II

Vaikka Mattia kehoittamalla kehoitti Eliasta heti lähtemään hänen

kanssaan lammastarhaan, tämä silti jäi muutamaksi päiväksi kotiin,

missä häntä kävi tervehtimässä ystäviä ja tuttavia.

Ukko Berte ja hänen poikansa Mattia palasivat lampaidensa luo, Pietro

maanviljelykseensä, mutta illoin joku heistä aina tuli kotiin tapaamaan

Eliasta ja puhelemaan hänen kanssaan. Silloin syntyi äänekäs keskustelu

lieden ääressä tai pienellä pihalla, milloin kevätillat olivat

kirkkaat. Eliaksen ei tarvinnut olla sen erityisen valvonnan alaisena,

joka tätä nykyä seuraa rangaistusta tehden sen ankarammaksi, mutta

ainakin ensi aikoina poliisi piti häntä silmällä, ja useina iltoina

kaksi karabinieriä kiipesi raskain askelin ylös hiekkaista polkua,

pysähtyen talon kohdalle ja pistäen päänsä sisälle Portolun portista.

Jos ukko Berte oli kotona ja hänen kipeät ketunsilmänsä huomasivat

karabinierit, hän heti nousi, meni portille ja pyysi heitä puoleksi

kunnioittavasti, puoleksi ivallisesti käymään sisään.

— Esivalta, järjestysvalta on tervetullut, — hän huusi. — Käykää

vain sisään, nuoret miehet, juomaan lasi viiniä. Ettekö huoli?

Luuletteko joutuneenne murhamiesten tai ryövärien pesään? Me olemme

kunnon miehiä, eikä teidän tarvitse pistää nenäänne meidän asioihimme.

Karabinierit, molemmat punakoita tanakoita nuoria miehiä, suvaitsivat

hymyillä.

— No, tuletteko, vai ettekö tule, häh? — ukko Portolu jatkoi. Pitääkö

minun vetää teidät sisään? Entä jos jää pala käteeni? Menkää hiiteen,

jos tässä täytyy niin kauan patistella ja kursailla. Hyvää viiniä on

ukko Portolulla.

Lopuksi karabinierit astuivat tupaan, ja Annedda muori ilmestyi heti

kuuluisa viinikarahvi kädessään.

— Eläköön kuningas, eläköön järjestysvalta, eläköön viini! Juokaa, ja

sutkikoon teitä oikeus...

— No, no, — oli Mattian tapana sanoa, jos hän tällaisissa

tilaisuuksissa oli läsnä — mitä isä siinä höpisee? Siinä tapauksessa

he sutkisivat itseään.

— Ha, ha, haa! —

— Mitä siinä on nauramista? Juokaa, nuorukaiset! Ja juo sinäkin,

Mattia, se tekee järjellesi hyvää, ja sinäkin, Elias, olethan

kasvoiltasi harmaa kuin tuhka. Punainen miehen pitää olla. Näetkö näitä

nuoria miehiä. Niin punainen tulee olla. Saakeli, käyttehän vielä

punaisemmiksi. Häpeättekö ehkä ukko Portolun sanoja? No, olen minä

saanut parempaakin väkeä punastumaan, rakuunojakin. Ette näy tietävän,

kuka on Berte Portolu. Hyvä, sen sanon teille, se olen juuri minä.

— Hauskaa kuulla, — molemmat karabinierit virkkoivat ja kumarsivat

nauraen. Heidän oli hauska, ja ukko Portolun viini oli todella hyvää,

kuohuvaa ja tuoksuvaa.

Ukko Portolu, joka kävi yhä tuttavallisemmaksi, laski kätensä heidän

hartioilleen.

— Mitä oikeastaan tuumitte? Järjestysvalta... annan sille palttua!

Jos otan teiltä tuon pitkän veitsen, pistoolin ja nuo napit — niin

mitä teistä jää jäljelle? Koettakaapa antaa Eliakselle, Mattialle

ja Pietrolle nämä esineet, niin näette, miltä he näyttävät! Kolme

kukkaa, kolme kyyhkyä! Minun poikieni kanssa teillä ei ole niin mitään

tekemistä. Ei heidän tarvitse lähteä varastelemaan, sillä meillä

on kaikkea riittämiin, niin että voimme vaikka heittää koirille ja

variksille.

— Äh! — Elias virkahti istuttuaan ääneti sopessa. — Tuo kuulostaa jo

liioittelulta, isä hyvä.

— Anna hänen vain puhua... Mattia mutisi vallan tyytyväisenä isän

kerskailuun.

— Suu kiinni, poikaseni, sinä et tiedä mitään näistä asioista,

olethan eilispäivän lapsi. Juo, juo, pentele vieköön! Mies on syntynyt

ryyppäämään, ja me olemme miehiä.

— Olemme kaikki ihmisiä — näin hän jatkoi syvämietteisesti,

ääni vakuuttavana, — sekä te että me, ja meidän täytyy suvaita

toisiamme. Tänään teillä on miekat, ja te edustatte kuningasta —

hitto vieköön — mutta huomenna? Huomenna voi käydä niin, ettette

edusta yhtään mitään, ja kenties teillä silloin voi olla hyötyä ukko

Portolusta. Sillä, nähkääs, minulla on hyvä sydän, sen koko kaupunki

voi todistaa, niin, totisesti ei ole useita Berte Portolun veroisia.

