Vähitellen hälinä häipyi, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen tuon nukkuvan
"heimon" ympärillä. Elias palasi sisälle ja laskeutui levolle Pietron
viereen samalle ruohokasalle, josta levisi kirpeä tuoksu. Koko iso maja
oli täynnä tuollaisia ruohovuoteita. Jossakin liedessä tuli vielä kyti
levittäen värähtelevää punervaa valoa tähän laajapiirteiseen kuvaan.
Siitä pisti esiin muutama pitkä parta, villapuku, naisen kasvot,
satula, lieden ääreen kyyristynyt koira, seinälle ripustettu pyssy.
Elias ei saanut unta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vetänyt sisäänsä
Maddalenan hengitystä; tyttö nukkui vallan lähellä Annedda muorin ja
Portolun välissä, ja hän tunsi, miten epätoivoisesti hän halusi tuota
naista. Mutta hän päätti voittaa halunsa.
— Älä pelkää, veliseni, — hän ajatteli kääntyen Pietroon päin. —
Vaikka morsiamesi heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani. En
tahdo omistaa häntä, onhan hän sinun. Jos hän olisi jonkun toisen oma,
riistäisin hänet, vaikka täytyisi palata _sinne_. Mutta hän on sinun,
nuku siis rauhassa, veljeni. Minäkin ennen pitkää otan vaimon, kosin
Paolinaa, priorin tytärtä.
— Joutavia, — näin hän sitten ajatteli, — olen houkka. Mitä
hyödyttää ottaa vaimo, ajatella naisia? Voihan elää ilman naisiakin.
Elinhän kokonaista kolme vuotta edes näkemättä heitä. Ehkä juuri sen
tähden heti kotia palattuani rakastun ensimmäiseen näkemääni. Olen
hullu. Parasta olla rahtuakaan välittämättä naisista, jotka vievät
mieheltä järjen. Parasta nukkua...
Mutta hän kääntyi kyljeltä toiselle, saamatta unta. Näin kului koko yö,
ja hän oli silti ensimmäisiä heräämään aamulla. Pienestä ikkunasta,
joka avautui hopeanhohteisille etäisyyksille päin, tunki sisälle
auringonnousun ajan kasteenraikas ilma. Annedda ja Maddalena keittivät
jo kahvia vielä hyvin unisina. Elias nousi kalpeana kuin ruumis,
hiukset pörröisinä ja kurkku tukossa.
— Hyvää huomenta, — Maddalena virkkoi hänelle hymyillen. —
Katsokaahan, täti Annedda, poikanne kasvot ovat kelmeät kuin vaha.
Antakaa hänelle joutuin kahvia.
— Voitko pahoin, poikani?
— Luulen, että olen vilustunut, — Elias vastasi ääni käheänä,
karaisten kurkkuansa. — Antakaa minulle jotakin juotavaa. Missä on
vesikiulu?
Hän etsi sitä ja joi sen löydettyään vahvasti vettä. Maddalena katseli
häntä ja nauroi.
— Miksi naurat? — Elias kysyi laskien kiulun maahan. — Senkö tähden,
että heti noustuani juon? Se tietää, että olin humalassa eilisiltana.
No niin, onhan viini miesten juomaa.
— Sinä et ole mikään mies, — tokaisi siihen ukko Portolu, joka jo
oli ehtinyt ottaa viinanaukun, — sinä olet tuoreesta juustosta tehty
nukke. Naikkosen tarvitsee vain puhaltaa sinuun, niin mäiskis, makaat
maassa kuolleena, muodottomana kimpaleena.
— Olkoon vaikka niinkin, — Elias virkkoi suuttuneena; — riittäköön
vain naikkosen henkäys kaatamaan minut kuolleena maahan, mutta jättäkää
minut rauhaan.
— Hyi, kuinka huonolla tuulella sinä olet! — Maddalena huudahti. —
Se johtuu kai siitä, että minä olen täällä.
— Niin, juuri sentähden, että sinä olet täällä.
— Tämä kyyhky! — ukko Portolu huudahti levittäen käsivarsiaan,
— tämä kyyhky, joka levittää iloa, minne vain tulee. Ja minun oma
poikani, tämä kissansilmäinen nukke, sanoo huonoa tuultaan tytön
syyksi. Mene, mene matkoihisi, sinä kirottu nulikka. Jos olet huonolla
tuulella, niin mene ja hirtä itsesi. Mutta se vain on varmaa, että
Berte Portolulle et koskaan tuo toista tällaista ruusua, joka täyttää
talon ilolla.
Elias tunsi piston sydämessään näitä sanoja kuullessaan. Sillä äkkiä
hänen mieleensä johtui, että Maddalena tuli Pietron vaimona asumaan
heidän kotiinsa ja että häihin oli enää muutama viikko. Se oli kidutus,
johon hän ei voisi alistua.
— Juo kahvia, poikani, — Annedda kehoitti. — Ota tuo korppu, ole
iloinen, vietämmehän juhlaa, ja Pyhä Fransiskus loukkautuu, jos
pahoitamme häntä.
— Olenhan iloinen, äiti rakas, olen iloinen kuin lintu. Hoi! —
hän sitten huusi, kääntyen priorin lieteen päin, — hyvää huomenta,
kukoistava Paolina.
