IV

Elias on siis vihdoinkin keskellä laidunmaan ääretöntä hiljaisuutta,

jonka toisinaan keskeyttää vain paimenen huuto tai vihellys, lampaiden

kellojen kilinä ja määkiminen. Tuuheiden korkkitammimetsien ääriviivat

kohoavat yli kirkkaan taivaanrannan näköpiirin rajoille. Portolun

perheen laidunalueelta oli edellisenä vuonna hakattu puita, ja nyt

se levisi avoinna, avarana ja päivän paahtamana. Jokunen korkkitammi

pisti siellä täällä esiin ruohikon, pensasten ja sinivatukkojen

vihannuudesta. Kosteikoilla viihtyi pehmeä hieno kasvullisuus, joka

tuoksui mintulle ja ajuruoholle. Rehevät laitumet saivat kevään

lopulla kullankiiltoisen vivahduksen, ohdakkeet aukoivat kellervien

ja punasinervien mykeröittensä terälehtiä, orjantappurat ruusujaan.

Ainoastaan puiden siimeksessä ja kosteikoilla kasvit säilyttivät

heleän vihannuutensa. Vaikka laitumet olivat tasaista metsätöntä

maata, oli siellä salaisia lymypaikkoja, kallioita ja pensastoja.

Vuolas oja polveili seljapensaiden lomitse, minne aurinko tuskin

pääsi tunkeutumaan, muodostaen salaperäisiä vihreitä lammikoita;

niiden ympärillä ja keskellä törrötti kallioita, joita vasten vesi

syöksähti kohisten. Ojan rannoilla kasvullisuus niinikään säilyi

raikkaan rehevänä. Öisin kaislojen ja niittyjen tuoksu oli melkein

kiihoittavan voimakas. Portolun joltisenkin lukuisa lammaslauma kävi

laitumella. Pitkä pörröinen villa sai lampaat näyttämään isoilta, ja

karitsat olivat koko suuria ja lihavia. Parin kolmen päivän kuluttua

oli määrä keritä lampaat. Elias tunsi ruumiillista hyvinvointia tässä

yksinäisessä ja jylhän kauniissa seudussa, jossa hän oli kasvanut ja

viettänyt varhaisen nuoruutensa. Joka päivä hän huomasi jonkin uuden

sopukan ja piilopaikan.

Koirat, joista toinen, iso, musta, julmasilmäinen peto, lepäsi

järkähtämättömän rauhallisena puun juurella, johon se oli kytketty

kiinni, ja toinen pieni, punertava, porsaan näköinen pystykorva, olivat

tunteneet Eliaksen. Ja hänen teki mieli itkeä hyväillessään niitä.

Lisäksi siellä oli kesy ja vallaton porsas, jonka pienet vilkkaat

silmät muistuttivat ihmisen silmiä, musta kissa ja soma valkoinen nuori

pukki, joka opasteli lampaita kulkien etunenässä, kun oli kuljettava

vaikeasta paikasta tai kahlattava ojan poikki. Milloin se ei ollut

syömässä laitumella se aina pysytteli lähellä Mattiaa seuraten hänen

kintereillään, hyppien häntä vasten ja tehden lukemattomia lystikkäitä

temppuja. Se oli hauska eläin, joka pujahti tupaan, kiusasi kissaa,

teuhasi porsaan ja pienen koiran kanssa ja nukkui Mattian jalkojen

juuressa. Elämä kului levollisesti ja alkuperäisen yksinkertaisesti

Portolun perheen lammastarhassa, jossa vieraina kävi vain paimenia tai

joku ohikulkeva matkamies. Epäilyttävää väkeä ja karkureita ei täällä

siedetty. Ukko Portolu oli tarmokas, kunnon mies, Mattia hiukan typerä,

eikä Eliasta haluttanut uudistaa vanhoja tuttavuuksia eikä solmia uusia.

Hän rakasti nyt yksinäisyyttä, ja usein hän ensimmäisinä lammastarhassa

viettäminään päivinä karttoi omaistensakin seuraa, milloin häntä

ei tarvittu töihin. Hän kuljeskeli siellä täällä, hakien paikkoja,

jotka palauttivat mieleen lapsuudenaikoja, ja usein hänen mielensä

tällöin heltyi. Hän heltyi helposti pikkuseikoistakin, mutta ensi

mielenliikutuksen heikettyä häntä harmitti tämä herkkämielisyys, jota

hän piti heikkoutena, etenkin kun hänen veljensä ja varsinkin isänsä

sen huomatessaan pilkkasivat häntä.

— Voi sentään, millainen sinä oletkaan? — ukko Portolu virkahti.

— Sinä olet vetelä kuin tuore juusto, Elias! Kalpenet kuin tyttö

letukka pienimmästäkin asiasta. Täytyy olla mies, leijona. Ei saa käydä

pehmeäksi, ei muuttua hahmoltaan, ei itkeä. Mikä onkaan mies, joka

itkee? Epatto. Näetkö veljesi Mattian? Ei hän ole mikään nero, ja hän

hämmästyy monesta seikasta. Mutta hän ei vaihda kasvojensa väriä, ja

joskus hän vain pilan vuoksi on hämmästyvinään. Älä nyt katsele noin

Mattiaa, se poika on ovelampi kuin sinä.

Saatuaan kuulla näitä usein toistuvia nuhdesaarnoja Eliaskin päätti

olla ovela ja vahva, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Eräät

ajatukset, eräät muistot ja tunnelmat nousivat äkkiä häntä kiusaamaan,

niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan tunsi mielensä heltyvän,

mikä sai hänet suuttumaan ja häpeämään.

Hän oli ottanut mukaansa kaikki kirjansa, joita ei kylläkään ollut

varsin monta. Hänellä oli "Piinaviikon kirja", muutamia uskonnollisia

kirjoja, jotka hänelle oli annettu _tuossa paikassa_, "Beneventon

taistelu", sardinialainen runokokoelma ja vanha kuvitettu kasvio.

Hän kätki ne turvalliseen paikkaan seljapensaiden peittoon kallion

komeroon, jonka ääressä hän niin hyvin viihtyi.

Mutta ukko Portolu ja Mattia — jälkimmäinen oli lukutaitoinen —

olivat niinikään tuoneet matkassaan kirjoja: "Ranskan kuninkaita",

"Guerino, liikanimeltään Vaivainen", ja "Poimintoja P. Fransiskuksen

elämästä". Kuinka moneen kertaan Mattia olikaan lukenut niitä ääneen

itsekseen, isälleen ja tutuille paimenille! Ja nuo voimakkaat miehet,

jotka eivät heltyneet muusta, tunsivat joka kerta lapsellista

mielenliikutusta kuunnellessaan Guerinon seikkailuja tai "Poimintoja"

kirjaa luettavan.

Kaikista kirjoistaan Elias piti enimmin "Piinaviikon kirjasta". Hän

osasi jo ulkoa evankeliumit ja luki aika sujuvasti latinaa. Hän hiipi

seljapensastoon,kaislikon viileään ja tuoksuvaan varjoon, solisevan

veden partaalle. Tämä tapahtui silloin, kun työt lammastarhassa olivat

päättyneet. Silloin Mattia tamman selässä ratsasti Nuoroon, varsa

kintereillä, säkki täynnä tuoretta paistettua juustoa. Ukko Portolu

istui tuvan kynnyksellä piirustellen kuvioita kuivaan kurpitsan

kuoreen. Tämän kuvan aihe oli eräästä Guerinon kohdasta, ja ukko

mutisi itsekseen, puhutteli kurpitsankuorta, kynäveistä, sormiaan ja

käyttämäänsä mustetta. Lampaat loikoivat pensaiden siimeksessä, porsas,

vuohi, kissa ja koirat nukkuivat. Koko laidun torkkui helteisessä

päivänpaisteessa kuumuutta säkenöivän taivaan alla, joka alempaa

harmahti. Ei korsikaan liikahtanut.

Elias luki uudelleen kirjaansa veden solisevan tuutulaulun

viihdyttämänä. Mutta huolimatta tästä äärettömästä rauhasta hänen

sydämensä ei ollut, levollinen. Usein keskellä raamatun säettä muisto

sukelsi esiin hänen mielensä kätköistä kiinnittäen koko hänen huomionsa

itseensä. Eikä tuo muisto ollut hyvä — ei se ollut mikään hyvä muisto!

