X.

Nioben viimeinen lapsi.

Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti

kuin haamut pitkin lumen _peittämiä_ Saint-Réal'in ja Métropole'n

katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin

joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun

heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla.

Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja

pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä.

Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia,

palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä

alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat

yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja

tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo

siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi

eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta

vahakynttilää.

Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert

kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi

nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan

tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle.

Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi

suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä

päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli

tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän

pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello

kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa

matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.

Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori

pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen

Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden,

vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle

ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena

koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka

metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka

kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän

laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken

ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman

liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin

häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa;

se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan

mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo

vielä nauttia.

Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He

näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa

väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten

pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että

rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta

kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei

ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja

suvun jatkamiseen.

He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja

niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja

maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän

luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä

ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä

heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa

tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui

silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka

lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti,

aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken

tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa

määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut,

ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja

liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa

tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki

kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja

lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen

yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli

taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä,

joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa

rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva

Guibert kieltäytynyt.

— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä

pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin

Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä

tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua

katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne

ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia

lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.

Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli

itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun

tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä.

Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona,

jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin

Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää

teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse

enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin

täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi..."

Paula koetti joka hetki osoittaa äidillensä hellyyttänsä. Olivathan

he niin monen vuoden aikana yhdessä kestäneet surua ja murhetta. Hän

melkein soimasi itseään siitä, että hän saattoi tuntea niin suurta iloa

avioliitossaan, vaikka ero oli edessä, ja äiti vahvisti häntä hänen

onnessansa.

— Minä arvaan kyllä, mitä sinä ajattelet, sanoi Jean, nähdessään

vaimonsa surullisena.

— Minä rakastan sinua, vastasi tämä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään

muuta maailmassa. Mutta äiti...

Ja nuori mies jatkoi, suudellen häntä:

— En minä ole mustasukkainen, Paula, ja minä ymmärrän niin hyvin sinun

surusi...

Jean oli itse järjestänyt rouva Guibert'in vastaisen elämän heidän

lähtönsä jälkeen. Hän oli sijoittanut hänet talvikausiksi kaupunkiin,

pieneen asuntoon Saint-Réal'in kadun varrelle, vaikka äiti kyllä oli

pannut vastaan. Siellä hän olisi vähemmän yksinään kuin Maupas'sa ja

voisi käyttää hyväkseen kirkon lohdullista läheisyyttä.

— En minä tahdo tuottaa menoja, mumisi vanhus rukka.

Mutta Etienne'kin oli täysin hyväksynyt lankonsa toimenpiteen. Ja

tuomiokirkon läheisyys edisti heidän tuumaansa.

Mutta mikäli päivät kuluivat, sikäli Paula tunsi rohkeutensa

lannistuvan, ja äidin rohkeus suureni. Hän oli aivan kuin kirkastunut,

hänen otsansa syvistä rypyistä, hänen lempeistä silmistään, hänen

kalpeista poskistaan säteili hänen sielunsa valo. Iltaisin puheli

hän molempien lastensa kanssa heidän tulevaisuudestaan ja valoi

heidän mieliinsä omaa luottamustaan Jumalaan, tuota luottamusta, joka

rohkeasti jättää Kaitselmuksen haltuun, mitä mielenlujuus, uljuus ja

kunto huolellisesti on valmistanut. Aina muistivatkin he myöhemmin tätä

opetusta, jota hän omalla ylevällä esimerkillään valaisi.

Niin he painautuivat toisiaan vastaan, kuten matkamiehet, joita

rajuilma uhkaa, ja nauttivat kaikki kolme eron uhkaaman yhdessäolon

onnea. Ja vihdoin koitti lähtöpäivän surullinen aamu. Mutta Jean ja

Paula olivat vielä levolla, kun äiti lähti Jumalalta etsimään ylintä

voimaa ja mielenlujuutta, jota hän pian tarvitsisi.

* * * * *

Ne, jotka ahdistetulle sydämelleen hakevat rukouksesta unhotusta ja

rauhaa, käyvät mielellään kappeleissa silloin, kun päivä pakenee.