Tämän jälkeen ei tapahtunut mitään mainittavaa sinä eikä seuraavana
päivänä Portolun perheen lieden ympärillä. Juhlan aattona saapui paljon
väkeä Nuorosta ja sen lähistöstä. Varsinkin Lulasta tuli jyrkkää polkua
pitkin, joka laskeutui vuoren rinnettä heleiden kinsteripensaiden
lomitse, pitkiä jonoja hiukan hullunkurisesi pukeutuneita naisia,
joiden pää näytti luonnottoman soikeaksi venyneeltä ripsulaitaisen
huivin peittämässä myssyssä. Heillä oli yllään kotona kudotut paksut
ja lyhyet villahameet ja kädessä pitkät omituisilla hopeaheloilla
koristetut rukousnauhat.
Tulijain joukossa oli useita Portolun perheen tuttavia, ja Eliasta ja
Pietroa raahasivat koko päivän sinne tänne Nuorosta juhlaan saapuneet
nuorukaiset. Kaikki he joivat itsensä tolkuttomaan humalaan, lauloivat,
tanssivat, ulvoivat. Elias oli toisinaan kuin hullu ja nauroi niin,
että hulmahti punasinerväksi kasvoiltaan ja päästeli omituisia
ilohuutoja, pitkiä _uoih-kurkkuääniä_, jotka muistuttivat hurjan
soturin sotahuutoa.
Maddalena, joka avusti Anneddaa aterioiden valmistamisessa ja vieraiden
kestitsemisessä viinillä ja kahvilla, loi salaa katseen Eliakseen ja
sanoi puoliääneen Anneddalle;
— Poikanne on hyvin iloinen, täti Anne, katsokaa kuinka hänen kasvonsa
punoittavat, ja kuulkaa, kuinka hän nauraa!
Annedda muori katsahti Eliakseen, huokaili ja tunsi kuin okaan
sydämessään. Ja heti kun hän sai joutilasta aikaa, hän meni kirkkoon
rukoilemaan:
— Oi, Pyhä Fransiskus, kaunis, kaunis Pyhimykseni, ota tämä oas
sydämestäni! Poikani Elias on jälleen eksynyt pahoille teille, hän juo
ja rentustelee, hän ei enää ole samanlainen kuin kotia palatessaan. Hän
tuntui palatessaan niin hyvältä ja antoi niin monta kaunista lupausta.
Ole meille armollinen, Pyhä Fransiskus, pikku rakas Fransiskukseni,
auta häntä taas oikealle tielle, käännytä hänet, tempaa hänet irti
paheesta, huonoista tovereista ja maailman asioista. Pyhä Fransiskus,
pikku veliseni, osoita minulle tämä armo!
Iso, ankara, melkein julma pyhimys kuunteli ylhäältä alttariltaan,
joka oli koristettu räikeän kirjavilla kukilla. Ja hän näytti kuulevan
Anneddan rukouksen, sillä samana iltana Elias illallispöydässä ilmaisi
saamansa tuuman. Puhuttiin pappi Porcheddusta. Toiset häntä moittivat,
toiset taas pilkkasivat häntä.
Elias, joka oli päissään, vaikka ei pahasti, rupesi puolustamaan
tuttavaansa ja sanoi: — Haukkukaa te vain, senkin syyhyiset koirat, ja
puhukaa hänestä pahaa. Hän välittää viisi teistä, hänen on parempi olla
kuin paavin. Ja minäkin aion ruveta papiksi.
Kaikki nauroivat.
— Miksi nauratte, te nälistyneet kerjäläiset, te syyhyiset koirat, te
elukat, sillä ette ole sen parempia? Aion totisesti papiksi. Ei siihen
vaadita mahdottomia. Osaanhan lukea latinaa. Ja toivon saavani tuoda
teille kaikille viimeisen voitelun ja haudata teidät, kun kuolette
nälkään.
— Minutkin, veliseni? Pietro huusi.
— Niin, sinutkin. Ja Maddalena:
— Entä minut?
— Sinutkin, — Elias huusi raivokkaasti. Miksikä ei sinua? Senkö
tähden, että olet nainen? Minä en tässä suhteessa tee eroa miesten ja
naisten välillä, naisia ylenkatson enemmänkin kuin miehiä.
— Tämä kaikki ei kuulu asiaan, sanoi ukko Portolu, joka tarkkaavasti
oli kuunnellut Eliaksen sanoja. Palatkaamme itse asiaan. Sinä siis aiot
papiksi?
— Siltä tuntuu! — Elias huudahti kaataen lasiinsa viiniä. Kaatakaa
laseihin, juokaamme.
— Hissuksiin! — Portolu huomautti keskellä yleistä hilpeyttä.
Puhukaamme järkevästi ennenkuin juomme.
— Se, joka ei juo, ei ole mies, isä rakas, — Pietro sanoi toistaen
lauseen, jonka moneen kertaan oli kuullut isänsä suusta. Tämä suuttui
toden teolla ja kirkaisi:
— Eläimetkin ajattelevat järkevästi, sinä kirottu nulikka. Kunnioita
isääsi ja ole iloinen näiden ystävien ja tämän kyyhkyn läsnäolosta,
muuten annan sinulle yhtä monta korvapuustia kuin sinulla on hiuksia
päässä.
