Rouva Guibert.
Rouva Guibert odotti portailla lastensa palaamista. Hänen käsivartensa
olivat ristissä rautaisella käsipuulla, ja toisella kätkössä olevalla
kädellään hypisteli hän rukousnauhaa, huulten supistessa Ave Marioita.
Syvä rauha, yhtä syvä kuin se, joka peitti uinuvan maan, asui nyt hänen
kasvoillansa, joita kyyneleet olivat kostuttaneet.
Hän näki Paulan palaavan nyyhkyttäen ja poissa suunniltansa, ja turhaan
koetti hän häntä pidättää sanoen:
— Paula, mikä sinun on? Sano minulle...
Sanaakaan sanomatta Paula riensi hänen ohitsensa ja juoksi huoneeseensa.
Rouva Guibert astui muutaman askelen hänen jäljestänsä. Sitten muutti
hän mielensä ja pysähtyi. Hän heitti huivin hartioilleen, astui alas
portaita ja lähti kulkemaan puistotietä, koettaen kaikin voimin
jouduttaa vapisevia askeleitaan. Hän asettui odottamaan maantielle
avonaisen porttaalin eteen.
"Ei hän ole vielä voinut mennä ohitse", sanoi hän itsekseen. "Paula
palasi niin nopeasti."
Hän tarkasti tyhjää tietä, jota auringon viime kajastus valaisi.
Hänen ympärillään heinäsirkat vain sirkuttivat kimeää, keskeymätöntä
valitustaan ja sihahtivat toisinaan hevoskastanjien raskaat lehdet, kun
tuuli niitä satutti toisiaan vastaan.
Muutaman hetken levottomana odotettuaan näki hän nuoren miehen
hahmokuvan polulla, joka kiertää Monthcharvin'in vainioiden viertä.
Nuori mies kulki pää riipuksissa ja masentuneen kumaraisena. Kun hän
tuli lähelle, näkyi selvästi, kuinka surulliset hänen kasvonsa olivat.
Tuskaansa vaipuneena Jean ei huomannut Paulan äitiä, joka seisoi
kivisen pylväsrivin vieressä hänen oikealla kädellään. Kulkiessaan ohi,
kuuli hän hiljaa huudettavan:
— Jean.
Hän hämmästyi kuullessaan nimeään mainittavan, käänsi päätään ja
huomasi vanhan rouvan, joka hymyili hänelle lempeästi. Jean tervehti ja
tuli lähemmäksi.
— Voi, minä olen hyvin onneton, valitti hän kuin äidilleen.
Rouva Guibert ojensi hänelle kätensä.
— Jean, antakaa minulle käsivartenne. Mennään sisään. Ilta tulee, ja
alkaa jo tuntua viileältä.
— Jean totteli tahdottomasti:
— Ettekö tiedä, rouva Guibert, että minä en enää saa tulla teille.
Mutta minä saatan teidät portaille asti.
Iltataivaan kultaiset välkkeet koettivat yhtyä kastanjoiden paksujen
runkojen lomitse. Päivä jatkoi itsepintaisesti taisteluaan pimeyttä
vastaan. He astuivat puistotien narskuvalla sannalla, hitaasti ja
äänettöminä.
Portaiden juurella Jean aikoi sanoa hyvästi. Mutta rouva Guibert
virkkoi:
— Tulkaa sisään. Minä haluan puhua teidän kanssanne. Paula ei ole
salissa.
Jean koetti panna vastaan, mutta taipui sitten välinpitämättömänä ja
seurasi rouva Guibert’iä. Hän näytti kuolemaantuomitulta, joka ei usko
papin lohdutuksia, mutta kuuntelee niitä kumminkin.
Kun Jean oli sulkenut oven, kääntyi rouva Guibert häntä kohden, tarttui
hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään.
— Kieltäytyikö hän rupeamasta vaimoksenne?
— Hän juoksi pois itkien.