Holvien hämärässä, mihin ikkunoista lankeava valo hukkuu, tuntevat

he himmeästi salaperäisen ja rauhoittavan olennon läsnäolon. Nuo

runnellut olennot tuntee huulten hiljaisesta muminasta ja varsinkin

heidän väsyneestä ja masentuneesta asennostaan noissa rukoustuoleissa,

joista he ovat valinneet kaikkein pehmeimmät polvistumiseen. Mutta ne

naisparat, jotka menevät ensimmäiseen messuun, tarvitsevat enemmän

rohkaisua kuin rauhallisuutta. Ennenkuin antautuvat päivän rasituksiin,

hakevat he voimaa ja kärsivällisyyttä Häneltä, joka valittamatta kantoi

kaikki inhimilliset kärsimykset. Jokapäiväisen raatamisen karkaisemina

he eivät osaa antaa arvoa tuollaiselle mukavalle hurskaudelle, vaan he

syöksyvät uskon helmaan kuin vilvoittavaan veteen, josta he nousevat

elpyneinä...

Pieni kello oli ilmoittanut messun alkavan. Vanha pappi astui alttarin

juureen ja lausui hitaasti pää kumarassa rukouksia, joihin vastasi

unisen pikku papin pehmeä ääni. Rouva Guibert oli valinnut hiukan

syrjemmästä pimeän kolkan ja vaipui ajatuksiinsa. Mustassa puvussaan

ja leskenhunnussaan, jota hän vielä käytti, ei häntä voinut erottaa

pimeästä. Hän eli uudelleen muistissaan elämänsä viime ajat ja tunsi

itsellään olevan paljon syytä kiittää ja ylistää Jumalaa. Olihan Hän

kuullut hänen rukouksensa ja täyttänyt, mitä hän niin kauan aikaa ja

levottomana oli anonut: tehnyt hänen tyttärensä onnelliseksi. Paula,

hänen pikku Paulansa! Eihän hän rakastanut häntä enempää kuin muitakaan

lapsiansa, mutta hän oli hänen hellin lapsensa ja hänen kovasti

koetellun vanhuutensa tuki, ja kuinka usein hän olikaan rukoillut

Jumalan siunausta hänelle, jota perheen onnettomuudet olivat aivan

erikoisesti koskeneet! Hänen pyyntönsä täyttäessään Herra kyllä särki

hänen sydämensä. Mutta koska Hän kerta vaati siitä sen hinnan, niin

kuinka olisikaan hän voinut olla niin raukkamainen, että olisi napissut

Hänen armollista tahtoaan vastaan ja valittanut sitä yksinäisyyttä,

johon hän sinä iltana astuisi kuin ennenaikaiseen kuolemaan.

— Ei, ei, sanoi hän rukouksessaan. Minä en tahdo surkutella itseäni,

jota olemme niin kärkkäät tekemään, puolustaessamme heikkouttammekin.

Auta minua minun hädässäni, Jumala, ja vahvista minua. Tänä iltana minä

tahdon olla luja. He eivät saa nähdä minun itkevän. Enhän minä voinut

lähteä heidän mukanaan. Minä tunnen voimieni vähenevän ja sitäpaitsi,

onhan minun tehtäväni jo päättynyt. Lapseni jatkavat sitä paremmin kuin

minä. Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun suuressa hyvyydessäsi

nähdä, että tyttäreni on onnellinen. Minä uskon hänet Sinun huomaasi

ja varjelukseesi tämän pitkän matkan aikana, ja samoin hänen miehensä,

josta on tullut minun poikani.

Syvästi liikutettuna hän lisäsi:

— Minä uskon Sinun haltuusi, Jumala, vielä erään toisen hämärän ja

epävarman elämän, pienen tulevan olennon, jota minun silmäni eivät

saa nähdä, eivätkä käteni hyväillä tässä maailmassa. Anna hänelle

terveyttä, viisautta, päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta pyhään

tahtoosi. Anna hänen elää kauan, jotta hän voisi Sinua paremmin

palvella. Olkoon hän rohkea ja voimakas hyvässä, älköönkä hän pelätkö

iloa eikä kyyneleitä. Rakastakoon hän työtä, ja olkoon hän äidilleen,

mitä hänen äitinsä on ollut minulle...