— No, no, ukko Portolu. Tämä on jo liikaa. Puhua moista
sulhasmiehelle! — Maddalenani, olen mennyttä miestä, jollet sinä auta
minua, — Pietro huudahti nauraen.
— Kyyhkyni, auta häntä! — ukko Portolu sanoi ivallisesti. Sitten hän
taas kääntyi Eliakseen päin ja kysyi, oliko tämä puhunut tosissaan.
Mutta Elias joi, nauroi, huusi ja antoi hullunkurisia vastauksia, eikä
kukaan keskellä pöytävieraiden meluavaa hilpeyttä enää ajatellut hänen
kummallista tuumaansa.
Seurassa oli sentään yksi, joka mielenliikutuksesta väristen
oli kuullut Eliaksen aikeen: Annedda muori. Hän vaikeni, osaksi
noudattaakseen sopivaa käytöstä, osaksi siksi, ettei huonokuuloisena
oikein erottanut kaikkea, mitä puhuttiin; mutta silti hän katseli
ympärilleen tarkkaavin katsein. Maddalena kuiskasi tämän tästä hänen
korvaansa, toistaen yhtä ja toista. Annedda nyökäytti päätään ja
hymyili. Oi, jospa Elias olisi puhunut tosissaan! Se olisi todella
ollut suuri ihme. Mutta saattoihan Pyhä Fransiskus tehdä sen ihmeen
ja paljon muitakin. Elias oli vielä nuori, hän voi hyvin opiskella ja
menestyä opinnoissaan. Ja tämä tie, Herran tie, oli se, jota hänen
tuli astua, sillä jos hän pysyisi maailmassa, hän joutuisi perikatoon.
Annedda ajatteli niin, hän kun tunsi poikansa.
Hän käytti hyväkseen vapaata hetkeä mennäkseen kirkkoon kiittämään
pyhimystä hänen Eliakselle lähettämästään ajatuksesta. Oli jo
yö. Alttarin edessä riippuvat lamput heiluivat hiljaa levittäen
värähteleviä valojuovia autioon kirkkoon. Iso synkkä pyhimyksenkuva
näytti nukkuvan koreiden kukkiensa keskellä. Annedda polvistui
ja istuutui sitten kirkon perälle rukoilemaan. Hänen ajatuksensa
kohdistuivat lakkaamatta Eliakseen. Hän kuvitteli jo näkevänsä poikansa
pappina ja näki hengessään, miten tälle nuorelle papille tuotiin
lahjoja, vehnää, pieniä viinillä täytettyjä maljakkoja, joiden tulpaksi
oli pistetty kukkasia, leivoksia ja hunajamakeisia.
Siinä haaveillessaan ja rukoillessaan hän näki Maddalenan tulevan
kirkkoon. Nuori nainen, joka tuli etsimään täti Anneddaa, meni hänen
luokseen ja istuutui hänen viereensä.
— Täällähän olette, — hän virkkoi. Haimme teitä, mutta minä ajattelin
heti, että olitte täällä.
— Tulen tuossa tuokiossa.
— Minäkin jään tänne hetkeksi.
He vaikenivat. Pihalta kuului sekavaa äänten sorinaa, surunvoittoista
laulua, joka värähteli yössä. Sulava tenoriääni kaikui etäällä. Sitä
säesti tuollainen Nuorolle ominainen alakuloinen rytmillinen kuoro. Ja
tämä sointuisa laulu, joka tuntui tulkitsevan yksinäisen seudun ja yön
juhlallista surumielisyyttä, kohosi joukon hälinästä täyttäen ilman
oudoilla unelmilla.
Maddalena kuunteli syvän alakuloisuuden valtaamana. Välistä hän luuli
tuntevansa tuon tenoriäänen. Oliko se Pietro, vai oliko se Elias? Hän
ei tiennyt sitä oikein, mutta tuo yössä värähtelevä ääni ja tuo kuoro
loivat häneen melkein hekumallisen sairaalloisen surumielisyyden. Ja
Annedda oli yhä kiintynyt haaveisiinsa ja rukoukseensa huomaamatta,
että Maddalena vapisi hänen vieressään kuin pieni rakastava kyyhky.
Mutta äkkiä molempien naisten ajatukset keskeytyivät. Joku mies tuli
kirkkoon ja lähestyi epävarmoin askelin alttaria. Olihan tulija se
mies, joka kokonaan täytti molempien naisten sielun: Elias. Tämä
polvistui alttarin astuimelle, lakki sysättynä oikealle olkapäälle, ja
alkoi lyöden kädellä rintaansa ja päähänsä kumeasti vaikeroida. Lampun
häilähtelevä punainen liekki valaisi häntä ylhäältä luoden kirkkaan
hohteen hänen hiuksilleen. Mutta hän ei tiennyt, että häntä pidettiin
silmällä, vaan jatkoi hartautensa ahdistuksessa rintansa ja otsansa
takomista.
Molemmat naiset katselivat henkeänsä pidättäen, ja Annedda tunsi
itsensä melkein iloiseksi poikansa surusta.