Joskus hän siihen nukahti hiljaisena päivällishetkenä, ja aina,

poikkeuksetta Maddalena silloin ilmestyi hänelle unissa. Ja ne olivat

unia, jotka saivat hänet levottomaksi ja kiihoittuneeksi, ja pahalle

mielelle koko päiväksi. Hän oli toivonut rauhoittuvansa ja unohtavansa

kaiken lammastarhan yksinäisyydessä, kaukana _hänestä_. Mutta hänen

P. Fransiskuksen juhlilta saamansa muistot ja Isallen joen rannalla

näkemänsä uni sekä tuo kohtalokas paluumatka olivat liian tuoreessa

muistossa. Hänen verensä oli vielä siitä kuuma, eikä tahto pystynyt

lieventämään sen polttoa. Yksinäisyys ja lisääntyvät ruumiinvoimat

kiihdyttivät intohimoa.

Mutta sitä kiihdytti ennen kaikkea itsepintainen, lähtemätön

paluumatkan muisto. Eliaksen unennäöt toistivat yhä tuon kohtauksen,

tuon tilanteen, sillä hänen hartiansa, vyötäisensä ja kätensä tunsivat

vielä selvästi Maddalenan vartalon ja käsien kosketuksen. Ja Elias

muisti hänen sanansa, jotka syöksivät hänet onnen ja ahdistuksen

pyörteeseen.

Tämä kiihdytti häntä, eikä hän voinut hillitä itseään. Toisinaan

hänen huulensa toistivat antamansa lupauksen, mutta samanaikuisesti

ajatus eksyi tuohon muistoon. Silloin hän syyti itselleen soimauksia

ja olisi tahtonut rangaista, piestä itseään, mutta hänen oli mahdoton

tukahduttaa intohimoaan.

— Isäni on oikeassa, — hän ajatteli, olen kuin pehmeä juustokimpale,

olen elukka, houkka. Mitä hyödyttää ajatella naisia ja ennen kaikkea

naista, jota ei saa katsella? Eikö voi elää ilman sitä? Täytyy olla

mies, leijona, ja minä olen karitsa, hullu lammas. Mutta minkä sille

voin? En ole itse tehnyt itseäni tällaiseksi. Jos olisin luonut itseni,

olisin tehnyt sydämeni kivestä. Mutta kukaties tämä mielettömyys katoaa

aikaa voittaen.

Näin hän ajatteli, mutta ei silti saanut lohdutusta, sillä hän tunsi,

että tätä mielettömyyttä kestäisi kauan.

Tällävälin hänen kaihonsa nähdä jälleen Maddalena kasvoi päivä

päivältä. Mutta tässä kohdin hänen päätöksensä ainakin oli luja,

jopa hän peläten odotti sitä päivää, jona Maddalena, Pietro ja äiti

tulisivat lampaita keritsemään. Silti hän laski päivät, jotka vielä

olivat jäljellä tuohon hetkeen, ja tuntien pelkoa, mutta myöskin

värähtelevää iloa hän tiesi sen olevan lähellä.

Tuon päivän aattona hän täytti heidän laidunmaitaan ympäröivässä

aitauksessa olevaa aukkoa. Aitauksen toisella puolella alkoivat ne

metsät, joita ukko Martinu Monne, "Metsän isä", vartioi. Missä tuo ukko

Martinu nyt olikaan? Elias ei ollut vielä tavannut häntä vaikka oli

käynyt häntä etsimässä pari kolme kertaa.

Mutta juuri tuona iltana ukko Martinu ilmestyi metsän kätköistä

ja lähestyi aitausta. Hän oli jättiläismäinen, vielä voimakas ja

suoraselkäinen vanhus, jolla oli vaaleankeltainen tukka ja tiheä

harmaa parta. Hänen syväuurteiset kasvonsa olivat kuin pronssiin

valetut. Hän oli majesteetillisen näköinen tummassa puvussaan, jonka

yllä oli hihaton rasvainen nahkatakki. Hän näytti esihistorialliselta

ihmiseltä. Elias päästi ilohuudon, loikahti aidan yli ja ojensi kätensä

vanhukselle.

— Onnellinen ken teidät näkee, setä Martinu. Olen pariin kertaan

käynyt teitä hakemassa.

— Onneksi olkoon. Älköön sataan vuoteen tulko moista onnettomuutta.

Mitä kuuluu? Minä voin hyvin, mutta minun on täytynyt olla muualla

useita päiviä, — ukko Martinu vastasi tyynesti vahvalla äänellään ja

lausuen hitaasti kunkin sanan erikseen.

He istuutuivat aitaukselle ja puhelivat pitkään kertoen toisilleen

paljon asioita.

— Ensimmäisenä paluuni jälkeisenä päivänä näin unta teistä...

kotipihalla; olin väsynyt, olin hiukan ryypännyt ja nukahdin. Silloin

näin unessa teidän seisovan tuossa toisella puolella tätä aitaa, aivan

kuin juuri äsken. Kuinka unet käyvätkään toteen!

— Niin, niin! — vanhus virkkoi ollenkaan ihmettelemättä.

Elias ei kertonut itse unta, mutta kysyi:

— Uskotteko te uniin?

— Mitäpä minun pitäisi vastata? No niin, unet eivät käy toteen, mutta

sattuu usein, että aavistamme jotakin, ajattelemme sitä paljon, ja

sitten näemme siitä unta. Sitten se tapahtuu, ja meistä tuntuu kuin uni

kävisi toteen, kun vain tapahtuu jotakin, minkä on määrä tapahtua.

Elias ihaili taas setä Martinun viisautta, mutta pudisti kuitenkin

epäillen päätään. Hänen mieleensä muistui Isalle-joen rannalla

näkemänsä uni. Oliko hän aavistanut tai toivonut myöhemmin sattunutta

kohtausta Maddalenan kanssa? Ei, ei ainakaan siltä tuntunut.

— Huomenna, — Elias sanoi hetken vaiettuaan, — keritsemme lampaita,

setä Martinu. Tulette kai meille, vai kuinka? Meille saapuvat äitini,

Pietro veljeni ja hänen morsiamensa.

— Niin, olen kuullut, että veljesi on kihloissa. Onko morsian hyvä

tyttö?

— Hän näyttää kyllä hyvältä. Lisäksi hän on kaunis.

— Kauneus ei riitä. Kauniit taulut ripustetaan seinälle ja kelpaavat

vain koristuksiksi. Naisen tulee olla hyvä, kiintynyt mieheensä, eikä

hän saa rakastaa toista miestä maailmassa.

Elias vaipui mietteisiinsä eikä virkkanut mitään. Olikin jo myöhä,

taivas vaaleni, metsä oli äänetönnä illan juhlallisessa rauhassa.

— Tulette kai sitten. Odotamme teitä varmasti.

— Kyllä tulen.

— Hyvä, älkää vain unhottako! — Elias kehoitti hypähtäen aidan

toiselle puolelle.

— En ole koskaan syönyt sanaani, Elias Portolu. Vie minulta terveisiä

isällesi.

— Kiitos, kiitos, ja hyvää yötä.

— Hyvää yötä.

Ukko Martinu pitikin sanansa ja saapui hyvin varhain ryhtyen auttamaan

paimenväkeä tämän maalaisjuhlantapaisen valmistuksissa. Kellervä

aamurusko valaisi itäisen taivaan luoden kultahohdetta laitumen ruohoon

ja kiviin. Lännen puolella metsä kohosi harmahtavaa taivasta kohti.

Ukko Portolu kuumensi kiveä jamakkajuuston valmistamista varten. Elias

ja ukko Martinu teurastivat karitsan, joka oli emälampaan kokoinen,

nylkivät ja paloittelivat sen ja ottivat pois höyryävät sisälmykset.

Vähää myöhemmin, auringon noustua Pietro saapui naisten seurassa. He

ajoivat hitaasti rattailla, Pietro ohjaksissa. Ei kukaan mennyt heitä

vastaan, mutta Elias tunsi sydämensä rajusti sykkivän. Maddalena

laskeutui ensiksi rattailta notkeana ja ketteränä, silitteli

vaatteitaan ja auttoi äitiään ja Annedda muoria ajoneuvoista. Annedda

oli tuonut mukanansa kosolti tuoretta leipää ja viiniä. Pietro riisui

hevosen valjaista, ja naiset alkoivat kävellä tuvalle päin. Maddalena

oli terveemmän ja säteilevämmän näköinen kuin konsanaan. Vitivalkoinen

kirjailtu ja kiilloitettu paita ja sinihelmainen, tumma sitsihame

päästivät hänen vartalonsa kauniit muodot näkyviin. Heti kun Elias näki

hänet vieressään ja koki noiden hehkuvien silmien tenhoa, hän tunsi

olevansa hukassa. Mutta kesken mielihyvänsekaista ahdistustaan hän

malttoi ajatella:

— En saa jäädä hänen kanssaan kahden, sillä silloin olen mennyttä

miestä. Minun täytyy avata sydämeni jollekulle, jotta hän aina seuraisi

minua eikä jättäisi minua kahden Maddalenan kanssa, jos niin kävisi.