— Jean, rakas Jean, ettekö te ymmärrä? Tämä hellä vastaanotto tyynnytti
Jean'in tuskaa, mutta murti lopunkin hänen lujuuttaan, ja hän oli
vähällä ratketa itkuun.
— Voi ymmärränhän minä, sanoi hän. Hän ei rakasta minua. Ja minä
rakastan häntä niin suuresti.
Rouva Guibert päästi irti nuoren miehen kädet, nojasi pöytää vastaan
ja näytti miettivän. Mitä hän nyt aikoi uskaltaa, oli hyvin vakavaa.
Saattoiko hän päättää tyttärensä sydämestä? Ja oliko hän varma, hän
puolestansa, että oli oikein ymmärtänyt?
Hän katseli tuota nuorta miestä, jota hän toivoi pojaksensa, ja
ajatteli hänen urhoollista ja rehellistä menneisyyttään. Mutta
varsinkin hän ajatteli Paulan tulevaisuutta ja hehkuvaa sydäntä.
Rauhoittuneena hymyili hän Jean'ille ja sanoi vihdoin:
— Te olette erehtynyt, Jean. Paula rakastaa teitä.
Jean pudisti päätänsä.
— Ei, rouva Guibert, sitä hän ei tee. Älkää koettakokaan selitellä.
Antakaa minun lähteä.
— Luuletteko, etteivät äidit enää arvaa tyttäriensä salaisuuksia?
Ja ajatellen ajatuksensa loppuun, lisäsi hän hetken vaitioltuaan:
— Paula rakastaa teitä. Ettekö ymmärrä, että hän uhrasi itsensä minun
tähteni?
Jean toisti:
— Teidän tähtennekö? Miksi? Ja katse tarkkaavaisena tuijotti hän
rouva Guibert'iin. Hänen nuoruutensa ei tahtonut tyytyä tappioon,
ja jo sykähdytti uusi toivo hänen sydäntään. Mutta rouva Guibert ei
hämmästynyt, vaikkei Jean ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti, ja
melkein anteeksi pyytäen hän selitti:
— Tehän ilmoititte hänelle lähtevänne Tonkin'iin, eikö niin?
— Niin tein.
— Hän ei tahtonut jättää minua, Jean. Ja senvuoksi hän juoksi
pois itkien. Mutta hän rakastaa teitä: ilmaisivathan sen hänen
kyyneleensäkin.
Käsittäen viimein itsekkyytensä, seisoi nuori mies typertyneenä tuon
naisen edessä, jonka olemassaolon hän oli unohtanut, jolle hän valmisti
yksinäisyyttä ja joka äsken ei ollut sanonut hänelle valituksen
sanaakaan, kun hän pyysi häneltä hänen viimeistä lastaan.
Kun Jean yhä vaikeni, jatkoi rouva Guibert:
— Hän ei tahtonut jättää minua yksin. Ja heikko hymy huulillaan hän
lisäsi:
— Ihmetyttääkö se teitä, Jean?
Jean vaikeni yhä ja koetti taistella syvää liikutusta vastaan, joka
pyrki valtaamaan hänet. Vanha äiti jatkoi lempeällä ja varmalla
äänellään:
— Hän oli väärässä, Jean. Hän rakasti minua, ennenkuin hän rakasti
teitä. Nyt te olette hänelle rakkaampi, eikä hän tiedä sitä vielä.
Hän on ollut minun iloni, minun tukenikin. Saatte vielä nähdä, kuinka
suurta rakkautta se lapsi kykenee tuntemaan. Hän rakasti minua niin,
että tahtoi uhrata itsensä. Mutta minä en tahdo sitä, Jumala ei tahdo
sitä.
Hän näki että nuori mies vain vaivoin pidätti kyyneleitään, ja tarttui
hänen käteensä.
— Hän katsoo taaksepäin, ja eteenpäin on elettäessä katsottava.
