IX.

Ruusujen ihme.

Jean kulki hiljalleen Ruusuhuvilaa kohden, hengittäen ihanimman kesäyön

tuoksua, ja nautti sitä syvää iloa, jota elämä antaa, kun rakkaus tuo

siihen järjestystä ja sitä tiivistää, sensijaan että se sitä häiritsisi

ja hajoittaisi.

Ennenkuin aavistikaan, huomasi hän olevansa perillä.

"Joko nyt", sanoi hän itsekseen. Ja hän hymyili nähdessään, että kaikki

ikkunat olivat valaistut.

"Onkohan siellä vieraita? Sepä olisi ennenkuulumatonta."

Hän avasi portin ja astui puutarhan kapeata, ruusupensasten reunustamaa

käytävää, joka vei suoraan pääovelle. Koneellisesti ja vanhan tavan

mukaan ojensi hän kätensä noita hentoja pensaita kohden, niihin

pimeässä katsahtamattakaan, ja hänen sormensa haparoivat umpimähkään

ruusua. Mutta ne eivät tavoittaneet muuta kuin pieniä lehtiä tai

piikkejä.

"Joku ilkiö on varmaankin kiivennyt yli aidan", ajatteli hän, "ja

ryöstänyt enolta hänen aarteensa. Kylläpä hän nyt suree, mies parka!"

Ovi oli jäänyt raolleen. Hän työnsi sen auki. Ja hän luuli kulkevansa

ruusukentällä. Näkymätön puutarha oli käyttänyt hyväkseen yön pimeyttä

vallatakseen käytävän. Kukkaset makasivat maassa kerroksittain, ja

eteisen sähkövalossa loistivat lehtien vehreydestä niiden moniväriset

täplät, milloin jyrkästi eroten toisistaan, milloin huomaamattomasti

toisiinsa sulautuen. Siinä oli niitä karmosiinipunaisia,

tummanpunaisia, krassin värisiä, tulipunaisia, vaskenkarvaisia,

rusottavanpunaisia, — himmeänvalkoisia, kirkkaanvalkoisia,

kermanvärisiä, — vaaleanpunaisia, persikanpunertavia, heleänpunaisia —

vaaleankeltaisia, oljenvärisiä, kanariankeltaisia, sitruunankeltaisia,

tulikukan keltaisia, appelsiinmkeltaisia ruusuja lattian täydeltä,

sekoittaen viimeistä kertaa yhteen tuoksujaan kuin hautajaisuhrissa.

Jean eteni hämmästyneenä. Ruokasalin ja salin ovet, jotka olivat

vierekkäin, olivat selkoselällään ja niiden kynnyksiä koristi

kukkaisilla oksillaan sama kummien päällekarkaajien jono. Mutta pari

askelta astuttuaan nuori mies pysähtyi. Hän kuuli selvästi äänen,

joka yksitoikkoisella kamariherran äänellä luetteli naisten nimiä, ja

jokaista nimeä mainittaessa kuului kuin maahan putoavan oksan rapinaa

tai kankaan kahinaa.

— _Rouva Laurette de Messimy, — Rouva Jean Sisley, — Kreivitär de

Panisse, — Edinburg'in herttuatar, — Auerstädt'in herttuatar, —

Markiisitar de Vivens, — Rouva Hippolyte Jamain, — Rouva de Watteville,

— Neiti Anne-Marie Cote_...

Hätääntyneenä Jean ajatteli:

— Eno on tullut hulluksi minun poissaollessani.

Levollinen ääni kuului nyt lukevan maallisia litanioita:

— _Europan kaunotar, — Huikentelevainen kaunotar, — Lyon'in tähti,

— Dijon'in kunnia, — Kiiltomato, — Grâce darling, — Lumipallo, —

Kultainen unelma, — Pikkarainen, — Yllätys, — Puutarhojen helmi, —

Kirjavien helmi, — Ihanin iloni_...

Hymy kirkasti nuoren miehen kasvoja. Mutta hän ei liikahtanut

paikaltaan.

