Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.
I
Iloisia päiviä oli tulossa Nuorossa asuvan Portolun perheelle.
Huhtikuun lopulla odotettiin kotiin Elias poikaa, joka oli kärsimässä
rangaistustaan mannermaan vankilassa, ja lisäksi perheen nuorimman
pojan, Pietron, oli määrä solmia avioliitto.
Tehtiin valmistuksia aivan kuin juhlaa varten: talo laastittiin
uudestaan, valmistettiin viiniä, leivottiin leipää. Tuntui melkein
siltä, kuin Elias olisi ollut poissa kotoa opintoja harjoittamassa, ja
vanhemmat odottivat häntä kotiin melkein ylpeinä hänen koettelemuksensa
ajan päätyttyä.
Vihdoin tuo päivä saapui, jota perhe ja varsinkin äiti, Annedda, oli
hartaasti odottanut. Hän oli hiljainen, kalpea, hiukan huonokuuloinen
nainen, joka rakasti Eliasta enimmin kaikista lapsistaan. Pietro, joka
viljeli maata, ja Mattia ja Berte Portolu, perheen isä, jotka molemmat
hoitivat lampaita, palasivat laidunmailta.
Nuoret miehet olivat hyvin toistensa kaltaisia, lyhytkasvuisia,
tanakoita ja parrakkaita, iho pronssinvärinen, hiukset mustat ja
pitkät. Berte Portolu, liikanimeltään "vanha kettu", oli myös lyhyt;
hänen takkuinen musta tukkansa valui alas kipeisiin verestäviin
silmiin asti ja yhtyi korvien kohdalla niinikään takkuiseen mustaan
partaan. Hänen pukunsa oli sangen likainen, mustasta lampaannahasta
tehty pitkä hihaton takki, jossa villa oli sisäpuolella. Ja kaikesta
tuosta karvaisesta mustasta verhosta pisti esiin kaksi suunnattoman
suurta pronssinväristä kättä ja kasvoista samoin pronssinruskea,
kookas nenä. Juhlatilaisuuden kunniaksi Berte Portolu pesi kätensä ja
kasvonsa ja pyysi vaimoltaan Anneddalta vähän oliiviöljyä voidellen
sillä huolellisesti hiuksensa ja kirkuen tuontuostakin tämän homman
tuottamasta kivusta.
— Piru teitä kammatkoon, — hän tiuskaisi hiuksilleen väännellen
päätään. — Ei lampaanvillakaan ole niin sotkuista.
Saatuaan hiuksensa lopulta selvitetyiksi Berte Portolu punoi niistä
oikealle ohimolle pienen palmikon, toisen vasemmalle ohimolle,
kolmannen oikean korvan taa ja neljännen vasemman korvan juureen.
Sitten hän voiteli ja suki partaansa.
— Laittakaa vielä lisää pari palmikkoa, — Pietro ilvehti nauraen.
— Enkö jo näinkin näytä sulhasmieheltä! — Berte huudahti. Ja hänkin
remahti nauruun.
Hänen naurunsa oli omituisen väkinäistä. Siitä ei yksikään parran karva
liikahtanut.
Äiti, Annedda, murahti hiljaa, hän kun paheksui sitä, etteivät poikansa
osoittaneet tarpeeksi suurta kunnioitusta isälleen, mutta tämä katsoi
moittivasti vaimoonsa ja virkkoi:
— Mitä sinä siinä mökiset? Anna poikien vain nauraa. Heidän on nyt
aika huvitella, samoin kuin mekin kerran olemme tehneet.
Vihdoin Eliaksen saapumishetki oli vallan lähellä. Eräitä sukulaisia ja
Pietron morsiamen veli tuli taloon, ja kaikki alkoivat painua asemalle.
Annedda yksin jäi kotiin kissan ja kanojen kanssa.
Pienestä talosta, jossa oli sisäpiha, johti viettävä polku maantielle.
Polun toista laitaa reunustavan pensasaidan takana levisi laakson
puolella vihannestarhoja. Puu ojensi oksiaan pensasaidan yli somistaen
polkua. Orthobene vuoren harmaakivimöhkäleet ja Olienan siintävät jonot
päättivät taivaanrannalla näköpiirin.
Tässä sopukassa, hengittäen tätä puhdasta ilmaa, Annedda oli syntynyt,
siinä hän oli vanhentunut ja kenties sentähden pysynyt vilpittömänä
ja viattomana kuin seitsenvuotias lapsi. Koko seudun asukkaat olivat
muutoin kunnon ihmisiä, tytöt kävivät kirkossa, perheet olivat
hyväntapaisia.
Annedda meni tämäntästä ulos ja asettui avoimelle portille katselemaan
ympärilleen, ja palasi jälleen sisälle. Naapurin naisetkin odottivat
vapaaksi päässeen vangin tuloa seisoen kynnyksellä tai istuen
seinämille asetetuilla rosoisilla kivipenkeillä. Anneddan kissa
tähysteli ikkunalaudalta.
Nyt alkoi kaukaa kuulua ääniä ja askelia. Naapurinvaimo tuli juosten
polkua pitkin ja pisti päänsä sisään Anneddan portista.
— Tuossa he jo tulevat! — hän huusi.
Annedda riensi ulos tuvastaan tavallistaan kalpeampana ja vapisten.