Mutta minun pojillanikin on hyvä sydän, oikein kyyhkyn sydän. Ja jos

joudutte meidän laidunmaillemme, annamme teille maitoa, juustoa, jopa

hunajaakin. Nähkääs, hunajaakin meillä on. Mutta te pojat voitte

hyvinkin ummistaa toisen silmänne — tai paremminkin molemmat silmänne

— ja olla juoruilematta kuninkaalle kaikesta, minkä näette, sillä

olemmehan me kaikki lopulta ihmisiä ja kaikki saatamme hairahtua...

Molemmat karabinierit nauroivat ja ryyppäsivät. Ja tarvittaessa

he todella ummistivat silmänsä Portolun perheen ja sen ystävien

heikkouksilta.

Eliasta tulivat myös tervehtimään ne hänen entiset toverinsa,

joiden huonoa seuraa hän ja hänen omaisensa syyttivät Eliaksen

onnettomuudesta. Ja vaikka Elias oli päättänyt olla vastaanottamatta

heitä ja sulkea oven heidän nenänsä edestä, jos he uskaltaisivat tulla

häntä hakemaan, hän otti heidät ystävällisesti vastaan, ja Annedda

tarjosi heille juotavaa.

— Mitä muutakaan olisi voinut tehdä? — hän sanoi heidän mentyään. —

Täytyy olla kristitty, täytyy antaa anteeksi. Antakoon Jumalakin meille

anteeksi!

— Lisäksi on parempi elää sovussa kaikkien kanssa. Jumala vaatii

meiltä rauhan tekoja — Elias huomautti.

— Jumala sinua siunatkoon, Elias, sanoitpa suuren totuuden.

Kuinka iloiseksi Annedda tunsikaan itsensä kuullessaan poikansa puhuvan

Jumalasta ja nähdessään hänen palaavan kirkosta ja lukevan tuota isoa

mustaa kirjaa, jonka oli tuonut _sieltä_.

— Jumalan kiitos! — hän ajatteli vallan liikutettuna, — hänen

mielensä on taas puhdas niinkuin lapsena.

Äiti ja poika valmistautuivat nyt täyttämään Pyhälle Fransiskukselle

annettua lupausta.

San Francescon kirkko on Lula-vuoristossa. Taru kertoo, että sen

rakennutti muuan rosvo, joka väsyttyään kuljeskelevaan elämäänsä

lupautui alistumaan oikeuteen ja rakennuttamaan kirkon, jos hänet

vapautettaisiin; olipa tarina tosi tai ei, yhtäkaikki kirkon perustajan

jälkeläisistä valitaan vuosittain niin sanotut priorit eli juhlan

ohjaajat. Kaikki nämä jälkeläiset liittyvät toisiinsa juhlallisuuksien

aikana, ja näihin jälkeläisiin kuului Portolun perhekin.

Joitakin päiviä ennen juhlaa Pietro lähti San Francescoon härkien

vetämillä rattailla ja teki ilmaiseksi päivätyönsä toisten talonpoikien

ja muurarien kanssa, joista eräät tekivät työtä täyttääkseen

lupauksensa. He järjestivät kuntoon kirkon ja sen ympärille rakennetut

majat ja toivat sinne puita poltettavaksi juhlan aikana. Annedda

lähetti priorin vaimolle määrämitan jauhoja ja auttoi toisia pyhimyksen

jälkeläisiin kuuluvia naisia jauhojen puhdistamisessa ja niiden

leipien leipomisessa, jotka aiottiin ottaa mukaan juhlaan. Osan näistä

leivistä priorin lähetti vei lahjana Nuoron lähistössä asuville

lammaspaimenille, yhden leivän kullekin. Paimenet ottivat sen osoittaen

harrasta kunnioitusta ja antoivat vastalahjana varojensa mukaan omia

tuotteitaan, muutamat rahaa ja lampaitakin. Toiset lupasivat lahjoittaa

kerrassaan lehmän, jonka oli määrä kartuttaa jo ennestään laitumista ja

lampaista rikkaan pyhimyksen karjaa. Kun lähetti astui Portolun perheen

laitumelle, ukko Portolu paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja suuteli

leipää.

— Nyt en anna sinulle mitään, — hän virkkoi lähetille, — mutta

juhlaan tulen pikku eukkoni kanssa, ja silloin tuon mukanani

pyhimykselle keritsemättömän lampaan ja kaiken, minkä karjani yhtenä

päivänä on tuottanut. Berte Portolu ei ole itara, hän uskoo Pyhään

Fransiskukseen, ja Pyhä Fransiskus on aina auttanut häntä. Mene nyt

Jumalan haltuun.

Tällä aikaa Annedda muori jatkoi valmistuksiaan. Hän leipoi

erityisenlaista leipää, valmisti korppuja ja makeisia manteleista ja

hunajasta, osti kahvia, ruusulikööriä ja paljon muuta. Elias seurasi

hellyyttä uhkuvin katsein äitiään hänen rauhallisissa askareissaan

ja auttoi häntä toisinaan. Hän ei juuri koskaan liikkunut ulkoisalla

tuntien itsensä yhä raukeaksi ja heikoksi, ja hänen sinivihreät,

syvällä kuopissaan piilevät silmänsä tuijottivat usein tyhjään

avaruuteen, lasimaisina kuin vainajalla.