Voi, pelkään itseäni. Mutta kenelle uskoutua? Äidille, isälle? Ei,

se on mahdotonta. Mattialle? Hän ei ymmärtäisi. Setä Martinulle, nyt

tiedän.

Hän hengähti helpotuksesta. Tällä välin ukko Martinu seisoi katsellen

morsianta, ja ukko Portolu esitti hänelle naiset nauraen omalla

erikoisella tavallaan.

— No niin, harmaapää metsäsika, tässä näet Pietron morsiamen. Hänen

nimensä on Maddalena, hän osaa kehrätä ja ommella, eikä kenelläkään ole

ollut syytä moittia häntä. Katselehan häntä, tätä valkoista kyyhkyä,

etkö tunne, miten hän tuoksuu ruusuille? Ja tämä on Arrita Scada, vanha

kyyhky, näetkö Martinu Monne?

— Näen, näen.

— Päivää, sanoi Arrita kääntyen uteliaasti katselemaan vanhusta. —

Te olette kotoisin Orunesta, eikö niin? Vartioitte laidunmaita, jotka

omistaa...

— Olen Orunesta ja vartioin laitumia, jotka omistaa...

— Voitte lörpötellä myöhemmin, — ukko Portolu huusi; — nyt lähdemme

syömään jamakkajuustoa ja juomaan hapanta maitoa. Joutuin, joutuin!

— Aurinko on vastikään noussut, ei nyt vielä ole aika syödä

jamakkajuustoa, — Maddalena huomautti nauraen.

— Tyttöseni, — Arrita muori nuhteli, — täytyy syödä ja juoda kun

tarjotaan, olipa aurinko korkealla tai matalalla.

— Kuuletkos, Martinu Monne, kuuletko, mitä tuo vanha kyyhky kukertaa?

Sanoinhan sinulle, että hän on perin viisas: pää kuin partaveitsi.

He menivät tupaan, missä Mattia istui vuohensa ja kissan välissä.

Pietrokin jo joutui sisään ja nyt ryhmä oli täydellinen. Naiset

istuutuivat korkkitammijakkaroille, Elias, joka oli äänetön, mutta

ei silti surullinen, jakoi lampaan sorkkaluusta tehdyt lusikat, ja

ukko Portolu avasi tammikupit, joissa säilytettiin jamakkajuustoa ja

maitoa. Kookas ukko Martinu aivankuin hallitsi koko seuraa ja katseli

yhä vain tarkasti Maddalenaa. Syötiin ja juotiin kyllältään. Juusto

oli erinomaista, ja Portolu olisi loukkautunut, elleivät vieraat olisi

tyhjentäneet kuppeja.

Heti aterian jälkeen alkoi keritseminen. Lampaat otettiin

kiinni, sidottiin ja kaadettiin nurmikolle niiden vähääkään

vastustelematta. Mattia ja Elias keritsivät taitavasti villan isoilla

ponnin-keritsimillä. Sotkuinen ja likainen villa kokoontui kasoiksi

maahan, ja kerityt lampaat, jotka oli päästetty vapaiksi siteistään,

juoksivat tyytyväisinä takaisin laitumelle, näyttäen oudon pieniltä.

Naiset valmistivat tapansa mukaan aamiaista jättäen karitsan

paistamisen Portolun tehtäväksi. Mutta Maddalena seurasi

itsepintaisesti Eliasta ikäänkuin taikavoiman vetämänä, ja joka kerta

kun Elias kohotti katseensa hän kohtasi Maddalenan silmät, jotka

näyttivät tahtovan noitua hänet. Äkkiä he olivat kahdenkesken. Pietro

oli mennyt tupaan, Mattia ajoi takaa erästä muita itsepäisempää

lammasta, ja ukko Martinu riensi häntä auttamaan.

Elias joutui hetkeksi suunniltaan tuntien pelkoa ja samalla sanomatonta

mielihyvää huomatessaan olevansa Maddalenan kanssa kahden. He olivat

ruohikossa keskellä korkeita ohdakkeita. Hänen sydämensä kolkutti

rajusti ja pyörryttävä halu järkytti koko hänen olemustaan, kun hänen

katseensa osui Maddalenan intohimoisiin ja rukoileviin silmiin.

— Pelasta minut! Pelasta meidät? — niin nuo silmät näyttivät

rukoilevan. Sinä rakastat minua, ja minä rakastan sinua, Elias, Elias!

Mutta Elias luuli syöksyvänsä turmioon ja syöksevänsä turmioon tuon

toisenkin, jos vain vielä katsoisi häneen. Hän pakotti tyyneksi itsensä

ja loi katseensa kauas. Lammas juoksenteli ruohikossa ukko Martinun ja

Mattian takaa-ajamana, jotka koettivat ahdistaa sen pensaaseen.

— Ovatpa nuo typeriä, — Elias virkkoi. — Jos minä olisin lähtenyt

sitä ottamaan kiinni, se olisi jo keritty.

Ja hän juoksi pois jättäen Maddalenan siihen yksikseen

päivänpaisteiseen ruohikkoon keskelle kukkivia ohdakkeita,

madonnamaiset luomet maahan luotuina ja alistuvan surun valtaamana.

— Setä Martinu, — Elias sanoi vanhukselle Mattian kulkiessa heidän

edellään vetäen jäljessään vastahakoista lammasta, — tehkää minulle se

palvelus, setä Martinu, ettette jätä minua hetkeksikään kahdenkesken

tuon tytön kanssa.

Elias puhui hiljaa, hiukan levottomana ja häveten, silmät maahan

luotuina. Ukko Martinu katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, mutta ei

vastannut mitään.

— Selitän teille tänä iltana... älkää panko pahaksenne, setä Martinu,

— Elias sanoi katsoen vanhukseen. Luotan teihin enemmän kuin omaan

isääni.

Ukko Martinu ei vastannut, ei heltynyt eikä hymyillyt. Hän vain laski

kätensä Eliaksen olalle ja seurasi häntä koko päivän askel askeleelta

kuin varjo.

Päivällinen oli tavattoman iloinen ja hauska. Ukko Portolu kertoi

Martinulle, että Maddalena ja Pietro aikoivat pian mennä naimisiin,

jo vehnän korjuun jälkeen. Mutta tämä tieto ei näyttänyt rahtustakaan

huvittavan vanhusta.

Auringonlaskun aikana naiset ja Pietro lähtivät paluumatkalle.

Maddalena näytti iloiselta, nauroi, laski leikkiä, kääntyi alinomaa

hymyillen Pietron puoleen eikä enää kiinnittänyt huomiotaan Eliakseen.

Mutta Elias, itserakkautensa tukemana, ei antanut tuon teeskennellyn

iloisuuden pettää itseään.

— Hän luulee minua typeräksi — Elias ajatteli. — No niin, se on

parempi. Mutta jospa hän tietäisi, jospa hän tietäisi...

Aika ajoin hän luuli, että hänen sydämensä pakahtuisi, ja hänellä oli

mieletön halu nyyhkyttää ääneen, huutaa, takoa nyrkillä otsaansa.

Sillä välin vieraat lähtivät, ja naisten punaiset kureliivit ja

Pietron mustavalkoinen vartalo katosivat laitumen vihreässä pohjukassa

ruusunpunaiseen iltaruskon hohteeseen. Hyvästi, hyvästi! Hän ei enää

koskaan saisi nähdä Maddalenaa sellaisena, vapaana ja rakastuneena,

yksinäisessä lammastarhassa, rakkaudesta värisevänä vieressään, kuin

tuona kevätaamuna. Kaikki oli lopussa.

Ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, kaikki oli kuolonhiljaista ja

tyhjää Eliaksen ympärillä. Kääntyessään palaamaan tupaan hän näki ukko

Martinun, joka odotti häntä.

