ja kauhistui rukoustaankin, joka oli kuin Jumalan

uhmaamista. Ja hän rukoili anteeksiantamusta ja alistui kohtaloonsa.

Seuraavana aamuna hän pelästyi, tunsi surua ja samalla iloa, kun

hänelle kerrottiin, että hänen veljensä Pietro oli palannut maaseudulta

sairastuneena ankaraan munuaistulehdukseen ja että potilaan tila oli

sangen vakava.

— Jos hän kuolee, minä voin mennä Maddalenan kanssa naimisiin, — tämä

oli hänen ensi ajatuksensa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Ei suinkaan! Ja hän kauhistui

tätä herjaavaa ajatustaan, kun oli voinut kuvitella Jumalaa

tuollaiseksi hirviöksi. Eihän se ollut mahdollista.

— Kuinka kurja mies olenkaan! — hän ajatteli rientäessään kotiinsa.

— Ei, en minä koskaan saavuta pelastusta: minä olen kokonaan pahasta.

Hän tunsi ahdistusta enemmän pahojen ajatustensa kuin Pietron sairauden

tähden. Ja hän katui ja nuhteli itseään.

Pietron tila oli todella vakava. Hän vaikeroi lakkaamatta kelmeät

kasvot tuskan vääntäminä. Kolmea päivää aikaisemmin hänen oli ollut

pakko jalan kulkea pitkät matkat etsimässä karannutta härkää.

Levottomuus, rasitus, kuumuus ja vaarallisen taudin itu, joka jo

ennestään piili hänen ruumiissaan, olivat murtaneet hänen voimansa.

Hänen jalkansa olivat turvoksissa ja verillä ja kätensä okaisten

pensaiden ja kivien repimät.

Raskas alakuloisuus painoi Portolun taloa. Maddalena vuodatti

vilpittömiä kyyneliä. Annedda muori oli sytyttänyt kaksi pyhimyslamppua

ja lausunut _vihreät sanat_, ja nämä olivat vastanneet, että Pietron

tauti oli kuolemaksi.

Elias eli tämän jälkeen kauheita päiviä. Hän kävi tervehtimässä

sairasta veljeään, katseli häntä, kulki huoneessa edestakaisin,

väännellen hiljaa käsiään, kun oli voimaton auttamaan sairasta. Hän

ei koskaan kääntänyt katsettaan Maddalenaan eikä lapseen ja poistui

epätoivo sydämessään. Ja hän rukoili tuntikausia, että sairas paranisi.

Mutta monesti hän kesken palavinta rukoustaan vavahti jäätävän

kylmyyden laskeutuessa hänen suoniinsa. Mikä hirviö häntä ahdistikaan?

Miksi tuo hirviö, Eliaksen vain hetkeksi keskeyttäessä rukouksensa

kuiskasi hänen korvaansa ilon sanoja, herätti hänessä rikollisia

haluja, alati loihtien hänen eteensä hänen veljensä kuolleena?

— Se on pahahenki, — hän ajatteli eräänä iltana, — mutta se ei voi,

se ei saa enää koskaan voittaa. No niin, kuolkoon Pietro, jos niin on

sallittu; niin kauheata kuin se onkin, sinä saatana, toivon nyt veljeni

kuolemaa todistaakseni, ettet sinä enää saa minua valtoihisi. Et

ikinä. Olen sinua voimakkaampi, saatana. Ruumiini on heikko, sen voit

murskata, mutta sieluani et enää koskaan voita. Sinä yönä Pietro kuoli.

Elias ummisti hänen silmänsä, teki ristinmerkin hänen kasvojensa yli ja

auttoi äitiänsä pesemään vainajan ja käärimään hänet liinoihin.

Sitten hän valvoi koko yön veljensä ruumiin ääressä. Tuontuostakin

hän nousi, kumartui hänen kasvojensa yli ja katseli häntä kauan

mielettömästi toivoen, ettei vainaja olisikaan kuollut, vaan minä

hetkenä tahansa liikkuisi ja nousisi.

Mutta nuo kelmeät parrakkaat kasvot ja suljetut luomet pysyivät

järkähtämättömän liikkumattomina kuin kammottava pronssinaamari. Elias

tunsi, ehkä ensi kertaa eläessään, hän kun ei ollut koskaan ennen

nähnyt niin läheltä eikä niin kauan katsellut vainajaa, kuoleman

järkähtämättömän, jylhän suuruuden. Hän muisti, millainen Pietro oli

ollut eläessään, iloinen, naurava; yksi ainoa henkäys oli riittänyt

kaatamaan hänet siihen liikkumattomaksi, ainaisesti mykäksi! Ainaisesti!

— Huomenna, tähän aikaan, tämä tomukin on kadonnut maailmasta, — hän

ajatteli. Ja hänen oli vaikeaa käsittää, että heidän kaikkien loppu

oli oleva sama, että hän itsekin, vanhemmat, veli, Maddalena ja lapsi

kerran katoaisivat maan päältä. Sitten hän jälleen polvistui vuoteen

jalkopäähän, ja hänen surunsa vaihtui luottamukseksi.

— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.

Miksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.

Sielu yksin pysyy. Se on pelastettava.

Ja hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten

hän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan,

kuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan

musertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.

— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö

hän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa

minulle anteeksi?

Mutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän

näki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa

vainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen

ajatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä.

Mutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui

uudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö

kului.

Päivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron

tulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin

oli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa

olivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.