Vihdoin lähtöpäivä koitti. Se oli sunnuntai toukokuun alussa. Kaikki

oli valmiiksi sullottuna villakankaasta tehtyihin säkkeihin. Siellä

täällä teillä näkyi talous- ja elintarpeita täyteen ahdettuja rattaita,

joiden eteen paraikaa valjastettiin härkiä.

Annedda muori ja Elias menivät ennen lähtöä aamumessuun pieneen

_Rosario-kirkkoon_. Vähän ennen jumalanpalveluksen alkua eräs mies

tuli kirkkoon, meni alttarin ääreen ja otti alas lasista ja puusta

tehdyn kupukan, jonka alla oli pieni Pyhän Fransiskuksen kuva. Miehen

hankkiutuessa poistumaan kirkosta muutamat naiset viittasivat häntä

tulemaan heidän luokseen, niin että he voisivat suudella kupukkaa.

Eliaskin viittasi hänet luokseen ja suuteli kupukkaa pyhimyksen

jalkojen kohdalta.

Kohta senjälkeen kaikki jo olivat matkalla. Priori, keski-ikäinen

Nuorosta kotoisin oleva mies, jolla oli vaaleahko parta, ratsasti

kauniin harmaan hevosen selässä ja piti kädessään lippua ja

pyhimyskuvaa. Häntä seurasi ratsain miehiä, joilla oli nainen satulan

takana, naisia ratsastaen yksin, ja toisia jalan, lapsia, koiria,

rattaita. Mutta kaikki matkustivat toisistaan riippumatta, molemmin

puolin tietä.

Oli ihana aamu. Mahtavat vuoret, joita kohti kuljettiin, kohosivat

siintävinä aamuruskon sinivihreiden liekkien valaisemalle taivaalle.

Korkeaa ruohoa kasvoi Isallen jylhässä laaksossa, ja polulle

kallistelivat kinsterit kullanhohteisia kukkiaan kuin isoja palavia

lamppuja. Matkustavien taakse häipyi yhä kauemmaksi helmenharmaaseen

taivaantaustaan viileä Orthobene-vuori metsien vihannuuden,

kinsterikullan ja sammalikon punakukkien värittämänä. Äkkiä laakso

aukeni. Näkyi yksinäisiä tasankoja vielä hentojen oraiden peittäminä,

jotka kimmeltelivät kasteesta ja aallehtivat hopeanhohteisina vielä

matalalla olevan auringon säteissä. Ylt'yleensä unikkojen, ajuruohon ja

päivänkakkaroiden peittämiltä niityiltä nousi huumaavia tuoksuja.

Mutta matkamiehet pyrkivät vuorille jättäen taakseen viljavat tasangot,

jotka päättyivät mereen. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti; nuorolaiset

ratsastajat hiljensivät toisinaan hevosiaan ja taivuttivat päätään

taaksepäin ottaen "virkistävän kulauksen" hiotuista pulloista.

Siinä joukossa vallitsi hilpeä mieli. Muutamat miehistä kannustivat

tuontuostakin hevosiaan, jotka karauttivat nelistäen eteenpäin; vauhti

kiihtyi kiihtymistään, ja ratsastajat viskautuivat taapäin satulassaan

päästellen hurjia ilohuutoja.

Elias seurasi heitä tuijottavin katsein, ja hänen kasvonsa

kirkastuivat. Hänenkin teki mielensä huutaa, ja hän tunsi suonissaan

väristyksen muistaessaan kaukaisia ratsastusretkiä; hän halusi

taas lähteä tuollaiselle huumaavalle vapaalle retkelle... Mutta

Annedda muorin ohut käsivarsi oli kietoutuneena hänen vyötäisilleen,

minkävuoksi Elias ei ainoastaan hillinnyt luonnonihmisen vaistojaan,

vaan pysytteli myös kaukana toisten jäljessä, jotta heidän nostamansa

pöly ei olisi vaivannut hänen vanhaa äitiään.

Viimein alettiin nousta ylös vuoren rinnettä. Tummat liuskakivet

pilkoittivat esiin mastiksipuu-viidakoista, joita rinne oli täynnä,

ja metsäruusut olivat täydessä kukassa. Taivaanranta levisi avarana,

ja tuoksukylläinen tuuli puhalteli yli huojuvien vihreiden pensasten.

Vuorilla vallitsi kuvaamaton unelmoiva rauha, hiljaisuus, jota tuskin

keskeytti etäinen käen kukunta tai matkaavien hillityt äänet. Äkkiä

kaivosten mustat aukot ja hiilikasat rumensivat tätä ylevää maisemaa.

Sitten seurasi jälleen rauha, unelma, taivaan kirkkaus, tummat kalliot,

etäällä välkkyvä meri. Palattiin taas mastiksipuiden, metsäruusujen,

tuulen, yksinäisyyden keskeymättömään valtakuntaan.

Kun oli saavuttu korkealle mastiksien ympäröimälle pengermälle, kaikki

pysähtyivät. Muutamat naiset laskeutuivat hevosen selästä, miehet

ottivat kulauksen pulloistaan. Vanha taru kertoo, että pyhäinkuva oli

matkallaan kirkkoon tahtonut pysähtyä juomaan juuri tähän paikkaan...

Kirkko jo näkyi valkoisine muureineen ja punakattoineen keskellä

vihreätä kanervikkoa, puolitiessä vuorenhuipulle päin.