— Lähden pois, — vanhus sanoi. — Tahdotko tulla minua saattamaan,

Elias?

— Kernaasti.

He alkoivat kävellä yhdessä. Aurinko oli mennyt mailleen, ja seutu

lepäsi äänetönnä punertavan taivaan alla. Luonnossa vallitsi melkein

hartautta uhkuva rauha kuin vahakynttilöiden valaisemassa kirkossa.

Ukko Martinu ja Elias kulkivat vaieten laitumen poikki ja istuutuivat

vakavina aidalle.

Elias oli alakuloinen; hän ei tiennyt, miten alkaisi ja tuijotti

hievahtamatta käsiinsä. Ukko Martinu oivalsi, mikä hänen nuoren

ystävänsä mieltä painoi, ja koetti päästää hänet ahdistuksestaan.

— Elias Portolu, — hän virkkoi juhlallisesti, — tiedän, mitä

tahtoisit sanoa minulle. Maddalena on rakastunut sinuun.

— Hiljaa! — Elias huomautti säikähtyneenä, laskien kätensä vanhuksen

käsivarrelle. — Joka puulla ja pensaalla on korvat, — hän heti lisäsi

puolustaakseen säikähdystään.

— Niin on, — "Metsän isä" vastasi vakavasti. Mutta sen, mitä aion

sanoa, saattaa kuulla kuka tahansa, alkaen Jumalasta tuolla ylhäällä,

kaikkein alhaisimpaan orjaan saakka. Maria Maddalena rakastaa sinua,

sinä rakastat häntä. Liittykää toisiinne Jumalan nimessä, sillä hän on

luonut teidät toisillenne.

Elias tuijotti häneen. Hän muisti, mitä oli keskustellut pappi

Porcheddun kanssa tuona unohtumattomana yönä, häneltä saamansa neuvot

ja varoitukset. Kumman neuvoja hänen tuli noudattaa?

— Mutta onhan tyttö veljeni morsian, setä Martinu!

— Entä jos onkin veljesi morsian? Rakastaako tyttö häntä? Ei suinkaan.

Hän ei siis ole veljesi oma, eikä koskaan ole tuleva hänen omakseen

Herran lakien mukaan. Rakkaudesta solmittu avio on Jumalan säätämä,

muunlainen avio on perkeleestä. Pelasta itsesi, Elias Portolu, ja

pelasta tuo kyyhky, joksi isäsi häntä sanoo! Maria Maddalena suostui

menemään kihloihin Pietron kanssa siksi, että hänet siihen pakotettiin,

Pietrolla kun on vehnää, ohraa, papuja, talo, härkiä ja laitumia.

Pahahenki siinä oli vaikuttamassa. Mutta Jumala oli määrännyt toisin.

Hän antoi sinun palata kotia ja kohdata tuon tytön, ja te näitte

toisenne ja rakastuitte toisiinne, vaikka tiesittekin, että ihmisten

ennakkoluulojen mukaan ette saaneet edes katsella toisianne. Etkö näe

tässä voimaa, joka käy yli ihmisvoiman ja joka viittoo sinulle tien?

Eikö se ole Jumalan käsi? Punnitse tätä tarkoin, eikö niin?

— Se on totta, mutta Pietro on veljeni.

— Olemme kaikki veljiä, Elias Portolu. Pietro ei ole typerä mies,

hän ymmärtää. Mene ja sano hänelle: 'Hyvä veli, rakastan morsiantasi,

ja hän rakastaa minua. Mitä aiot tehdä? Tahdotko saattaa onnettomiksi

veljesi ja tuon toisen viattoman olennon?'

Elias tunsi selässään kylmiä väreitä jo ajatellessaankin, että puhuisi

niin veljelleen, ja pudisti päätään surullisesti ja pelästyneenä.

— En ikinä. Pietro löisi minut kuoliaaksi, setä Martinu.

— Sinä siis pelkäät?

— Miksi sitä teiltä salaisin. Pelkään todellakin, mutta en kuolemaa.

Maddalenakin joutuisi turmioon, ja Pietro ja koko perheemme. Mutta tämä

ei ole ainoa oka, joka minulla on sydämessäni, setä Martinu. Rakastan

veljeäni enkä tahdo, että hän, vaikka myöntyisikin, tulisi onnettomaksi.

— Pietro alistuisi paljoa helpommin kuin sinä; hänellä on erilainen

luonne kuin sinulla. Annan arvoa hyville tarkoituksillesi, Elias

Portolu, mutta en niitä hyväksy. Ajattele seurauksia, tokko olet

ollenkaan ajatellut niitä? Maddalena rakastaa sinua mielettömästi, olen

lukenut sen hänen silmistään. Jos sinä vaikenet, hän menee naimisiin

Pietron kanssa, tulee asumaan kotiisi, ja lopulta syöksytte kumpikin

onnettomuuteen, sillä ihmisluonto on heikko. Tajuatko tämän, Elias

Portolu? Etkö ole sitä ajatellut? Kiusaus voitetaan tänään, voitetaan

huomenna, mutta ylihuomenna se voittaa meidät, sillä sydämemme ei ole

kiveä. Oletko ajatellut sitä, Elias Portolu?

— Se on totta, se on totta, — Elias virkkoi silmät kauhusta

laajentuneina.

He istuivat hetken vaieten. Heidän ympärillään vallitsi syvä, ääretön

hiljaisuus; varjot laskeutuivat yli metsien, taivaan puna vaaleni ja

vaihtui hienoihin vaaleisiin punasinerviin häiveisiin. Äkkiä Elias

tunsi tuon salaperäisen rauhan leviävän sieluunsa.

— Mutta minä aion, — hän virkkoi muuttuneella äänellä, — lähteä pois

kotoa.

— Aiotko ottaa itsellesi vaimon? Pidä varasi, ettei asia siten vain

pahene.

— En, en koskaan ota vaimoa.

— Mitä siis aiot tehdä?

— Aion lukea papiksi. Kai se teitä suuresti ihmetyttää, setä Martinu?

— Minua ei mikään ihmetytä.

— Minkä neuvon siis annatte minulle? Siinä unessa, jonka näin

ensimmäisenä iltana kotiin palattuani ja josta puhuin teille, te itse

neuvoitte minua rupeamaan papiksi.

— Unet ovat unia, ja todellisuus on todellisuutta. Elias Portolu, en

neuvo sinua luopumaan aikeestasi, jos tunnet itsessäsi kutsumusta,

mutta sanon sinulle, ettei sekään voi pelastaa sinua. Olemme ihmisiä,

Elias, heikkoja kuin ruoko, paina se tarkoin mieleesi.

— Mitä siis neuvotte?

— Neuvoni olen jo antanut. Palaa kotiisi Nuoroon ja puhu veljesi

kanssa.

— Hänen kanssaan! sitä en koskaan tee.

— Puhu siis äitisi kanssa. Hän on hurskas nainen, hän voi valaa

palsamia pahimpaankin haavaan

— No niin, lähden sinne, — Elias virkkoi äkillisen innon valtaamana.

Kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ilon välkähdys loisti hänen

silmistään. Hän nousi ja astui muutaman askelen. Hän olisi tahtonut

heti lähteä matkaan ja vapautua siitä raskaasta taakasta, joka häntä

painoi. Kaikki tuntui hänestä niin helpolta ja luonnolliselta, ja

muutaman hetken ajan hän tunsi täyteläisempää onnea kuin koskaan ennen

elämässään.

— Hyvä, älä hukkaa aikaa, — ukko Martinu sanoi hänelle. Mene jo

huomenna, puhu avoimesti, ilman epäröimistä ja ennakkoluuloja. Odotan

tässä huomisiltana samaan aikaan. Silloin kerrot minulle, mitä olet

tehnyt.

— Minä lähden, ja tulen sitten tähän, setä Martinu. Hyvää yötä ja

kiitos!

— Hyvää yötä, Elias Portolu.

Ja kumpikin poistui omaa tietänsä.

Seuraavana iltana samaan aikaan molemmat miehet kohtasivat toisensa

samassa paikassa lähellä aitausta. Ympärillä sama ääretön hiljaisuus.

Auringonlasku sytytti liekkinsä puiden latvoihin; kaukana äännähteli

harakka. Elias oli surullinen ja näytti yhtä väsyneeltä ja kärsivältä

kuin ensimmäisinä päivinä paluunsa jälkeen.

— Setä Martinu hyvä, — hän sanoi, — jospa tietäisitte, miten kävi.

