VI

Syksy edistyi luoden seutuun lempeää surumielisyyttä. Usvaisina

päivinä maisema tuntui avarammalta ja näytti ulottuvan kauemmas

autereisen taivaanrannan rajoja. Tavallista suurempi autius vallitsi

laitumilla. Puihin, kiviin ja pensaisiin oli tullut jotakin vakavaa,

ikäänkuin nekin olisivat tunteneet syksyn alakuloisuutta. Suuret kurjet

lentelivät kalvakan taivaan alla. Syksyinen heinä alkoi kasvaa viime

aikoina runsaasta sateesta mustuneilla sänkiniityillä.

Eräänä tällaisena autereisena, vielä lämpimänä, mutta apeutta

herättävänä syyspäivänä Elias istui yksin lammastarhan tuvan

kynnyksellä. Hän luki muuatta pientä hartauskirjaansa. Kauempana kävi

lammaslauma laitumella. Jokin syksypuoleen syntynyt soma lumivalkoinen

karitsa määki valittaen kuin itsensä loukannut lapsi.

Elias luki, odotellessaan ukko Martinu Monnea, jolle oli lähettänyt

sanan tulla lammastarhaan häntä neuvomaan.

— Tällä kertaa, — hän ajatteli, — tahdon noudattaa vanhuksen

neuvoa. Hänellä on elämänkokemusta, ja ehkä olisin tehnyt viisaasti,

jos jo alunpitäen olisin noudattanut hänen neuvojaan. — No se on nyt

myöhäistä, kaikki on lopussa.

Vihdoin vanhuksen kookas hahmo näkyi polulla. Hän lähestyi tupaa

suorana ja jäykkänä.

Elias kavahti pystyyn, pisti piiloon pienen kirjansa ja meni ukko

Martinua vastaan. Vaikka hän tiesi, että lammastarha sinä hetkenä oli

autio, hän aina muisti sananparren, että puilla ja pensaillakin on

korvat ja vei vanhuksen aukeaan paikkaan, jossa ei ollut edes pensaita

eikä kallioita. Siellä oli vain muutamia kiviä mäen rinteessä; ja Elias

ja vanhus istuutuivat niille.

Aluksi he puhuivat tyhjänpäiväisistä asioista, kuinka setä Martinu koko

tuon ajan oli ollut niin näkymätön, lampaista, vuonista, sonnista, joka

oli ryöstetty naapurilaitumelta. Mutta äkkiä vanhus katsoi tiukasti

Eliasta kasvoihin ja muutti äänensävynsä:

— Miksi kutsuit minut tänne? Mitä uutta?

— Tahtoisin pyytää teiltä neuvoa, setä Martinu...

— Sen olet tehnyt jo ennenkin, mutta et ole välittänyt neuvostani.

— Nyt on asia toisin. Ja ehkä olisin tehnyt viisaasti, jos silloin

olisin noudattanut neuvoanne. No niin, kaikki se on nyt lopussa. Aion

ruveta papiksi. Mitä siitä arvelette?

Vanhus loi miettiväisenä katseensa etäisyyteen.

— Oletko yhä vielä rakastunut?

— Entistä enemmän.

Ja vähitellen hänen äänensä muuttui heikommaksi ja valittavammaksi,

melkein itkunsekaiseksi. Hän jatkoi:

— Joskus luulen tulevani hulluksi. _Hän_ on niin kaunis; jospa

näkisitte, kuinka kaunis hän on. Päätän aina olla palaamatta kotiin,

olla häntä näkemättä, katselematta. Mutta pahahenki riivaa minua. Ja

hänkin katselee minua, ja se minua niin peloittaa.

— Miksi et ota vaimoa?

— Voi, älkää puhuko siitä! — Elias sanoi kasvoissaan kauhistunut

ilme. — Kohtelisin häntä huonosti, ehkä muuttuisin häijyksi, ja

pahahenki saisi minut vielä enemmän valtaansa.

— Maria Maddalena katselee siis sinua?

— Älkää mainitko nimiä, setä Martinu. No niin, hän katselee todella

minua.

— Hän ei siis ole kunniallinen nainen?

— Luulen kyllä häntä kunnialliseksi, mutta hän ei rakasta miestään,

ei ole koskaan rakastanut häntä, eikä tämä kohtele häntä hyvin. Pietro

kyllästyi pian vaimoonsa, setä Martinu. Ja lisäksi hän usein juo

itsensä humalaan ja on silloin häijy. He riitelevät usein.

— Joko nyt?

— Sellainen alkaa pian. Mutta juuri sentähden, ettei vaimo pidä

miehestään, luulen tämän lopulta rupeavan lyömään häntä. Hän ei tahdo,

että hänen vaimonsa poistuu kotoa, että hän käy tervehtimässä äitiään

ja puhelee naapurinaisten kanssa.

— Onko hän mustasukkainen?

— Ei, ei hän ole mustasukkainen, eikä koskaan ole ollutkaan, mutta hän

on ärtyisä, ryyppää liiaksi ja tärvelee terveytensä.

— Elias! Elias! Mitä sanoinkaan sinulle? Jospa olisit menetellyt

neuvoni mukaan! — vanhus huudahti; mutta oitis hän pudisti päätään ja

lisäsi:

— Kuka muutoin tietää; ehkä olisi käynyt samoin, jos sinä olisit hänet

nainut.

— Ei suinkaan. Minä olisin palvonut hänen ajatuksiaan, hänen

mielihalujaankin...

— Niin kaikki sanovat, mutta tulee päivä, jolloin kyllästyy

kaikkeen, ja varsinkin naiseen. Luuletko, Elias Portolu, että tuo

päähänpiintymäsi kestää kauankin? Tulee aika, jolloin sille naurat.

Nainen saa lapsia, menettää raikkaan sulonsa, ei enää katsele

sinua, hänestä tulee niinkuin muistakin maalaisnaisista tavallinen

perheenäiti; hän käy likaiseksi, vanhaksi, rähjäiseksi ja rumaksi.

— Erehdytte, setä Martinu. Onnettomuus on juuri siinä, ettei hän

ollenkaan saa lapsia ja että hän pysyy kauan nuorekkaan kauniina.

— Mistä sen tiedät?

— Sen sanoi äitini, joka ymmärtää tällaiset asiat. Ja luulen, että

tämä on Pietron hermostuneisuuden pääsyynä. Toivon, setä Martinu,

ettette petä minua, kun uskon teille niin paljon sellaista, mitä en

sanoisi rippi-isällenikään.

— Jos pelkäät, että petän luottamuksesi, sinun ei olisi pitänyt kutsua

minua tänne. Olen kuullut pahempiakin asioita. — Muuten on vallan

yhdentekevää, saako hän lapsia vai ei, silti hän vanhenee ja käy

rumaksi.

— Se ei ole ollenkaan varmaa, setä Martinu. Hän on niitä naisia,

jotka vuosien vieriessä tulevat yhä kauniimmiksi, vaikka eivät olekaan

onnellisia. Joskin hänen miehensä kohtelee häntä pahoin, muut,

varsinkin äiti, ihailevat häntä. Hän elää hyvissä oloissa ja säilyttää

kauneutensa. En muutoin rakasta häntä hänen kauneutensa vuoksi, vaan

sentähden, että hän _on hän_...

— Silti hän vanhenee, vanhenee.

— Siihen on vielä pitkä aika! Mutta tiedätte kai te, joka olette niin

viisas mies, mitä nuoruus on. Se saattaa lopulta viedä kuolemansyntiin,

ja silloin...