Hiukan aikaisemmin oli Paula iloissaan puhunut hänelle rakkaista

toiveistaan, jotka ajan oloon vahvistuivat. Hänen avioliittonsa oli

jo siunattu ja hedelmällinen. Uusi rakkauden ja hellyyden lähde alkoi

pulputa hänessä, ennenkuin hänen lihansa hedelmä oli muodostunutkaan.

Kun rouva Guibert nosti päätään, jota hän oli nojannut käsiinsä,

huomasi hän, että pappi lähti alttarilta. Hän aikoi soimata itseään:

— Minä en kuullut messua. Mutta hän rauhoittui pian, sillä hän oli

rukouksestaan saanut sitä rauhaa, jota hän oli tullut etsimään.

Sieltä täältä, mikä tuolilta, mikä penkiltä, nousivat yksitellen messun

kuuntelijat ja poistuivat. He menivät jokapäiväisiin askareihinsa mieli

rauhallisena ja ruumis reippaana.

Rouva Guibert'kin lähti vuorostaan kirkosta. Ulkona päivä vasta

heikosti kajasti kattojen ja katujen lumella — tuo synkeä talvipäivä,

joka näkisi hänen palaavan yksin asemalta...

Hän kiersi avainta lukossa ja hiipi hiljaa läpi matka-arkkujen vallassa

olevan käytävän, päästäkseen kolistelematta kyökkiin. Vanha Mari siellä

jo oli aamiaispuuhissa.

— Herra lähti juuri ulos, selitti palvelijatar, tilaamaan ajuria

asemalle.

— Syömättäkö, kysyi rouva Guibert aina huolehtivaisena.

— Hän ei huolinut. Hän sanoi, ettei hän viivy.

— Entäs rouva?

— Kuka rouva? Ai niin, Paula neiti. En minä vain opi sitä kutsumaan

rouvaksi... On se kanssa hullua... Neiti nukkuu vielä. Siinä se on,

aina minä vain sanon väärin. Kun on vanha, ei kelpaa enää mihinkään.

— Niin, niin, Mari rukka, me olemme vanhoja molemmat.

Mutta kumpainenkaan ei ajatellut mitä puhui, vaan uhkaava ero oli

molempien mielessä. Ja työntäen syrjään silmälasiaan pyyhkäisi

palvelijatar kämmenellään silmiään.

Vapisevilla sormillaan tahtoi rouva Guibert valmistaa viimeisen kerran

aamusuklaan tyttärelleen. Hän teki sen niinkuin tiesi tyttärensä

haluavan. Sitten hän kuunteli ovella, koputti hiljaa, astui sisään ja

näki Paulan olevan aivan kyynelten vallassa.

— Äiti, pikku äiti! Sano, että minun täytyy lähteä. Minulla ei ole enää

rohkeutta.

Rouva Guibert asetti höyryävän kupin yöpöydälle ja siveli sitten

ryppyisellä kädellään tyttärensä otsaa:

— Pikku kultaseni, minä tahdoin tuoda sinulle suklaasi tänä aamuna ja

tuotatin Marilla näitä "puolikuita", joista sinä pidät.

Hän kumartui ja painaen suudelman hänen otsalleen kuiskasi hän hiljaa:

— Ole urhea, Paula. Jumala on näin tahtonut. Rakastaahan miehesi sinua

ja se takaa minulle, että sinun onnesi pysyy. Äläkä minusta ole yhtään

levoton.

Mutta kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta. Jean tuli sisään ja näki

molemmat naiset sylityksin. Hän luuli Paulan koettavan lohduttaa

äitiänsä.

— Me tulemme takaisin, äiti, sanoi hän. Me tulemme takaisin, lupaan sen

varmasti. Ensi vuonna saatte luoksenne Etienne'n ja hänen vaimonsa ja

parin vuoden perästä meidät.

Mutta kun rouva Guibert nousi pystyyn, näki Jean hämmästyksekseen,

ettei hän itkenytkään, vaan että hän se lohduttaja olikin.

"Parin vuoden perästä, missähän minä silloin olen", ajatteli äiti.

Mutta hän vastasi vakavasti nuorelle miehelle:

— Jean, rakasta hellästi vaimoasi. Kun olette kaukana minusta, niin se

tieto vahvistaa minua. Jumala on hyvä ja varjelee meitä. Erotettuina me

pysymme vain lujemmin yhdessä. Sydämemme, ajatuksemme yhtyvät. Etäisyys

merkitsee niin vähän, kun on varma rakkaudesta.