Kaikki on turhaa, en voi puhua siitä äidilleni enkä kenellekään

muullekaan. Eilisiltana tunsin itseni lujaksi, tunsin, että minulla

oli leijonan sydän tai oikeammin kovaksi parkittu nahka. No niin,

menen levolle, nukun, unissa näen, että muka olen kotona ja puhun

äitini kanssa... Kaikki tuntui minusta helpolta. Herään aamulla,

lähden matkaan, saavun kotia. Olen yhä vain iloinen, täynnä toivoa ja

rohkeutta. Vien äitini syrjään ja tunnen huulillani ne sanat, jotka

olin päättänyt lausua hänelle. Hän katselee minua, ja äkkiä sydämeni

lyö rajusti ja kurkkuni kuristuu kokoon. Ei, rakas setä Martinu, se on

mahdotonta, minä en voi puhua, vaikka kuinka tahtoisin. Ennemmin voisin

tehdä rikoksen kuin ilmaista tuon asian vanhemmilleni. Se on mahdotonta.

— Yritä uudelleen, — vanhus kehoitti. Mutta Elias teki

vastenmielisyyttä, melkein närkästystä ilmaisevan eleen.

— Ei, ei, — hän vakuutti äänekkäästi. — Älkää koettako taivuttaa

minua, setä Martinu. Se menee yli voimieni. Vaikka lähtisin sinne tuhat

kertaa, en koskaan saisi sitä sanotuksi.

— Se voi olla totta, — vanhus virkkoi ja näytti muistelevan jotakin.

— Mieleeni juolahtaa tapaus, — hän jatkoi hetken kuluttua. — Tosin

se oli paljoa pahempaa. Mutta se mies, josta aion kertoa, oli paljoa

voimakkaampi kuin sinä, hän oli rohkea, vapaa ennakkoluuloista,

hurjaluontoinen. Hän aikoi tehdä rikoksen — eikä se olisi ollut

ensimmäinen — hän aikoi surmata kunnon miehen. Tämä teko tuntui

hänestä sangen helpolta, ja hän oli jo lujasti päättänyt panna sen

täytäntöön. Määräpäivä ja -hetki koitti. Hän menee tuon kunnon miehen

taloon, tapaa hänet illallispöydästä ja voisi vaaratta tappaa hänet.

Mutta kunnon mies katsoo häneen, ja tuo katse riittää estämään tuon

toisen käsivartta nousemasta. Tämä toistuu kaksi, kolme, kymmenen

kertaa.

Vanhuksen puhuessa Elias tuijotti häneen järkähtämättä, unohtaen oman

ahdistuksensa tuota outoa tarinaa kuunnellessaan. Johan hän ennestään

sen tunsikin ja tiesi, että tuo hurjaluontoinen mies oli itse ukko

Martinu. Tunsivathan jo kaikki ammoisista ajoista tuon jutun ja

tiesivät senkin, että tuo kunnon mies sitten oli kutsunut Martinun

luokseen ja antanut hänelle työtä ottaen hänet taloon paimeneksi ja

lopulta laitumiensa vartiaksi. Siitä asti Martinusta oli tullut tuon

kelpo miehen oikea käsi ja uskollisin palvelija.

Kuullessaan kertomuksen vanhuksen omasta suusta Elias tunsi helpotusta.

Sisimmässään hän häpesi heikkouttaan ja alituista päätöksiensä

horjuvaisuutta. Mutta kun ei tuollaisen raudanlujan miehen kuin ukko

Martinun ollut hurjassa nuoruudessaan onnistunut voittaa rehellisen

miehen katseen voimaa, miten voisi hän, heikko nuorukaisparka, voittaa

kammonsa ja ilmaista omaisilleen sellaista, jota piti rikoksena?

— Se tapaus, jonka sinulle kerroin, — vanhus lisäsi, — ei tosin ole

verrattavissa sinun tarinaasi. Mutta se niinikään todistaa, että meidän

yläpuolellamme on olemassa voima, jota emme voi voittaa. Mutta yhtä

kaikki, Elias Portolu, jos voit, niin koeta tehdä jotakin.

— Minä en kykene tekemään mitään, setä Martinu — Elias vastasi

allapäin.

— Ehkä tahdot, että minä käyn käsiksi asiaan, — vanhus jatkoi

miettiväisenä hetken vaiettuaan.

Mutta Elias tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi päättävästi:

— Se ei saa ikinä tapahtua, setä Martinu, ei ikinä! Loukkaatte minua

syvästi, jos luulette, että minä olisin sellaista ajatellutkaan.

Päinvastoin, jos ilmaisette salaisuuteni, en enää koskaan tahdo nähdä

teitä.

— Olet oikeassa. Se ei todellakaan kävisi päinsä.

— Mitä siis neuvotte?

— Olenhan jo neuvonut. Tee jotakin, ole yritteliäs, ajattele

tulevaisuutta...

— Niin teen. Annan olojen mennä menojaan. Jos en sitten enää jaksa

vastustaa, teen, niinkuin kerroin teille eilisiltana.

— Siinä teet väärin, — vanhus virkkoi nousten. Koeta parastasi,

Elias poikani. Se tapaus, josta sinulle kerroin, päättyi hyvin miehen

tahdon horjuvaisuuden tähden. Mutta sinun asiasi voi päättyä huonosti.

Osaathan kirjoittaa; no niin, jollet voi puhua, niin kirjoita, onhan

veljesi lukutaitoinen. Selvittäkää ja sopikaa välinne ja ajatelkaa

tulevaisuutta. En sano sinulle muuta.

— Niin, aion todella kirjoittaa.

Toivon kipinä välähti Eliaksen silmissä.

He erosivat päättämättä enää kohdata toisiaan, ja Elias palasi

lammastarhan tupaan mieli hiukan keveämpänä.

— Niin, niin, — hän toisti itsekseen — kirjoitan Pietrolle, niinkuin

herrat tekevät. Tunnustan hänelle kaiken, ja hän on järkevä ja ottaa

huomioon syyni. Onhan minulla kynä ja paperia. Annan Mattian viedä

kirjeen... ei... parasta, että vien sen itse. Annan sen äidilleni,

jotta hän jättäisi sen veljeni omaan käteen. Niin kaikki kääntyy

hyvälle tolalle.

Pitkinä yön hetkinä hän yhä uudelleen ajatteli, miten kirjoittaisi tuon

kirjeen. Hänelle selvisi, miten alkaisi, miten lopettaisi. Muu olisi

helppoa. Seuraavana aamuna hän heräsi päätös lujana mielessä. Heti ensi

tilaisuudessa hän hiipi mielipaikkaansa, johon oli kätkenyt kirjansa,

kynän ja mustepullon, ja istuutui ison kiven ääreen, missä saattoi

mukavasti kirjoittaa. Hän jäi hetkeksi miettimään.

Oja lorisi vieressä kaislikossa. Miellyttävä aamutuulahdus leyhkäili

seljapensaissa ja suhisi pensaissa ja korkeassa ruohikossa.

Elias ajatteli, jo ruskettuneet kädet karkealla paperiliuskalla, jonka

oli levittänyt laakealle kivelle. Äkkiä hän kohotti päätään ja jäi

kuuntelemaan jotakin kaukaista ääntä. Sitten hän otti käteensä paperin,

kynän ja mustepullon ja palasi tupaan. Hän ei voinut voittaa sitä

ylempää voimaa, josta ukko Martinu oli puhunut.

V

Tuli kesä. Koko laidunalue muuttui kauniin vaaleankeltaiseksi, paitsi

vesakoissa ja ojan varsilla missä kasvullisuus rehoitti troopillisen

uhkuvana. Syvästi vaikuttavat ihanat näköalat avautuivat katseelle

säteilevinä aamuhetkinä ja kullanhohteisina rusoisina iltoina,

tuikkivina tähtiöinä, kun uusikuu salaperäisenä vaelsi hiljaisten

metsien yli.

Eliasta kalvoi rakkaus ja suru, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa

päätöstä, ei ottaa askelta joka olisi ehkäissyt tapahtumien kulkua.

Aika riensi. Pietron viljansato oli ollut erinomainen, ja muutaman

päivän kuluttua oli määrä viettää häät. Elias ei ollut sen koommin

tavannut ukko Martinua eikä halunnutkaan nähdä häntä. Hän melkein

karttoi tätä, sillä lohdutuksen asemesta vanhus, jota kuitenkin

pidettiin viisaana miehenä, oli luonut helvetin Eliaksen sieluun.