Seuraavassa tuokiossa väkeä kiiruhti ylös polkua, ja Elias juoksi
syvästi liikutettuna äitinsä luo, kumartui ja syleili häntä.
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen, — Annedda soperteli
itkien.
Elias oli pitkä ja solakka, kasvot hyvin vaaleat, hienopiirteiset ja
parrattomat. Hänen mustat hiuksensa olivat lyhyiksi ajellut ja hänen
silmänsä sinivihreät. Pitkäaikainen vankeus oli tehnyt hänen kätensä ja
kasvonsa kalpeiksi.
Naapurinaiset tunkeilivat hänen ympärillään, tuuppasivat syrjään
toisiaan ja puristivat hänen kättään toivottaen:
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen.
— Suokoon sen Jumala, — Elias vastasi.
Sitten he menivät tupaan. Kissa, joka tulijoiden lähestyessä oli
hypähtänyt alas ikkunalaudalta ja mennyt portaille, juoksenteli
hädissään sinne tänne viimein puikahtaen piiloon.
— Kisimirri, kisimirri, ukko Portolu huusi, — mikä hemmetissä sinua
vaivaa, etkö ennen ole nähnyt ihmisiä? Olemmeko kenties murhamiehiä,
joita kissatkin pakenevat? Olemme rehellisiä ihmisiä, kunnon väkeä.
Vanhan ketun teki mieli huutaa, lörpötellä, ja niin hän alkoi
lasketella kaikenlaisia loruja.
Kun kaikki olivat asettuneet keittiöön ja Annedda muori kaatoi viiniä
pikareihin, Portolu otti tehtäväkseen Jacu Farren, sukulaisensa,
komean, punoittavan, hitaasti hengittävän miehen hauskuttamisen eikä
antanut hänelle hengenrauhaa.
— Näetkös, — hän huusi tälle nykäisten hänen takkinsa liepeestä
ja viitaten poikiinsa päin, — näetkö nuo poikani? Kolme kyyhkystä.
Väkeviä ja terveitä ja kauniita he ovat! Näetkö heidät tuossa kaikki
vierekkäin? Nyt, kun Elias on palannut kotiin, olemme kuin neljä
jalopeuraa; ei kärpänenkään rohkene meitä hätyyttää. Minäkin, kuulehan,
minäkin olen vahva. Älä nyt töllistele minuun noin, Jacu Farre. Muuten
minä viisi välitän sinusta, kuuletko? Poikani Mattia on oikea käteni,
ja tästälähin Elias on vasen käteni. Ja Pietro taas, minun rakas
Prededduni. Etkö jo älyä? Hän on kukkanen! Hän on kylvänyt kymmenen
vakkaa ohraa, kahdeksan vakkaa vehnää ja kaksi vakkaa papuja, niin että
kun hän menee naimisiin, hänen eukollaan on hyvät päivät. Satoa ei tule
puuttumaan. Hän on kukkanen, tuo Prededduni. Minun poikieni vertaisia
ei ole Nuorossa.
— Jaa, jaa, — toinen virkkoi melkein valittavalla äänellä.
— Jaa, jaa. Mitä tarkoittaa tuo sinun "jaa, jaa"? Laskettelenko tässä
ehkä loruja? Mainitsepa minulle kolme samanlaista kuin minun poikani,
niin rehellisiä, työteliäitä ja vahvoja poikia. Ovatpa miehiä, nämä
poikani, ovatpa miehiä!
— Kuka tässä on väittänyt, että he ovat naisia!
— Nainen voit olla itse, senkin ihramaha!
Ja näin sanoen ukko Portolu taputti sukulaisensa vatsaa lisäten:
— Niin, juuri sinä, eivätkä minun poikani. Etkö näe heitä, — hän
jatkoi luoden kulmien alta nuoriin miehiin ihailevan katseen. — Etkö
näe heitä? Kolme kyyhkyä, sen sanon...
Annedda muori tuli, lasi toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.
Hän kaasi lasin täyteen ja ojensi sen Farrelle, joka ojensi sen
kohteliaasti Portolulle.
— Juokaamme, kaikkien terveydeksi! Ja sinä puolisoni, pikku eukkoseni,
älä enää pelkää mitään. Olemme kuin leijonat, ei kärpänenkään uskalla
meihin kajota.
— No, no, — Annedda virkahti.
Hän kaatoi Farrelle viiniä ja poistui heidän luotaan. Portolu seurasi
häntä katseellaan ja sanoi kosketellen sormellaan oikeaa korvaansa:
— Hän on vähän... tässä näin; ei kuule oikein hyvin, mutta mikä
nainen! Herttaisen hyvä, tuo eukkoni, täyttää velvollisuutensa. Niin
tunnollinen ihminen. Hänen vertaistaan...
— Ei ole toista Nuorossa!
— Juuri niin, — Portolu ärjäisi. — Kuuleeko hänen koskaan juoruavan?
Kun Pietro tuo tänne nuoren vaimonsa, ei ole pelkoa, että hänen
naisellaan olisi paha olla täällä.
Ja seuraavassa tuokiossa hän alkoi kehua tuota nuorta naistakin.
Hän oli ruusu, jalokivi! Neuloi, kehräsi, oli oivallinen emäntä,
rehellinen, kaunis, hyvä, varakas.