Juhlallisuudella, jota hän ei ensinkään etsinyt eikä luullut äänessään

kuuluvankaan, jatkoi vanha äiti puhettaan:

— Rakastakaa hartaasti toinen toistanne. Älköön rakkautenne olko

veltostuttavaa ja herpaisevaa hellyyttä. Vaan ammentakaa siitä ja

keskinäisestä luottamuksestanne vain suurempaa päättäväisyyttä ja

lujuutta elämässä. Katsokaa eteenpäin. Kun katselette taaksepäin,

muistelette vainajiamme, muistelette minua, älköön silloin ainoakaan

masentava ajatus lannistako mieltänne, vaan opettakoon mennyt aika

teitä paremmin ymmärtämään nuoruuttanne ja kaikkea sitä, mitä Jumala

siltä odottaa.

Jean ja hänen vaimonsa olivat tarttuneet äidin käsiin ja kuuntelivat

keskeyttämättä hänen puhettansa.

— Niin, jatkoi äiti, ikäänkuin selittäisi hän tulevaisuutta, katsokaa

eteenpäin, ajatelkaa työtänne ja suunnitelmianne, ajatelkaa sitä sukua,

joka teistä saa alkunsa. Antakaa pojillenne ja tyttärillenne uljas

mieli ja kasvattakaa heitä niin, että hekin taas katsovat eteensäpäin

vuorostansa, silmin, jonka katseen teidän menneisyytenne on muodostanut.

He itkivät molemmat, mutta äiti pysyi rauhallisena ja tyynenä.

— Minä siunaan teitä molempia, sanoi hän lopuksi. Sinua pikku Paula,

joka olet niin hellästi ja uhrautuvasti rakastanut äitiäsi ja veljiäsi.

Ja sinua Jean sen ystävyyden tähden, jota sinä osoitit Marcel'ille

ja kaiken sen onnen tähden, joka kuvastuu noissa silmissä, vaikka ne

vuodattavatkin kyyneleitä...

Hänen lujuutensa ei jättänyt häntä lähdön hetkelläkään. Hän lohdutti

surevaa tytärtään sen tulevan pienen olennonkin nimessä, jonka

ensimmäistä itua tytär kantoi sydämensä alla. Mutta Paula ei tahtonut

tyyntyä, hän syleili äitiään syleilemistään, koetti puhua hänelle

vielä, minkä ennätti, ja kääntyi aina välillä miehensä puoleen sanoen

hänelle:

— Rakastanhan minä sinuakin, tiedäthän sen.

Rouva Guibert tahtoi saattaa heitä asemalle. Siellä tapasivat

he muutamia tuttavia, jotka olivat tulleet sanomaan hyvästi

siirtolaisille. Herra Loigny, joka oli sairas, ei ollut uskaltanut

lähteä ulos kylmän ilman ja märkien teiden takia, mutta hän oli

lähettänyt palvelustyttönsä, Fannyn, tuomaan sisarenpoikansa rouvalle

muutamia ansarikukkia. Peräti hoikkana turkiksistaan huolimatta ja

kalpeana kuin haamu, odotti rouva de Marthenay syrjässä sopivaa hetkeä

Paulaa tervehtiäkseen. Tämä huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. Ja

hetken epäröityään heittäytyivät molemmat naiset toistensa syliin.

— Yhäkö olet onneton, kysyi Paula hiljaa, nähdessään entisen

ystävättärensä surkastuneen ulkomuodon.

— Yhä. Mutta entä sinä, Paula?

He kääntyivät molemmat rouva Guibert'iin päin. Nopeasti kuiskasi rouva

Berlier:

— Tahtoisitko tehdä minulle suuren hyväntyön, Alice? Käy usein äitiä

katsomassa, pidä hiukan huolta hänestä, kirjoita minulle hänen

voinnistansa.

— Lupaan sen sinulle.

Liikutettuna poistui rouva de Marthenay, ja vähän senjälkeen jäi rouva

Guibert yksikseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Kuten ennenkin oli

hänen viimeinen hyvästelynsä eron hetkellä rukous:

— Jumala varjelkoon teitä!

Mutta kun juna, joka vei heidät pois, oli kadonnut näkyvistä, kosketti

hän kädellä otsaansa ja tunsi, että se oli jääkylmä.

