Iltarauhaa.
Rouva Guibert nousi vaivalloisesti penkiltä, jolle hän oli istunut
itkemään. Hän näki tuntemattomien kiirehtivän ohitsensa ja hän tahtoi
päästä piiloon murheinensa.
"En voi jäädä tänne enää kauemmaksi", ajatteli hän.
Noustuaan seisomaan täytyi hänen nojata seinää vastaan ja hän mietti
mielessään, kykenisikö hän menemään kotiin.
Hän tunsi ikänsä ja heikkoutensa painavan raskaana taakkana
hartioitaan. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän laahasi itseään
Chênaie'n loppumattoman pitkää plataanikäytävää pitkin. Aseman
portaille päästyään, mitteli hän levottomana edessään olevan matkan
pituutta Mutta tottumaton kun oli koskaan kuluttamaan mitään itseään
varten, ei hänen mieleensä juolahtanutkaan käyttää aseman edustalla
odottavia ajopelejä.
Hän lähti hitaasti astumaan, nojaten sateensuojaansa, jota hän käytti
keppinään, ja asetellen varovaisesti jalkojaan, jottei luiskahtaisi
lumessa. Se vaiva, jota kulkeminen hänelle tuotti, käänsi hiukan pois
hänen ajatuksiaan surusta. Mutta kun hän pysähtyi, kuiskasi hän hiljaa
Paulan nimen, — Paulan, joka ei koskaan enää häntä auttaisi. Hän
seurasi ajatuksissaan rakkaita matkamiehiä, jotka veivät mukanaan hänen
ilonsa.
"Nyt he ovat Coux'n putouksen kohdalla... Hyvä Jumala!"
Kun hän, kotiinsa päästäkseen, kulki mutaisia vesiään vierittävän
Leysse'n sillan yli, seisahtui hän hengähtämään ja nojasi sillan
kaidemuuria vastaan. Silloin kuuli hän sanottavan:
— Rouva Guibert, saanko saattaa teitä? Rouva de Marthenay se niin
sanoi. Hän oli asemalta asti kulkenut epäröivänä rouva Guibert'in
jäljessä haluten auttaa häntä, kuten oli luvannut Paulalle ja samalla
peläten häiritsevänsä häntä hänen syvässä surussansa. Kun hän oli
nähnyt hänen tuskansa, oli hän astunut esiin.
Rouva Guibert oli niin väsynyt, että hän otti vastaan nuoren naisen
käsivarren. Häntä ahdisti niin, että hän tuskin sanoi sanaakaan heidän
kulkiessaan. Hienotunteisen kekseliäästi koetti Alice lohduttaa häntä,
puhumalla hänelle, kuinka hänen lapsensa iloitsisivat tavatessaan
toisensa. Asuntonsa edustalla Paulan äiti kiitti häntä sydämellisesti.
— Enkö saisi auttaa teitä ylös portaita, vastusti rouva de Marthenay.
— Kuinka te olette hyvä, kiitoksia.
Heidän päästyään hänen ovensa eteen, sanoi rouva Guibert:
— Tulkaa hetkeksi sisään. Lepäätte hiukan. Minä nojasin koko ajan niin
raskaasti teidän käsivarteenne.
Hänen masentunut katseensa rukoilija puhui hänen aution kotinsa
apeudesta.
Liikutettuna Alice vastasi:
— Tulen mielelläni.
Hän seurasi vanhaa rouvaa makuuhuoneeseen, jonka irtoseinä muutti
päivisin pieneksi vastaanottohuoneeksi.
Palvelijatar, Mari, vielä typertyneenä _neidin_ lähdöstä, toi
sähkösanoman.
— Tässä on sähkösanoma, sanoi hän, katsahtaen vihamielisesti hienoon
rouva de Marthenay'hen.
Vaivoin rouva Guibert sai reväistyksi pois reikärivin, niin hän
vapisi. Hän ei avannut enää ahdistusta tuntematta noita pieniä sinisiä
papereita, jotka voivat sisältää kuoleman. Mutta hänen kasvonsa
kirkastuivat heti. Hänen lukiessaan sähkösanomaa, silmäili Alice
koneellisesti yksinkertaista ja vaatimatonta, melkein luostarimaista
kalustoa. Hänen katseensa osuivat Marcel'in suurennettuun valokuvaan.
Hän lähestyi. Majurilla oli siinä kuvassa, joka oli otettu hänen
palattuaan Saharasta, tuo ylenkatseellinen ja välinpitämätön ilmeensä.
Chênaie'n kohtaus muistui entistä selvempänä Alice'n mieleen.
Kääntyessään näki rouva Guibert hänen katselevan poikansa kuvaa. Hän
pahoitteli, että oli tuonut hänet huoneeseensa. Mutta kun hän lähestyi,
katsoi Alice häneen ja purskahti itkuun.