— Mikä sinun on? — Elias kysyi säikähtyneenä.

— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —

Tule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.

Elias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään

hän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli

lapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:

— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan

tule yksin; ja minä uskon uniin.

Hän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä,

jopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan

lasta.

Lapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta

puku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa

kauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.

Useita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin

että koko talossa vallitsi hämärä.

Elias hiipi hiljaa, melkein arkaillen huoneen puolihämärään.

— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi

se itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.

Lapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui

hetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi

itkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.

— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin,

tuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on

Elias setä, joka ei tahdo, että itket... — Mutta äkkiä hänkin painoi

kasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.

— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen

suunniltaan.

Sitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti

Eliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan

aviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki

hänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa

sukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää

meitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten

syöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.

Kaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen

jokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi

palavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa

ja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi

yksin surunsa ja kiusaustensa parissa.

— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas,

veljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin

miten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli

itsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.

Mutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää

hautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine

surumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.

Lopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä,

masentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin

kirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana

kuin tunnontuska.

— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka

tuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä

onkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen?

Enkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?

Salakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma

nousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta!

Niin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä,

se oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan

iäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni.

Veljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset

tosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden

kuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!... Kuinka suloista!

Voiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt

mahdollista.

— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän

kysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli

sietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä

hänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon

kuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen,

Elias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen

voitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.

Ja hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.

Ja näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.

Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää

vihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin

surettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa

kokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen

mieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään

uskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi

parantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!

— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän

silti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole

löydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan

meidän omasta voimastamme ja tahdostamme.

Mennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen

koolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin,

kun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että

lammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli

Pietron kuoltua usein käynyt talossa.

Jacu Farre oli "isäntämies", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia,

mehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron

pikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla

hänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi

pienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu

piti lasta polvellaan ja sanoi:

— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas

noin, Berteddu!

Lapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka

huolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen,

katsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän

hillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda

muorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta

vanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään

kuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä

päivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin

toden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre!

Sinä et tunne ukko Portolun sydäntä.

Ja hän huokasi moneen kertaan. Elias synkistyi ajatellen itsekseen:

— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta

papiksi, hän ei kestä sitä surua.

Maddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat

puoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän

ei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan

selvillä hänen tunteistaan.

— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu

Farre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee

minua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja

taivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä

minun on tehtävä?

Sitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi

tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus

valmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan

yllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut

häntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se

on hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti

vapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan,

hän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti

hiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.

— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy

puhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.

Mutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin

rauhaan.

— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin

erehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! —

näin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta

tosiasiassa hän oli siitä suruissaan.

Mutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi

vihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan,

että joku kysyi häntä.

— Se on _hän_, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena,

vaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:

— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä

kotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.

— Äitikö tahtoo?

— En tiedä.

— Onko lapsi sairastunut?

— En tiedä.

— No hyvä, tulen heti.

Ja hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli

yksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie

oli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän

verhottu, salainen rauha.

Heti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen

valtaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli

täynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli

lammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo

kaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa

kirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin

laskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän

pyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja

kysyi sitten katsomatta häneen:

— Onko siis vihkimistilaisuus ensi sunnuntaina?

— Etkö tiennyt sitä?

— Niin, kyllähän sen tiesin.

Äänettömyys.

— Miksi siis lähetit minua noutamaan? Elias kysyi lopulta.

— Miksikö? — Maddalena kertasi ikäänkuin kysyen itseltään. — Ai,

odotahan, lapsi herää. — No no, Bertedduni, rauhoitu, tulen, tulen.

Katsos, setä Elias on täällä.

Hän nousi, otti lapsen syliinsä ja lähestyi Eliasta.

Elias pelästyi.

— Elias, — näin hän alkoi, — sinä kaiketi aavistat, mitä aion sanoa

sinulle.

Elias pudisti päätään.

— Eikö tämä viaton olento sano sinulle mitään? Ja eikö omatuntosi

sano sinulle mitään? Kuuntele sen ääntä. Sinulla on vielä aikaa. Eikö

Jumala, joka näkee kaiken, ole tyytyväisempi, jos sinä sen sijaan, mitä

nyt aiot tehdä, annat tälle viattomalle lapselle isän?

Hän vaikeni katsellen Eliasta ja odottaen vastausta. Elias laski

vapisevan kätensä pienokaisen päälaelle hyväillen sitä vaistomaisesti.

— Mitä minun pitäisi sinulle sanoa? Se on nyt liian myöhäistä,

Maddalena, — Elias soperteli.

— Ei, se ei ole liian myöhäistä!

— Se on liian myöhäistä. Siitä nousisi kauhea hälinä, minua

sanottaisiin mielipuoleksi.

— Vai niin, — Maddalena virkkoi katkerasti — ja pahojen kielten

pelosta et kuuntele omantuntosi ääntä.

— Omatuntoni juuri vaatii minua kulkemaan edelleen sitä tietä, jonka

olen valinnut, Maddalena! — Elias sanoi vakavasti, kohottamatta

katsettaan ja yhä hyväillen pikku Berteä. — Ja jos nyt riisuisinkin

tämän puvun yltäni ja ottaisin sinut vaimokseni, niin voisimmeko

koskaan sanoa ihmisille, että tämä poika on meidän?

— Emme kylläkään ihmisten edessä, Elias! Ihmisten edessä hän ei

koskaan ole sinun poikasi, mutta sinä voisit silti suhtautua häneen

kuin omaan poikaasi.