— Mutta luuletko, Elias Portolu, että asia on autettavissa sillä, että

rupeat papiksi? Nuoruuden, miehen vaistot eivät sinusta katoa, voit

silti langeta, ja silloin synti on vielä kahta suurempi.

— Silloin asemani on vallan toinen. Tuo nainen ei enää katsele minua,

ja lisäksi haen paikan jostakin maalaiskylästä.

— Hyvä, kaikki tuo on hyvä ja oikein, poikani. Mutta jättäkäämme

syrjään kaikki muu, ja sano minulle yksi seikka. Et ole enää poika,

luuletko, että sinusta enää huolitaan pappisseminaariin? Papiksi

tulemiseen vaaditaan aikaa, opintoja ja rahoja. Kuka tietää, voitko

voittaa kaikki esteet, voitko sillä aikaa välttää kiusauksen.

— Kun kerran olen tehnyt lujan päätöksen ja ilmaissut sen, en enää

pelkää. Tuo nainen ei sitten katsele minua, ja minä saan itseni

hillityksi. En ole enää poika, se on totta, mutta en liioin ole

kolmikymmenvuotias niinkuin paimen, joka möi karjansa ja luki itsensä

papiksi vajaassa kolmessa vuodessa.

— Kaikki tuokin on hyvin. Mutta sanonpa sinulle toisen seikan. Papit,

jotka ovat valinneet alansa kärsimiensä vastoinkäymisten, varsinkin

rakkaudensurujen vuoksi, eivät ollenkaan ole minun mieleeni. Täytyy

valmistautua siihen jo nuoresta, täytyy tulla papiksi kutsumuksesta.

— Kutsumusta minulla on ollut ja on yhä vielä. Se heräsi minussa jo

poikana ja se uusiutui ollessani _siellä_. Älkääkä ajatelko, setä

Martinu, että rupean papiksi laiskuudesta, ansionhimosta, mukavan

elämän tavoittelusta, niinkuin monet muut. Valitsen tämän uran

sentähden, että uskon Jumalaan ja tahdon voittaa maailman viettelykset.

— Se ei riitä, Elias Portolu. Miehen, joka valitsee papillisen uran,

ei tule ainoastaan vastustaa pahaa, hänen tulee myös tehdä hyvää.

Hänen tulee elää kokonaan toisia varten, hänen pitää sanalla sanoen

ruveta papiksi toisten hyväksi eikä itseään varten. Sinä taas ajattelet

pappisuralle antautuessasi yksinomaan itseäsi, oman sielusi etkä

toisten sielujen pelastamista. Olenko oikeassa, Elias Portolu, vai enkö?

Elias vaipui mietteisiinsä. Hän ajatteli, että viisas vanhus oli

oikeassa, mutta silti hän ei tahtonut, ei voinut tunnustaa sitä.

— Siis kehoitatte minua luopumaan aikeestani, setä Martinu? Mutta

harkitkaa, teettekö siinä oikein vai väärin. Tutkikaa omaatuntoanne.

Ukko Martinu, joka ei koskaan menettänyt tasapainoaan, näytti joutuvan

hämilleen Eliaksen viime huomautuksesta. Hänen terävät silmänsä

tuijottivat kauas autereiseen taivaanrantaan, ja hänen juron sielunsa

salaiset äänet alkoivat värähdellä tässä erämaan hiljaisuudessa. Hetken

vaiettuaan hän sanoi:

— Omatuntoni ehkä vaatisi minua suuttumaan sinulle, Elias Portolu.

Isäsi on oikeassa sanoessaan, ettet sinä ole mies, vaan oljenkorsi,

ruoko, joka taipuu pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Nyt esimerkiksi,

sentähden että olet rakastunut naiseen, jota et saa omistaa, jonka

omistamiseksi et ole pannut tikkua ristiin, tahdot ruveta huonoksi

papiksi, sensijaan että kehittäisit itsesi hyödylliseksi ja

kelvolliseksi maallikoksi. Meidän tulee olla kotkia eikä rastaita,

niinkuin isäsi on tapana sanoa.

Ja Eliaksen istuessa masentuneena vanhuksen suorasukaisista

huomautuksista tämä jatkoi:

— Tiedätkö, mitä suru merkitsee, Elias Portolu? Sinä luulet juoneesi

kaiken sapen elämän pikarista, kun olet ollut vankilassa ja kun olet

rakastunut veljesi vaimoon. Mitä tuo kaikki on? Se ei ole mitään.

Miehen tulee sylkeä sellaiseen roskaan. Suru on jotakin vallan toista,

Elias Portolu. Oletko koskaan tuntenut sitä ahdistusta, jonka aiheuttaa

pakko tehdä rikos? Tiedätkö millaisia tunnonvaivat ovat? Tiedätkö, mitä

viha on? Oletko nähnyt vihamiehesi, kilpailijasi saavan voiton sinusta,

anastavan omaisuutesi ja sitten päälle päätteeksi vainoavan sinua? Onko

sinua petetty? Onko vaimosi, ystäväsi, sukulaisesi pettänyt sinut?

Oletko vuosikausia tuuditellut unelmaa ja sitten nähnyt sen haihtuvan

kuin usvan? Oletko kokenut, miltä tuntuu joutua siihen tilaan, ettei

enää usko mitään, ei enää toivo mitään, että näkee pelkkää tyhjyyttä

ympärillään, ettei enää usko Jumalaan, hän kun on avannut sinulle

kaikki tiet ja sitten jälleen sulkenut ne kaikki tyyni, toisen toisensa

jälkeen, tiedätkö mitä kaikki tämä merkitsee, Elias Portolu?

— Setä Martinu, peloitatte minua, — Elias mutisi.

— Siinä näet, millainen mies olet. Sinä säikähdät jo ajatellessasi,

millaista ihmisen suru voi olla. Nouse, Elias Portolu, ja käy. Olet

nuori ja terve, mene ja katso elämää kasvoihin, ole kotka äläkä rastas.

Herra muutoin voi varata sinulle iloja, joita et ole voinut aavistaa.

Ei pidä koskaan antautua epätoivon valtaan. Kuka tietää, ehkä vuoden

kuluttua olet onnellinen ja naurat menneisyydelle. Mene!

Kuin hypnotisoituna Elias nousi poistuakseen, mutta vanhus virkkoi:

— Jätät siis minut yksikseni. Etkö vie minua tupaan ja anna minulle

vähän maitoa.

— Totta kai, setä Martinu. Olen ajattelematon kuin hullu lammas.

Vaieten he menivät sisälle. Tuvassa Elias tarjosi vanhukselle maitoa,

viiniä, leipää ja rypäleitä, ja he puhuivat jokapäiväisistä asioista.

Ennen lähtöään ukko Martinu vielä palasi pohdittuun kysymykseen:

— Onhan sinulla hyvää aikaa. Kun todella olet kokenut, mitä elämä on,

voit vetäytyä syrjään, jos haluat. Mutta muista, mitä sanoin sinulle:

on parempi olla kelpo maallikko kuin langennut Herran palvelija. Paina

se mieleesi. Hyvästi.

Elias jäi siihen seisomaan surumielisenä. Hän tunsi itsensä nyt

vahvemmaksi, ja häpesi aikaisempaa heikkouttaan.

— Tuo vanha metsäsika on oikeassa, meidän täytyy olla miehiä, — hän

ajatteli, — meidän täytyy olla kotkia eikä rastaita. Tahdon olla luja;

hyvä kristitty kylläkin, mutta luja.