Lyhyen levähdyksen jälkeen jatkettiin matkaa. Elias Portolu ja

Annedda muori pysyttelivät edelleen takimmaisina. Lähestyttiin

päämäärää, aurinko oli jo kohonnut melko korkealle, mutta miellyttävä,

metsäruusuille tuoksuva tuuli lievensi paahtavaa kuumuutta.

Taas tuli eteen notkelma, taas noustiin ylemmäksi — valkoiset muurit

ja punaiset katot tulivat lähemmäksi. Rohkeutta! Rinne on jyrkkä ja

kivinen, Annedda muorin on pidettävä lujasti kiinni Eliaksesta. Tamma

on väsynyt ja kiiltää hiestä, varsa on vallan uupunut. Rohkeutta!

Päämäärä on lähellä, tuossa on jo soma kirkko ympärillään pienet majat,

joita suojaa muuri, tuossa piha, ja portti on selko selällään. Kirkko

näyttää pieneltä linnoitukselta, kohoten vitivalkoisena ja punaisena

kohti taivaan sineä vihreiden pensasten keskeltä.

Alempaa tieltä Elias ja Annedda näkivät hevosten ja ratsastajien

tungeksivan, tuuppivan toisiaan ja työntyvän sisälle portista keskellä

tomupilveä. Miehiltä putoilivat lakit päästä, naisilta huivit,

muutamilla naisilla olivat hiukset vaivalloisella matkalla hajaantuneet

ja riippuivat epäjärjestyksessä. Kimeä kello soi ylhäällä, ja sen

iloinen kaiku häipyi avaruuteen.

Elias ja Annedda saapuivat viimeisinä nurmettuneeseen pihaan, johon

aurinko paahtoi kuumasti ja jossa vilisi miehiä ja naisia sekä

väsyneitä ja hikisiä eläimiä. Jossakin lapsi parkui, koira haukkui.

Pääskysiä lenteli kirkuen pihan yli pelästyneinä siitä vilkkaasta

elämästä, joka äkkiä oli tunkeutunut tähän yksinäiseen vuoristoseutuun.

Tuntui siltä, kuin jokin vaeltava heimo olisi tullut kaukaa hyökäten

valloittamaan tämän pienen asumattoman kylän. Ovet aukenivat, ja

kuisteilta raikui huutoja ja naurua.

Elias auttoi kaikessa rauhassa äitiään laskeutumaan ratsun selästä,

sitten hän itse keikahti maahan, kytki tamman kiinni ja sälytti

hartioilleen säkit, joissa oli huopapeitteitä ja eväitä. Portolun

perheen jäsenet asettuivat, samoin kuin kaikki muutkin kirkon

perustajan jälkeläiset, isoimpaan majaan. Tällainen maja, jonka

nimenä on _cumbissia_, on pitkulainen pimeähkö suoja, jossa on

rosoinen kivilattia ja ruo'oista tehty katto. Aina vähän matkan päässä

toisistaan on kivisiä tulisijoja, ja seinissä on isoja puunastoja,

jotka osoittavat perustajan kunkin jälkeläisperheen perintöpaikkaa.

Annedda ja Elias Portolu asettuivat oman nastansa ja lietensä kohdalle

_cumbissian_ perälle, johon sinä vuonna ei ollut kertynyt erityisen

paljoa väkeä. Siinä majaili ainoastaan kuusi perhettä. Muut, jotka

olivat saapuneet tähän yhdeksän päivää kestävään juhlaan, eivät olleet

jälkeläisheimoon kuuluvia ja asuivat sentähden muissa majoissa.

Priori, jonka kunniasijaa osoitti seinäkaappi, minkä saattoi sulkea,

anasti väkineen kahden tai kolmen perheen paikan. Priorin perhe oli

lukuisa: komea prioritar, valkoinen ja lihava kuin lehmä, kaksi

kaunista tytärtä ja koko liuta lapsia, jotka jo olivat kansanpuvuissa.

Pienin, vielä kapaloissa, oli tuskin vuoden vanha, mutta onneksi

kirkon kalustoon kuului valkoisesta puusta tehty pieni kehtokin, johon

pienokainen heti asetettiin.

Portolun perheen kaksi saapunutta jäsentä olivat pian asettuneet

paikoilleen. Seinässä olevaan komeroon Annedda muori asetti makeisia

sisältävän korinsa, leivän ja kahvin, liedelle hän laski kahvipannun

ja liemipadan, seinänviereen hän levitti patjan, huopapeitteen ja

punaisella kankaalla päällystetyn pieluksen, ja niiden viereen hän

laski ruokakorin täynnä kuppeja ja lautasia — siinä kaikki. Heidän

lähimpinä naapureinaan oli pieni kokoonkäpertynyt leski ja tämän kaksi

lapsenlasta. Leski ja Annedda muori olivat heti mitä herttaisimmat

ystävät ja vaihtoivat joukoittain kohteliaisuuksia. Elias taas meni

riisumaan satulan tammalta, joka varsansa kera oitis karkasi läheiselle

aholle laitumelle.

Vilkkaan melun ja vilinän vallitessa pihalla ja majoissa Annedda muori

meni kirkkoon rukoilemaan. Se oli viileä, puhdas pieni kirkko, jonka

lattia oli marmoria ja jossa oli iso pörröpartainen pyhimyskuva, joka

herätti enemmän pelkoa kuin rakkautta. Vähää myöhemmin Eliaskin tuli

kirkkoon, polvistui alttarin portaalle, lakki heitettynä olalle, ja

alkoi rukoilla. Annedda muori katseli häntä hartaasti samalla itse

rukoillen koko sydämensä lämmöllä, ja hänestä tuntui, kuin hänen

poikansa olisikin ollut pyhimys, jonka puoleen hän kohotti rukouksensa.