— Hän katuu päihtymystään, — hän ajatteli, — ehkä poikani
tekee hyviä päätöksiä. Ollos siunattu Pyhä Fransiskus, pikku San
Fransiskukseni!
Sitten hän sanoi nöyrästi Maddalenalle, vetäen häntä pois kirkosta:
— Tule, lähtekäämme, hän voisi huomata meidät ja hävetä.
— Mikä Eliaksen on? — Maddalena kysyi levottomana.
— Hän katuu moitittavaa käytöstään; hän on hyvin jumalinen, tuo
poikani.
— Niinkö?
— Joskus hän on raju, mutta hän on nuori mies, joka kuuntelee
omantuntonsa ääntä.
— Niinkö?
— Niin, varmasti, hänellä on herkkä omatunto. Hän saattaa joutua
kiusaukseen, sillä tiedäthän, että pahahenki aina vaanii meitä. Mutta
Elias kykenee sitä vastustamaan ja kuolisi mieluummin kuin tekisi
kuolemansynnin. Joskus kiusaus saa hänet valtaansa pienissä seikoissa,
niinkuin tänään. Näithän, kuinka hän joi itsensä humalaan ja puhui
rumasti. Mutta jäljestäpäin hän katkerasti katuu.
Niinkö! — Maddalena virkkoi kolmannen kerran. Mutta tietämättä miksi
hän tunsi silmissään kuumia kyyneliä.
He kulkivat pihan poikki ja tulivat majaan, missä vanha Portolu, Pietro
ja heidän tuttavansa istuivat lattialla lieden ääressä laulaen ja
lyöden korttia. Maddalena istuutui varjoon ikkunan ääreen tavallista
vakavampana. Pietro meni hänen luokseen ja katseli häntä tarkoin.
— Olet totinen, Maddalena. Miksi? Oletko nähnyt Eliaksen? Sanoiko hän
sinulle jotakin?
— En ole tavannut häntä.
— Hän on pahalla tuulella. Anna hänen vain puhua. Siihen ei tarvitse
kiinnittää huomiota. Sillä tavoin hän kohtelee kaikkia.
— Se on minulle yhdentekevää, — Maddalena huudahti kiihkeästi. — Hän
ei muuten ole sanonut minulle mitään epäkohteliasta.
— Olethan sinä sitäpaitsi niin älykäs. Eikö niin, sinä olet älykäs? —
Pietro sanoi hyväilevästi, kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
— Jätä minut! Maddalena tiuskaisi. — Mene pelaamaan korttia.
— En mene, jään tänne luoksesi, Maddalena.
— Mene.
— En.
— Setä Portolu, sanokaa pojallenne, että hän tulee takaisin pelaamaan.
— Pietro, poikani, jätä kyyhky rauhaan. Tule heti tänne. Vai pitääkö
minun näyttää sinulle keppiä, jotta tottelisit?
Pietro palasi paikalleen.
— Kas, kas, vanha kettu näyttää saavan poikansa tottelemaan, — joku
huomautti.
Maddalena kääntyi kokonaan ikkunaan päin ja katsoi ulos, ajatukset
loitolla melusta, joka vallitsi hänen takanaan, kauniit silmät
surumielisen haaveellisina. Yö oli lauha, usvainen. Kuu vaelsi etelää
kohti hopeanhohteisiin huuruihin verhoutuneena. Viidakon tummat
pensaat pistivät esiin sinisestä taustasta ja levittivät tavallista
voimakkaampia tuoksuja. Maddalena ajatteli Eliasta. Ja toistamiseen,
ikäänkuin tämä ajatus olisi vetänyt hänet saapuville, Elias ilmestyi
hänen eteensä. Hän kulki ikkunan ohi ja poistui kuun valaisemiin
usviin. Minne hän meni? Maddalena tunsi kyynelten tulvahtavan
silmiinsä, väristys puistatti hänen koko olemustaan ja aivan kuin
kuristi kokoon hänen kaulansa.
Hän olisi tahtonut heittäytyä ulos ikkunasta, rientää Eliaksen jälkeen
ja kietoa hänet tukahduttavaan intohimoiseen syleilyynsä. Mutta Elias
katosi näkyvistä, ja Maddalena nieli salaa kyynelensä.
Elias oli sisimmässään antanut veljelleen lupauksen:
— Nuku rauhassa, Pietro veljeni. Hän on sinun, ja vaikka hän
heittäytyisi syliini, työntäisin hänet luotani.
Kun viinin höyryt olivat haihtuneet, Elias tunsi itsensä vahvaksi, ja
sen ahdistuksen hälvettyä, joka oli laahannut hänet pyhimyksen jalkojen
juureen, hän oli melkein iloinen. Kaikki epätoivoiset tuumat, jotka
sinä päivänä olivat temmeltäneet hänen aivoissaan ja joita väkijuomat
ja Maddalenan katseet olivat kiihdyttäneet — sekä ajatus ruveta
papiksi että priorin tyttären kosiminen — kaikki oli haihtunut humalan
mukana. Nyt hän oli levollinen, jopa hiukan häpesi sitä, mitä oli
ajatellut ja puhunut tuona synkkänä päivänä.
Hän lähti katsomaan hevosia, jotka rauhallisesti kävivät laitumella
kuutamossa. Hän juotti ne ja palasi kirkolle.