Monta päivää jälkeenpäin hän oli vakava, mutta ei epätoivoinen,

ja ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen alakuloiset ajatukset

mielestään.

Syksy oli tavattoman lämpöinen ja kaunis. Taivas oli kirkastunut,

ja siitä säteili koko se kuvaamaton sulo, joka on ominaista

Sardinian syksylle. Muutamina iltoina taivaanrantaa valeli ruusuinen

helmiäishohde, ja näköpiirin rajalla, missä luuli meren häämöttävän,

liiteli ohuita pilviä kuin purjeet tuulessa. Vaaleasta taivaantaustasta

metsä erosi mehevän tummanvihreänä. Vain pensaista varisi lehtiä,

ja jokunen tammi, joka näytti aivan kuin eksyneenä joutuneen näille

aavoille sydänmaille, alkoi vivahtaa kullankeltaiseen. Tiheä hento

ruoho versoi peittäen sänkipellon; muutamat metsänkukat aukoivat

varsinkin veden varsilla punasinerviä terälehtiään.

Aurinko levitti miellyttävää lämpöään joka soppeen, ja tässä

valaistuksessa laidun näytti entistään avarammalta.

Elämä täällä maan sydämessä kului tasaisesti ja varsin vaivattomasti

tuona vuodenaikana.

Ukko Portolu oli usein poissa, ja vaitelias Mattia vietti täydellistä

paimentolaiselämää. Hän rakasti lammaslaumaa, koiraa ja hevosta. Kissa

ja pukki, joka jo oli kasvanut melkein emävuohen kokoiseksi, seurasivat

häntä kaikkialle, ja hän puhutteli niitä kuin ystäviä ainakin. Hän oli

jo jonkin aikaa uutterasti valmistellut korkista mehiläispesiä, hän kun

aikoi seuraavana keväänä ruveta harjoittamaan mehiläishoitoa. Hän oli

vaatimaton ja vapaa paheista, mutta taikauskoinen ja hiukan pelkuri.

Hän uskoi aaveisiin ja harhaileviin vainajien henkiin, ja seuratessaan

laitumella lammaslaumaa pitkinä öinä hän usein oli kalvennut

kuvitellessaan näkevänsä jotakin liihoittelevan ilmassa, kummallisia

eläimiä, jotka kiitivät äänettöminä hänen ohitseen, ja kaukaa metsästä

hän usein oli luullut kuulevansa salaperäistä valitusta, huokauksia ja

kuisketta.

Elias hieman kadehti veljensä mielialaa ja yksinkertaisuutta.

— Tuossa hän aina tallustelee, — hän ajatteli, — kuin seitsenvuotias

lapsi. Mitä hän ajattelee? Mitä hän haluaa? Hän ei koskaan ole kärsinyt

eikä kenties tule kärinäänkään. Ei hän ole suinkaan lujatahtoinen mies,

mutta silti minua voimakkaampi.

Syksyn lopulla Elias sentään keskusteltuaan ukko Martinun kanssa

luuli saaneensa jonkinverran tarmoa. Ainakin hän kykeni hillitsemään

itseään ja tekemään hyviä päätöksiä tulevaisuuden varalle. Mutta eräänä

päivänä palatessaan kotia Nuoroon hän tapasi Pietron ja Maddalenan

riitelemästä. Pietro hankkiutui kylvämään vehnää. Hän säilytti

siemenviljaa mustapuusta tehdyssä sardinialaisessa arkussa, jota

pidettiin nuoren parin huoneessa, ja luuli huomaavansa, että arkussa

oli vähemmän jyviä kuin mitä hän oli odottanut, ja oli siitä vihainen

vaimolleen.

— Mihin minä niitä olisin tarvinnut? — Maddalena sanoi hyvin

loukkautuneena. — Leipiin vai kakkuihin ehkä? Tiedäthän, ettei tässä

talossa ole salakomeroita ja että äitisi näkee kaiken, minkä teen.

— Hän on oikeassa, poikani, — Annedda vakuutti. — Vehnänsiemen ei

ole voinut vähetä, mitäpä me sillä olisimme tehneet?

— Sen te naiset paremmin tiedätte! Te osaatte kyllä hävittää talon

varoja, teette tyhmyyksiä ja sitten otatte varastoista ja teette niistä

lopun ja petätte miesparkaa, joka on raatanut otsansa hiessä koko

vuoden tyydyttääkseen teidän oikkujanne.

Pietro käytti puheessaan monikkoa, mutta Maddalena tajusi, että joka

sana tarkoitti häntä.

— Puhu minun kanssani, — hän virkkoi kiivastuen, — äläkä sekoita

tähän äitiäsi. Olihan vehnä meidän huoneessamme.

— Ja siellä se on huvennut.

— Tarkoitatko, että minä olen siihen syypää?

— Totta kai, — Pietro ärjäisi.

— Sinä heittiö!

— Heittiö, minäkö! Kas, kas Arrita Scadan tytärtä! Kirottu olkoon se

hetki, jolloin otin sinut.

Siinä rapisi haukkumasanoja. Juuri silloin Elias tuli kotiin, ja

Annedda muori meni pihalle auttamaan häntä tavaroiden purkamisessa

hevosen selästä. Elias kuuli kiistan ja tunsi sydämensä kutistuvan

kokoon.

— Mikä heitä vaivaa? — hän kysyi kiristäen hampaitaan. — Mistä he

riitelevät? Hyi, — hän virkkoi kuultuaan äidin kuiskaavan muutaman

selittävän sanan, — se on häpeä. Onko Pietro tulemassa hulluksi?

Meidän talostamme tulee pian häpeänpaikka. On aika, että tällaisesta

tehdään loppu.

— Eikö mitä. Nyt se vasta alkaa, — tiuskaisi Pietro, joka oli

kuunnellut ovella silmät vihasta säihkyvinä. — Äläkä sinä Elias pistä

nenääsi tähän, jollet tahdo osaasi sinäkin.

— Mies, — Elias huusi, ajattele, mitä sanot!

— Ajattele itse! Minä olen mies, mutta sinä olet heittiö, ja varo

sekaantumasta minun asioihini.

— Lopettakaa jo, pojat, lopettakaa jo. Mitä tämä merkitsee? Tällaista

ei ole milloinkaan ennen tapahtunut tässä talossa! — Annedda muori

sanoi hyvin kalpeana ja vaikeroivalla äänellä.

— Minä olen isäntä talossa, — Pietro huusi töykeästi, — että sen

tiedätte. Ja jos joku toinen rupeaa komentelemaan täällä, olen valmis

ruhjomaan hänet kuin heinäsirkan.

He menivät keittiöön, ja kun Maddalena näki Eliaksen ja kuuli Pietron

ja anoppinsa sanat, hän purskahti itkuun. Ja tämä ärsytti vielä enemmän

Eliasta Pietroa vastaan ja Pietroa Maddalenaa vastaan.

— Niin tietysti, turvaudu sinä vain kyyneliin. Se on niin naisväen

kaltaista. Katso vain, että käyttäydyt tässä siivosti, muuten minä

tiedän, kuka saa maistaa keppiä.

— Koetapas vain, sinä raukka! — Maddalena huusi ja nousi uhmaillen

seisoalleen. Sinä kurja valehtelija.

Pietro hulmahti punaiseksi vihasta ja ryntäsi häntä kohti huutaen:

— Sano se kerta vielä, jos uskallat...

— Olet juovuksissa.