— Sanalla sanoen, — Farre huomautti ivallisesti, — hänen vertaistaan
ei ole Nuorossa.
Tällävälin nuoret miehet puhuivat vilkkaasti Eliaksen kanssa, juoden,
nauraen ja syljeksien. Enimmin nauroi Elias, tuo äsken kotiin palannut,
mutta hänen naurunsa oli väsynyttä, heikkoa. Hänen kalpeat kasvonsa ja
kätensä erosivat kaikista noista ruskettuneista käsistä ja kasvoista,
ja hän muistutti mieheksi pukeutunutta naista. Hänen puheeseensa oli
tullut jotakin erikoista, vierasta; hän puhui hiukan teeskennellen,
puoleksi kirjakieltä, puoleksi murretta, ja hänen kirouksensa olivat
kokonaan mantereella opittuja.
— Kuuletko, kuinka isäsi kehuu teitä? — Pietron tuleva lanko sanoi.
— Hän sanoo, että olette kyyhkyjä, ja todella sinä olet valkoinen kuin
kyyhkynen, Elias Portolu.
— Mutta kyllä jälleen rusketut, — Mattia huomautti. — Huomenna
alamme laputtaa karjatarhalle, eikö niin, veliseni?
— Olipa hän vaalea tai tumma, vähät siitä, — Pietro keskeytti.
Jättäkää tuollaiset joutavat lorut ja antakaa hänen jatkaa kertomistaan.
— No niin, — Elias jatkoi heikolla äänellään. — Tuo ylhäinen herra,
vankikoppi-toverini, oli suuren kaupungin varkaiden johtaja, mikä tuon
kaupungin nimi olikaan... sitä en enää muista. No niin, olimme samassa
kopissa, ja hän uskoi minulle kaiken. Se vasta oli varastamista; mitä
ovat meillä tehdyt varkaudet siihen verrattuina! Kun meillä esimerkiksi
joku tarvitsee jotakin, hän varastaa härän ja myö sen. Hänet otetaan
kiinni ja tuomitaan, eikä tuo härkä riitä korvaamaan asianajajan
kuluja. Mutta nuo suurvarkaat ovat vallan toista maata. He anastavat
miljoonia, piilottavat ne, ja kun sitten pääsevät vankilasta, tulevat
upporikkaiksi, ajelevat vaunuissa ja huvittelevat. Mitä me Sardinian
aasit olemme heidän rinnallaan?
Nuoret miehet kuuntelivat suuresti ihaillen noista merentakaisista
suurvarkaista.
— Olipa siellä eräs ylhäinen pappismieskin, — näin Elias jatkoi, —
pohatta, jolla oli säästöjä useita tuhansia liiroja.
— Ylhäinen pappismieskin! — Mattia huudahti ihmetellen.
Pietro katseli häntä nauraen tahtoen näyttää siltä, kuin ei tuo puhe
olisi tehnyt häneen vaikutusta, vaikka hänkin oli hyvin ihmeissään.
— Niin, miksi ei pappismies? Eivätkö papit ehkä ole ihmisiä, niinkuin
muutkin. Ja vankilat ovat olemassa ihmisiä varten.
— Mistä syystä hän oli joutunut sinne?
— No... sentähden varmaankin, kun oli tahtonut, että kuningas
karkoitettaisiin ja että paavista tehtäisiin kuningas hänen sijalleen.
Mutta toiset taas sanoivat, että hänkin oli vankilassa raha-asioiden
tähden. Hän oli pitkä mies, hiukset lumivalkeat, ja luki lakkaamatta.
Siellä oli toinenkin mies, ja tämä kuoli ja jätti vangeille kaikki
rahat, jotka hänellä oli säästökirjassaan. Minullekin tahdottiin
antaa viisi liiraa, mutta minäpä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan.
Sardinialainen ei ota vastaan almuja.
— Sinä houkkio! Minä olisin ottanut ne ja juonut itseni humalaan
vainajan kunniaksi.
— Sellainen on kiellettyä, — Elias huomautti ja vaikeni hetken,
vaipuneena muistoihinsa.
Sitten hän huudahti.
— Sus siunatkoon, kuinka paljon erilaista väkeä siellä oli. Siellä
oli muuan hevosseppä, sardinialainen niinkuin minäkin. Hänet he
sieppasivat kiinni Cagliarissa samana yönä kuin minutkin. Hän luuli,
että hänet päästettäisiin vapaaksi, mutta hänetpä vain vangittiin hänen
huomaamattaan.
— Tottapahan sitten huomasi!
— Se on varma se.
— Tuo mies kerskaili, että hänet pian armahdettaisiin, että muka eräs
ministeri oli hänen sukulaisensa ja että hänellä oli toisia sukulaisia
kuninkaan hovissa, Mutta sensijaan hän jäi vankilaan minun jälkeeni;
ei kukaan hänelle kirjoittanut, ei kukaan lähettänyt hänelle niin
kolikkoa. _Niissä paikoissa_ kuolee nälkään, jumaliste, jos vain ei ole
kolikoita. Ja vanginvartiat sitten! — hän huudahti irvistellen, — ne
ovat oikeita pyöveleitä. Ne ovat melkein kaikki napolilaisia, ja jos
näkevät, että olet kuolemaisillasi, sylkäisevät sinua kasvoihin. Ennen
lähtöäni sanoin yhdelle heistä: "Koetapa tulla meidän maillemme, senkin
kutale, niin väännän niskasi nurin!"