— Huomenna lähdemme kotia, — hän ajatteli. Ylihuomenna ollaan
laidunmailla. Jään useaksi kuukaudeksi maalle isäni ja tuon kiltin
Mattian kanssa, tuttujen paimenten seuraan. Mikä ihana elämä! Kun olen
siellä yksin, kaikki nämä päivät, kaikki nämä mielettömät haaveet
tuntuvat unelta. Ovathan juhlat hauskoja ja pyhimykset hyviä, mutta
viini, ihmiset ja huvittelu kuumentavat veren, ja jos ei ole oikein
järkevä, voi tehdä suuria tyhmyyksiä ja joutua kiusaukseen. No niin,
nyt menen nukkumaan, sillä enhän viime yönä ummistanut silmääni.
Sitten huomenna lähdetään täältä, ja ylihuomenna olen kaukana kotoa.
Kas, Elias Portolu, pelkäsitkö itseäsi? Mutta mitä näen tuossa? Miehen
nukkumassa pensaan juurella. Ei, ei se ole mies. Mikä se sitten on?
Mies se sittenkin on... kas vain, pappi Porcheddu!...
Suuresti ihmeissään hän kumartui ja pudisti nukkujaa.
— Hoi, hoi, pappi Porcheddu! Mitä tämä merkitsee? Miksi olette tässä?
Ettekö tiedä, että yöilma voi olla teille vahingollista, ja että
ruohikossa on kyykäärmeitä ja hyönteisiä?
Useiden voimakkaiden nykäysten jälkeen Porcheddu heräsi vallan
pelästyneenä tuntematta ensin Eliasta. Mutta avattuaan silmänsä
selälleen hän lopulta tunsi tämän ja nousi.
— Nähkääs, läksin kävelylle illallisen jälkeen, mutta taisinpa vähän
nukahtaa tähän.
— Siltä näyttää. Ellen sattumalta olisi huomannut teitä, olisitte
jäänyt tähän Herra tiesi kuinka pitkäksi aikaa, ja varmaankin olisimme
kovasti säikähtäneet, kun emme olisi nähneet teidän palaavan.
— Älä luule, että olin ryypännyt liikaa, ystäväni, niin ei ole laita.
Läksin ulos nähdessäni kauniin kuutamon ja istahdin tähän. Et ehkä
tiedä, että minussa on ollut runoilijan vikaa?
— Vai niin!
— Istukaamme hetkeksi tähän. Mikä ihana yö. Niin, olin todella
runoilija, ja painatin erään sepittämäni runon. Mutta kun se oli
lemmenruno, niin mitäs tekee hänen kunnianarvoisuutensa, piispa? Hän
lähettää minulle sanan, että minun oli lopettaminen sellaiset hommat,
etteivät ne sovellu papille.
— Ja mitä teitte, herra Porcheddu?
— Minä lopetin. Poikaseni, tiedän, että olet pitänyt minua hassuna.
— No, mutta...
— Niin juuri, hassuna, mutta olen hassu, joka ei tee pahaa
kenellekään, ei itselleenkään. Olen aina osannut elää, olen ollut
iloinen, mutta silti järkevä. Niinpä tuonnoin lopetin runoilemisen,
mutta silti minuun on jäänyt tapa joskus haaveilla. Katso, kuinka yö
on kaunis. Tämä on niitä öitä, jotka saavat ajattelemaan, punnitsemaan
omaa elämää ja katumaan pahoja tekoja, tekemään hyviä päätöksiä
tulevaisuuden varalle. Sinä olet ymmärtäväinen nuori mies, Elias
Portolu, et ole tavallinen paimentomppeli, olet käynyt koulua ja
kärsinyt ja kykenet käsittämään tällaisia asioita.
— Se on totta, — Elias virkkoi äänessä syvä kaiku. Pappi Porcheddu
katseli kuuta. Eliaskin kohotti katseensa. Hän tunsi mielensä omituisen
heltyneeksi.
— No niin, poikaseni, — toinen jatkoi, — sinä ymmärrät kaikki nämä
asiat. Olen huomannut, että olet älykäs, etkä sinä katsele kuuta
niinkuin muut paimenet, tietääksesi yön hetkiä, vaan juhlallisin,
ylevin tuntein.
Elias ei oikein käsittänyt näitä viimeisiä sanoja.
— Ehkä sinäkin olet jossakin määrin runoilija ja osaisit kenties
sepittää lemmenlauluja...
— Sitä en osaisi, herra kappalainen.
Tämä vaikeni hetken mietteissään ja totisena. Sitten hän mutisi
murrepukuista runonpätkää toukokuun ylistykseksi:
Tullos armas toukokuu,
Aurinko ja lemmentaika,
Kukkarikas kevätaika,
Tullos armas toukokuu!
Elias katseli herkeämättä kuuta ja ajatteli, kykenisikö hän sepittämään
ylistysrunoa... Maddalenasta. Ja hän unohti hyvät aikeensa... pahahenki
kouristi häntä taas.
Mutta papin ääni kaikui hiukan juhlallisena ja väristen, nöyränä
keskellä tuota utuista, yksinäistä ja hiljaista kuutamoyötä.
— Sinä katselet kuuta, Elias Portolu, ja mietit runon sepittämistä...