— Entä jos hän olisi oikeassa? — Elias joskus ajatteli. Mutta

seuraavassa tuokiossa hän hylkäsi tämän ajatuksen siitäkin syystä, että

tunsi olevansa voimaton toimimaan, lähtemään liikkeelle, ilmaisemaan

salaisuuttaan ja ennenkaikkea tärvelemään Pietron onnea.

Mutta Maddalenan muisteleminen, hänen kaihoamisensa ja se ajatus,

että tämä nainen pian oli auttamattomasti saavuttamattomissa, kidutti

häntä. Hän yritti taistella sydäntään ja aistejaan vastaan, nauraa

intohimolleen, olla vahva, jommoiseksi isänsä häntä tahtoi. Hiisi

vieköön, kyllähän maailmassa on naisia! Ja lopulta saattaa elää ilman

niitä, jopa ilman rakkauttakin. Miehen, oikean miehen, tulee nauraa

mokomille.

Mutta taistelu oli turha; ilman Maddalenaa kaikki oli tyhjää ja synkkää

Eliaksen ympärillä. Yhtä hartaasti kuin hän oli P. Fransiskuksen

juhlilla kaihonnut syrjäisten laidunmaiden yksinäisyyttä ja rauhaa,

hän nyt odotti Pietron hääpäivää. Silloin ainakin kaikki oli loppuva

ainaiseksi. Hänestä tuntui, että hän sen jälkeen paranisi, jälleen

saavuttaisi rauhan ja terveyden. Hän tunsi ruumiillisestikin

riutuvansa. Noiden pitkien aurinkoisten päivien helle ja tuoksuvien

kuutamoöiden petollinen viileys masensi häntä ja nosti hänessä kuumetta.

Tämän synkän mielialan vallassa hän oli alkanut vihata ihmisiä.

Isänsäkin ja veljensä Mattia olivat hänelle vastenmielisiä; hän karttoi

heitä, harhaili koko päivän pitkin kellervää yksinäistä laidunmaata ja

vietti yön taivasalla.

Jos hän hetkeksi nukahti keskipäivällä luettuaan yhä uudelleen pyhiä

kirjojaan, hän heräsi pää raskaana ja kipeänä eikä sitten saanut unta

yöllä. Silloin hän viipyi pitkään piilopaikoissaan lyyhistyneenä

kivelle, katsellen miten kuu laskeutui metsän taa ja vaipui surkeaan

raukeuteen. Ukko Portolu, "vanha kettu", huomasi varsin hyvin poikansa

arveluttavan sielun- ja ruumiintilan kuitenkaan onnistumatta keksiä

sen syytä. Hän oli siitä suruissaan ja torui ankarasti Eliasta niinä

harvoina hetkinä, jotka he viettivät yhdessä.

— Miksi lymyilet? näin hän ärjyi pojalleen. Millaista elämää vietät?

Jos haudot mielessäsi jotakin rikosta, niin tee se myöskin, sittenpähän

se on tehty. Jos olet rakastunut, niin hirtä itsesi. Mikä mies sinä

olet? Olet oljenkorsi, pehmeä juustonukke. Etkö huomaa, ettet enää pysy

pystyssä ja että olet kasvoiltasi vihreä kuin sammakko?

— Olen sairas, — Elias vastasi tahtomatta puolustautua, mutta

mielettömästi peläten, että isä arvaisi hänen salaisuutensa.

— Jos olet sairas, niin hoida itseäsi tai kuole. Minä en tahdo nähdä

ruikuttavia heikkoja ihmisiä ympärilläni. Tahdon nähdä leijonia,

kotkia, mutta sinä olet sisilisko.

— Jättäkää minut rauhaan, isä hyvä, — Elias rukoili lähtien tiehensä

kyllästyneenä.

— Mene, mene helvettiin! — Portolu tiuskaisi hänen jälkeensä. Mutta

jäätyään yksikseen vanhus kävi alakuloiseksi ja tunsi sydämensä

yksinäiseksi:

— Se poika tulee vielä kipeäksi. Ei, Pyhä Fransiskus, vie minut

manalle, mutta anna poikieni elää ja olla terveitä. Minun poikani,

minun kyyhkyni, minun lintuseni! Kun he vain ovat onnellisia, niin

ukko Portolu tästä joutaakin kuolemaan. Elias, Elias, miksi et hoida

terveyttäsi? Mitä teen ilman sinua? Kutsun tänne äitisi ja saat palata

kotiin Nuoroon hänen kanssaan. Hän panee sinut vuoteeseen ja hoitaa

sinut terveeksi yrteillä, suolalla, pyhillä rahoilla — hän kyllä osaa.

Elias yhä vain harhaili seudulla, surullisena, epätoivoisena, ärtyisänä

itselleen ja muille. Eräänä yönä mennessään laitumen poikki ukko

Portolu näki hänen istuvan kalliolla katselemassa kuuta.

— Tekeekö hän taikatemppuja? Hautooko hän rikosta? Aikooko hän

ehkä munkiksi? näin vanhus ajatteli tuijottaen poikaansa heikoilla

silmillään, jotka helteestä ja häikäisevästä auringonpaisteesta noina

päivinä olivat käyneet entistään verestävämmiksi. Pyhä Fransiskus,

rakas Fransiskukseni, tee poikaseni terveeksi.

Vanhus palasi majaansa perin levottomana. Eliaksen omituinen tila

totisesti myrkytti kaiken ilon, jota hän tunsi Pietron häiden johdosta,

jotka oli määrä viettää jo seuraavana sunnuntaina.

Elias istui yhä kallion laella, lasimaiset silmät tuijottaen kuin

lumottuina kuun kirkkaaseen kehään; hän oli siinä liikkumattomana,

nähden sekavia näkyjä ja samanlaisen huumauksen ja pyörrytyksen

vallassa kuin kotipihassaan ensimmäisenä paluunsa jälkeisenä iltana.

Tuulenhenkäys, joka suhisi kaukaisessa metsässä, tuntui hänestä

epäselvältä ihmisääneltä, joka kuulosti milloin vienolta, milloin

peloittavalta. Mitä tuuli sanoi? Mitä metsä humisi? Hän olisi tahtonut

kuulla selvästi tuon äänen, ja hän vuoroin hermostui ja heltyi, kun

ei voinut tarkemmin erottaa sitä. Milloin se tuntui pappi Porcheddun,

milloin hänen äitinsä, milloin ukko Martinun ääneltä. Hänen mieleensä

johtuivat ensimmäisenä iltana ja Isalle-joella nähdyt unet sekä

muitakin unia ja näkyjä. Ja hän tunsi sielussaan sekavaa ahdistusta

tuon metsän äänen ja noiden unien vuoksi.

Kuu kumotti hänen kasvoilleen ja sai hänet haaveiden ja lumouksen

valtaan. Metsän laidan yläpuolella, kaukana näköpiirin rajalla taivas

hohti helmenharmaana. Lampaat kävivät vielä etäällä laitumella, ja

niiden kellojen alakuloinen kilinä kaikui yön yksinäisyyteen. Elias

ei ollut koskaan tuntenut itseään niin surumieliseksi kuin sinä yönä.

Hänelle sattuikin jotakin tavatonta: hän rupesi muistelemaan niitä

päiviä ja kuukausia, jotka oli viettänyt _siinä paikassa_; hän muisteli

niitä tuntien nöyryyttävämpää surua kuin koskaan ennen. Ja hän ajatteli:

— Enhän ollut tehnyt kaikkea pahaa, mistä minut tuomittiin, mutta

ansaitsin kyllä rangaistuksen toisista synneistä. Jollen olisi

seurustellut huonojen toverien kanssa, en olisi joutunut _siihen

paikkaan_, olisin tutustunut Maddalenaan ennen Pietroa, enkä nyt olisi

näin onneton. Siellä minut kesytettiin ja tehtiin näin herkäksi kuin

tyttölapsi. Ja noita muistelmia alinomaa kerron muille ja ikäänkuin

kerskailen niillä. Minun pitäisi pikemminkin hävetä.