— Voinhan muutenkin rakastaa häntä yhtä suuresti ja huolehtia hänestä

yhtä hyvin. Ei kukaan estä minua uudessa asemassani täyttämästä

velvollisuuttani häntä kohtaan.

— Ei, ei, — Maddalena sanoi epätoivoissaan pudistaen päätään. — Se

ei ole kuitenkaan samaa!

— Se on vallan samaa, sen sanon...

— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena

huudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö

ollenkaan ajattele minua?

— En voi, — Elias mutisi.

— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää

ollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?

— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian

myöhäistä.

— Se ei ole myöhäistä... — Maddalena toisti väännellen käsiään

epätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.

Ja olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu.

Tämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä

hyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän

olisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen

kaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi

voima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa

Eliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi

lemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.

Maddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti

Eliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää

ja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon

hehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin

sillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias

tunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.

He erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän

tunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.

— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut,

— hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin

hillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa

hyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua

ainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen

jälleen rakkauteni.

Ja Elias oli murheellinen, heikko, masentunut. Hän ei silti epäillyt

Jumalan armoa, vaan tunsi sellaista katkeraa hekumaa, jonka valtaamina

uskonkiihkoilijat kiduttavat ruumistaan. Hän toivoi, että Maddalena

vielä ahdistaisi ja houkuttelisi häntä, jotta hän tuntisi tuota

kidutusta ja saisi osoittaa vastustusvoimaansa.

X

Mutta Maddalena ei enää yrittänyt häntä houkutella. Elias vihittiin

papiksi; hän jatkoi opintojaan ja oli ennen pitkää oikeutettu

toimittamaan ensimmäisen jumalanpalveluksensa. Sinä päivänä hänen

kotonaan tehtiin valmistuksia kuin häitä varten. Sukulaiset ja ystävät

toivat hänelle lahjoja kuin sulhaselle. Teurastettiin lampaita ja

vuonia, vietettiin kemuja ja laulettiin tilaisuuteen sepitettyjä runoja

nuoren papin kunniaksi. Ukko Portolu komeili ihka uudessa puvussa, oli

voidellut öljyllä hiuksensa ja punonut tukkaansa pienet palmikot. Hän

kuunteli tarkkaavaisesti tilapäisrunoilijoita pidellen polvillaan pikku

Berteä, joka surumielisenä painoi päätään hänen povelleen.

— Mikä sinua vaivaa, karitsani? — Annedda muori kysyi kumartuen

pienokaisen puoleen. — Onko sinun uni?

Lapsi pudisti päätään. Hänen sinivihreät silmänsä olivat alakuloiset.

Annedda muori otti hunajataikinasta tehdyn linnunmuotoisen makeisen ja

ojensi sen pienelle pojanpojalleen.

— Ota tämä lintunen; älä vain nukahda. Päätään kohottamatta isoisänsä

povelta pienokainen vastenmielisesti otti tarjotun namun, painoi

makeislinnun nokkaa huulilleen, mutta ei syönyt sitä.

— Oletko uninen? — ukko Portolu kysyi ja katsoi poikaan. — Etkö

nukkunut hyvin viime yönä, linnunpoikaseni? No, rohkaise mielesi ja

kuuntele noita kauniita lauluja. Kun kasvat isoksi, sinäkin laulat

noin. Vien sinut lammastarhaan hevosen selässä, ja silloin laulamme

yhdessä.

Mutta pienokainen, joka muulloin olisi ollut ilmi ihastunut

kuullessaan, että pääsisi ratsastamaan maalle, oli nyt vallan

välinpitämätön. Päivälliseksi hän ei huolinut ruoasta eikä hievahtanut

isoisänsä luota, jonka poveen hän yhä nojasi päätään.

— Minusta poikasi näyttää sairaalta, — Jacu Farre huusi Maddalenalle.

Elias säpsähti, katsoi lapseen ja muisti oitis unen, jonka hän oli

nähnyt valvoessaan yön veljensä Pietron ruumiin ääressä. Maddalena

hyväili lasta, kysyi sen vointia, otti sen syliinsä ja vei sen

vuoteeseen, jossa Elias aikoinaan oli nukkunut.

— Sen oli uni, ja nyt se nukkuu, — hän sanoi palatessaan toisten luo.

Elias ei rauhoittunut. Hän olisi tahtonut nousta, mennä pojan luo ja

tarkastaa sitä. Mutta hän ei voinut lähteä liikkeelle, ja hän salasi

levottomuutensa.

Hän kuunteli laulajia ja hymyili hiukan kuullessaan erityisen

onnistuneita säkeitä, mutta ei puhunut, ei nauranut. Hän pani merkille,

miten Farre, tuo rikas ja pyylevä sukulainen, joka puhui huohottaen,

hääri edestakaisin antaen määräyksiä ja sekaantuen kaikkeen, ikäänkuin

olisi ollut isäntä talossa. Hän puhui usein Maddalenan kanssa, ja Elias

oli siitä mustasukkainen. Ja huomatessaan tämän mustasukkaisuutensa hän

hermostui, mutta oli ääneti.