— Niin, — Mattia virkkoi — koettakoonpa tuo lurjus tulla lähelle
meidän laidunmaitamme, niin juotammepa hänelle heraa!
— Hän kyllä kaihtaa tätä loukkua. — Kuka kaihtaa? — ukko Portolu
kysäisi tullen lähemmä.
— Vanginvartia, joka sylki Eliasta kasvoihin, — Mattia selitti.
— Mitä hittoa! Ei hän sylkenyt kasvoihini: mitä joutavia sinä
laskettelet?
Kaikki remahtivat nauruun, ja ukko Portolu huusi:
— Sitä ei Elias olisikaan sallinut. Yhdellä nyrkiniskulla hän olisi
iskenyt hampaat suusta tuolta mieheltä. Elias on mies. Me, nähkääs,
olemme kaikki miehiä, emmekä tuoreesta juustosta tehtyjä nukkeja kuin
mannermaalaiset, vaikka he ovatkin miesten vanginvartioina.
— Älkää puhuko pötyä! — Elias virkkoi kohauttaen olkapäitään. —
Vanginvartiat ovat lurjuksia. Mutta siellä oli herrojakin! Hienoja
herroja, jotka ajavat vaunuissa ja joilla vankilaan tullessaan on
useita tuhansia liiroja pankissa.
Vanha Portolu suuttui, sylkäisi ja sanoi:
— Mihin ne kelpaavat nuo hienot herrat, he ovat pehmeätä juustoa!
Panehan heidät heittämään paula vikurin hevosen kaulaan, ottamaan
kiinni sonni tai laukaisemaan pyssy! Sitä ennen he kuolevat kauhuunsa.
Minun lampaani ovat rohkeampia, jumal'avita.
— Ja kuitenkin... kuitenkin — Elias intti, — jospa näkisitte.
— Mitä sinä olet nähnyt elämästä, — ukko Portolu keskeytti
ylenkatseellisesti. — Sinä et tiedä maailman menosta hölynpölyä. Sinun
ikäisenäsi minäkään en ollut kokenut mitään. Mutta myöhemmin olen
kokenut ja tiedän, millaisia ovat herrat, millaisia mannermaalaiset ja
millaisia sardinialaiset. Sinä olet vasta kuorestaan päässyt kananpoika.
— Kyllä kai kananpoika! — Elias mutisi katkera hymy huulillaan.
— Pikemminkin kukko! — Mattia sanoi.
Ja Farre virkkoi ovelasti:
— Ei, linnunpoika.
— Häkistään karannut! — toiset huusivat nauraen.
Keskustelu kävi yleiseksi. Elias kertoi edelleen enemmän tai vähemmän
tarkkoja muistojaan henkilöistä ja paikoista, joista oli eronnut,
toiset tekivät huomautuksiaan ja nauroivat. Annedda muori kuunteli
niinikään keveä hymy levollisilla kasvoillaan, mutta ei kyennyt,
huonokuuloinen kun oli, erottamaan kaikkia Eliaksen sanoja. Mutta
Farre, joka istui hänen vieressään, pani päänsä hänen korvansa juureen
ja toisti äänekkäästi kotiin palanneen kertomukset. Tällä aikaa saapui
uutta väkeä, tuttavia, naapureita, sukulaisia. He menivät Eliaksen luo,
monet suutelivat häntä, ja kaikki toivottivat:
— Kulukoon sata vuotta toiseen onnettomuuteen!
— Jumala sen suokoon! — Elias vastasi nykäisten lakin alemmaksi
otsalleen.
Ja Annedda muori kaatoi viiniä laseihin. Ennen pitkää keittiö oli
täynnä väkeä. Ukko Portolu huusi lakkaamatta kuuluttaen kaikille,
että hänen poikansa olivat kolme kyyhkyä. Ja hän olisi tahtonut kauan
lörpötellä kaikkien kanssa, mutta Pietron teki kovasti mieli näyttää
morsiamensa Eliakselle, ja hän kehoitti kehoittamalla tätä lähtemään
tuvasta hänen kanssaan.
— Tule hengittämään raitista ilmaa, — hän sanoi. Tämä miesparka on
ollut tarpeeksi kauan teljettynä sisälle, jotta hennoisitte pitää häntä
täällä koko iltaa.
— Kyllä hän pian saa tarpeekseen raittiista ilmasta, — eräs
sukulainen huomautti.
— Hänen tyttömäiset kasvonsa kyllä pian muuttuvat mustiksi kuin ruuti.
— Niin luulen minäkin, — Elias huudahti ja siveli käsillään kasvojaan
häveten niiden kalpeutta.
Mutta lopulta Pietron onnistui saada muut suostumaan, ja veljekset
olivat lähdössä ulos, kun Pietron tuleva anoppi astui sisälle. Hän oli
pitkä, laiha ja jäykkä leski, mullanväristen kasvojen ympärillä musta
päähineside.
— Poikani! — leski huudahti mahtipontisesti ja työntyi avosylin
Eliasta kohti. — Älköön Herra sataan vuoteen lähettäkö toista
sellaista onnettomuutta!
— Sitä hartaasti toivokaamme!