— Lopeta jo, Pietro! — Elias ja Annedda muori huusivat yhteen ääneen

ja pidättivät Pietroa.

Maddalena nyyhkytti ja toisti:

— Valehtelija, kurja raukka...

Kyllä minä näytän, olenko juovuksissa ja olenko raukka, — Pietro

ulvoi, tempautui irti, hyökkäsi Maddalenan kimppuun ja antoi hänelle

korvapuustin.

Elias valahti kuolonkalpeaksi, alkoi vapista eikä enää nähnyt mitään.

Onneksi Annedda pidätti häntä, ja Pietro oli kyllin järkevä lähteäkseen

ulos. Muuten olisi käynyt onnettomasti.

— Tämä oli vasta alkua, pidä hyvänäsi! — Pietro huusi pihalta,

ivallisesti, mutta ääni raivosta kähisten. Olisit _sinä_ voinut

mennä naimisiin tuon jalokiven kanssa, rakas veliseni. — Nyt lähden

todella juomaan itseni humalaan, ja jos jollakin sitten vielä on halua

uhmailla, niin näytän, kuka on leijona ja kuka sisilisko.

Hän lähti. Maddalena oli heti korvapuustin saatuaan herjennyt

itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina ja vapisi vihasta ja tuskasta.

Mutta hän oli oitis älynnyt, että ellei hän muuttaisi menettelyään, hän

aiheuttaisi vakavia selkkauksia perheessä, minkävuoksi hän koetti heti

sovittaa kaiken.

— Syy on minun, — hän sanoi ääni värähdellen. — Antakaa minulle

anteeksi. Tällaista ei enää tapahdu. Kun olen ottanut ristini, osannen

myös sen kantaa. Suokaa anteeksi tämä kohtaus, suokaa anteeksi

pisteliäs kieleni.

Elias seisoi kalpeana ahmien häntä katseillaan, ja kun Annedda muori

hankkiutui lähtemään porttia sulkemaan, Maddalena sanoi:

— Älkää vain kertoko tästä äidilleni ja veljilleni. Älkäämme levittäkö

tätä juttua.

— Hän on pyhimys, — Elias ajatteli. — Pietro ei totisesti ole häntä

ansainnut, Pietro on villipeto.

— Olisithan sinä voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! — nuo Pietron

sanat kaikuivat Eliaksen sielussa, hänen sydämessään ja kiihoittuneessa

veressään. — Mitä olenkaan tehnyt? Sellaisen erehdyksen. Sellaisen

korjaamattoman erehdyksen. Nyt he ovat onnettomia, sillä vaimo ei

rakasta miestään ja tämä on tietysti siitä raivoissaan, ja minä...

niin, mikä minä olen? Minä olen heitä onnettomampi ja rakastan

Maddalenaa tulisemmin kuin koskaan ennen.

Hänet valtasi hurja halu ottaa Maddalena syliinsä ja viedä hänet

mukanaan. Olikin jo aika tehdä niin. Kuka heitä erotti, mikä enää oli

estämässä?

Kun Annedda muori palasi sisälle, Elias taas tuli tajuihinsa. Illan

kuluessa hänellä oli moneen kertaan tilaisuus olla kahdenkesken

Maddalenan kanssa. Tämä istui ääneti työskennellen avoimen ovensa

edessä. Raskaita huokauksia kohosi tuon tuostakin hänen povestaan,

ja hänen luomensa olivat sinervät. Elias meni ulos, palasi takaisin

sisään, eikä hennonnut lähteä ratsastamaan takaisin lammastarhaan.

Kohtalokas tenhovoima veti häntä tuon avoimen oven luo ja pakotti

hänet häärimään Maddalenan lähellä kuin perhonen liekin ympärillä. Hän

luuli tuon nuoren naisen olevan enemmänkin pahoillaan kuin hän ehkä

tosiasiassa oli, ja kärsi enemmän hänen kuin omasta mielihaikeudestaan.

Eräinä intohimon kuohahtavina hetkinä hän olisi ollut valmis uhraamaan

henkensä lohduttaakseen Maddalenaa, mutta nyt hän liikkui siinä

voimatta sanoa hänelle ainoatakaan sanaa ja pahoitteli itsekseen tätä

saamattomuuttaan.

— Etkö jo lähde paluumatkalle, — Annedda muori kysyi häneltä

rukoilevasti. — Lähde poikani, onhan jo aika. Varmaankin

lammastarhassa jo odottavat sinua.

— Aina minut ajetaan pois! — Elias vastasi tuskaantuneena.

— Poikani, et kai aio panna toimeen ikävää kohtausta? Lähde pois.

Veljesi palaa pian kotiin juovuksissa, ja silloin mellakkanne alkaa

uudelleen. Voi teitä, poikani, teillä ei ole jumalanpelkoa, ja

sentähden kiusaus vaanii teitä.

Maddalena huokaili melkein vaikeroiden, ja äidin sanat olivat sattuneet

Eliakseen. Se oli totta, pahat voimat virittivät hänelle ansojaan.

Odottihan hän kärsimättömästi veljensä paluuta voidakseen loukata tätä

ja kostaa Maddalenan kärsimykset ja solvauksen. Eikä siinä kyllin.

Hän näki jo Maddalenan toisessa valossa kuin aikaisemmin. Kaikki tämä

selvisi hänelle, ja hänet valtasi äkkiä kauhu.

— Syöksyn turmioon, — hän ajatteli. — Mitä uhraukseni on

hyödyttänyt? Luovuin veljeni morsiamesta, jotta en olisi saattanut

häntä onnettomaksi, ja nyt itse tahdon aiheuttaa hänelle onnettomuutta.

— Mitä sanoinkaan? Minäkö kykenisin moiseen? Minä? Minä. Hänestä

tuntui, kuin hänestä olisi tullut vallan toinen, outo ihminen, ja hän

säikähtyi äkillistä muutostaan. — Minun on pakko kulkea tietäni ja

olla palaamatta tänne, — hän lopuksi ajatteli.

Ja hän lähti todella matkaan suureksi helpotukseksi äidilleen, joka

kovin levottomana oli odottanut tätä hetkeä. Maddalena istui paikallaan

hievahtamatta eikä edes nostanut suuria tummenneita silmäluomiaan. Hän

oli "tuskien Marian" näköinen. Mutta Elias kietoi hänet lähtiessään

epätoivoiseen katseeseensa ja ratsasti pois kuolon ahdistus sydämessään.

Siitä päivästä lähtien hän raskaan surun ja onnettomuuden tunteen

vallassa alkoi menettää kaiken toivonsa ja vihata ihmisiä. Siihen

asti oli ollut jotakin lempeää ja hyvää hänen epätoivossaan, hänen

antautumisessaan yksinäisyyteen, mutta nyt nämä tunteet muuttuivat

vihan- ja katkeruudenvoittoisiksi, niihin kun liittyi vaistomainen

kostonhimo. Elias Portolu tunsi, että kohtalo, tuo arvoituksellinen ja

vihamielinen voima, joka vainoaa ihmisiä, oli tehnyt hänelle vääryyttä.

Hän oli koettanut menetellä oikein uhraamalla omat pyyteensä, mutta

tuo hyvä olikin kääntynyt pahaksi. Miksi? Millä voimalla oli oikeutta

noin leikitellä ihmisellä? Täällä autioiden laidunmaiden äärettömässä

hiljaisuudessa, vaalean syystaivaan alla, keskellä salaperäisen

surumielistä maisemaa, jonka sulki kehäänsä autereinen taivaanranta,

tuo maamies pohti samoja ongelmia kuin hienostuneet kulttuuri-ihmiset,

mutta hänen ei onnistunut ratkaista niitä. Suru oli ainoa, mikä hänelle

oli jäänyt; eikä siinä kyllin, että usko katosi surun vaikutuksesta,

myöskin uhmanhenki alkoi saada hänessä vallan.