Päivällisen jälkeen hän melkein salaa meni lapsen luo, kumartui ja

katseli sitä kauan, ja nähdessään sen nukkuvan makeasti, pieni suu

puoliavoinna, makeislintu kätösissään, hän tunsi rinnassaan sanomatonta

hellyyttä ja suuteli pienokaista pyhällä hartaudella. Kohotessaan

pystyyn hän muisti Maddalenan hääpäivän ja -yön, taudin ja surun, jotka

Maddalena oli kärsinyt tuossa vuoteessa.

— Voi tämän maailman menoa! — hän ajatteli. Kuka olisi voinut

aavistaa, että tällaista tapahtuisi?

Palatessaan keittiöön hän kuuli Farren keskustelevan lapsesta

Maddalenan kanssa, joka keitti kahvia.

— Sinä et hoida lasta hyvin, — mies puhui soimaten. — Etkö huomaa,

että pienokainen on lopen sairas? Ovatko terveen lapsen kasvot

tuollaiset? Eivät suinkaan. Minäpä noudan tänne lääkärin, ja saat

nähdä, että olen oikeassa.

— Mitä se häntä liikuttaa? — Elias ajatteli katkerasti ja

kateellisena. — _Minun_ tehtäväni on hoitaa lasta, eikä hänen.

Hän meni pihalle, jossa runoilijat jälleen alkoivat laulaa, ja

istuutui isänsä viereen. Hän näytti kuuntelevan laulukilpailua,

mutta ajattelikin sensijaan Farrea, Maddalenaa ja lasta; hän kävi

murheelliseksi ja ärtyisäksi sekä huomasi, että hänellä oli uusi

toivomus: että Maddalena pysyisi leskenä. Hän ei ollut ennen ajatellut,

että jos Maddalena menisi uusiin naimisiin, hän, Elias, menettäisi

kaiken määräämisvallan lapseen nähden.

— Hän menee vaimoksi Farrelle, — hän ajatteli, enkä minä enää saa

rakastaa poikaani. Ne suudelmat ja hyväilyt ovat luetut, jotka saan

hänelle antaa. — Ja hänen ajatuksensa eksyi tulevaisuuteen, asioihin,

jotka olivat kerrassaan vieraita sille viralle, johon hän sinä päivänä

oli astunut.

Juhlan loputtua hän palasi seminaariin, jossa hänen oli määrä oleskella

vielä jonkin aikaa, ja nyt hänen tajuntaansa palasivat selvinä

kaikki turhat ajatukset, kaikki mustasukkaisuuden ja surumielisyyden

tunteet, joita hän sinä päivänä oli kokenut, ja hänet valtasi suuri

tyytymättömyys itseensä.

— Kaikki on turhaa, — hän ajatteli kääntyessään vuoteessaan kyljeltä

toiselle. — Liha on kiinni luissa, enkä minä koskaan voi vapautua

tämän maailman asioista. Minusta tulee huono pappi, samoin kuin olen

ollut huono maallikko, siksi etten ole hyvä kristitty. Siinä kaikki!

Sitten tapahtui, mitä Elias oli aavistanut. Farre kosi Maddalenaa

ja alkoi oitis huolehtia pienokaisesta kuin omasta lapsestaan.

Hän kutsutti lääkärin, ja kun tämä oli selittänyt, että lasta

vaivasi verenvähyys, tuo lihava mies osti lääkkeitä ja mitä vain

tarvittiin pikku Berten sairaanhoitoon. Elias näki kaiken tämän,

ja mustasukkaisuus raateli häntä. Monesti yksin ollessaan, jopa

kirkossakin, hän yllätti itsensä ajattelemasta tuota lihavanaamaista

punakkaa ja tervettä miestä, joka puhui hitaasti ja huohottaen, ja

tunsi vihaavansa häntä.

Eräänä päivänä Farre pyysi häntä käymään karjatarhassaan.

— Ukko Portolu tulee myös, — hän sanoi — otamme palleroisen mukaan,

se tekee sille hyvää, ja pidämme hauskaa.

Ensin Elias aikoi jyrkästi kieltäytyä, mutta sai sitten itsensä

hillityksi ja suostui.

Mutta tämä huviretki tuotti hänelle suurta mielipahaa. Farre piteli

Berteddua edessään satulassa, ja lapsi nojasi päätään hänen poveensa

tehden hänelle satoja kysymyksiä nähdessään korppien vaakkuen lentävän,

varpusen pyrähtävän oksalta lentoon, pensaan marjoja punaisenaan tai

tammen täynnä terhoja. Farre selitti pojalle kärsivällisesti kaiken

suudellen häntä tämäntästä.

— Katsohan, tuo tuossa on metsäpäärynäpuu; katso, katso, siinä on

enemmän päärynöitä kuin lehtiä. Pidätkö noista metsäpäärynöistä,

pikku porsaani? Ja nuo pitkät harmaat pötkyt, jotka näyttävät

kynttilänjaloilta! Tiedätkö mitä ne ovat? Näetkös, ne ovat ruokoja,

joista voi tehdä pillejä. Niistä paimenet leikkaavat itselleen pillejä.

Kas paimenet eivät ole niinkuin herrat, jotka menevät kauppaan ostamaan

kaikkea valmiina. Paimenet tulevat omillaan toimeen. Aiotko sinäkin

ruveta paimeneksi?

— Kyllä minä rupean paimeneksi, — lapsi virkkoi välinpitämättömästi,

— ja teen pillejä noista ruo'oista.

— No älähän, älähän! Kuuletteko, isä Portolu, pienokainen aikoo ruveta

paimeneksi! Ja me kun tahdomme tehdä hänestä lääkärin.