Annedda lähestyi kiireisesti Pietron tulevaa anoppia sanoakseen hänelle
jotakin kohteliasta, mutta vanha Portolu ehätti edelle ja otti tämän
urakalleen, tarttui hänen käsiinsä ja pudisti häntä rajusti.
— Näetkö hänet? — hän huusi tulijalle vasten kasvoja — näetkö hänet,
Arrita Scada? Kyyhky on palannut pesäänsä. Kuka voi nyt käydä meihin
käsiksi? Niin, sanohan, Arrita Scada...
Eihän leski voinut mainita ketään.
— Antakaa hänen vain lörpötellä, — Pietro huudahti kääntyen lesken
puoleen. — Hän on iloinen tänään.
— Onhan hänellä siihen aihetta.
— Totta kai olen iloinen. Etkö näe kyyhkyä? Hän on palannut pesään.
Hän on valkoinen kuin lilja. Ja osaapa hän nyt kertoa hauskoja juttuja.
Arrita Scada, kuulitko? Meidän perheeseemme kuuluu oikeita miehiä. Ja
sano tyttärellesi, että hän menee vaimoksi kukkaselle, eikä millekään
saastaiselle elukalle.
— Sehän on selvä se.
— Vai onko selvä? Mutta luulet kenties silti, että tyttäresi täytyy
tehdä meillä työtä kuin piika? Mitä vielä. Täällä hän saa elää kuin
herrasväen neiti. Ja täällä hän saa leipää, viiniä, vehnästä, ohraa,
papuja, öljyä, kuikkia Jumalan hyviä lahjoja. Näetkö tuon oven? — hän
sitten huusi kääntäen Arritan keittiön perällä olevaan pieneen oveen
päin. — Näetkö tuon? No niin. Tiedätkö mitä on sen oven takana? Siellä
on juustoa sadan skuudon arvosta. Ja muuta hyvää vielä.
— No, lopettakaa jo, — Pietro sanoi harmissaan.
— Eikä Maddalena mene vaimoksi Pietrolle meidän juustomme vuoksi,
Elias huomautti.
— Poikaseni, sydänkäpyseni, kaikki on hyvää olemassa tässä maailmassa,
— Arrita lausuili.
— No, lopettakaa jo, — Pietro toisti.
Kun Annedda huomasi, ettei hänelle annettu suunvuoroa, hän alkoi
keittää kahvia poikansa tulevalle anopille.
Ja heti kun oli joutunut hänen kanssaan kahden hän virkahti:
— Mieheni on liiaksi kiintynyt maalliseen hyvään. Hän ei ajattele,
että Herra on antanut meille kaikki lahjansa ilman meidän ansiotamme ja
että Herra voi ottaa ne meiltä pois minä hetkenä tahansa.
— Annedda hyvä, kaikki miehet ovat sellaisia, — toinen huomautti
lohduttaakseen häntä. — He eivät ajattele muuta kuin maallisia
asioita. Tehkööt mielensä mukaan. Mutta mitä siinä teetkään? Älä
vaivaudu minun tähteni. Tulin tänne vain hetkeksi ja lähden oitis taas.
Näen, että Elias voi hyvin ja on valkoinen kuin tyttö. Jumala häntä
siunatkoon.
— Niin, hän näyttää voivan hyvin, Herran kiitos. Hän on saanut kärsiä
niin paljon, poika parka!
— Toivokaamme, että kaikki nyt on ohi. Hän ei varmaankaan palaa
huonojen toverien seuraan. Sillä nuo huonot toverit olivat syynä hänen
onnettomuuteensa.
— Jumala sinua siunatkoon, rakas Arrita Scada. Sinun sanasi ovat
kultaa. Mutta mistä juuri puhuimmekaan? Niin, miehet eivät ajattele
muuta kuin tämän maailman asioita. Jos he vähänkään ajattelisivat
toista elämää, heidän tiensä olisi suorempi tässä maailmassa. He
luulevat, ettei tämä maallinen elämä koskaan lopu. Sensijaan tämä elämä
on lyhyt, lopen lyhyt. Kärsimme tässä maailmassa. Eläkäämme niin, että
tämä täällä sisällä — hän kosketteli poveaan — voi olla levollinen
eikä soimaa meitä mistään — kävi sitten miten kävi. Panehan kuppiisi
sokeria, Arrita; älä juo kahviasi noin kitkeränä.
— Se maistuu hyvältä näin; en pidä imelästä.
— Hyvä. Sanoin juuri, että riittää, kun on hyvä omatunto. Miehet vain
eivät välitä siitä. Heistä on pääasia, että sato on hyvä, että tulee
paljon juustoa, paljon vehnää, paljon oliiveja. He eivät näy tietävän,
että elämä on kovin lyhyt, että kaikki tässä maailmassa katoaa niin
pian. Annahan tänne kuppisi. Älä huoli vaivautua. Lusikka vain putosi.
Mene, Arrita Scada, meren rannalle ja laske kaikki sannanjyvät. Kun
olet laskenut ne, niin tiedät, etteivät ne ole mitään verrattuina
iäisyyden vuosiin. Meidän vuotemme taas, vuodet, jotka elämme tässä
maailmassa, mahtuvat lapsen pivoon. Tätä sanon yhä Berte Portolulle ja
kaikille pojilleni. Mutta he ovat liiaksi kiintyneet maailmaan.