— Mennään saliin, Fanny, sanoi ääni. Siellä niitä on vielä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi nimien luetteleminen uudelleen.

Mutta naisten nimet eivät enää saapuneet Jean'in kuuluviin nopeassa

alastomuudessaan; nyt niitä seurasi lyhyet pukujen kuvaukset, melkein

samanlaiset, kuin ne, joita hienoston sanomalehdet julkaisevat

selostuksissaan, ja vähitellen alkoi myös kuulua imartelevia

arvosteluja tai ihailevia kehumisia, joita ilman erotusta omistettiin

prinsessoille, ylimysnaisille tai porvarillisille kaunottarille:

— _Morny'n herttuatar_, vaaleanpunaisessa, hopeanvärisillä käänteillä

koristetussa puvussa; — _Kreivitär Folkestone_, jonka heleässä

ruusunpunassa on lohenvärisiä vivahduksia; — _Neiti Thérèse Levet_,

kauniissa kirsikanpunaisessa puvussa; — _Neiti Eugénie Verdier_, jonka

heleässä punassa on valkoisia väikähdyksiä; — ja _Neiti Marie Perrin_,

vaaleanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa...

Tämän suloisen, vaaleapukuisen tyttöparven jälkeen yltyi innostus:

— _Neiti Adelina Viviand-Morel_, teidän väriänne ei voi määritellä,

sillä teidän kanariankeltaisen vivahteinen aprikanvärinne muuttuu

helakanpunahohteiseksi oljen väriksi; — _Anne-Marie de Montravel_, te

olette pieni totta tosiaan, mutta teidän yksinkertainen pukunne on

hohtavan valkoinen; — _Neiti Augustine Guinoiseau_, teidän kevyesti

lohenvärinen ja silkinhieno valkoisuutenne ihastuttaa minua, te olette

iso ja hyvin muodostunut ja Ranskan kaunein kukka; — _Viaton Pyrola_,

pidän teidän pitkulaisesta suloudestanne ja ihonne ruusunpunasta; —

_Rouva Ernest Calvat_, te olette täyteläisen näköinen, ja teillä on

miellyttävä helakanpunainen puku, mutta minä pidän sentään enemmän ison

ja kauniin _Paroonitar Rothsclhild'in_ valkoläikkäisestä ruusunpunasta,

vaikka se onkin tuoksuton.

Jean tukahdutti naurunsa, ja äänilajin äkkiä muuttuessa kuului seuraava

varoitus:

— Pidetäänpäs kiirettä, Fanny! Sisarenpoikani tulee tuossa paikassa.

— Entäs minun lihamuhennokseni, ruikutti palvelijatar. Mihinkäs aikaan

sitä aiotaan syödä tänä iltana? Vai hyvistä hajuistako sitä vain

eletään?

Käskevänä ja suuttuneena kajahti huoneessa herra Loigny'n ääni:

— Minä annan palttua sinun lihamuhennoksellesi, tiedä se!... Kas niin,

jatketaan.

Ja taas jatkui keskeytynyt litanian luku.

— _Rouva Olga Marix_, teidän vartenne on keskikokoinen ja teidän

pukunne valkoisella värillä on melkein ihon hehkeys; — _Kreivitär de

Murinais_, teitä minä rakastan kaikista enimmän hienon kalpeutenne ja

sammaleisen, hauraan kauneutenne vuoksi. Te ette kukoista niin aikaisin

kuin _Rouva Sancy de Parabère_, ettekä kuki niin runsaasti eikä teillä

ole hänen ihonsa helakkaa punaa, mutta te olette hienouden ja sirouden

perikuva.