Olihan kaikki tuo niin vähäpätöistä, mutta Elias, joka ratsasti

Farren vieressä, kärsi lapsellisesti sitä kuunnellessaan. Mitä tuolla

vieraalla miehellä oli tekemistä lapsen tulevaisuuden kanssa? Ei,

hän ei koskaan kärsisi sitä, että tuo karkea mies sekaantuisi hänen

poikansa elämään ja kohtaloon. Mutta tämäkin oli unelma, todellisuus

kouristi häntä hänen isänsä sanojen muodossa, joka sanoi pikku Bertelle:

— Vai tahdot sinä ruveta paimeneksi! Etkö tiedä, että paimenet usein

nukkuvat taivasalla ja kärsivät kovasti kylmästä? Katsohan setä

Eliasta. Hän rupesi papiksi, sillä jos hän olisi pysynyt paimenena, hän

olisi kuollut viluun. Ei, me teemme sinusta tohtorin, emmekä paimenta.

Muutoin sinä et ole se, joka määrää. Setä Farre sanoo, mitä sinun pitää

tehdä, ja jollet ole kiltti, saat nähdä, ettei ole hyvä laskea leikkiä

hänen kanssaan.

— Mikä tuo on? — Berteddu kysyi osoittaen kädellä puuta ja

kiinnittämättä huomiota isoisän sanoihin.

Mutta Elias oli kuullut nuo pontevat sanat ja tunsi niistä sielussaan

terävän piston. Siitä päivästä alkaen hänen mustasukkaisuutensa yltyi

sairaalloiseksi. Turhaan hän koetti hillitä itseään, turhaan ajatella:

— Jacu Farre saa itse lapsia, ja silloin hän unohtaa minun lapseni ja

alkaa ehkä vihata sitä. Silloin minä otan hänet kotiini, johdan hänet

oikealle tielle, teen hänet onnelliseksi.

Ei, ei! Nuo olivat pelkkiä unia. Todellisuus oli ankara. Elias kärsi.

Tämä kärsimys erosi kaikista edellisistä ollen silti yhtä ankara. Taas

hän vaipui epätoivoon ja toisteli tavallisia valituksiaan:

— En koskaan saa rauhaa. Olen kadotettu. Mitä tahansa teenkin, se on

erehdys. Ehkä tein väärin, kun en kuunnellut Maddalenaa. Ehkä Jumala

olisi tahtonut, että sillä tavoin olisin sovittanut rikkomukseni,

sensijaan että nyt onnettomana antaudun hänen palvelijakseen. Pastori

Porcheddu oli kyllä oikeassa. Synti on kivi, jota emme koskaan saa

vieritetyksi selästämme. Ja minä olen tuomittu kantamaan iankaikkista

taakkaa, koska olen tehnyt suuren synnin.

Näin hänen päivänsä kuluivat edelleen täynnä surua ja ristiriitoja.

Eipä tämä totisesti ollut sellaista rauhallista ja pyhää elämää,

jommoisesta hän oli uneksinut. Odotettiin joka päivä vapaata paikkaa

jossakin naapurikylän seurakunnassa, jotta Elias Portolu olisi voitu

lähettää sinne. Hän tiesi sen ja kärsi ajatellessaan eroa Nuorosta.

Hänen poissaollessaan Farre tietysti menisi naimisiin Maddalenan kanssa

ja ottaisi lapsen kokonaan huostaansa. Silloin kaikki olisi lopussa.

Mutta ei, kaikki ei sentään olisi lopussa. Hän tunsi, että pojastaan

erossakin hän alati ajattelisi pienokaista riutuen hellyydestä,

kaihosta ja mustasukkaisuudesta, ja että häntä odotti intohimon ja

surujen täyttämä elämä, joka olisi perin erilainen kuin se, jota

velvollisuus häneltä vaati. Joka päivä hän kävi vanhempiensa kodissa

ja koetti — mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt — voittaa pojan

sydämen antamalla hänelle makeisia, leikkimällä hänen kanssaan ja

hemmoittelemalla häntä kaikin tavoin. Hän älysi kyllä, että tämä oli

heikkoutta, jopa pikkumaisuutta, sillä eihän hän tehnyt sitä niinkään

rakkaudesta poikaansa kohtaan kuin estääkseen tätä kiintymästä Farreen,

mutta hän ei voinut menetellä toisinkaan.

Hän näki kuitenkin mielipahakseen, että Berte enimmäkseen oli

välinpitämätön ja vaitelias niinkuin ennenkin. Makeisia hän ei juuri

koskaan syönyt, kyllästyi leikkeihin ja leluihin ja kävi ärtyisäksi

vähimmästäkin, jollei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan. Hän oli

muutoin samanlainen kaikille. Elias huomasi, että lapsi oli sairas

ja riutui hiljalleen. Hän kärsi nähdessään pienokaisen tässä tilassa

voimatta auttaa sitä. Hän kutsutti lääkärin — ei samaa, jonka puoleen

Farre oli kääntynyt — ja lapsellista, melkeinpä ilkeää tyydytystä

tuntien hän kuuli tämän lääkärin selittävän, että lapsessa oli

hivuttava tauti, joka ei ollut vähäverisyyttä ja johon lääkäri määräsi

toista lääkettä.

— Näetkö nyt? — hän sanoi Maddalenalle ilkeä vahingonilo silmissään.

— Näen kyllä, — Maddalena vastasi alakuloisesti kiinnittäen kaiken

huomionsa lapsen tilaan.