Kuinka suurta hellyyttä hänessä herättivätkään nuo hienot, väsyneet

piirteet, nuo valkoiset laihtuneet kasvot. Ja kun hän, tuo rakas poika,

oli siinä polvillaan pyhimyksen jalkojen juuressa täyttämässä lupausta,

jonka hän oli antanut kaukana kotoa, onnettomina päivinä — siinä oli

näky, joka tunki Anneddan sydämeen.

— Oi rakas pikku Pyhä Fransiskukseni, en löydä sanoja kiittääkseni

sinua. Ota henkeni, jos niin tahdot, kaikki, mitä haluat, mutta salli

poikieni tulla onnellisiksi ja kulkea Herran oikeilla teillä, etteivät

he liiaksi kiinny tämän maailman hyvyyteen.

Vähitellen melu ja hälinä taukosivat. Jokainen oli asettunut

paikalleen, arvoisa kappalainenkin, hyvin iloinen ja punakka,

tuskin metrin ja kolmanneksen pituinen pappismies, joka vihelteli

ja rallatteli melkolailla varietee-sävelmiä muistuttavia päivän

muotilauluja.

Hevoset vietiin laitumelle. Liesiin viritettiin valkea, ja uhkea

prioritar ja suvun toiset naiset asettivat hellalle kookkaita patoja,

joissa he valmistivat tuoreen juuston sekaista keittoa. Iloinen elämä

alkoi nyt tämän sävyisän ja patriarkaalisen heimoryhmän keskuudessa.

Lampaita ja karitsoita teurastettiin, makaroonia keitettiin runsaasti,

juotiin vahvasti kahvia, viiniä, paloviinaa. Kappalainen luki rukouksia

Pyhän Fransiskuksen kunniaksi, vihelteli ja hyräili.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä,

joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää,

melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän

lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt!

Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu,

mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat

yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen

juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. —

Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt

kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän

soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän

tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat.

Elias otti osaa tähän hilpeään ajanviettoon nauttien siitä ylenmäärin,

onnellisena kuin lapsi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi siirtynyt uuteen

maailmaan. Hän kertoi muistojaan ja kuunteli toisten kertomuksia

melkein liikutettuna.

Hän oli tehnyt tuttavuutta herra kappalaisen kanssa, ja tämä uusi

ystävä puhui hänelle hupaista kieltä kehoittaen häntä nauttimaan

elämästä, unhottamaan, huvittelemaan.

— Palvele Jumalaa iloiten, — hän virkkoi. Tanssikaamme, laulakaamme,

viheltäkäämme ja olkaamme iloisia. Jumala on lahjoittanut meille

elämän, jotta siitä vähän nauttisimmekin. En silti neuvo syntiä

tekemään! Pois se! Synti näet jättää meihin tunnonvaivan, tuskan,

ystäväni — olethan sinä saanut sen kokea. Mutta huvitelkaamme

kunniallisella tavalla, sitä tarkoitan. Nimeni on Jacu Maria Porcu eli

pappismies Porcheddu, kun olen näin pikkuinen. No niin, Jacu Maria

Porcu on huvitellut elämässään aika tavalla. Ja siinä hän on tehnyt

oikein! Eräänä yönä palasin kotia puoliyön jälkeen. Sisareni väittää,

että muka olin juovuksissa, mutta minä olen toista mieltä, veikkoseni.

'Mitä annat minulle illalliseksi, Anna?' — 'En yhtään mitään, sinä

häpeämätön Jacu Maria Porcu, keskiyö on jo ohi, en anna sinulle

mitään!' — 'Anna minulle illallista; papille täytyy antaa illallista'.

'No, voinhan antaa sinulle leipää ja juustoa, sinä häpeämätön Jacu

Maria Porcu, keskiyö on jo ohi'. 'Pelkkää leipää ja juustoa papille,

Jacu Maria Porculle?' — 'Niin juuri, leipää ja juustoa, ota tästä,

jos huolit; jollet huoli, niin ole ottamatta'. 'Leipää ja juustoa

pappismiehelle?' 'Se, se, se... tästä saatte', — näin sanoen pappi

Porcheddu heitti kaiken koirille! Näin tulee menetellä, kuulehan, sinä

kalpeakasvoinen nuorukainen! Vaikka olenkin pappi, niin on kai minun

lupa hiukan huvitella. Huvitella, huomatkaa, mutta ei tehdä syntiä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Lempi leikkiä on,

Lempi leikkiä on.

Leikkiä vain:

Heila vaihtuvi ain'!

— Tuo mies on hassu! — Elias ajatteli nauraen, mutta tämä kaikki oli

hänestä hauskaa, ja pappi Porcheddun sanat painuivat hänen mieleensä

puhaltaen häneen elämän tuulahduksen, ja hänenkin teki mieli laulaa,

nauttia ja huvitella.