Tällä kertaa Jean ei enää voinut hillitä itseänsä ja, lumouksen

murtumisen uhallakin, hän kumartui katsomaan tuota lemmikkiä. Hän näki

herra Loigny'n toisella kädellään puristavan puutarhasaksia ja toisella

nostavan ilmaan ihanaa sammalruusun kukkaa. Se oli se valkoinen ruusu,

josta hän piti enimmän kaikista ja jota hän kehuskeli. Polvillaan

lattialla järjesti Fanny riviin lukemattomia varsia, joita hänelle

heitti hänen isäntänsä, katseltuaan niitä hellästi, luokitettuaan ne

sukujen mukaan ja nimitettyään ne nimeltänsä. Nojatuolit, pöytä, matot,

koko maalaissali oli ruusujen peitossa. Näytti siltä, kuin olisivat

ne pudonneet katosta tuoksuavana sateena, lemuavana ryöppynä. Ja

avonaisesta oviaukosta näki nuori mies jo rivissä suuria ruusuvihkoja,

joissa punaisten ruusujen täplät muodostivat aivan kuin haavoja.

Noissa molemmissa niin oudosti koristelluissa huoneissa oli ryöstetyn

puutarhan hautuumaa.

— Meillä on jäljellä enää vain pari kolme prinsessaa, sanoi

hiukan suruissaan ruusujen ihailija tyynnyttääkseen tuittupäistä

palvelijatartaan.

Ja nopeasti hän haasteli niille:

— _Prinsessa Béatrice_, iso ja ylimielinen, heleän ruusunpunaisessa

puvussa; — _Prinsessa Marie_, jonka puna on hehkeä kuin aran neidon

poski; — _Prinsessa Louise_, te muistutatte vereviä kasvoja, joiden

helakkuutta on himmennetty töhräämällä päälle riisipuuteria.

Ja levottomana Jean kysyi itsekseen: "Minkävuoksi hän on raastanut

puutarhansa?"

Hän katsoi ikkunasta yöhön, ja tuulessa, joka hiljaa heilutteli niiden

oksia, luuli hän kuulevansa katkottujen ruusupensaiden valituksen.

Herra Loigny huomasi viimein sisarenpoikansa, ja hänen kasvonsa kävivät

heti katuvan ja pelokkaan näköisiksi.

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni.

Nuori mies ajatteli:

— Hän ei välitä edes minun kihlauksestanikaan.

Mutta onni teki hänet lempeäksi, vieläpä tahtoi hän mairitella enonsa

viatonta ruusuvimmaakin:

— Miksi ne on poimittu tänä iltana?

Vanhus seurasi liikutettuna ajatustaan:

— Yhtään ainoata ei säästetty, ja tuossa on nyt minun koko puutarhani.

Kauneimmat ovat nimitetyt naisten mukaan, mutta kiinalaisilla

puutarhureilla on runollisempi mielikuvitus heidän antaessaan nimiä

maan kirjavalle kauneudelle.

— Minä kuulin äsken teidän puhuvan, jatkoi Jean herttaisesti, ja luulin

teidän keskustelevan joidenkin ihanien haamujen kanssa.

— Niitä on noin sataviisikymmentä.

— Siinähän on jo koko joukko.

— Mitäpä se on ruusujen lakkaamatta lisääntyviin muunnoksiin

verrattuna? Niitä lasketaan jo useampia tuhansia. Ja kumminkin on

unohdettu kaikki ne, joita meidän esi-isämme viljelivät, ja joita

tapaa enää vain mainittuina joissakin vanhoissa kirjoissa ja joista

joskus näkee jonkun harvan kappaleen vanhoissa puutarhoissa. Vielä

nytkin, Jean, syntyy joka vuosi uusia ruusuja taitavien kylväjien

käsistä. Katsopas maahan, niin näet valittuja lajeja bengalilaisia

ja kiinalaisia ja miss Lawrence'n ruusuja, monikukkaisia ja

tuberoosiruusuja, joiden huiskilomaiset kukat sopivat hyvin

reunustuksiksi ja kukkakoreihin, Provence'n ruusuja ja sammalruusuja,

teeruusuja ja pähkinäruusuja, joiden vienon kellertävä värituntu on

tavattoman ihana. Vilunarkoja tee- ja pähkinäruusuja, jotka vaativat

hyvää huolenpitoa talven kylmyyttä vastaan, mutta palkitsevat meidän

vaivamme runsaalla kukinnallaan!