Uusi lääkäri ja uusi lääke eivät kuitenkaan voineet estää lapsen tautia

yltymästä. Eräänä päivänä Elias näki lapsen lepäävän alakerran pienen

huoneen vuoteessa. Poloisessa oli kova kuume, ja se houraili; sen

silmiä peitti kuin usva, ja kasvot olivat polttavan kuumat. Maddalena

hoiti sitä neuvottomana ja epätoivoisena, ja Annedda muori oli jo

turvautunut parannuskeinoihinsa, jotka ehkä olivat pyhiä, mutta silti

täysin tehottomia.

Hänellä oli erikoinen pyhäinjäännös kuumeen parantamiseksi. Sillä hän

siveli lapsen ruumista rukoillen palavasti Jumalaa, Pyhää Henkeä,

Rimedian Neitsyttä, Misericordian Neitsyttä, Miracolon Mariaa, Pyhiä

sieluja, Pyhää Basiliusta, Santa Luciaa, Pyhää Verta, Viattomia lapsia.

Mutta silti kuume vain kiihtyi.

Silloin noudettiin taloon lääkäri. Hän selitti, että lapsen tila

oli erittäin vakava, mutta ei sentään toivoton, jollei lavantauti

vain puhjennut pahentamaan sitä. Elias, joka seisoi kalpeana ikkunan

ääressä, näki Farren kiipeävän hiekkapolkua, ja vaistomaisesti hän

puristi kätensä nyrkkiin.

— Tuossa hän taas on! — hän ajatteli. — Hän tulee lisäämään

kärsimystäni. Ehkä poika kuolee, enkä minä edes pääse lähelle

hänen vuodettaan antaakseni hänelle viimeiset hyväilyni, viimeisen

huolenpitoni, jotavastoin se kaikki on sallittua tuolle miehelle.

Lähden siis tieheni, sillä jos hän tulee tänne ja lähestyy lastani, en

enää vastaa teoistani.

Hän poistui huoneesta lääkärin seurassa. Pihalla he kohtasivat Farren,

joka näytti olevan huolissaan ja tiedusteli lapsen tilaa.

— Lapsen tila on kovin huono, antakaa sen olla rauhassa äitinsä

kanssa! — Elias sanoi karskisti.

Farre katsoi häneen hiukan ihmeissään, mutta ei sanonut mitään.

Lääkäri ehdotti Eliakselle, että he lähtisivät kävelemään maantielle,

ja nuori pappi suostui siihen kernaasti. Mutta toisen puhuessa hänen

katseensa harhaili etäällä laakson pohjukassa. Ja hän luuli kuin

unessa näkevänsä Farren istuvan lapsen vuoteen ääressä ja Maddalenan

kalpeana ja murheellisena kumartuvan pienen potilaan puoleen tarkaten

taudin kehittymistä. Lihava sulhasmies lohdutteli, ojensi kätensä

hyväilläkseen pienokaista ja puhui sille helliä sanoja.

Sillä välin lääkäri käveli Eliaksen rinnalla lörpötellen pulleasta

punakasta tytöstä, jonka he olivat tavanneet lähteellä.

— Puhutaan, että tyttö on erään herrasmiehen rakastajatar. Onpa sillä

tytöllä lanteet! Mutta muuten hänellä ei ole erikoisen kaunis vartalo.

Onkohan tuo letukka todella jo jonkun herrasmiehen rakastajatar?

Oletteko kuullut puhuttavan siitä?

Elias katsoi häneen vihaisesti. Että lääkäri saattoikin tehdä hänelle

mokomia kysymyksiä, kun hänen poikansa makasi henkitoreissaan ja Farre

istui kuolinvuoteen ääressä kuin isä ainakin?

— Mitä sanotte? — hän huudahti. Miksi teette minulle tuollaisia

kysymyksiä!

— Eikö tällaisia kysymyksiä voi tehdä miehille, jotka ovat lihaa ja

verta? Ettekö tekin ole ihminen, niinkuin muutkin?

Se oli totta! Eliaskin tunsi olevansa "ihminen niinkuin muutkin",

valitettavasti liiaksikin ihminen. Senvuoksi häntä raatelivat suru,

katkeruus ja mustasukkaisuus.

Illan suussa Elias palasi Maddalenan luo ja huomasi tämän olevan

epätoivoissaan, sillä lapsen tila paheni pahenemistaan. Maddalena oli

keittiössä valmistamassa jotakin ruokaa lieden ääressä.

— Onko äiti tuolla sisällä? — Elias kysyi astuen huonetta kohti,

jossa lapsi makasi.

— On kyllä.

Hän olisi tahtonut lisäksi kysyä, oliko Farrekin siellä, mutta ei

voinut. Elias tunsi kuitenkin, että _hän_ oli siellä sisällä vuoteen

ääressä. Hän näki mielikuvituksessaan selvästi tuon miehen lihavan

olemuksen ja kuuli hänen huohottavan hengityksensä. Tämä herätti

hänessä melkein sairaalloista ahdistusta. Ja silti hän avatessaan

oven ja nähdessään Farren pyylevän ruhon kumarassa vuoteen ääressä

jäi seisomaan vaieten ja huohottavana ikäänkuin säikähtyneenä

odottamattomasta vastenmielisestä näystä.