Vanhemmat voivat elää lastensa hyväksi, mutta ei päinvastoin. Se on
luonnonlaki. Se on Jumalan tahto. Älkää itkekö, Jean; hän tulee teidän
vaimoksenne. Minä menen hakemaan hänet tänne. Mutta luvatkaa minulle
vieläkin, että häntä hellästi rakastatte, häntä aina suojelette, teette
hänet onnelliseksi. Minun pikku Paulani on sen niin täysin ansainnut.
Jean ei voinut enää pidättää kyyneleitään. Kunnioituksen ja hellyyden
kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä tuollaista itsensäkieltämisen
ihmettä nähdessään. Täynnä kunnioittavaa ja intohimoista ihailua
yhdisti hän ajatuksissaan äidin ja tyttären, jotka olivat yhtä yleviä
kumpikin molemminpuolisessa onnen unhotuksessaan. Eikä hän rakkautensa
sokaisemana ollut aavistanutkaan, että tämä rakkaus, julmana
kuin ennenmuinoin jumalat, pakoitti jaloimman, murtuneen sydämen
edeskantamaan sovintouhrinsa. Tunteensa valtaamana kumartui hän ja
painoi huulensa tuota jaloa kättä vastaan, joka piteli hänen kättään.
— Minä tahtoisin polvistua teidän eteenne, kuiskasi hän. Olkaa siunattu
kaikkien naisten seassa.
— No mutta Jean, mitä te puhuttekaan? Jean jatkoi:
— Mutta minä en ota vastaan teidän uhraustanne. Me jäämme Ranskaan
teidän luoksenne. Paula ei lähde teidän läheisyydestänne.
Mutta rouva Guibert oli jo salin toisessa päässä, avasi oven ja
katsahti kynnykseltä taakseen.
— Odottakaa minua, sanoi hän, ennenkuin katosi.
Hän kulki oman huoneensa läpi ja astui hiljaa tyttärensä huoneeseen.
Avoimesta akkunasta valahti sisään kukkien tuoksun mukana illan sammuva
ruskotus ja heijastui peilistä vehreyden kera. Sen valossa näki hän
Paulan keräksi kääriytyneenä istuvan vuoteensa jalkopäässä ja itkevän
menetettyä onneaan. Hän oli menettänyt sen omasta tahdostansa ja
empimättä, mutta nyt se kangasti hänelle kuin luvattu maa, jonne hänen
jalkansa ei koskaan saanut astua. Ja katkerasta kaipuustaan, vanhasta
ja sitkeästä rakkaudestaan, jota kukaan ei koskaan ollut aavistanut,
eikä koskaan saisi aavistaa, tuosta rakkaudestaan, jonka hän oli aikoja
sitten luullut tukahduttaneensa, mutta joka taas leimahti henkiin hänen
tuskastaan, huumautui hän niin, että toivoi kuolemaa.
Hänet herätti tuskastaan suudelma, jonka äiti painoi hänen hiuksilleen.
— Paula, sanoi rouva Guibert Mitä sinä itket? Ole uljas onnessa,
niinkuin olet ollut koettelemuksissakin:
Nuori tyttö hypähti pystyyn ja turvautuen hiipivään hämärään, joka
lievensi hänen liikutuksensa merkkejä, puolusti hän heti menettelyään:
— Sinä et tiedä, äiti, mitä on tapahtunut. En rakasta häntä. Mutta...
hänen pyyntönsä tuli niin odottamatta ja oli niin omituinen, että
minä menin hiukan pyörälle päästäni. Se oli ensimmäinen kerta, äiti,
ymmärräthän... Mutta minä en rakasta häntä, en vähääkään... En voinut
tehdä toisin.
Äiti katseli sanomattoman hellästi tytärtään, ikäänkuin hän olisi
mielessään mittaillut tuon rakkauden koko laajuutta, joka ei tahtonut
tunnustaa olemassaoloaan ja joka epätoivoon asti taisteli ilmituloaan
vastaan.