Hän touhusi innoissaan kuin koira, joka nuuskii viljavainiossa, hän

asteli edes takaisin, veti ilmaa sieraimiinsa, viittoili käsillään,

niin että salin korukapineet olivat vähällä tipahtaa maahan ja saada

äkkikuoleman. Yht'äkkiä hän meni pienen kirjoituspöydän eteen, avasi

laatikon ja veti sieltä esille kirjan, jota hän heilautti ilmassa

tullessaan sisarenpoikaansa kohden.

— _Kasvien Hyötäminen_, kirjoittanut Lecoq, julisti hän. Huomattava,

ihastuttava, verraton teos!

Hän käänteli lehtiä ja hymyili mielihyvästä. Sitten alkoi hän kovalla

äänellä lukea seuraavaa kohtaa:

— _Kuinka pieni lieneekin kukkasarka ja kuinka ahdas se maan kolkka,

jonka kukkasystävä voi saada käytettäväkseen, niin mitä hyödyllisiä

havaintoja ja merkillisiä kokeita hän voikaan tehdä ja kuinka suurta

nautintoa hän saakaan tuntea, kun hän keinotekoisesti hyötämällä voi

lahjoittaa puutarhalleen, ystävilleen, vieläpä maalleenkin uuden

tuotteen, jonka on olemassaolostaan kiittäminen hänen hoitoaan, hänen

älyään_.

Hän katsoi kirjan yli sisarenpoikaansa ja luki sitten loppuun alkamansa

kohdan:

— _Jokainen voi toimia omalla alallansa, omassa kolkassansa, vaieta,

jos hän ei onnistu — mikä on harvinaista — ja taas hyvällä syyllä

ylpeillä, jos huomattava voitto on tullut hänen ponnistustensa

palkaksi_.

Ja ikäänkuin hänen kunnianhimonsa olisi vetänyt vertoja Napoleon'in

tai Caesar'in kunnianhimolle, mumisi hän surumielisesti, sulkien

erikoisteoksen:

— Niin, minä olen haaveksinut olevani ruusujenviljelijä Gonod'n tai

Louis-Seipion Cochet'n kilpailija. Sillä minä olen luonut ruusun,

minäkin. Se on tuossa, noiden muiden mukana. Minä aioin antaa sille

nimeksi _Ruusujenviljelijä Loigny'n muisto_, jotta sen suloinen tuoksu

ja hienonhieno värituntu säilyttäisi minun nimeäni kautta aikojen ja

tekisi sen tutuksi kaikille kukkasten ystäville. Sellaisena kuin minut

edessäsi näet, olen minä halunnut kunniaa.

— Sepä oivallista, vakuutti Jean, näyttäkää se minulle. Ja mennään

sitten syömään, sillä minulla on aika nälkä.

— No, se oli viisasta puhetta, mutisi Fanny. Kello näytti yhdeksää.

— Mene patojesi ääreen, tyttöseni, komensi arvokkaasti vanhus, joka oli

jo kyykkysillään maassa ja haki tuotettansa ruusukasasta.

Pystyyn nousematta ojensi hän sisarenpojalleen ihanan kukkasen.

— Se ei saa minun nimeäni, vaan sinun. Tänä iltana minä olen sille

antanut nimeksi: _Paula Berlier_.

— Kuinka se on kaunis, sanoi Jean.

Mutta hän ajatteli morsiantaan. Sentään hän lisäsi:

— Tuhannet kiitokset, eno, runollisesta kunnianosoituksestanne.

Vanhus oli yhä kyykkysillään maassa. Hän levitti molemmat kätensä,

viitaten yli ruusujen ja toisti hiljaa:

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ja Jean kysyi toistamiseen:

— Mutta miksi tämä joukkosurma? Kaikki pensaat ovat varmasti katkotut.

— Kaikki, Jean, ilman poikkeusta.

— Miksi tämä kukkasten hukka? Enkö saa sitä jo viimeinkin tietää?

Herra Loigny katseli kukkakasaa, kasvoilla säteilevä hymy kuin

marttyyri-kuolemaa kohti kulkevilla kristityillä neitseillä. Hän nousi

vaivalloisesti kyykkyasennostaan ja toisti:

— Tässä ovat kaikki minun ruusuni. Ne ovat sinun.