Monesti Elias laitumen aitauksen vartta kulkiessaan oli huomannut

ukko Martinun, vanhan pakanan, jonka karkeapiirteinen vartalo näytti

kohonneen ympäröivästä suurenmoisesta ja synkästä maisemasta, mutta

nuori mies kääntyi aina pois ja pakeni.

— Hän on vanha houkka, — hän ajatteli. — Mitäkö suru on! Hän, tuo

kivestä veistetty ukko, nauroi minulle, mutta kaikista rikoksistaan,

kaikesta onnettomuudestaan ja viisaudestaan huolimatta hän ei tiedä,

että minä yhtenä päivänä kärsin enemmän kuin hän koko elämässään.

Älköön enää tulko laskettelemaan minulle saarnojaan, muuten lyön hänet

kirveellä kuoliaaksi.

Ja silti hän tunsi, ettei vanhus ollut tehnyt hänelle mitään pahaa...

päinvastoin... jospa hän olisi noudattanut hänen neuvojaan... Mutta

hän oli ärtynyt kaikille, ennenkaikkea itselleen, ja hänellä oli julma

tarve tehdä jollekulle pahaa, vaikka vain lapselle, toivomatta siitä

mielihyvää, vaan päinvastoin vielä enemmän kärsimyksiä.

Seudulla oli lapsi, hyvin köyhän naapuripaimenen poika, joka usein

kävi Portolun lammastarhassa. Puolihupsu, mutta kiltti, repaleinen,

laiha, likainen poikanen, joka näytti pieneltä pronssiveistokselta. Hän

tuli melkein joka päivä Portolun tupaan ja leikitteli ääneti kissan,

porsaan ja koirien kanssa. Elias antoi hänelle usein leipää, maitoa ja

hedelmiä, jopa viiniäkin, ja pojanpätkä oli suuresti kiintynyt häneen.

Mutta eräänä päivänä lapsi sai kokea kovia. Elias oli yksin tuvassa ja

hirveän huonolla tuulella, sillä edellisenä iltana Mattia oli tullut

Nuorosta tuoden pahoja uutisia: Pietro joi itsensä humalaan joka kerta

työstä palatessaan ja soimasi ja löi vaimoaan. Tuo pieni poika tuli nyt

hiljaa paljain jaloin, syleili koiraa ja meni tupaan.

— Mitä tahdot? — Elias kysyi karskisti.

— Anna minulle maitoa.

— Ei ole maitoa.

— Anna minulle maitoa, anna minulle maitoa, — lapsi naukui eikä

ollenkaan näyttänyt lakkaavan. Elias tuskastui niin, ettei voinut

hillitä itseään. Hän tarttui pienokaista käsivarteen ja ajoi hänet

ulos, ajoi hänet kauas, torui häntä kuin aikuista ja kielsi häntä

koskaan enää tulemasta takaisin. Poika meni tiehensä sanomatta

ainoatakaan sanaa, melkein arvokkaasti, mutta muutaman hetken kuluttua

Elias kuuli hänen itkevän matkan päässä epätoivoista itkua, joka

kuului surkeana yksinäisyydessä. Ja Elias tunsi melkein hekumallista

vihaa itseään kohtaan, raivokasta halua purra nyrkkinsä verille. Tämä

itsessään vähäpätöinen tapaus sai hänet epätoivoiseksi, aivan kuin se

olisi ollut oikea onnettomuus. Hän ajatteli:

— Olen elukka, olen langennut olento. Mutta ovatko toiset ehkä minua

parempia? Me olemme kaikki kehnoja, ero on vain siinä, että toiset ovat

häikäilemättömiä ja nauttivat, jotavastoin minä kärsin siksi, että olen

ollut typerä ja tehnyt hyvää niille, jotka eivät ole ansainneet sitä.

Alinomaa muistot _sieltä_ myös sukelsivat esiin hänen sielunsa

kätköistä, ja hänen mielestään se, mitä hän oli kärsinyt siellä,

ei ollut mitään verrattuna siihen tuskaan, jota hän nyt kärsi.

Mutta noiden aikaisempien kärsimysten muisteleminen lisäsi silti

hänen nykyistä suruntaakkaansa. Eräät yksityisseikat, jotka jo

olivat unohtuneet, kohosivat taas räikeinä hänen eteensä. Ja hänen

muistellessaan sitä hirmuvaltaa ja vaivaa, jota hän oli kestänyt

"orjainkaitsijain" puolelta, kuten hän nimitti vanginvartioita, viha

nosti veren hänen päähänsä. Olisipa hänellä vain sinä hetkenä ollut

joku heistä käsissään siellä syrjäisessä lammastarhassa! — Pilkkoisin

hänet palasiksi, — hän ajatteli kiristäen hampaitaan, — ja sitten

nuolisin veren veitsestäni.

Peto tuntui riehuvan tuon kalpean nuoren miehen sielussa, joka näytti

niin lempeältä ja jonka usein nähtiin istuvan tuvan kynnyksellä

kyynärpäät polvien varassa lukemassa pieniä hartauskirjojaan.

Kun pakkanen ja kolkko talvitunnelma saapui, Eliaksen heikko

terveys huononi. Runsaat sateet, lumi, rasitukset — sillä talvella

sardinialainen paimen raataa ja rehkii kaikkein kovimmin ja saa enimmin

kärsiä, hän ja hänen karjansa kun ovat suojaa vailla — ja lisäksi olo

vetoisassa, savuisessa majassa sekä taistelu luonnonvoimia vastaan

kuluttivat lopulta tyystin Eliaksen ruumiilliset ja siveelliset voimat.

Tähän aikaan, jolloin joskus sattui niin ankaria lumipyryjä, että

useita lampaita paleltui kuoliaaksi, nuoressa miehessä heräsi jälleen

ajatus ruveta papiksi. Mutta miten toisenlaisena kuin ennen! Toisinaan

hän oli, kestettyään kovia kamppailuja luonnonvoimien ja itsensä

kanssa, entistään epätoivoisempi, tunsi kapinoiden mukavan elämän

kaihoa, voimakasta levon tarvetta, ja hän katsoi silloin ainoaksi

pelastuksekseen ammatin muuttamisen.

Samalla salaperäinen taikavoima veti häntä Nuoroon, siihen pieneen

lämpöiseen taloon, jossa Maddalena työskenteli lieden ääressä.

Aviopuolisoiden välillä vallitsi nyt verraten hyvä sopu. Maddalena oli

ainakin varovainen, ja välistä vain kuului Pietron viinin vaikutuksesta

hieman epävarma ääni. Mutta oliko Maddalena onnellinen vai ei, sitä

Elias ei enää kyennyt ratkaisemaan. Paha siemen oli itänyt. Päivä

päivältä oli maljaan tullut pisara lisää, ja juoma oli vuotamaisillaan

yli laitojen. Nuori mies antautui sisimmässään kokonaan intohimonsa

valtaan. Hän ajatteli:

— Ei kukaan saa sitä koskaan tietää, ei edes Maddalena itsekään.