— He ovat nuoria, hyvä Annedda, on otettava huomioon, että he ovat
nuoria. Muutoin saat nähdä, että Elias on tullut järkeväksi; hän
on vakava, hyvin vakava. Hän on saanut ankaran opetuksen, ja se on
hyödyksi hänelle koko elinajaksi.
— Suokoon sen Valverden Pyhä Neitsyt. Elias on hyväsydäminen nuori
mies. Poikana hän käyttäytyi siivosti kuin tyttö. Hän ei päästänyt
suustaan ainoaakaan kirousta, ei pahaa sanaa. Kuka olisi aavistanut,
että juuri hän saisi minut vuodattamaan niin paljon kyyneliä?
— No mutta nythän kaikki on ohi. Nyt sinun poikasi todella näyttävät
kyyhkyiltä, niinkuin miehesi Berte sanoo. Kunhan he vain keskenään
elävät sovussa ja veljellisessä rakkaudessa...
— Mitä siihen tulee, ei tarvitse olla huolissaan, rakas ystävä! —
Annedda muori virkkoi hymyillen.
* * * * *
Iltaruoan jälkeen Annedda vihdoin sai tilaisuuden istua kahden kesken
Eliaksen kanssa viileällä pihamaalla. Portti oli auki, tie tyhjä. Yö
oli hiljainen, kuulakka taivas täynnä kirkkaita tähtiä. Puutarhojen,
maantien takaa kuului laitumella käyvien lampaiden hopeanheleitä
tiukuja. Ilman täytti väkevä nuoren heinän tuoksu. Elias hengitti
tätä tuoksua, tätä puhdasta ilmaa, sieraimet paisuen, ruumis täynnä
luonnonihmisen alkuperäistä hekumaa. Hän tunsi veren virtaavan kuumana
suonissaan ja päänsä miellyttävän raskaaksi. Hän oli juonut viiniä ja
tunsi itsensä onnelliseksi.
— Kävimme Pietron morsianta tervehtimässä, — Elias sanoi äänessä
omituinen sävy, — hän on sangen soma tyttö.
— Niin, hän on tummaverinen, mutta sievä. Lisäksi hän on sangen viisas
tyttö.
— Hänen äitinsä tuntuu minusta hiukan kerskailevalta. Jos hänellä
on soldo, hän käyttäytyy kuin se olisi skuudo. Mutta tytär näyttää
vaatimattomalta.
— Näetkös, Arrita Scada on hyvää sukua, ja hän on siitä ylpeä.
Muutoin, — Annedda jatkoi siirtyen lempiaiheeseensa, — en käsitä,
mitä hyödyttää kerskailu ja ylpeys. Jumala sanoi: kolme ominaisuutta
ihmisellä tulee olla, rakkaus, armeliaisuus, nöyryys. Mitä hyötyä on
intohimoista? Sinä, poikani, olet nyt saanut kokea elämää. Mitä siitä
arvelet?
Elias huokasi syvään ja nosti kasvonsa taivasta kohti.
— Olette oikeassa, minä olen kokenut elämää. En tahdo sanoa, että
olisin ansainnut minua kohdanneen onnettomuuden, sillä tiedättehän,
että olin syytön. Mutta minun piti käydä kärsimyksen koulua. Olin huono
poika, ja Jumala on minua rangaissut, on tehnyt minut vanhaksi ennen
aikojani. Huonot toverit olivat houkutelleet minut harhateille, ja
sentähden, että seurustelin huonojen toverien kanssa, minut temmattiin
tähän onnettomuuteen.
— Eivätkä nuo toverit sillä aikaa kuin sinä kärsit edes tiedustelleet
oloasi. Aikaisemmin, kun olit vapaana, he eivät ollenkaan poistuneet
tuon portin äärestä: Missä Elias on, missä Elias on? — Elias, ja yhä
vain Elias. Ja sitten he menivät matkoihinsa, ja jos tulivat vastaan
tiellä, vetivät lakin alas otsalle, jotta me emme olisi tunteneet heitä.
— Niin, niin, äiti rakas! Nyt on kaikki ohi; nyt alkaa uusi elämä
— Elias virkkoi jälleen huoaten. — Nyt en huoli kenestäkään muusta
kuin omaisistani: teistä, isästä, veljistä. Uskokaa, että saan teidät
unhottamaan kaiken, mikä on mennyttä. Palvelen teitä kuin renki, olen
teille kuuliainen, ja tunnen itseni silloin kuin uudestisyntyneeksi.
Annedda muori tunsi ilonkyynelten kohoavan silmiinsä, ja kun hänestä
näytti, että Eliaskin liiaksi heltyi, hän käänsi puheen toiselle
tolalle.
— Olitko koko ajan terve? — hän kysyi. — Olet kovasti laihtunut.
— Eipä sitä voinut välttää. _Sellaisessa paikassa_ laihtuu olematta
sairas. Työttömänä oleminen lamauttaa enemmän kuin kovinkaan rasitus.
— Ettekö tehneet siellä ollenkaan työtä?
— Jonkinverran: joutavia käsitöitä, kenkien korjausta ja naisten
askareita. Aika käy hirveän pitkäksi. Minuutti tuntuu vuodelta. Se on
kauheaa, äiti rakas.