— Minunko, sanoi Jean hämmästyneenä.

— Juuri sinun, jotta sinä antaisit ne morsiamellesi.

— Minun morsiantaniko varten te olette riistänyt paljaaksi puutarhanne?

Kuinka hyvä te olette!

Hän suuteli enoansa ja huomasi, että vanhuksen silmät olivat täynnä

kyyneleitä.

— Mutta mikä teitä surettaa? Nehän ovat teidän kukkianne. Ei teidän

olisi pitänyt niitä minulle uhrata.

Hellyydellä, jota Jean ei ollut koskaan hänessä huomannut, laski herra

Loigny kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hiljaa:

— Kyllä piti, Jean, kyllä piti. Enkä minä ruusujani itke, vaan itseäni.

Ne eivät ole, niiden ei olisi pitänyt olla muuta kuin lepohetkieni

virkistyksenä ja ne ovat vieneet kokonaan minun elämäni päivät. Annatko

minulle anteeksi, Jean?

— Teillekö anteeksi?

— Niin, olin kokonaan unohtanut elämän. Pelkäsin sen tuskia ja

vaivoja ja pakenin puutarhaani. Monet ovat yhtä raukkamaisia kuin

minä, vaikka vain toisella tapaa. He ovat väärässä, niinkuin

minäkin. Äsken maantiellä, nähdessäni sinun hämmästyneet kasvosi,

ymmärsin yht'äkkiä, mitä pahaa olin tehnyt. Yhden ruusun, yhden

purppuranpunaisen kiinalaisen ruusukurjan tähden olin unohtanut sinun

onnesi, sinun rakkautesi ja oman velvollisuuteni. Mutta kaikki minun

kukkani ovat tuossa. Kotiin tultuani minä heti kävin tämä ase kädessä

ruusupensaitteni kimppuun.

Hän piti vielä vasemmassa kädessään puutarhasaksia, joilla hän tuon

sovitusuhrin oli toimittanut. Jean tahtoi väittää vastaan:

— Mutta tehän rakastitte kukkia...

— Ei, ei, jatkoi vanhus. Älä koeta minua puolustaa. Sinun isäsi ja

äitisi kuolivat, Jean. Minun olisi pitänyt parhaani mukaan koettaa

korvata niitä sinulle. Jokaisella näet on velvollisuuksia. Jollei

omaa perhettänsä, niin lähimmäisiänsä kohtaan. Minun kastellessani

kukkiani, kasvoit sinä minun luonani, enkä minä edes huomannut sitä.

Minä olen iloinen, että voin antaa sinulle nämä ruusut häntä varten,

jonka olet valinnut. Minun elämäni on nyt muuttunut. Minä olen enemmän

miettinyt näinä muutamina tunteina kuin viimeisinä kahtenakymmenenä

vuotena. Täst'edes, Jean, saat luottaa minuun. Minä tahdon auttaa sinua

uuden kotisi perustamisessa. Minä olen aivan turhaan kuluttanut pienen

omaisuuteni ruusujeni tähden, sen sijaan että olisin ajatellut sinun

toimeentuloasi.

— Ei ajatella sitä, keskeytti nuori mies, jonka liikutus valtasi.

— Sitä meidän juuri on ajateltava. Tahdon olla hyödyksi, vaikka

myöhäänkin. Syksyn ruusut ovat usein kauneimmat.

Jean syleili häntä.

— Minä pidän teistä kovasti, eno.

— Huomenna sinä viet nämä ruusuvihkot Maupas'han.

— Jos jakaisimme ne kahteen osaan, eno. Toisen veisimme vanhempieni

haudalle ja toisen antaisimme Paulalle.

— Tehdään niin, sanoi vanhus, toistaen tietämättään samoja sanoja,

jotka nuori mies oli lausunut palatessaan Afrikasta. Tulee kunnioittaa

kuolleita ja rohkaista eläviä.

Siten ruusujen ystävä sai rauhan sydämeensä raastamalla paljaaksi

puutarhansa.