Hän tunsi punastuvansa, ja taas hänen ajatuksensa hämmentyivät. Ja se

epämääräinen ahdistus, joka painoi hänen sydäntään, kävi entistään

raskaammaksi, musertavaksi kuin myllynkivi. Lopulta hän taas luuli

saavansa kiinni muistoistaan ja erottavansa äänen. Väristys karmi hänen

selkäpiitänsä, hänen kasvonsa valahtivat kelmeiksi, hampaat kalisivat

— kolmen päivän kuluttua _hän_ menee naimisiin: kaikki on lopussa,

— hän huudahti itsekseen. — Tämä tekee minusta lopun, mutta en tee

mitään, en hievahda paikaltani, en rohkene...

Epätoivo kouristi häntä, hän suunnitteli mielettömän uskaliaita tuumia:

— Nyt lähden vihdoinkin liikkeelle. En tahdo kuolla: rakastan häntä,

ja hän rakastaa minua, sanoihan hän sen minulle siellä, Isalle-joen

rannalla... ei, vaan ratsastaessamme... joka tapauksessa hän sen sanoi,

ja minä suutelin häntä, ja hän on minun, minun, minun! Tapa minut,

veljeni, jos tahdot, mutta hän on minun. Nyt puikahdan alas kalliolta,

riennän Nuoroon, järjestän asiat. Kaiken voi järjestää, ukko Martinu on

oikeassa. Mutta minun täytyy pitää kiirettä.

Hänen liikahtaessaan kylmät väristykset alkoivat puistattaa häntä

alkaen varpaista ja kulkien yli koko ruumiin. Sitten hän jälleen

istuutui kääntyen kuuta kohti, kasvot tuhkanharmaina ja hampaat

kalisten. Hän muisti myös lupauksen, jonka oli tehnyt tuona iltana

itkiessään kuin lapsi P. Fransiskuksen jalkojen juuressa. Mutta kaikki

nuo päätökset olivat nyt häipyneet kauas. Hän tunsi olevansa intohimon

vallassa ja kykenemätön enää vastustamaan. Hän ajatteli:

— Silloin mielestäni oli niin pitkälti hääpäivään, tuntui kuin ei

se koskaan olisi tullut. Nyt sitävastoin se on lähellä, se on jo

ylihuomenna. Minun täytyy tehdä jotakin.

— Mutta miksi en voi liikkua? — hän kysyi itseltään järjen

välkähdyksen hetkenä. — Koetan liikkua, enkä voi. Jäseneni ovat

raskaat kuin kivi. Ja nämä väristykset! Minussa on kuumetta, varmaankin

tulen sairaaksi. — Voi, jos sairastun — hän sitten ajatteli

kauhistuen. Jos en pääse liikkumaan, ja jos sillä aikaa... Ei, ei, se

ei saa tapahtua, minä menen, menen...

Hän nousi vaivoin, laskeutui kalliolta ja kulki horjuen yli sängen ja

kuutamossa kiiltävän tuoksuvan niitetyn heinän.

Kuului yhä lammasten tiukujen alakuloista kilinää ja tuulen etäistä

suhinaa metsästä. Hän astui edelleen, hän olisi tahtonut juosta, mutta

ei voinut, ja tämäntästä hän pysähtyi korvissa kumea suhina ja räikeä

vihellysääni.

Äkkiä hän kaatui maahan puun juurelle, jonka ylimpien oksien lomitse

kuun melkein häikäisevän loistava silmä katseli häntä. Tuo kuun silmä

oli hänen viimeinen aistimuksensa. Senjälkeen hän tunsi vasemman silmän

kulmakarvojen kohdalla pistävää kipua, ja hänestä tuntui, kuin häntä

olisi isketty kirveellä. Korvien suhina kiihtyi. Mutta pahassa unessaan

hän luuli yhä astuvansa eteenpäin ja mutisevansa eriskummaisia sanoja.

Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut oudolla seudulla, jossa oli

kamalia kallionlohkareita, okaisia pensaita, kuivia ohdakkeita, joita

kaikkia sinervä kuu valaisi.

Mutta kuumehoureissaan hän kuitenkin täysin muisti, minne oli

menossa ja mitä aikoi tehdä. Mutta vaikka hän oli juoksevinaan ja

kiipeävinään kallioille hyppien pensasten yli, hikeä valuen, uupuneena

ja ahdistuksissaan, hänen ei onnistunut poistua tuosta salaperäisestä

paikasta. Ja hän oli siitä sanomattoman suuttunut ja pahoillaan. Kaikki

nivelet olivat hellät, selkä oli kuin poikki, jalat, kädet ja ohimot

värähtelivät, ja hän oli ylt'yleensä hiessä. Ja yhä hän vain riensi

eteenpäin noiden kukkuloiden yli, jotka herättivät hänessä kammoa kuun

himmeässä sinihohteessa, joka oli pimeyttä kaameampi. Kuinka kauan

kestikään tuota taistelua kallioita, pensaita, ohdakkeita vastaan,

tuota näkymättömien hirviöiden ja kaamean valaistuksen kammoa, sitä hän

ei jäljestäpäin voinut sanoa.

Lopulta tuli hetki, jona väsynyt ja masentunut sielu vaipui

tajuttomuuden synkkään kuiluun, vaikka ruumiin kärsimystä yhä jatkui.

Sitten alkoi himmeä sarastuksen valo laskeutua tuohon kuiluun, se

kasvoi kasvamistaan, sielu alkoi tajuta ruumiin kärsimyksen, mutta

houreet olivat ohi, ja kuumesairas avasi taas silmänsä todellisuuteen.

Hän oli kotonaan Nuorossa vaatimattomassa valkoisessa pienessä

huoneessaan ja makasi vuoteessaan karkean huopapeitteen alla.

Huoneeseen tunki puoleksi suljetusta pienestä ikkunasta hämärä

valo. Tieltä kuului lasten iloista huutoa ja pihasta, keittiöstä ja

viereisistä huoneista hiljaista äänten sorinaa. Siellä oli varmaankin

paljon väkeä. Mitä he sanoivat? Mitä tekivät? Oliko Maddalena siellä,

oliko Pietro? Joko he olivat viettäneet häänsä?

Elias tunsi jähmettyvänsä. Mutta hän ei enää hourinut, ja vaikka

Maddalena vielä vihkimättömänä olisi astunut sisään, hän ei olisi

sanonut hänelle mitään. Päinvastoin hän toivoi, että häät jo olisivat

ohi, mutta samalla häntä kouristi raju suru, ja hän halusi kuolla.

Mutta kuoleman asemesta palasi elämä, palasi levottomuus. Oliko hän

kuumehoureissaan puhunut salaisuuksiaan? Mitä oli tapahtunut? Kuinka he

olivat löytäneet hänet? Oliko Maddalena nähnyt hänet, ja oliko tämän

tullut häntä surku? Ajatellessaan tuota Maddalenan surkua hän heltyi ja

halusi taas kuolla.

Juuri samassa Annedda muori astui sisään. Hän huomasi heti, että

Eliaksen tila oli parempi, ja kumartui pieluksen yli ilon ja säälin

hymy huulillaan.

— Tietäneekö hän sen? — Elias ajatteli painaen kelmeät luomensa

umpeen.

— Poikani, kuinka voit? — äiti kysyi laskien kätensä hänen otsalleen.

— Kohtalaisesti.

— Jumala olkoon kiitetty. Sinussa oli ankara kuume, Elias. Olivat

vähällä siirtää häät tuonnemmaksi...

— Hän tietää sen, — Elias ajatteli tuskan raatelemana.

— Tänä aamuna tilasi oli jo parempi. Veljesi vihittiin kello kymmenen.

— He eivät näy tietävän mitään, — Elias ajatteli. Mutta tämä ajatus

ei riittänyt keventämään sitä sanomatonta surua, jonka äidin sanat

hänessä herättivät. Sillä sisimmässään hän oli vielä toivonut. Mitä oli

hän toivonut? Sitä hän ei itsekään tiennyt — jotakin epämääräistä,

mahdotonta, mutta sittenkin hän oli toivonut.

Nyt oli kaikki lopussa. Hän sulki silmänsä, ei sanonut enää mitään

eikä kuullut, mitä äiti mahdollisesti vielä puhui. Hänen ruumiinsa oli

jäykkä, raskas, liikkumaton kuin kivi, ja hän tunsi, ettei olisi voinut

kääntyä, vaikka olisi tahtonutkin.

Kaikki oli lopussa.