Olen sen arvannut. Sinä olet rakastunut.
— Herra pastori! — Elias virkkoi säikähtyneenä painaen päänsä
kumaraan.
Hän vaistosi silmänräpäyksessä, että tuo hänen vieressään istuva
mies tunsi hänen surullisen salaisuutensa, ja hän punastui häpeästä
ja vihasta. Hänen teki mieli karata papin kimppuun ja kuristaa hänet
kuoliaaksi.
— Sinä olet rakastunut Maddalenaan. No, älä punastu, älä suutu,
poikaseni. Minä olen arvannut sen, mutta älä pelästy, älä luule, että
kaikki älyävät asioita niin kuin pappi Porcheddu. Eihän se ole mikään
häpeä. Hän on nainen ja sinä olet mies, ja miehenä olet inhimillisille
intohimoille altis — viettelyksille, äitisi Annedda kai sanoisi. Ei
tämä ole häpeä, poikani, se on häpeä, ettei voi voittaa itseään. Mutta
sinä kyllä voitat itsesi. Maddalena...
— Puhukaa hiljaa, — Elias kehoitti.
— Maddalena on sinusta jotakin pyhää. Katsellessasi häntä on kuin
katselisit pyhimystä. Ymmärrät kaiketi...?
— Ym... ymmärrän, — Elias mutisi.
— Hyvä, sinä siis ymmärrät. Sanoinhan, että olet älykäs. Tiedätkö,
miksi Jumala on luonut päivän ja yön? Päivän hän on luonut, jotta
perkeleellä olisi tilaisuus ahdistella meitä; yön, jotta voisimme koota
voimamme ja voittaa viettelykset. Yöt sellaiset kuin tämä ovat juuri
sitä varten, sillä tällaisina tyyninä ja hiljaisina öinä meidän pitää
erityisesti ajatella, että elämämme on lyhyt, että kuolema tulee, kun
sitä kaikkein vähimmin ajattelemme, ja että koko elämästämme emme
vie Herran eteen muuta kuin hyvät tekomme, täytetyn velvollisuuden,
voitetut kiusaukset.
— Entä runo? — Elias kysyi ohut hymy huulillaan. Ja hän oli iloinen,
että sai papin kiinni hänen sanojensa ristiriitaisuudesta, mutta silti
hänen äänensä ilmaisi mielenliikutusta.
— Kaunis runo on omantunnon ääni, kun se sanoo meille, että olemme
täyttäneet velvollisuutemme. Mitä siitä arvelet, Elias Portolu?
— Sanon, että se on totta.
— Hyvä. Voimme siis lähteä. Ilma alkaakin käydä kosteaksi, ja
sanoithan, että ruohikossa on kyykäärmeitä. Kas noin, ojenna minulle
kätesi ja auta minua nousemaan... En ole kaksikymmenvuotias enkä voi
keikkua kuin sinä. Hyvä, kiitos. Anna minun nojata sinuun. — Mitä
sanotkaan pappi Porcheddusta? — hän sitten virkkoi tarttuen Eliaksen
käsivarteen. — Hän on kai hassu, valvoo myöhään yöhön, ryyppää,
rallattelee, viskaa leivän koirille, mutta hän ei ole häijy. Omatunto,
kas siinä pääasia, Elias Portolu, muista omaatuntoasi. Hyi, mitä näen
tuossa? Jotakin mustaa, katsotaan, onko se kyykäärme.
— Ei ole, se on kuiva risu.
— Kun näkevät meidän palaavan näin, luulevat minun olevan juovuksissa.
Mutta vähät siitä, kun en kuitenkaan ole päissäni. Vai luuletko sinä,
että olen humalassa?
— En suinkaan, — Elias vakuutti.
— Hyvä, muista siis aina, mitä olen sanonut sinulle.
— Sen muistan.
— Pidän teidän perheestänne,— kappalainen jatkoi, mutta heti hän
katui näitä sanojaan, vaihtaen taitavasti puheenaihetta. Ja koko sen
ajan, jonka hän oli Eliaksen seurassa, hän varoi koskemasta tähän
arkaluontoiseen aiheeseen.
Maddalenan nimeä ei enää mainittu. Mutta siitä alkaen Elias tunsi
itsensä muuttuneeksi, vahvaksi, levolliseksi ja kylmäksi, ja hän
päätti järkähtämättä taistella itseänsä vastaan. Seuraavan päivän
aamuna lähdettiin liikkeelle. Entinen priori oli luovuttanut lipun,
pyhimyskuvan ja avaimet uudelle priorille, joka oli edellisenä päivänä
valittu arvalla. Prioritar oli jakanut tähteeksi jääneet ruoat ja
viimeisen padallisen kylmänä juotavaa _filindese-keittoa_. ison
majan perheiden kesken. Aamun koittaessa alkoivat lähtövalmistukset.
Tavarat sälyytettiin rattaille, hevoset satuloitiin, säkit täytettiin.
Aamujumalanpalveluksen loputtua lähdettiin liikkeelle, ja uusi priori
sulki portin. Majat, kirkko, ympäröivä metsä vaipui jälleen autioon
yksinäisyyteensä siintävät vuoret taustanaan.