Mutta kuka voi estää minua tapaamasta häntä, katselemasta häntä? Siinä

kai ei ole mitään pahaa? Sehän on ainoa ilo, mikä minulla on. Ja eikö

minullakin ole vähän oikeutta iloon?

Elias tapasi Maddalenan usein, hän katseli tätä ja toivoi salaa,

että hän sen huomaisi. Maddalena huomasikin sen ja vastasi, ehkä

tahtomattaan, hänen katseisiinsa. Ja kun heidän katseensa kohtasivat

toisensa, koko elämä tuntui hetkeksi pysähtyvän, väristys kulki läpi

heidän olemuksensa, tuskansekaisen riemun väristys. He saattoivat

milloin taliansa joutua kiusauksensa uhreiksi, jos siihen vain

tarjoutuisi tilaisuus. Talven lopulla todellinen rakkaudenhuumaus sai

Eliaksen valtaansa, hänen ajatuksensa eivät enää pysyneet selkeinä,

ja hän tunsi kesken hirvittäviä tuskiaan surumielistä onnea siitä

tiedosta, että Maddalenakin rakasti häntä. Kaikki, mikä ennen oli

hänestä tuntunut synniltä ja surulta, oli hänestä nyt oikeutettua ja

täynnä riemua, kaikki, mikä ennen oli herättänyt hänessä kauhua, veti

nyt häntä puoleensa yhä enemmän.

Karnevaalin viimeisenä päivänä Elias ja Pietro sekä Maddalena ja pari

muuta nuorta naista naamioivat itsensä. Aviopuolisot olivat sillä

kertaa sopuisia, jopa Pietro oli harvinaisen hyvällä tuulella. Annedda

muori oli hiukan vastustellut tätä naamioimista, mutta ei kukaan ollut

välittänyt siitä. Yksinkertaisella selvällä järjellään muori vaistosi,

mikä vaara saattaa piillä naamiohuveissa, karnevaalin tanssiaisissa

ja valepuvuissa, ja Maddalenan, joka oli hyvä tanssija, täytyi

luvata anopilleen, ettei hän tanssisi "italialaisia" tansseja, jotka

tanssitaan parittain, ei ainakaan outojen naamioitujen henkilöiden

kanssa.

Maddalena ja hänen ystävättärensä olivat pukeutuneet "kissoiksi",

s.o. heillä oli yllään kaksi mustaa hametta, toinen sidottu kiinni

vyötäisiltä, toinen kaulasta, ja päätä verhosivat isot huivit.

Miehet olivat pukeutuneet turkkilaisiksi, yllään avarat valkoiset

hameentapaiset, jotka polvien kohdalta kapenivat, ja koreasta

kultakudekankaasta tehdyt naisten liivit, jotka he olivat panneet

ylleen takaperin, niin että kurenauhat olivat selässä.

He lähtivät liikkeelle kotoa hetkellä, jolloin tie oli tyhjänä, ja

menivät niille kaduille, missä Nuoro näyttää pikkukaupungilta. Naiset

astelivat hiukan levottomina peläten, että heidät tunnettaisiin, joten

he koettivat muuttaa kävelytapaansa ja hillitä naamion alla pieniä

lapsellisia hilpeydenpurkauksiaan.

Miehet kulkivat nopeasti avatakseen tietä seurueensa naisille.

Tämäntästä Pietro päästi hurjan kurkkuäänen, ojentaen kaulaansa kuin

kukkopoikanen, mikä ääni palautti Eliaksen mieleen ratsastajien

ilohuudot matkalla P. Fransiskuksen juhlille kerran kirkkaana toukokuun

aamuna.

Heti kun naamioiminen oli päätetty asia, Elias, joka oli senverran

tanssinut, että oli _siinä paikassa_ oppinut pari "italialaista"

tanssia, oli ajatellut:

— Aion tanssia Maddalenan kanssa.

Hän ei välittänyt äitinsä kiellosta eikä Maddalenan lupauksesta,

hänellä oli palava halu tanssia kälynsä kanssa, ja hän olisi raivannut

tieltään mitkä esteet tahansa saavuttaakseen tämän tarkoituksensa.

Hurja, uhmaileva voima heräsi hänessä. Aikaisemmin hänen oli onnistunut

hillitä itsensä ja tavoitella ainoastaan toisten parasta, mutta nyt

hän syöksyi suoraan pahuuden syliin päättäen tyydyttää huonoimpien

vaistojensa vaatimukset. Hän tunsi kasvojensa polttavan naamion alla,

ja ahdas, epämukava puku tuntui kuumalta.

Kaduilla oli aika paljon väkeä. Sekä eriskummaisesti että vallan

yksinkertaisesti naamioituja ryhmiä kulki edestakaisin, ja heidän

ympärillään hääri kokonainen liuta likaisia katupoikia, jotka kirkuivat

ja laskettelivat hävyttömiä ja säädyttömiä pistosanoja. Toisia

naamioituja koreaväriset puvut yllä kulki ohi, ja sekä työläiset että

porvarit loivat heihin tutkivia ja ivallisia katseita. Naisia, lapsia,

palvelustyttöjä räikeänpunaiset röijyt yllä, neitosia kansallispuvuissa

ja juopuneita maalaisia tunkeili sekaisin kaikkialla pääkaduilla, ja

posetiivit soittivat surumielisiä sävelmiä, jotka leudossa, kosteassa

ilmassa kaikuivat selvästi laajalle ympäristöön, aivan kuin syysiltana.

Kaikki tämä oli omansa huumaamaan Eliaksen sielua, hän kun oli tottunut

lammaslaitumien rauhaan ja yksinäisyyteen. Ja silti hän jo oli oppinut

tuntemaan maailmaa ja olemaan valmiina kokemaan mitä tahansa ollessaan

_siellä_, toisella puolen merta, ja nähdessään onnettomat ihmiset.

Nyt tämä vaatimaton Nuoron karnevaalijuhla, kirjava kansanjoukko,

kuljeksivan posetiivin surunvoittoinen katrilli riitti eksyttämään

hänen sielunsa tähän hänelle outoon maailmaan, sai kaiken näyttäytymään

hänelle eri valossa. Hänestä tuntui, että nämä ihmiset, jotka kävelivät

edestakaisin, lörpöttelivät ja nauroivat, olivat onnesta huumautuneita,

ja hänkin antautui häikäilemättä mielettömien pyyteittensä valtaan

tuntien vastustamatonta ilon ja nautinnon halua.

Pietro ja hän kävelivät naistoverit välissään suojellakseen heitä

tuuppauksilta ja katupoikien hävyttömyyksiltä. Maddalena kulki

keskimmäisenä, mutta tuontuostakin hän kumartui eteenpäin katsoen

milloin mieheensä, milloin Eliakseen, joka aina vastasi hänen naamion

rei'istä säihkyviin, hehkuviin katseisiinsa.

— Emmekö tee jotakin? Emmekö seisahdu hetkeksi? Onhan hassua kulkea

näin umpimähkään edestakaisin, — Elias virkkoi vieressään kävelevälle

tytölle.

— Niinkuin haluatte, — tyttö vastasi ja kertoi Maddalenalle nuoren

miehen toivomuksen.

Kaikki pysähtyivät.

— Mitä haluaisit tehdä? — Maddalena kysyi häneltä.

— Tahtoisin tanssia. Tuolla kauempana tanssitaan; menkäämme sinne.

— Veljesi tahtoisi tanssia, — Maddalena sanoi Pietrolle.

— Se ei käy päinsä.

— Totta kai se käy päinsä, — naiset inttivät.

— Äitini ei tahdo.