Annedda muori jätti hänet jälleen yksikseen. Kun äiti avasi oven,

Elias kuuli keittiöstä ja pihasta selvemmin häävieraiden äänet ja

naurun. Hän avasi silmänsä, katseli seiniä, joilla iltahämärän valo

heikkenemistään heikkeni, ja ajatteli noiden toisten iloa, jotka eivät

olleet huolissaan hänen tähtensä. Ja hänen surunsa ja yksinäisyytensä

tuntui vielä raskaammalta. Hän itki hiljaa vaipuen tuskan valtaan, joka

oli kovempi kuin kuolon kauhu.

Sillävälin Annedda muori levitti tietoa Eliaksen tilan paranemisesta,

ja tämä tieto poisti perheen jäsenten ja harvojen kutsuvieraiden

mielestä — kaikki nuoren parin sukulaisia, — sen varjon, jonka

Eliaksen tauti oli luonut heidän iloonsa. Kaikkein enimmin siitä

iloitsi ukko Portolu.

— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — hän virkkoi kavahtaen seisomaan.

— Jos poikani olisi kuollut, en olisi jaksanut sitä kestää.

Lähtekäämme katsomaan häntä, pitämään hänelle seuraa.

Ukko oli ollut niin allapäin, ettei ollut maistanut tilkkaakaan,

eikä ollut punonut tukkaansa noita neljää pientä palmikkoa. Mutta

hän oli pessyt itsensä puti puhtaaksi, oli voidellut rasvalla

kenkänsä ja pukenut ylleen ihka uuden puvun. Maddalena yksin näytti

välinpitämättömältä isot madonna-luomet maahan luotuina. Hän istui

sulhasensa vieressä pihalla, puhui vähänlaisesti katsellen sormuksiaan

ja muuttaen niitä usein sormesta toiseen. Pietro oli onnellinen. Hän

oli ajanut leukansa sileäksi, silmät loistivat ja huulet punoittivat.

Hänellä oli yllään hääpuku; valkea paidankaulus oli käännetty

sinisamettisille liiveille, ja tässä asussa hän näytti melkein

kauniilta.

— Lähtekäämme, lähtekäämme, Portolu kehoitteli innossaan nähdä jälleen

Elias poikansa. Ja heti kun hän oli avannut pienen huoneen oven, hän

alkoi nauraa väkinäistä nauruaan ja lasketella lorujaan huomaamatta

kuolettavaa surua, jonka vallassa hänen poikansa oli.

— Näettekö hänet, talomme kukkasen, joka tahtoi kuolla veljensä

hääpäivänä! Onko tämä nyt laitaa? Näinhän sinun istuvan kalliolla

toissailtana ja ajattelin: Kyyhkyni varmaankin tulee sairaaksi. Ja

sitten lähdetään ja löydetään hänet aivan kuin kuolleena, ja meidän on

pakko tuoda hänet rattailla tänne kotia. Onko tämä nyt laitaa? Kas,

kasvosi ovat kelmeät kuin tuhka. Elias parka, tahdotko viiniä? Näetkös,

viini parantaa kaikki taudit. Veljesi on nyt naimisissa, joko tiedät

sen? Pian nouset vuoteesta, ja silloin juomme vastanaineiden maljan.

— Jätä hänet rauhaan, — Annedda sanoi hiljaisella äänellä ja nykäisi

miestänsä takinliepeestä. Ja ukko vaikeni katsellen suruisena Eliaksen

suljettuja luomia.

Nuori pariskunta oli jäänyt pihalle sukulaisten ympäröimänä. Keskustelu

ei ollut erittäin vilkasta. Heitä painoi väkinäinen tunnelma, jota

nuoren vaimon kylmän jäykkä käytös ei ollut omiaan karkoittamaan.

Muutamat julkeat katupojat pistivät toisinaan päänsä sisälle portista

huutaen ja pyytäen makeisia ja heitellen kiviä seiniin. Keittiössä

nuoren vaimon äiti ja eräs toinen sukulaisnainen valmistivat

iltaruokia. Annedda muori kulki varpaisillaan ja kalpeana kasvoiltaan,

mutta levollisena pihalta keittiöön ja keittiöstä Eliaksen huoneeseen.

Hän uskoi varmasti, että Elias parantuisi. Luullen, että poika oli

säikähtänyt jotakin, hän oli valmistanut hänelle erityisen lääkejuoman,

sitten hän oli ripustanut pyhän rahan hänen kaulaansa, sytyttänyt

lampun palamaan P. Fransiskuksen kuvan eteen, ja loppujen lopuksi hän

oli lausunut _vihreät sanat_, mikä loitsu ilmaisi, paraniko sairas vai

kuoliko. Nämä _vihreät sanat_ olivat vastanneet, että sairas jäisi

eloon. Ja äiti oli huudahtanut: — Olkoon P. Fransiskus kiitetty, ja

olkoon Jumala ylistetty kaikesta, minkä hän armossa säätää!

Vähitellen häävieraat poistuivat. Taloon jäivät ainoastaan nuoren

vaimon äiti ja kaksi veljeä sekä eräs naapurinvaimo, Anneddan

ystävätär. Illallinen oli päivällistä ikävämpi. Saattoi kuulla Eliaksen

vaikeroivan, ja suruinen ahdistava tunnelma laskeutui mieliin.

— Tämä tuntuu hautajaisaterialta, — ukko Portolu huomautti ja yritti

nauraa, mutta sisimmässään hän oli alakuloinen ja ajatteli, että

hääpäivää varjonnut synkkä tunnelma oli huono enne vastanaineille. Kun

Annedda muori oli todennut, ettei illallispöydästä puuttunut mitään,

hän vei Eliakselle kupillisen lihalientä.

— Kohottaudu hiukan istumaan, poikani, ja juo tätä, — hän sanoi

hellästi huolehtien ja hämmensi keittoa jäähdyttääkseen sitä.

Mutta Elias teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen ja työnsi pois

äidin käden.

— Elias, poikani, ole nyt järkevä, juo vähäsen, se tekee sinulle niin

hyvää.

— En voi, — tämä vastasi valittaen kuin lapsi.

— Kas niin, ole nyt järkevä. Jos makaat siinä noin syömättä, tulet

todenteolla sairaaksi, ja silloin teet kuolemansynnin, sillä Herra

tahtoo, että säilytämme terveytemme.

Elias avasi suuret silmänsä, jotka olivat täynnä ahdistusta, ja tunsi

ruumiissaan kovaa kipua.

— Jättäkää minut, antakaa minun kuolla rauhassa, — hän sanoi.

Annedda muori poistui ja palasi Maddalenan seurassa. Huomatessaan

nuorikon Elias alkoi ilmeisesti vapista eikä jaksanut eikä halunnutkaan

salata mielenliikutustaan. Hän yritti mutista onnittelua:

— Onnea vain! — mutta sanat takertuivat kurkkuun.

— Elias, miksi käyttäydyt noin? Miksi et nauti ravintoa? — Maddalena

sanoi kylmästi ja päättäväisesti. Ethän enää ole lapsi. Miksi pahoitat

äitisi mieltä? Ole nyt järkevä.

Elias nousi heti istumaan, otti liemikupin ja joi huohottaen ja

väristen kuin lehti. Sitten he antoivat hänen juoda viiniä; pian hän

vajosi kevyeen miellyttävään horrostilaan, joka ennen pitkää vaihtui

levolliseksi uneksi.

Mutta yöllä hän heräsi, ja huolimatta unen tuottamasta ruumiillisesta

hyvinvoinnista hän heti tunsi sisimmässään sanomattoman rajua

ahdistusta, syvää epätoivoa. Maddalena oli lähellä, saman katon alla,

ja Pietro oli onnellinen.

Elias tunsi, että elämänilo oli häneltä ainaiseksi kadonnut ja että

nyt oli alkava epätoivoinen taistelu mustasukkaisuutta, syntiä, surua

vastaan. Hänen sielussaan ja ympärillään vallitsi hirvittävä pimeys, ja

hän tunsi jälleen vastustamatonta halua nousta, liikkua, mennä kauas.

Se oli hänen kohtalonsa.

— Minä lähden, — hän ajatteli, — on välttämätöntä, että lähden, että

liikun, että poistun hyvin kauas ja etten enää palaa tänne. Muuten

hukka perii.

Hän kääntelehti ja vääntelehti, puristi kädet nyrkkiin ja takoi

otsallaan pielusta pureskellen huuliaan tukahduttaakseen nyyhkytykset

ja vaikerrukset. Ja hänet valtasi hurja halu riistää sydän rinnastaan,

murskata se kourassaan ja paiskata seinään.