Melkein joka päivä Elias, pappi Porcheddu, priori ja jokunen muu

Eliaksen tuttavista menivät varsinkin tyyninä iltapäivinä kauas metsään

korkeiden puiden siimekseen. Heidän edessään kuvastuivat kauniit

siintävät Lula vuoret selväpiirteisinä heleänsinistä taivaantaustaa

vastaan. Kauempana hevoset juoksentelivat virmoina, tehden nopeita

kierroksia vihreässä kanervikossa. Tämä kaikki näytti maalatulta

taululta. Ja miehet istuivat siinä jutellen vakavasti, kertoen

toisilleen elämänsä vaiheita, jotka toisilla olivat enemmän, toisilla

vähemmän seikkailunomaisia, kirkon syntyyn liittyviä legendoja,

tarinoita naisista ja esi-isien, muinais-sardinialaisten, urotöistä.

Tämäntästä keskeytti keskustelun kappalaisen rallatus tai vihellys, ja

joskus tämä kirkon palvelija äkkiä kavahti ylös ottaen tanssiaskelia

tai laulaen hullunkurisin ilmein jonkin vallattomista lauluistaan.

Juhlan aatonaattopäivänä he samoin istuivat suunnattoman suurien

mastiksipuiden varjossa, ja Elias juuri lopetti kertomustaan siitä,

miten kerran eräs hänen tovereistaan vankilassa oli antanut selkään

vanginvartialle, joka halveksivasti oli hylännyt kutsun yhtyä juomaan

eräiden vankien seurassa, kun kuului värähtelevä kimakka vihellys, joka

osui korviin kuin kirkolla päin ammuttu nuoli.

Elias hypähti pystyyn ja huusi:

— Tämä on veljeni Pietron vihellys.

— No hyvä, — pappi Porcheddu huomautti, — jos se on veljesi, niin

näette kai toisenne tarpeeksi usein. Ei siitä tarvitse noin kiihoittua.

— Varmaankin isänikin on saapunut, ja ehkä Pietron morsiankin.

Täytyypä tästä lähteä, — Elias virkkoi todella kiihkoissaan.

— No voihan kyllä lähteä, — priori arveli. — Täytyy ottaa heidät

kohteliaasti vastaan. Berte Portolu on Pyhän Fransiskuksen hyvä

sukulainen. Ja Maddalena Scada on kaunis tyttö.

— Kaunis tyttö! — pappi Porcheddu huudahti. — Siinä tapauksessa on

täysi syy lähteä.

Elias katsoi häneen paheksuen. Mutta Porcheddu uhmasi tuota katsetta,

sitten hän nauroi ja rallatteli lempilauluaan:

Lempi leikkiä on,

Lempi leikkiä on.

Leikkiä vain:

Heila vaihtuvi ain.

He poikkesivat kirkolle johtavalle polulle, jota tuskin erotti

puiden, pensasten ja tuoksuvan, vihreän ruohon lomasta. Vihellys

toistui yhä lähempänä ja voimakkaampana. Elias ei ollut erehtynyt.

Kaivon kohdalla häntä vastaan tulivat Pietro ja ukko Portolu, ja

heidän välissään näkyi Maria Maddalenan säteilevä hahmo. Elias tunsi

pistoksen sydämessään. Pappi Porcheddu maiskautti kieltään ja vaikeni,

kun ei löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuaan. Ja hänhän aina kehui

ymmärtävänsä tällaisia asioita. Maddalena ei ollut erityisen pitkä

eikä varsinainen kaunotar, mutta erittäin miellyttävä ja solakka, ja

hänen ihonsa oli soman punaruskea. Silmät loistivat tiheiden ripsien

alla, ja suu oli aistillinen. Heleän punainen röijy oli auki jättäen

näkyviin vitivalkoisen paidan, ja huivi, jossa koreilivat kämmekkä-

ja ruusukuviot, somisti häntä suuresti. Vanhan Portolun ja Pietron

karkeapiirteisten kasvojen välissä tuo nainen näytti ilmetyltä

sulottarelta. Hänen hiukan hekumalliset, kirkkaat, vähän vinossa olevat

silmänsä, joiden luomet olivat raskaat ja ripset pitkät, olivat läheltä

katsoen suorastaan lumoavat.

— Terve tuloa, — Elias virkkoi puristaen tytön kättä. Tulittekin jo

nyt, oikeastaan odotimme teitä tuleviksi vasta huomenna.

— Huomenna tai tänään, se on yhdentekevää, — Portolu mörähti. —

Terve teille kaikille, terve priorille ja pienelle punakalle papille.

Jumala häntä varjelkoon, kyllä sen näkee, että hän on pappi, vaikka hän

esiintyy housuissa.

— Mitä sanotte tähän, herra kappalainen?

— Housuissa tai housuitta, kaikki olemme ihmisiä, — tämä vastasi

vähän loukkautuneena. Sitten hän kääntyi Maddalenan puoleen ja

lasketteli hänelle kohteliaisuuksia.

— Pidä varasi, — Elias virkkoi hymyillen tytölle, — pappi Porcheddu

on hirveän vaarallinen naisille.

— Kas vain! — Maddalena sanoi suloisesti hymyillen. — Mutta minä en

pelkää ketään.

Ja ukko Portolu rauhoitti:

— Sinun ei tarvitsekaan pelätä ketään, tyttöseni, kyyhkyseni. Tässä

olen minä, setä Portolu, ja jos se ei riitä, niin on tässä lisäksi

_leppa_. — Ja hän veti tupesta ison puukkonsa, jota hän tavallisesti

kantoi vyössään, ja heilutti sitä ilmassa.