— Lapsi kuolee, ja tuo mies on tuossa eikä päästä minua lähelle, ei

anna minun sitä katsella eikä hyväillä — hän ajatteli katkerasti. Hän

jäikin seisomaan vuoteen jalkopäähän, katsellen pientä sairasta melkein

pelokkaasti:

— Hän on hyvin sairas, hyvin sairas, — Farre mutisi murheellisena,

melkein kuin itsekseen.

Elias seisoi siinä hetken. Sitten hän poistui sanomatta ainoatakaan

sanaa. Hän vietti kauhean yön ja palasi taas varhain seuraavana aamuna.

Kiivetessään polkua taloon hän kuvitteli pienokaisen tilan parantuneen,

ja toivo kirkasti hänen kasvonsa. Hän kulki nopein askelin pihan

poikki, keittiön läpi ja työnsi oven auki. Hänen kasvonsa kävivät heti

kalpeiksi. Farre oli taas siellä istumassa pienokaisen vuoteen ääressä,

lihava vartalo kumarassa, hengittäen raskaasti ja huohottaen.

Maddalena itki. Heti nähtyään Eliaksen hän riensi tätä vastaan,

kuivasi kyyneleensä esiliinaansa ja sanoi nyyhkyttäen lapsen olevan

kuolemaisillaan. Elias katsoi häneen kelmeänä, synkkänä. Hän ei astunut

lähemmäksi, ei puhunut yhtään sanaa. Hetken kuluttua hän poistui

huoneesta. Annedda muori saattoi hänet pihalle kysyen siellä:

— Elias, poikani, mikä sinun on? Oletko sinäkin sairas?

Elias pysähtyi portin pieleen, kääntyi, ja tunsi huulilleen nousevan

katkeria sanoja Farresta ja Maddalenastakin, joka salli sulhasensa

lakkaamatta olla sairasta pienokaista lähellä. Mutta nähdessään äitinsä

pienet kasvot niin kalpeina ja täynnä ahdistusta, hän mutisi:

— En, en; en minä ole sairas.

Ja hän poistui.

— Mitä hän mahtoi sanoa? En oikein kuullut, — Annedda ajatteli.

Olikohan hänkin sairas? Mikä häntäkin vaivannee? Auta meitä, rakas Pyhä

Fransiskukseni.

Tästä hetkestä alkaen Eliasta vaivasi aivan kuin päähänpiintymä. Heti

kun hänen työnsä oli päättynyt, hän melkein huomaamattaan riensi

kotiin. Jo ennenkuin hän ehti kotitalon polulle, hän tunsi, että Farre

oli siellä vanhalla paikallaan. Silti hän itsepäisesti toivoi, ettei

niin olisi, ja meni sisälle. Mutta tuo vihattu olento oli aina siellä.

Vähitellen hän joutui kuin kuumehoureisiin. Hän tuli haluten kiihkeästi

kumartua lapsen puoleen, suudella sitä, hoidella sitä omin käsin

ja kuiskia sen korvaan helliä sanoja. Hänestä tuntui, kuin hänen

rakkautensa olisi riittänyt parantamaan pienokaisen. Mutta kun hän

saapuessaan näki Farren, hän jähmettyi toimettomaksi. Hän ei edes

rohjennut laskea kättään kuolevan pienokaisen otsalle, vaikka hänen

rinnassaan riehui suru ja raivo.

Pikku Berten sairauden seitsemännen päivän iltana Annedda muori tuli

itkien Eliasta vastaan.

— Hän ei enää elä ensi yön yli.

— Onko Farre yhä siellä, äiti?

— Ei ole.

Elias riensi huoneeseen, meni Maddalenan ohi, joka itki hiljaa vuoteen

ääressä, ja kumartui levottomana lapsen puoleen. Pienokainen näytti

kuolevalta. Nuo ennen niin sievät ja pulleat pienet kasvot olivat nyt

kalpeat, laihat, ylenmääräisten kärsimysten riuduttamat. Ne näyttivät

kuolevan vanhuksen kasvoilta. Elias ei uskaltanut kajota lapseen eikä

suudella sitä, hän oli niin tyrmistynyt. Niinkuin aikaisemmin Pietron

ruumiin ääressä, niin nytkin kuoleman majesteetti vaikutti häneen

voimakkaasti, ja hän huomasi, että hän oli siihen hetkeen asti pitänyt

mahdottomana, että pikku Berte kuolisi. Miksi hän kuolisi? Miten hän

kuolisi? Mitä oli kuolema? Oliko se kaiken loppu, kaiken intohimon

raukeaminen? Miksi hän siis vihasi Farrea? Miksi hän kärsi?

— Poikani, pikku poikani! — hän vaikeroi itsekseen. — Sinä kuolet,

enkä minä ole rakastanut sinua oikealla tavalla. Sensijaan että olisin

sinua rakastanut, olen eksynyt turhanpäiväiseen vihankaunaan, joutavaan

mustasukkaisuuteen... Ja nyt kaikki loppuu eikä enää ole aikaa, ei enää

ole aikaa mihinkään ...

Hänet valtasi raju halu ottaa pienokainen syliinsä, viedä se pois

täältä, pelastaa se. Pelastaa? Miten? Hän ei tiennyt, miten, mutta

hänestä tuntui, että riitti, jos hän vain ojentaisi käsivartensa,

jos hän kumartuisi lapsukaisen pienen vartalon yli karkoittaakseen

kuoleman. Sinä hetkenä Farre astui sisään ja lähestyi hitaasti

vuodetta. Elias kuuli nuo raskaat askelet, tuon läähättävän

hengityksen, ja poistui vaistomaisesti vuoteen äärestä.