"Kyllä olikin jo aika, hyvä Jumala", ajatteli hän. "En olisi enää

jaksanut hillitä itseäni."

Hänen täytyi istua penkille kolmannen luokan odotussaliin. Ohikulkevat

matkustajat, jotka hääräsivät pilettiensä ja matkatavaroidensa parissa,

eivät edes huomanneet tuota vanhaa surupukuista naista, joka nyyhkytti

penkillä. Hän oli taas entinen heikko ja nöyrä olento. Mutta hän oli

voinut viimeiseen saakka salata tuskansa lapsiltansa.

Rautatievaunussa istui Jean yksin Paulan kanssa ja pusersi rakasta

puolisoaan rintaansa vastaan. Nojaten päätään sitä sydäntä vastaan,

joka kuului hänelle, antautui Paula kokonaan surunsa valtaan. Jean ei

puhunut hänelle mitään, ymmärtäen, että kaikki sanat olivat turhia.

Kädellään hän vain hiljaa hiveli hänen poskeansa ja kumartui toisinaan

hellästi suutelemaan noita silmiä, joiden kyyneleitä hän ei saanut

kuivumaan. Kun Paula hiukan nosti päätään, vakuutti hän:

— Me palaamme, Paula.

Mutta Paula pudisti päätään, joko hän sitten epäili tuota paluuta tai

ei hän tahtonut vielä lohduttautua.

— Minä rakastan sinua, Jean, kuiskasi hän. Ja hän alkoi taas heltyä.

Silloin Jean alkoi puhua hänen äidistänsä.

— Hän antaa meille, Paula, jalon esimerkin sankarillisuudesta ja

uhrautuvaisuudesta. Älkäämme sitä koskaan unohtako. Ja jos myöhemmin,

monien vuosien perästä meille itsellemme tulee hetki eteen, jolloin

meidän on hänen esimerkkiään seurattava, niin olkoon silloin hänen

muistonsa elävänä mielessämme. Voi, jospa siitä, joka sinusta syntyy,

tulisi hänen kaltaisensa!

Ja kun hänen vaimonsa kuunteli häntä tarkemmin, jatkoi hän:

— Suojelkoon Jumala meidän lastamme ja häntä, jonka jätämme jälkeemme,

sydän särkyneenä!

— Niin, sanoi Paula, minä tahdon rukoilla. Jumalalta äitikin sai sen

nöyrän tyytymyksen ja mielenrauhan, jota hän koetti valaa minuunkin.

Hän oli nuoren elämänsä aikana kokenut monia surun ja tuskan hetkiä,

mutta yksikään niistä ei ollut hänen sydäntään kipeämmin viiltänyt

kuin tämä hetki. Hän luuli tuntevansa kuoleman esimakua, kun hänen

elämänsä syvät syvyydet liikkuivat. Hänen rakkautensa puhdistui hänen

tietämättään itsensä uhraavan äidinrakkauden taivaallisessa tulessa,

jonka vaikutus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi.

Kun juna kulki ohi Maupas'n lähellä olevan tammimetsän, katselivat Jean

ja Paula vaunun ikkunasta tuttua maisemaa. Puiden oksat olivat pienten,

valkoisten huurrekukkasten peitossa, joita ilta-aurinko punasi, ja

viinitarhojen pensasaidat hohtivat huurrekoristuksissaan.

— Siellä, siellä juuri Paula oli oppinut tuntemaan elämää, kuolemaa,

rakkautta. Hän muisteli arvostaan arkaa ja kiihkeätunteista tyttöä,

joka ylpeästi oli tahtonut pitää vain huolta äidistänsä.

— Suutele minua, sanoi hän miehellensä. Minä tarvitsen niin paljon

rakkautta, voidakseni lähteä.

Jean otti hänet syliinsä, ja se suudelma, johon heidän huulensa

yhtyivät, valoi pyhää väristystä heidän suoniinsa — sillä siinä liittyi

heidän sielunsa ja ruumiinsa yhdyntään se harras lapsenrakkaus, jota

he tunsivat menneisyyttä kohtaan, ja se salaperäinen toivo, joka teki

läheisemmäksi heidän sukunsa tulevaisuuden, enensi heidän elämänsä

voimaa ja antoi heidän rakkaudelleen ikuisen merkityksen...