— Tämä on Mahometti, — hän huusi, tämä on käyrä miekka.

_Allargaribus_.

Pappi Porcheddu peräytyi pari askelta taaksepäin ja teki käsillään

pelästystä teeskennellen torjuvan liikkeen.

— Niin, nähkääs, — Portolu jatkoi pistäen puukon takaisin vyöhönsä,

— tämän tytön, tämän kyyhkyn, on minun huostaani uskonut toinen

kyyhky, leski, 'Arrita Scada'. Sanoin hänelle: — 'Ole huoleti,

kyyhkyäsi ei mikään vaara uhkaa minun käsissäni. Puolustan häntä omalta

kultapojaltani, Pietrolta, ja kaikilta haukoilta ja haaskakotkilta'.

Ukko Portolu puhui tosissaan, ja tämäntästä hän loi tyttöön ujon,

hellyyttä uhkuvan katseen.

— Jos asiat ovat sillä tolalla, on parasta olla varuillaan, —

kappalainen huomautti, — ja lähtekäämme nyt ryyppäämään.

— Ryyppäämään, juuri niin, herra kappalainen. Ken ei ryyppää, ei ole

mies, ei edes pappi.

Majassa odotti heitä Annedda muori kahvikannuineen, karahveineen ja

makeiskoreineen. Maddalena ja hänen saattueensa työntyivät sisään

_cumbissiaan_ nauraen ja lörpötellen, ja seuraavassa tuokiossa äänten,

huutojen ja naurun hälinä ja lasien kilinä täyttivät tuon ison suojan.

Ukko Portolu kehuskeli pitäneensä Pyhälle Fransiskukselle lupaamaansa

lammasta koko matkan hevosen selkään satulan taakse sidottuna.

— Se oli kaunein lampaani, — hän sanoi priorille. — Katsokaa vain,

miten pitkä villa. Jaa-a, ukko Portolu ei ole kitsas.

— Valehtele muille, — priori vastasi, — etkö näe, että se on

harmaakarvainen lammas, yhtä vanha kuin sinäkin?

— Itse voit olla harmaakarvainen, Antoni Casta. Jos vielä sätit minua,

saat tuntea miltä _leppani_ kärki maistuu.

Pappi Porcheddu kohotti lasinsa korkealle, taivutti päänsä taaksepäin

ja loi ihailevia katseita Maddalenaan ja priorin sieviin tyttäriin. Ja

hän lauloi:

Purressani keinuelen.

Sikaria tupruttelen.

Lasiani kilistelen,

Kieltoviinaa ryypiskelen.

Hi, hi, hii, — naiset nauroivat.

Elias vain oli ääneti. Hän istui yhdellä niistä monista satuloista,

joita oli siellä täällä isossa majassa, ja joi viiniään pienin

kulauksin vuoroin nostaen ja taivuttaen päätään. Ja joka kerta kun hän

kohotti katseensa, hän kohtasi Maddalenan nauravat silmät, joka istui

häntä vastapäätä vallan lähellä, ja niiden lämmin silmäys tunkeutui

hänen sielunsa syvyyteen. Hän aivan huumautui ja tunsi hermoissaan

raukeutta, mutta samalla melkein ruumiillista mielihyvää joka kerta kun

katsoi naiseen.

Äänet, naurunrähäkkä, Porcheddun rallatukset, naisten huudahdukset

— kaikki kuului hänestä kaukaiselta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi

kuunnellut niitä jostakin etäältä, ottamatta osaa muiden iloisuuteen.

Mutta äkkiä joku puhutteli häntä, ja Elias heräsi unelmoivasta

tilastaan, hänen kasvonsa synkistyivät ja hän poistui äkkiä ulos.

— Minne menet, Elias? — Pietro huusi rientäen hänen jälkeensä.

— Menen katsomaan hevosia, anna minun mennä, — hän vastasi melkein

äreästi.

— Hevosista on pidetty huolta. Miksi olet huonolla tuulella, Elias?

Etkö pidä siitä, että Maddalena tuli mukaan.

— Mitä sinä höpiset? — Elias kysyi katsoen häneen pitkään.

— Minusta näyttää, kuin olisit suutuksissasi hänelle, kuin et hänestä

pitäisi. Miten onkaan sen asian laita?

— Olet hullu! Olette kaikki hulluja. Ja Maddalenakin, jonka älyä on

niin paljon kiitetty, nauraa liian paljon.

Pietro ei loukkautunut. Muutoin hän ja muut perheen jäsenet

kohtelivat Eliasta kuin lasta, melkein kuin sairasta. He pelkäsivät

pahoittavansa häntä ja tekivät hänelle kaikessa mieliksi. Pietro siis

nytkin huomatessaan, että Elias tahtoi olla rauhassa, palasi sisään

morsiamensa luo.

— Ovatpa he hassuja, — Elias ajatteli harhaillessaan paikasta toiseen.

Entä minä itse? Onhan tyttö veljeni morsian, olenhan mieletön, kun

katselen häntä.

Hän viipyi ulkona koko illan.

— Missähän se Elias on? — Annedda muori kyseli alinomaa katsellen

levottomana ympärilleen. — Minne se siunattu poika onkaan mennyt? Mene

etsimään häntä, Pietro.