— Mikä teitä vaivaa?
— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!
Ja ilmaisten salaisuutensa Marcel'in äidille, huokasi nuori nainen:
— Minä rakastin häntä. Jospa tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin!
Rouva Guibert katseli säälivästi tuota nuorta naista, joka oli
vieroittanut hänen poikansa elämästä. Paula oli kertonut hänelle, että
Marcel'illa kaatuessaan oli univormutakkinsa povitaskussa pikkutytön
kuva. _Pikku tytön!_ Niinhän se oli, lastahan Marcel olikin rakastanut!
— Lapsi parka, sanoi hän ja taputti poskelle Alice'a, joka voimatonna
oli vaipunut tuolille.
Nähdessään tällaista lohdutusta tarvitsevaa surkeutta unohti hän oman
tuskansa ja sai heti takaisin mielenmalttinsa ja lujuutensa.
— Alice, lapsi kulta, tyyntykää, toisti hän.
Mutta rouva de Marthenay nyyhkytti yhä. Hän sanoi lopuksi samat sanat,
jotka hän jo oli sanonut ja jotka ilmaisivat hänen onnettomuutensa:
— Miksi en minä ole hänen leskensä? Olisin vähemmän onneton.
Rouva Guibert kuiskasi hiljaa:
— Ette tahtonut tulla hänen vaimokseen.
— Voi, tahdoinhan minä. Sillä minä rakastin häntä. Mutta vanhempani.
Hän ei syyttänyt yksistään äitiänsä. Mutta vanha rouva pudisti päätänsä
ja sanoi hänelle vielä hiljempaa yhä hivellen hänen poskeansa:
— Lapsi parka, te ette osannut rakastaa. Alice tahtoi väittää vastaan.
— Ei, jatkoi rouva Guibert, te ette osannut rakastaa. Kun antaa
sydämensä, niin antaa sen iäksi. Ja rakkaus tekee voimakkaaksi,
kärsivälliseksi, kestäväksi. Teidän äitinne etsi teidän onneanne,
mutta hän etsi sitä omalla tavallansa. Hän luuli menettelevänsä hyvin,
vieroittaessaan teidät minun pojastani. Älkää syyttäkö häntä. Älkää
syyttäkö muita kuin itseänne. Rouva Dulaurens olisi aivan varmasti ajan
pitkään myöntynyt, jos olisitte ollut luja rakkaudessanne. Tunsihan hän
suurta hellyyttä teitä kohtaan ja hän olisi kyllä ymmärtänyt, että se,
johon olitte kiintynyt, oli hänen hyväksymisensä arvoinen.
Hän ei huomannut, että hän veti pois kätensä, ja menneisyyden
vaikutuksen alaisena hän toisti:
— Ei, te ette tahtonut tulla Marcel'in vaimoksi.
Masentuneena Alice huokasi:
— Minä rakastan häntä vieläkin.
Suunniltaan surusta hän kiihtyi yhä enemmän ajatellessaan toivotonta
rakkauttaan.
Lujemmalla äänellä jatkoi rouva Guibert:
— Te pelkäsitte elämää. Teidän vanhempanne pelkäsivät elämää teidän
puolestanne. Elämä, Alice, ei ole huvittelua ja liehumista hienoston
maailmassa. Se on elämistä koko sielullansa. Elämä on rakastamista
kaikesta voimastansa, alati, loppuun saakka, itsensä uhraamiseenkin
asti. Ei saa pelätä vaivaa, ei suuria iloja eikä suuria suruja: ne ovat
meidän ihmisluontomme ilmausta. Täytyy omistaa katoavista päivistä
se hyvä, mikä ei katoa. Naimisiin meneminen tietää nuorelle tytölle
antautumista osalliseksi vaivoihin ja vaaroihin, eikä pyrkimistä
huolettomampaan elämään tai tyhjänpäiväisempiin huvituksiin. Alttiuskin
tuottaa hänelle suurempaa viehätystä. Te ette sitä tiedä.
Alice oli nostanut päänsä ja kuunteli tarkkaavaisena, ajatellen:
"Noin ei minulle ole koskaan puhuttu".
— Tällä hetkelläkin, jatkoi rouva Guibert, tällä hetkelläkin, jolloin
sydämeni on särkynyt, en voi muuta kuin kiittää Jumalaa, joka on
minulle niin runsaasti antanut hyvyyttänsä. Teitä hämmästyttää,
lapseni, että minä tänä päivänä puhun onnestani. Mutta niin on
kumminkin laita: minä olen onnellinen. Jos Jumala käskisi minun
alkamaan uudestaan elämäni, niin minä alkaisin. Sentään olen nähnyt
rakkainten kasvojen kangistuvan ja minua on kohdannut kovin suru, mikä
äitiä kohdata saattaa: kuolema on iskenyt kaukana minun lapseeni.