He istuivat vaieten. Eliaksen äänessä oli syvä kaiku hänen lausuessaan
näitä viime sanoja. Iltapäivän kuluessa, vapauden ensi huumauksessa
hänen oli ollut helppo puhua vankinaolostaan, onnettomuustovereistaan,
tuo aika kun tuntui hänestä niin kaukaiselta ja melkein miellyttävältä
muistella. Mutta tänä hiljaisena pimeänä iltana, kun Eliaksen
sieraimiin tunki maaseudun raikas tuoksu, joka johti hänen mieleensä
karjatarhassa ja kotoisten laidunmaiden rajattomassa vapaudessa
vietetyn aikaisen nuoruuden onnelliset päivät, kun hän istui siinä
äitinsä, tuon hyväsydämisen ja puhdasmielisen vanhuksen vieressä,
kotiin palannut äkkiä kauhistuen ajatteli niitä vuosia, jotka häneltä
olivat menneet hukkaan vankilassa.
— Olen kovin heikko, — Elias virkkoi muutaman hetken kuluttua, — en
jaksa tehdä mitään, tuntuu siltä kuin _he_ olisivat taittaneet selkäni.
En silti ole ollut varsinaisesti sairas. Vain kerran minulla oli
kauheita vatsakipuja, niin että luulin kuolevani. "Pyhä Fransiskus",
— sanoin silloin, "auta minua tästä kauheasta tilasta, niin ensi
työkseni päästyäni vapauteen lähden kirkkoosi ja lahjoitan sinulle
vahakynttilän".
— Suloinen Pyhä Fransiskus! — Annedda huudahti pannen ristiin
kätensä, — totisesti lähdemme sinne, poikani. Jumala sinua
siunatkoon, tuletpa taas vahvaksi, se on varma. Lähdemme viettämään
_novena-juhlaa_. San Francesco kirkkoon, ja Pietro tulee myös, tuoden
morsiamensa tarakassa hevosen selässä.
— Milloin Pietro viettää häitä?
— Elonkorjuun jälkeen.
— Asettuvatko he tänne asumaan?
— Ainakin aluksi. Minä alan vanheta ja tarvitsen apua. Niin kauan kuin
elän, tahdon, että me kaikki pysymme yhdessä; sitten kun palaan Herran
helmaan, jokainen teistä voi kulkea omia teitään. Sinäkin kerran otat
itsellesi vaimon.
— Kukapa minusta välittäisi, — Elias virkkoi katkerasti.
— Miksi puhut niin, Elias? Kukako sinusta välittäisi? Joku kelpo
tyttö tietysti. Jos muutat elämäsi ja elät rehellisesti jumalanpelossa
ja työssä, ei onni sinua pakene. En nyt sano, että sinun pitäisi
tavoitella rikasta tyttöä, mutta kunniallisen tytön saat varmasti.
Jumala on säätänyt avion pyhäksi miehen ja naisen väliseksi liitoksi,
eikä liitoksi rikkaan ja rikkaan tai köyhän ja köyhän välillä.
— No niin, — Elias sanoi nauraen. Älkäämme nyt enää puhuko siitä!
Vasta tänäänhän tulin kotiin, ja nyt jo puhumme naimisestani. Puhumme
siitä toiste, olenhan vasta kaksikymmenkolmevuotias, niin että minulla
vielä on aikaa. Mutta olette väsynyt, äiti rakas. Menkää jo levolle!
— Olet oikeassa, mutta mene levolle sinäkin, Elias. Yöilma voisi olla
sinulle vahingoksi.
— Vahingollinen? — hän virkkoi, — avaten suunsa ja vetäen syvään
henkeä. — Kuinka se voisi olla minulle vahingollinen? Ettekö näe, että
se antaa minulle jälleen elämän? Menkää nyt vain, minäkin tulen kohta
sisälle.
Seuraavassa tuokiossa hän oli yksin ja lepäsi puoleksi pitkällään
maassa, kyynäspää nojaten oven kynnykseen. Hän kuuli äitinsä nousevan
pieniä puuportaita, sulkevan ikkunan ja riisuvan kenkänsä. Senjälkeen
kaikki vaipui hiljaisuuteen. Ilma oli täynnä tuoksuja ja viileä,
melkein kostea. Elias jäi siihen miettimään, mitä äiti oli hänelle
puhunut, ja ajatteli:
— Isä ja veljet nukkuvat rauhallisesti kaislamatoillaan, kuulen sen
tänne asti. Isä kuorsaa, Mattia sanoo tämäntästä jonkin sanan, hän
näkee varmaankin unta ja unissaankin hän on hieman yksinkertainen.
Mutta kuinka sikeästi he kaikki kolme nukkuvat! He ovat juoneet sangen
paljon tänään, mutta huomenna humala on haihtunut. Minäkin olen
ryypännyt, mutta minä tunnen kyllä sen vielä huomenna. Kuinka olen
heikko! En ole enää mies, en kelpaa mihinkään. Ja äitini tahtoo naittaa
minut! Kuka minusta piittaisi? Ei kukaan... Ei, mutta alkaa olla
kosteaa, on parasta mennä sisälle.