— Entä jos tanssimme sardinialaista tanssia.

Ja nuo kolme naamioitua naista riensivät lavalle, missä tanssittiin

posetiivin soiton tahdissa. Joukko väkeä, maalaisia, katupoikia,

työläisiä, melkein kaikki kasvoiltaan kalpeita, rumia, uteliaita ja

julkeita, seisoi kehässä naamioitujen parien ympärillä, jotka tanssivat

naureskellen ja törmäten toisiaan vastaan.

Parrakas punakka mies, yllään naisenpuku ja naamio lykättynä niskaan,

pyöritti pöyhkeän itsetietoisena posetiivin kampia soittaen _polkkaa_,

joka kaikui valittavana, niinkuin posetiivi-musiikki yleensä.

Naamioidut ystävämme tunkeutuivat läpi uteliaiden piirin ja työntyivät

tanssilavalle hetkenä, jolloin muutamat parit seisahtuivat väsyneinä

huohottaen, mutta silti tanssiin kyllästymättöminä. Ei kukaan

vastustanut uusien tulokkaiden osanottoa tanssiin, päinvastoin muuan

munkiksi pukeutunut, keltaisella ihovärillä maalattu mies heti pyysi

tanssimaan toista Maddalenan ystävättäristä, joka kursailematta

suostui. Elias, joka seisoi Maddalenan vieressä, hehkui tanssinhalusta,

mutta ratkaisevana hetkenä hän ei uskaltanut Pietron tähden.

— Soittakaa sardinialaista tanssia, — tämä huusi soittajalle.

Posetiivinsoittaja kohotti katseensa ja tähysteli muutaman hetken

turkkilaiseksi pukeutunutta miestä, mutta soitti edelleen samaa

tanssikappaletta.

— Suu kiinni! — monet tanssijoista huusivat pyörähdellessään Pietron

ohi.

— No olkoon menneeksi, — Pietro sanoi tuntien itsensä vallan

nöyryytetyksi.

— Ettekö te aio tanssia? — näin munkiksi pukeutuneen miehen kanssa

tanssiva nainen ohi kiitäessään kysyi Portolun nuoren väen ryhmältä.

— Niin, lähtekäämme mekin tanssimaan, miksi seisomme tässä joutilaina

— toinen Maddalenan ystävättäristä sanoi mielistellen ja kääntyi

Pietroon päin.

Tämä katsoi häntä silmiin, levitti käsivartensa ja sanoi:

— No, mennään sitten tanssimaan, muuten kai menehdyt. Mutta ota

huomioon, etten minä osaa, ja saat syyttää itseäsi, jos tallaan

varpaillesi.

Pietro kietoi käsivartensa naisen vartalolle ja alkoi mitä

hullunkurisimmin hyppiä ja pyöriä ympäri, mutta onneksi tytölle osui

siihen mies, yllään karkeasta villakankaasta tehty, vyötäisiltä

nuoralla sidottu pitkä mekko, joka pyysi Pietroa luovuttamaan naisensa

hänelle. Tämä vetäytyi silloin syrjään ja huomasi, että Elias ja

Maddalena tanssivat yhdessä.

— Nuo kaksi näyttävät osaavan tanssia, — hän virkahti leikkisästi

itsekseen. — Ja hän ajatteli:

— Jos Annedda muori näkisi heidät, niin saisinpa häneltä aika

nuhdesaarnan.

Hän jäi seisomaan ja katselemaan ympärilleen.

— Kas vain, tuo tyttö viihtyy hyvin munkin seurassa! Ja tuo toinen

pieni västäräkki mekkopukuisen kavaljeerinsa kera!... Saakelin naisväki!

Mutta oikeastaan hän oli tyytyväinen, kun toisilla oli hauskaa.

Elias ja Maddalena tosin tanssivat erittäin hyvin, mutta he eivät juuri

kiinnittäneet huomiota tanssiin jouduttuaan melkein huomaamattaan

näin lähelle toisiaan ja ollen sanomattoman riemun huumaamina. Elias

tunsi sydämensä tykkivän melkein ahdistuneesti, ja Maddalenasta näytti

kuin koko katsojapiiri, kaikki nuo kalpeat ja julkeat kasvot olisivat

pyörineet heidän ympärillään huimaavaa vauhtia.

— Tahtoisin puhua hänen kanssaan, mutta mitä minun pitää sanoa? —

Elias ajatteli puristaen kuin kouristuksessa käsivarrellaan Maddalenan

vyötäisiä. Mutta turhaan hän haki sanaa, yhtä ainoata sanaa. Tämän

voimattomuutensa ahdistamana hän halusi mielettömästi nostaa naisensa

käsivarrelleen, murtautua typerien ja uteliaiden katselijoiden kehän

läpi ja paeta kauas yksinäiseen seutuun, yhdellä ainoalla huudolla

ilmaisten koko intohimonsa ja kärsimyksensä... Mutta Pietro seisoi

siinä peloittavana kuin sfinksi, kasvoillaan irvistelevä naamio, ja

Elias oli jo jonkin aikaa tuntenut omituista pelkoa veljeään kohtaan.

— Tiesiköhän veli, aavistiko hän? Saattoiko hän olla niin

yksinkertainen, ettei veljensä silmistä lukenut sitä kauheaa intohimoa,

joka kalvoi häntä?

— Mitä se minua liikuttaa? — Elias ajatteli kauhistuneena tehtyään

itselleen nuo kysymykset. Eikä hän kantanut kaunaa Pietrolle, joka

hänessä herätti ainoastaan pelkoa ja joskus omituista, lapsellista

sääliä. — Hän on onnettomampi minua, hän kun rakastaa vaimoaan, joka

ei rakasta häntä, — hän ajatteli. — Pietro, veljeni, kuinka suuresti

olemmekaan erehtyneet!

Tanssin aikana, jolloin hän oli melkein suunniltaan, hurjien halujensa

vallassa, kaikki nämä ajatukset sukelsivat uudelleen esiin. Posetiivin

sävelet, väen melu, tanssi, naamio, Maddalenan kosketus, kaikki

hämmensi hänen mieltänsä ja valoi tulta hänen vereensä. Tuli hetki,

jona hän ei enää nähnyt mitään; hän kumartui huohottaen ja virkkoi

Maddalenalle jotakin, mitä tämä ei erottanut, mutta mikä sai hänet

kohottamaan katseensa. Elias katseli häntä pitkään, epätoivoisesti, ja

siitä hetkestä hänen aivoissaan liikkui yksi ainoa piintynyt ajatus,

joka syrjäytti kaiken muun.

Tanssi taukosi, katsojien piiri hajaantui, ja Portolun nuorten

naamioryhmä alkoi taas kuljeksia kaduilla väkijoukossa. Ilta tuli

himmeänä ja usvaisena. Elias seurasi ryhmäänsä kulkien kuin unessa

ja huomasi viimein olevansa tiellä hiljaisen kotinsa ja pensasaidan

edustalla.

Pienellä pihalla Annedda muori istui odottaen kädet ristissä

esiliinan alla. Ehkä hän rukoili karkoittaakseen kiusauksen, joka

saattoi houkutella hänen naamioituja lapsiaan — hänestä naamio oli

paholaisen vertauskuva. Nuorten äkkiä painuessa pihaan hän säpsähti.