Mutta mieheni, poikani ja tyttäreni ovat saattaneet minun elämään koko
sielullani ja minä olen saanut kokea kaikkea mitä Jumala hyvyydessään
meille antaa. Minun elämäni on ollut täynnä sisällystä, sillä se on
yhtynyt heidän elämäänsä. En ole koskaan itkenyt itseni tähden. Nytkään
en ole yksin. Vainajat pitävät minulle seuraa, eivätkä elossa olevat
unhota minua. Katsokaa tätä sähkösanomaa, jonka sain Etienne'lta. Hän
tietää, että Paula tänään lähti minun luotani; hän rohkaisee minua
kaikkien nimessä. Kyllä sitä tarvitsenkin...
— Voi rouva Guibert, kuiskasi Alice, suudellen hänen kättään.
— Niin lapseni, minä olen rakastanut elämääni; minä olen rakastanut
elämää. Ja minä saatan kuolla vaikkapa yksinänikin, vaikkapa vieraan
kädet sulkisivatkin silmäni: minä olen saanut sangen kauniin osan
Jumalalta. Ja kun kuolema kutsuu, tottelen minä sitä tyytyväisenä.
Hänen kirkkaat silmänsä loistivat hurskaasta hurmauksesta. Tyyntyneenä
katseli Alice häntä kunnioittaen ja ihaillen.
— Puhukaa minulle vielä, pyysi hän, kun rouva Guibert vaikeni.
Tämä katsoi häntä pitkään ja hellästi; sitten hän alkoi uudestaan
hivellä hänen poskeansa:
— Lapseni, teidän täytyy luvata minulle yksi asia.
— Voi, minä lupaan, mitä te vain pyydätte.
— Koettakaa olla ajattelematta Marcel'ia. Teillä ei ole enää siihen
oikeutta. Antautukaa kokonaan ja surematta uuteen elämäänne. Jumala
vaatii, että päättäväisesti luovutte vanhoista haaveistanne. Teitte
väärin kun saatoitte miehenne luopumaan uraltansa. Meidän päivinämme
työ aateloi. Koettakaa saada hänet ryhtymään johonkin toimeen,
korjataksenne erehdyksenne.
— Hän on hylännyt minut.
— Toimettomuus on kai siihen syynä. Koettakaa antaa se hänelle
anteeksi. Olkoon sydämenne mukana, kun häntä neuvotte. Ruvetkoon hän
hoitamaan itse tiluksiaan, harrastakoon kunnallisia asioita ja muuta
semmoista. Saatte nähdä, että kaikki kääntyy parempaan päin. Te voitte
vielä tulla onnelliseksi. Tyttärenne on siinä apuna. Nainen, jolla on
lapsi, ei ole koskaan surkuteltava. Kehittäkää lapsessanne kuntoa,
mielenlujuutta. Rakastakaa häntä, mutta älkää omaksi huviksenne, vaan
hänen itsensä tähden. Ja Jumalan rauha laskeutuu teidän ylitsenne.
— Voi, sanoi Alice liikutettuna, jospa saisin tulla joskus teidän
luoksenne ja kuulla teidän puhuvan tällä tapaa, niin luulisin saavani
rohkeutta.
Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hänen läsnäolonsa herätti rouva
Guibert'issä tuskallisia muistoja. Mutta tämä epäröi vain hetkisen:
Jumala vaati häntä vielä vahvistamaan tuota heikkoa mieltä.
— Tulkaa silloin kuin tarvitsette minua, vastasi hän vain.
Kun rouva de Marthenay oli lähtenyt, otti hän Marcel'in valokuvan ja
asetti sen vuoteensa viereen irtoseinän taakse. Hän ajatteli:
"Se on lähempänä minua, eikä Alice näe sitä enää. Hän ei saa nähdä enää
Marcel'in kuvaa, jos hän tahtoo täyttää uljaasti velvollisuutensa."
Sitten hän polvistui ja rukoili:
— Jumala, sinä joka olet minun voimani, auta minua. Minä olen nyt
antanut Sinulle kaikki, mitä rakastin. Minulla ei ole enää annettavana
Sinulle muuta kuin tuskani. Ota se vastaan ja suojele minun rakkaitani,
kuolleita, jotka lepäävät, ja eläviä, jotka ahertavat...
Kun hän nousi auttaakseen Maria vaatimattoman aterian pöytään
panemisessa, loisti hänen kasvoillaan tyyni rauha, — niiden rauha,
jotka pelkäämättä odottavat kuolemaa, elettyään uljaasti elämänsä.
_Thonon, heinäkuu 1901. — Pariisi, huhtikuu 1902_.