Silti hän ei liikahtanut. Laitumella käyvien eläinten kellojen kilinä
kuului alinomaa, milloin heikommin, milloin vahvemmin, kostean ja
tuoksuvan iltatuulen kantamana. Elias tunsi itsensä väsyneeksi, päänsä
raskaaksi, eikä hän voinut liikuttaa jäseniään, niin hänestä ainakin
tuntui. Sekavat näyt alkoivat keinua hänen mielikuvituksessaan. Hän
näki edessään karjatarhan, korkeata ruohoa kasvavat isot aidatut
laidunmaat ja siellä täällä vihannuudessa paksuvillaisia lampaita,
mutta näillä lampailla oli ihmiskasvot, ne olivat sennäköisiä kuin
hänen onnettomuustoverinsa vankilassa. Selittämätön ahdistus valtasi
hänet. Ehkä viini kiehui hänen suonissaan ja synnytti hänessä kuumetta.
Hän muisti kaikki sen päivän tapaukset, mutta hänestä tuntui, että hän
oli nähnyt unta, ja hän luuli yhä vielä olevansa _siellä kaukana_,
ja epämääräinen tuska alkoi silloin vaivata häntä. Nuo haavemaiset
unikuvat aallehtivat, poistuivat, katosivat. Äkkiä hänestä tuntui,
että nuo omituiset lampaat, joilla oli ihmisenpää, hyppäsivät laidunta
ympäröivän aitauksen yli. Vaivoin hänenkin onnistui hypätä niiden
perästä, ja hän juoksi yhä kauemmaksi korkeiden tammien juurelle,
joita kasvoi tiheässä viereisillä tiluksilla. Roteva suuri mies, oikea
jättiläinen, jonka punerva parta alkoi jo hieman harmahtaa, astui
hitaasti, melkein arvokkaasti esiin puiden lomasta. Elias tunsi hänet
heti. Hän oli kotoisin Orunesta, jonkinlainen rahvaan-ajattelija, joka
vartioi nuorolaisen maanomistajan avaraa aidattua laidunmaata, jotta ei
kukaan voisi varastaa korkkitammien kaarnaa. Elias oli pienestä pitäen
tuntenut tämän jättiläismäisen miehen, joka ei koskaan nauranut ja jota
kenties sen tähden pidettiin melko viisaana miehenä.
Hänen nimensä oli Martinu Monne, mutta kaikki sanoivat häntä "Metsän
isäksi", hän kun väitti, ettei hän ollut koskaan nukkunut katon alla.
— Minne menet? — hän kysyi Eliakselta.
— Juoksen näiden hullujen lampaiden perässä. Mutta olen kovin väsynyt,
"Metsän isä" hyvä! En jaksa enää, olen mennyttä miestä, en kelpaa enää
mihinkään.
— Jos tahdot välttää kaikki hankaluudet ja vastukset, niin rupea
papiksi, — ukko Martinu sanoi jymeällä äänellään.
— Niin, niin, se ajatus minulla oli alinomaa _siellä_, — Elias huusi.
Hän säpsähti ja heräsi. Vilunväristys puistatti häntä.
— Loioin ja nukahdin tähän, hän ajatteli ja nousi — tästä kai tulen
jollakin lailla kipeäksi.
Hän meni hiukan epävarmoin askelin keittiöön. Isä ja veljet nukkuivat
raskaasti kaislamatoillaan. Lamppu paloi hellalla. Elias paralle, joka
oli niin huonoissa voimissa, oli järjestetty vuode keittiön viereiseen
pieneen huoneeseen. Hän otti lampun, kulki läpi huoneen, missä isoilla
pöydillä oli joukoittain keltaisia, öljyisiä juustoja, joista levisi
vastenmielinen haju, ja meni huoneeseensa.
Hän riisui vaatteet yltään, paneutui vuoteeseen ja sammutti lampun,
mutta selkä oli kuin poikki, ja päätä särki. Ennen pitkää hän vaipui
samanlaiseen horrostilaan kuin äsken, ja sekavat unet alkoivat vaivata
häntä. Nytkin hän näki laitumen, ruohon, isot paksuvillaiset lampaat,
läheisen metsän vihreän ääriviivan. Ukko Martinu oli edelleen siinä,
mutta nyt hän, tuo pitkä, suoraryhtinen, likainen, juhlallinen mies
seisoi aitauksessa kiinni.
Elias seisoi niinikään aitaukseen nojaten, mutta sen toisella puolella,
kertoen useita seikkoja _sieltä_. Muun muassa hän sanoi:
— Meidät vietiin aina kirkkoon, meidän täytyi usein käydä ripillä ja
ehtoollisella. Vankilansaarnaaja oli jumalinen mies. Sanoin hänelle
kerran ripissä, että olin lukenut toiselle kymnaasiluokalle asti, ja
että sitten rupesin paimeneksi, mutta että monesti olin katunut, etten
jatkanut opintoja. Silloin hän lahjoitti minulle kirjan, jonka joka
toinen sivu oli kirjoitettu latinaksi ja toinen italiaksi: se oli kirja
piinaviikkoa varten. Olen lukenut sen sata, mitä sanonkaan, enemmän
kuin tuhat kertaa, ja se on minulla täällä mukanani. Osaan lukea sitä
sekä latinaksi että italiaksi.
— Oletpa siis aika viisas mies.
— En sentään niin viisas kuin te. Mutta pelkään Jumalaa.
— No, kun pelkää Jumalaa, on viisaampi kuin kaikki kuninkaat, — ukko
Martinu huomautti.
Tässä uni kävi sekavaksi ja sulautui toisiin yhtä kummallisiin uniin.