Hyvästi! Sarvipöllö kaiuttaa taas venytettyä, rytmillistä ja
värähtelevää huutoaan keskellä viidakon ääretöntä hiljaisuutta.
Mastiksien tuoksun täyttäminä öinä, pitkinä auringonpaisteisina päivinä
tämä lintu on yksinäisyyden kuningas, se on yksinvaltias, ja sen
surullinen huuto kuulostaa maiseman unelmoivalta ääneltä. Hyvästi!
Hevoset ravaavat, laukkaavat, laskeutuvat ja nousevat vuoren vihreillä
rinteillä. Pyhän Fransiskuksen sukulaisten itsetietoinen kelpo
heimo ja hänen uskolliset palvojansa palaavat pieneen kaupunkiinsa,
tuonne Orthobenen viileiden harjanteiden taakse, palaavat työhönsä,
karjatarhoihinsa, viljelysmailleen, ankaraan elämäänsä. Juhla on
lopussa.
Ukko Portolu nosti vaimonsa Anneddan istumaan satulan taakse, ja samoin
Pietro morsiamensa. Elias ratsasti tällä kertaa yksin karavaanin
alkupäässä. Tämäntästä hän karautti eteenpäin ohjakset höllinä,
sieraimet värähdellen ja silmät kuumeisesti hehkuen tuoksuvassa
tuulessa, joka huojutti kukkivia pensaita ja rajusti hyväili hänen
poskiaan. Sisimmässään hän oli vakava. Hän ei laulanut, ei huutanut,
niinkuin muut, ei luonut ainoatakaan katsetta Paolinaan, entisen
priorin tyttäreen, jonka läheisyyteen hän usein joutui. Paolina taas
ei malttanut olla joskus luomatta häneen hellää, mutta arkaa katsetta.
Mutta Elias ajatteli:
— Mitä hyödyttää pettää toista, varsinkaan viatonta tyttöä? En
todellakaan saa pettää ketään, en itseänikään.
Hän muisti Porcheddun sanat ja edellisenä yönä tekemänsä hyvät
päätökset. Hän ei siis kiinnittänyt huomiota Paolinaan, kartteli
Maddalenaa ja koetti vaistomaisesti paeta omaa itseään, huumaten
itseään rajulla vauhdillaan ja nopsan hevosensa juoksulla. Tamman
selässä, jonka jäljessä juoksi varsa, ratsastivat Portolu ja hänen
vaimonsa Annedda. Pietrolla ja Maddalenalla oli hyvin kesy, laihahko
ja heikonlainen hevonen. He ratsastivat sentähden loppupäässä, ja ukko
Portolu piti lakkaamatta heitä silmällä. Puolenpäivän aikaan saavuttiin
Isalleen. Vanhan tavan mukaan laskeuduttiin siellä hevosen selästä
aterioimaan puuryhmän varjoon kallioille, joita peitti kukkia kasvava
sammal ja joiden lomitse virtasi joki.
He olivat kädenkäänteessä leiriytyneet. Viritettiin tulia, käänneltiin
paistinvartaita, katettiin pöytiä. Keskipäivä oli ihana. Korkeat
oleanderipensaat reunustivat virran partaita seisten liikkumattomina
tyynessä helteessä. Laakson pohjukassa viljavainiot välkehtivät
päivänpaisteessa. Pieni lasikupukan peittämä Pyhän Fransiskuksen kuva
asetettiin maahan levitetylle isolle huiville. Ja aterian päätyttyä
miehet ja naiset tunkeilivat sen ympärillä polvistuen, suudellen sitä
ja antaen sille jonkin lahjan. Pietro tuli niinikään siihen Maddalenan
kanssa, ja antoi suuriarvoisen lahjan, vähemminkin uskonnollisesta
hartaudesta kuin halusta näyttää anteliaisuuttaan Maddalenalle. Sitten
tuli Annedda ja senjälkeen Elias, joka viipyi paikalla muutaman hetken
luoden pieneen pyhimyskuvaan rukoilevan katseensa. Hän tunsi jälleen
rohkeutensa pettävän; kuumuus, puolipäivän uuvuttava helle, viini,
Maddalenan läsnäolo vaivasivat häntä suuresti. Mutta pyhimys kuuli
hänen rukouksensa ja antoi hänelle rohkeutta poistua ja laskeutua
pitkäkseen virran reunalle oleanderien varjoon — yksin, yksin ja
vahvana viettelyksiä vastustamaan.
Levähdyspaikalla naiset rupattelivat juoden kahvia ja järjestäen
tavaroita matkakuntoon. Miehet lauloivat tai ampuivat pilkkaan. Elias
kuuli laukausten pamahtelevan ja kaiun kiirivän pitkin laaksoa,
toistuvan etäisyydessä ja taas lähempänä. Hän kuuli kaukaista hillittyä
hälyä, jonkin linnun huiluääniä, virtaavan veden solinan. Ja hänen
aistinsa rauhoittuivat tuudittaen hänet uneen. Hän näki unta, että
Maddalena astui veden ääreen peseytymään. Huomatessaan Eliaksen hän
ei joutunut hämilleen, vaan lähestyi ja kumartui hänen ylitseen.