Mutta Pietron koko huomio oli kiintynyt Maddalenaan — joka totta

puhuen ei näyttänyt olevan suuresti rakastunut häneen, tai joka

ei ainakaan näyttänyt sitä, ehkä noudattaakseen äidin kehoitusta

käyttäytyä arvokkaasti. Ja Pietro vastasi: — Menen, menen, — mutta ei

silti hievahtanut paikaltaan. —

— Missähän se Elias lienee? — Annedda muori toisti illallisen

lähestyessä. — Portolu, menehän sinä ulos ja katso, missä poikasi on.

Berte Portolu hääri lieden ääressä, missä parastaikaa paistoi isoon

puuvartaaseen kiinnitettyä karitsaa. Hän kehui, ettei kukaan osannut

paistaa karitsaa tai porsasta paremmin kuin hän.

— No, voinhan tästä mennä, — hän vastasi vaimolleen, — mutta anna

minun ensin paistaa valmiiksi tämä pieni elukka.

— Onhan karitsa jo tarpeeksi paistunut, Berte; mene etsimään poikaasi.

— Karitsa ei ole tarpeeksi paistunut, pikku eukkoseni. Ethän sinä

tällaisista asioista tiedä hölyn pölyä. Vai rupeat antamaan Berte

Portolulle neuvoja tässäkin? Voit muutoin antaa poikien huvitella,

siinä he tekevät oikein.

Mutta Annedda oli itsepäinen, ja Berte oli juuri lähdössä ulos, kun

Elias palasi sisälle. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa

hehkuivat, hän näytti harvinaisen kauniilta. Kaikki katselivat häntä,

Annedda muori huokaili ja ukko Berte alkoi nauraa mielissään siitä,

että Elias oli hiukan päihtynyt.

Mutta Elias näki vain Maddalenan hiukan vinot ja hehkuvat silmät, ja

hänen teki mieli itkeä kuin lapsi. — Hän on mieletön, tuo Maddalena.

Miksi hän katselee minua noin? Miksi hän ei jätä minua rauhaan? Sanon

sen Pietrolle, sanon sen kaikille. Jollei hän rakasta Pietroa, miksi

hän siis pettää häntä? Hän on mieletön, mutta mieletön olen minäkin;

en saa katsella häntä, minun täytyy raastaa sydän povestani. Nyt menen

tuonne, missä Paolina, priorin tytär istuu, ja rupean hakkailemaan

häntä. — Paolina, — hän virkkoi, lähestyttyään priorin liettä, —

sinä olet kaikkein kaunein nainen Pyhän Fransiskuksen sukulaisista.

— Ja sinä kaunein poika, — tyttö vastasi nokkelasti hääriessään ison

kattilan ääressä.

Elias istuutui hänen viereensä katsellen häntä omituisen hartaasti.

Tyttö oli mielissään ja nauroi, mutta Eliaksesta tuntui kuin hänen

sydämensä olisi menehtynyt.

Majan perällä istuen Maddalena piti heitä silmällä. Joskus hän

laski alas isot luomensa ja pitkät silmäripsensä, näyttäen silloin

surumieliseltä ja alistuvalta kuin madonna. Kun ilta-ateria oli valmis,

Berte Portolu kutsui Eliasta.

— Minä jään tänne, — nuori mies huusi — Pyhän Fransiskuksen kaunein

nainen on pyytänyt minua jäämään lietensä ääreen.

— Sinun on tultava tänne! — ukko Portolu äyhkäisi. Ei kukaan ole

pyytänyt sinua vieraakseen, ja jos joku sen olisi tehnytkin, en

suostuisi siihen... Jollet tule hyvällä, niin isäsi Berte Portolu

noutaa sinut väkisin.

Elias nousi oitis ja totteli. Mutta hän ei välittänyt ruoasta eikä

juomasta ja vastasi väkinäisesti, kun joku häntä puhutteli.

— Miksi olet huonolla tuulella? — Maddalena kysyi häneltä

ystävällisesti ilta-aterian päättyessä. — Senkö tähden, että hoputimme

sinua tulemaan pois priorin lieden äärestä? No mene sinne vain, ja

palaa, milloin haluat. Pääasia on, että olet iloinen.

— Jos menenkin, — Elias vastasi epäkohteliaasti, — niin mitä se

sinua liikuttaa?

— No eipä suinkaan! — tyttö virkkoi kuin jäykistyen. Sitten hän

kääntyi Pietron puoleen, hymyili hänelle eikä enää kiinnittänyt

huomiotaan kehenkään muuhun.

Elias kavahti pystyyn ja poistui. Mutta hän ei mennytkään priorin

lieden ääreen vaan ulos, missä istuutui pihalle. Hän tunsi sekavaa,

kuumeista ahdistusta, halua purra nyrkkejään, huutaa, heittäytyä maahan

ja itkeä. Mutta huolimatta päihtymyksestään ja intohimostaan hän

sentään säilytti tajuntansa ja ajatteli:

— Olen rakastunut tuohon tyttöön, miksi, Pyhä Fransiskus? Auta minua,

auta sinä minua. Olen mieletön, mutta olen niin onneton.

Isosta majasta kuului leutoon ja hiljaiseen yöhön sekavan laulun,

huudon ja naurun hälinää. Elias erotti isänsä äänen, pappi Porcheddun

vihellykset, Maddalenan naurun, ja keskellä kaikkea tätä ilonpitoa hän

tunsi itsensä surulliseksi, epätoivoiseksi kuin lapsi, joka on hylätty

viidakon kolkkoon yksinäisyyteen.