— Tule minun kanssani, Paula, sanoi hän vihdoin. Jean ei sanonut
sinulle kaikkea. Taikka sinä lähdit niin nopeasti. Hän ei ennättänyt
ilmoittaa sinulle, että minä tulen teidän mukaanne, kun te lähdette.
Kuin kukkaset sadekuuron jälkeen heloittavat auringossa, joka muuttaa
niiden vesipisarat kimalteleviksi jalokiviksi, niin kirkastuivat
Paulankin kyyneleiset kasvot. Hän heittäytyi äitinsä kaulaan. Jos rouva
Guibert vielä olisikin ollut epätietoinen tyttärensä salaisuudesta,
niin tämä äkkinäinen muutos olisi sen hänelle ilmaissut.
— Pikku äiti, onko se ihan totta? Kuinka onnellisiksi tulemmekaan
siellä kaukana!... Minä rakastan sinua.
Rouva Guibert hymyili; hän ymmärsi, etteivät nuo kolme ikuista sanaa
häntä tarkoittaneet.
— Tiesinhän minä sen, kuiskasi hän hiljaa, silitellen tyttärensä
poskea, niinkuin ennen tämän pienenä ollessa.
Liikutettuna katseli hän, kuinka tyttärensä onni puhkesi kukkaan,
ajatellen että hänenkin oli sallittu sitä osaltansa edistää. Ja hän
kiitti hiljaa Jumalaa, joka täytti hänen toivomuksensa.
Arasti ja äitiinsä katsomatta kysyi Paula:
— Onko hän mennyt?
— Ei, hän on täällä.
Nuori tyttö punastui, mutta hämärä esti sen näkymästä. Kultainen
kajastus sammui jo peilistä.
— Mennään hänen luokseen, sanoi rouva Guibert. Ja hän talutti Paulan
saliin.
— Jean, tässä tulee teidän vaimonne.
Hän yhdisti itse molempien kihlattujen kädet. Mutta nämä eivät
katsoneet toisiinsa. Sama tunne paisutti kummankin rintaa. Ensimmäisenä
Jean nosti silmänsä. Paulan vuodattamat kyyneleet olivat vähentäneet
hänen kasvojensa kauneutta, mutta ne olivat myös poistaneet niiden
ylpeän ilmeen ja tehneet ne nöyremmiksi ja liikuttavammiksi. Ja Jean
rakasti häntä vielä enemmän hänen naisellisen heikkoutensa vuoksi.
— Saanko minä uskoa onneeni, virkkoi hän vihdoin. Kuin huokauksena
kuului vastaus:
— Saatte.
— Paula, minä rakastan teitä.
Paula toisti samat sanat, ja hänen äänensä oli kuin tuskin kuuluva
kuiskaus:
— Minä rakastan teitä, Jean.
Hän kohotti nyt silmänsä vuorostansa, ja he hymyilivät toisillensa.
Mutta heti katsahti Paula äitiinsä ja varmentuneena riemussansa hän
virkkoi:
— Äiti tulee meidän mukanamme Tonkin'iin. Me yhdymme siellä kaikki,
paitsi Margareeta sisko, joka on luostarissa.
Jean ymmärsi silloin, mitä äärimmäistä keinoa äiti oli käyttänyt
tyttärensä tunteiden selville saamiseksi. Ja vaikkei hän oikein
uskonutkaan tuon lähdön todenperäisyyttä ja vaistomaisesti aavisti,
että se oli vain jalomielistä valhetta, oli hän suuresti iloitsevinaan
molempien naisten kanssa.
— Lapseni! Minun rakkaat lapseni, sanoi heille rouva Guibert. Jumala
on antanut meille suuren ilon. Vuodattakoon Hän siunaustansa teidän,
teidän uuden kotinne, teidän jälkeläistenne ylitse! Jean, suudelkaa
morsiantanne.