Farre istuutui paikalleen. Elias tunsi, että hänen ja hänen manalle

muuttavan lapsensa välillä oli voittamaton este. Hän asettui huoneen

perälle, ikkunan ääreen, ja hänen silmissään kiilteli tumma, vihreä

välke. Hän ajatteli kuin pyörrytyksen valtaamana:

— Miksi tuo mies on täällä. Miksi hän on karkoittanut minut lapseni

luota? Hän on sysännyt minut syrjään. Millä oikeudella? Onko

pienokainen hänen lapsensa? Se on minun, minun eikä hänen. Nyt lyön

häntä korvalle, tuota ihramahaa, ajan hänet pois tuosta, sillä siinä on

minun paikkani eikä hänen. Lyön häntä korvalle, tapan hänet, juon hänen

vertansa, sillä vihaan häntä, hän kun on riistänyt minulta kaiken,

kaiken, kaiken; kun hän on täällä, alan, niin alan jo toivoa lapseni

kuolevan.

Mutta hän ei silti liikahtanut paikaltaan. Sitten hän meni keittiöön ja

sanoi äidilleen:

— Tulen pian takaisin. — Ja hän poistui nopeasti.

Palatessaan seminaariin kammioonsa hän luuli heräävänsä unesta. Ja

hänen elämänsä, tilansa ja velvollisuutensa esiintyivät selvinä hänen

sisäisen silmänsä edessä. Hän polvistui ja alkoi rukoilla Jumalalta

anteeksi mieletöntä raivoaan.

— Herra, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi iäisessä

elämässä, sillä tässä elämässä en ansaitse anteeksiantoa. En koskaan

saa lepoa. Olen tuomittu kärsimään, mutta jokainen rangaistus on

vähäinen siitä rikoksesta, jonka olen tehnyt. Niin, anna minun kärsiä

niinkuin ansaitsen, mutta anna minulle voimaa täyttää velvollisuuteni,

kitke sydämestäni kaikki turha intohimo. Omasta puolestani lupaan tehdä

kaiken voittaakseni itseni. Jääpä lapsi eloon tai kuolee, käyn sitä

katsomassa niin vähän kuin suinkin. Onko se minun lapseni? Ei ole.

Minulla ei saa olla mitään tässä maailmassa; ei lapsia, ei vanhempia,

ei omaisuutta, ei intohimoja. Minun täytyy olla yksin, yksin sinun

edessäsi, Jumalani, sinä suuri ja laupias Herra.

Mutta tuntia myöhemmin hänen kotoaan tuli sana, että hän joutuin

rientäisi sinne. Ja hän lähti sinne juoksujalkaa, kasvot vaaleina

ja sydän rajusti pamppaillen. Oli yö, himmeä, hiljainen syysyö. Kuu

souteli hitaasti ohuissa usvissa, ja sitä ympäröi suunnattoman suuri

kullanhohtoinen vaalea kehä. Ilmassa oli jotain salaperäisen hiljaista,

pysähtynyttä.

Eliaksella oli tunne, että lapsi oli kuollut, ja astuessaan keittiöön

hän näki Maddalenan istuvan lieden ääressä katkerasti itkien ja

tavantakaa puristaen päätään käsillään. Hän näytti orjattarelta, jolta

on riistetty kaikki, vapaus, isänmaa, jumalat, omaiset. Elias vaistosi

hänen äärettömän surunsa ja ajatteli:

— Tänä hetkenä hän ehkä luulee, että lapsen menettäminen on rangaistus

hänen hairahduksestaan. Eikä hän tiedä, että hän päinvastoin kohoaa

tästä surusta puhdistuneena ja löytää oikean tien. — Mutta näin

ajatellessaan hän katseli ympärilleen keittiön puolihämärässä, ja kun

ei siellä olevien harvojen henkilöiden joukossa näkynyt Farrea, hän

murheellisena ajatteli, että tuo mies ehkä vielä oli siellä, kuolleen

lapsen vuoteen ääressä.

Hän meni huoneeseen. Farrea ei ollut siellä. Annedda muori, joka oli

hyvin kalpea, pesi ja puki pientä ruumista. Elias avusti häntä. Hän

otti arkusta lapsen pienet sukat ja kengät, ja vetäessään niitä sen

jalkoihin hän tunsi, että nuo laihtuneet hennot raajat vielä olivat

pehmeät ja lämpöiset.

Siihen saakka kunnes pieni vainaja oli kääritty liinoihin ja asetettu

patjoille lepäämään ja niinkauan kuin Annedda oli huoneessa, Elias

pysyi levollisena. Mutta heti jäätyään yksikseen hän tunsi koko

ruumiinsa vapisevan, tunsi kasvojensa ja käsiensä kylmenevän, ja hän

polvistui kätkien kasvonsa vuodeliinoihin.

Vihdoin viimein hän oli yksin lapsensa kanssa. Ei kukaan voinut enää

riistää sitä häneltä, ei kukaan enää voinut asettua heidän väliinsä. Ja

äärettömän surunsa ylle hän tunsi laskeutuvan ohuen rauhan, melkeinpä

ilon verhon — joka oli ulkona vallitsevan salaperäisen syysyön

utuverhon kaltainen. Olihan hänen sielunsa lopultakin yksin, surun

puhdistamana, yksin ja vapaana kaikesta inhimillisestä intohimosta,

Herran edessä, joka on suuri ja laupias.