Se oli jo liikaa, liikaa! Nuo silmät lumosivat hänet hehkullaan,
vastustamattomalla tenhollaan. Elias muisti lupauksensa:
— Pietro veljeni, vaikka hän heittäytyisi syliini, työntäisin hänet
luotani... Mutta hän tunsi ahdistusta, huumausta, joka tukahdutti ja
häikäisi häntä. Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut liikahtaa
paikaltaan, ja nainen oli häntä lähellä, silmät puoleksi raskaiden
luomien peitossa, ja hänen huulensa ja hampaansa riistivät Eliakselta
kaiken maltin.
— Maddalena, rakkaani... — hän mutisi, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo katui ja alkoi vaikeroida intohimon ja surun
vallassa:
— Pietro, veljeni, Pietro...
Hän heräsi vapisten. Hän oli yksin, vesi solisi ja linnut visertelivät.
Mutta ei enää kuulunut laukauksia eikä ääniä. Hän nousi. Kuinka
kauan hän lie nukkunut? Kaikki olivat jatkaneet matkaansa, mutta
Eliaksen hevosta oli vartioimassa kaksi paimenta, joille karavaani
oli korvaukseksi saamastaan maidosta ja juustosta antanut ateriasta
tähteeksi jääneet ruoat. Elias kiitti heitä ja seuraavassa tuokiossa
hänen hevosensa kiiti eteenpäin; tämä nopea vauhti ja ajatus, että
hän pian saavuttaisi matkakumppaninsa, haihduttivat sitä hehkuvaa ja
raskasta vaikutusta, jonka uni oli häneen jättänyt. Ratsastettuaan
tunnin verran hän näki isänsä ja äitinsä sekä Pietron ja Maddalenan
pysähtyneinä ratsuineen mäen laelle. Odottivatko he häntä? Toiset
olivat kaukana.
— Hoi, — hän huusi alhaalta.
— Vieköön sinut turkanen, — ukko Portolu huusi — missä sinä
kuhnustelet? Anna hevosesi veljellesi, sillä hänen ratsunsa on uupunut.
— Enkä anna.
— Elias, poikani, tottele isääsi, — kehoitti Annedda.
— En totisesti anna — Elias vastasi äkeissään. — Jätitte minut
tuonne kuin aasin.
— No hyvä, ota sinä hetkeksi hevosesi selkään Maddalena. Näin emme voi
enää kulkea kauemmaksi, — Pietro virkkoi.
— Mitä ehdoitatkaan, Pietro, — Elias ajatteli. Ja hän katui, että oli
kieltäytynyt antamasta hevostaan. Mutta hän ei enää voinut kieltää, ja
sisimmässään hän tunsi iloa.
Mutta tuntiessaan alamäessä Maddalenan pehmeän vartalon liian
painavana, melkein vaistomaisesti painuvan vasten hänen hartioitaan ja
tytön käsivarsien hiukan liian lujasti kietoutuvan vyötäisilleen Elias,
joka uskoi unennäköihin, muisti äskeisen unensa ja oli varuillaan.
Vahvan ratsun kantamina Elias ja Maddalena aika ajoin olivat
kahdenkesken tien mutkissa, mäkien laella ja kallioon murretuilla
kukkivien pensasten reunustamilla teillä, ja he vaikenivat, jäykkinä,
surullisen rakkautensa valtaamina. Tuli hetki, jona Maddalena,
intohimoinen ja heikko nainen, ei voinut hillitä itseään.
— Elias, — hän sanoi ääni vavahdellen — anna minulle anteeksi, että
ikävystytän sinua!
— No, johan nyt! — Elias virkkoi ja pudisti päätään.
— Ensi vuonna viet satulasi takana hevosen selässä morsiantasi...
— Morsiantani?
— Niin, Paolinaa. Silloin olet mielissäsi. — Entä sinä?
— Oh, silloin minä olen kuollut.
— Kuollut!... Maddalena!
— Kuollut... elämälle... rakkaudelle... tahdoin sanoa...
Ei ainoastaan hänen äänensä värähdellyt, hänen kätensäkin vapisi
pitäessään kiinni Eliaksen vyöstä, samoin koko hänen vartalonsakin,
joka nojasi Eliaksen hartioihin. Eliaskin värähti kiireestä kantapäähän
kuin katkennut kieli ja varjo verhosi hänen silmänsä. Se oli samaa
ahdistusta ja huumausta kuin äsken unessa.
— Maddalena... — hän soperteli puristaen tytön kättä. Mutta
seuraavassa tuokiossa hän jäykistyi ja sanoi kovalla äänellä: —
Luulin, että olit pudota. Istu suorana, pysyttele tasapainossa!
Elias tunsi pappi Porcheddun sanojen mahtavasti kaikuvan sisimmässään
ja muisti samalla lupauksensa.
Nuoro oli lähellä, toisella puolen laakson reunaa, jota laskeva
aurinko kultasi. Joukkue oli pysähtynyt mäen huipulle väsyneiden ja
hikisten hevostensa selässä odottamaan, kunnes kaikki saapuivat,
voidakseen palata yhdessä kaupunkiin ja ratsastaa kolme kertaa pienen
_Rosario-kirkon_ ympäri, jonka kello jo kalkatti kaukana hopeanheleänä
tervehtien pienen pyhimyskuvan paluuta.