Ehkä pahansuopa henki kuiskasi hänelle, että rukous oli turhaa, että

paha pääsi voitolle, että kuolemansynti tunkeutui tähän ennen niin

puhtaaseen kotiin. Liedessä paloi tuli, ja kissa, joka istui hiljaa

ikkunalaudalla tuijottaen kauas, näytti juhlallisesti vaipuneen

katselemaan unelmoivaa hämärää ja harmaansinisiä näköpiirin rajalla

kohoavia vuoria.

— Onko teillä ollut hauskaa? Olikin jo aika tulla kotiin, — Annedda

muori sanoi valittavalla äänellä.

— Tulimme paha kyllä vähän viipyneeksi, — Maddalena myönsi silti

kuulostamatta suuttuneelta.

— Tulkaa, tulkaa, menehdyn kuumuuteen.

Ja hän riensi ystävättäriensä edellä kapeita ulkoportaita. Tällävälin

Elias riisui kasvoiltaan naamion, ja Pietro, joka heti kotia palattuaan

oli riuhtaissut pois omansa, juoksi vesikiulun ääreen, nosti sen

huulilleen ja joi ahnaasti.

— Kuinka sinun on jano, — Annedda huomautti.

— Jano ja nälkä, äiti rakas. Anna minulle jotakin syödäkseni, sitten

lähden takaisin tanssilavalle.

Ja hän meni seinään kiinnitetyn pöydän ääreen, jolla oli leipäkori

ja tähteitä oivallisesta päivällisestä: rasvassa keitettyjä papuja,

_catras-ohukaisia_, munia, maitoa, viinaa — kaikki ruokia, joita

nuorolaiset syövät karnevaalin aikana.

— Olet mieletön, — Annedda sanoi. — Rauhoittakoon P. Fransiskus

sinut, mitä aiotkaan tehdä? Sinun pitää syödä illallista meidän toisten

kanssa, ja sitten sinun pitää mennä nukkumaan. Tällaisina öinä ei sovi

lähteä ulkosalle. Riisu nyt yltäsi tuo puku.

— Ehei, pikku äiti! Karnevaali on vain kerran vuodessa. Minä palaan

tanssimaan, ja Elias veli tulee mukaan. Siitä on jo aikoja, kun pidimme

näin hauskaa yhdessä.

Eliaksen rusottavat ja kauniit kasvot, jotka pistivät esiin

naismaisesta naamiopuvusta, synkistyivät. Pahoittivatko veljen sanat

häntä? Vai häpesikö hän sitä hurjaa ilontunnetta, jota hän oli

vaistomaisesti kokenut kuullessaan, että Pietro aikoi viettää yön

poissa kotoa?

— Erehdyt, jos luulet minun lähtevän mukaani, — hän virkkoi.

Sitten hän pakottaen itsensä tyyneksi lisäsi:

— Parasta olisi, ettet sinäkään menisi. Kuuletko, Pietro?

— Minä kyllä lähden. Ensin syön illallista, ja sitten menen. Ja

sinäkin tulet sinne, Elias. Saatpa nähdä, kuinka hauskaa siellä on. No,

tule nyt syömään.

— En nyt jouda, menen riisumaan tämän puvun.

— Antakaa minulle viiniä, äiti. Jospa tietäisitte, kuinka meillä oli

hauskaa. Me... tuota noin... emme tanssineet, älkää uskoko, vaikka niin

kertoisivatkin teille! — näin Pietro huudahti alkaen ahmien syödä. —

Täytyy kai nauttia nuoruudestaan, onko siinä mitään pahaa? Minä tosin

en osaa tanssia, mutta minulla on silti yhtä hauska. Kuinka nuo naiset

osaavat huvitella! Ja tuo munkki sitten! Ja avaramekkoinen mies! Ha,

ha, haa! — hän nauroi itsekseen.

— Varo toki, ettet tahraa liivejäsi. Tahdotko juustoa? Oi, kiusaus

vetää teitä puoleensa, poikani, mutta sitten tulee paasto. Menettekö

edes rippi-isän luo tunnustamaan syntinne?

Elias säpsähti. Hän oli jo muutaman hetken seisonut kynnyksellä

epäröiden ja ikäänkuin kuunnellen etäistä ääntä.

— Entä jos söisit illallista ja sitten lähtisit ulos veljesi kanssa?

— näin tuo ääni sanoi. — Kuuletko, mitä äitisi sanoo? Menetkö

rippi-isän luo?

Mutta hän ei voinut totella tuota ääntä. Kiusaus voitti hänet, nujersi

hänet ollen häntä tuhat kertaa voimakkaampi. Oli turhaa taistella,

sillä se oli jo voittanut, aikoja sitten. Hän kävi riisumassa

naamiopukunsa, sitten hän istuutui pihalle samaan paikkaan, jossa

äiti oli äsken istunut. Yksi ainoa halu hallitsi häntä: että Pietro

menisi matkoihinsa, ja yksi ainoa pelko: että Pietro jäisi kotia. Mutta

heti Maddalenan ystävättärien lähdettyä Pietro tuli pihalle ja sanoi

veljelle:

— Etkö nyt sentään tule mukaan?

— En totisesti.

— Hupsu! Minä lähden, ja aion pitää lystiä. Avaathan minulle portin,

kun palaan kotia?

Elias ei vastannut istuessaan siinä kumarassa kyynäspäät polvilla ja

pää käsien välissä. Hän vapisi kammosta ja himosta eikä enää rohjennut

katsoa Pietroon. Tämä lähti.

— Tule iltaruoalle, — Annedda muori kehoitti jo toiseen kertaan

ulko-ovelta.

— En tahdo syödä mitään, voin hiukan pahoin, — Elias vastasi ja istui

kauan liikkumatta, pää yhä käsien välissä.

Sisällä hän kuuli Maddalenan puhuvan iloisesti, niinkuin ei koskaan

ennen ollut kuullut hänen tekevän, ja hänen äänensä kuulosti vallan

muuttuneelta. Hän kertoi anopilleen kaikki naamiohuvien yksityisseikat,

hän nauroi, ja Elias kuvitteli näkevänsä, kuinka hänen silmänsä

loistivat ja poskensa hehkuivat. Viimein molemmat naiset vetäytyivät

huoneisiinsa, ja kaikki Eliaksen ympärillä vaipui hiljaisuuteen. Tuli

paloi yhä liedessä, peloittava äänettömyys vallitsi ilmassa ja pienessä

pihassa.

Elias nousi. Hänen selkänsä oli kuin poikki, hänen sydämensä hakkasi

rajusti, ja veri, joka hurjasti kiersi suonissa ja karkasi päähän,

sumensi hänen aivonsa. Tässä tilassa hän äänettömästi nousi kapeita

portaita ja naputti hiljaa Maddalenan ovelle. Tämä oli ilmeisesti vielä

hereillä, sillä hän vastasi heti:

— Kuka siellä?

— Avaa, — Elias sanoi puoliääneen, liikutettuna, minä se olen,

minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Odota, — Maddalena sanoi vallan tyynesti. Heti senjälkeen hän avasi

oven.

— Mitä tahdot? Voitko kovin pahoin, Elias, mikä sinua vaivaa?

Sanoessaan niin hän katsoi Eliakseen ja kalpeni. Hän oli avannut

mitään pahaa aavistamatta, mutta nähdessään nuoren miehen kasvot

kuolonkalpeina ja hänen silmissään mielettömyyden tuikkeen hän ymmärsi

kaiken ja pelästyi.

Elias tuli sisään ja veti oven perässään kiinni. Maddalena olisi voinut

huutaa apua ja pelastua, mutta hän vaikeni eikä liikahtanut paikaltaan.