Nuoren miehen huulet koskettivat vielä kosteata poskea. Niin liittyi
murheen jälkiä heidän ensimmäiseen hyväilyynsä, joka siten oli kuin
heidän tulevan yhdyselämänsä, sen onnen ja koettelemusten vertauskuva.
Rouva Guibert oli vetäytynyt salin perälle ja katseli Marcel'in
valokuvaa. Mutta tänä myöhäisenä hetkenä näki hän pikemmin sisäisillä
silmillään, kuin tuosta kuvasta poikansa piirteet. Jean ja Paula
tulivat hänen luokseen.
— Marcel olisi tyytyväinen, virkkoi nuori mies. Minä luulen nyt, että
hän tunsi minun sydämeni, ennenkuin minä itse.
Ja Paula muisteli veljensä sanoja: _Älä sure, Paula, sinä tulet
vielä kerran onnelliseksi_... Näkikö hän, joka kantoi turman merkkiä
otsallaan ja niin vakavin askelin astui kuolemaa kohden, näkikö hän
silloin toiseen maailmaan tähystävillä silmillään tulevaisuuden, ja
täytyikö olla itse elämästä irtautunut, voidakseen saada selville
sielujen heimouden ja kohtalon salaisuuden?... Ja sisaresta tuntui
suloiselta ottaa jumaloitu veli liittolaiseksi rakkauteensa.
Hämärän kiihkeän taistelun jälkeen, päivä lopulta antautui, ja pimeys
voitti.
— Minun täytyy lähteä, kuiskasi Jean morsiamelleen.
Heti tämä kävi surulliseksi. Hän oli jo täysin antautunut tulevalle
puolisolleen ja kärsi jo tästä ensimmäisestä erosta.
Rouva Guibert puuttui puheeseen:
— Nyt on jo hyvin myöhäinen. Jääkää meidän luoksemme, Jean. Syömme
yhdessä. Ettehän te ole vaativainen. Palaatte sitten myöhemmin
Ruusuhuvilaan.
Jean epäröi hetken:
— En sentään voi jäädä. Enoni voisi käydä levottomaksi. Minä kohtelin
häntä hiukan tylysti äsken maantiellä, enkä tahtoisi tuottaa hänelle
enempää mielipahaa.
Paulalle tehtiin selvää herra Loigny'n virallisesta ja hyödyttömästä
vierailusta.
— Tulkaa huomenna hänen kanssaan aamiaiselle, jatkoi rouva Guibert.
Sanokaa hänelle, että puutarhamme ottaa osaa juhlaan. Panemme pöydälle
kauneimmat kukkamme. Ne ilahduttavat häntä. Sitten menemme yhdessä
teitä kihlaamaan kylän kirkkoon.
... Kun Jean lähti Maupas'sta, oli jo pimeätä tammien alla. Hän astui
rinta riemua täynnä ja kiirehtimättä, — näin suorana ja helppona nyt
häämöitti hänen edessään säännöllisen elämänsäkin taival — tuota
metsäistä rinnettä, jota ennenmuinoin Marcel oli noussut juosten,
rakkauden tuli rinnassansa ja vaaran maku kuivilla huulillansa...
Sinä iltana Paula valvoi myöhään. Hän antautui rakkaudelle lujin ja
rohkein mielin, tuntien syvää liikutusta, joka ei suinkaan häntä
veltostuttanut, vaan päinvastoin vahvisti hänen kuntoansa. Hän oli
noussut nuoruutensa rinnettä kiistellen päivistään aineellisten
vaikeuksien ja siveellisten kärsimysten kanssa, kuten rohkeat
vuorivuohet kiipeilevät kukkuloita jättäen villastaan tukkoja
pensaisiin. Nyt tuntui hänestä kuin astuisi hän tasaista tannerta
ja kuin polkisivat hänen paljaat jalkansa pehmeätä nurmikkoa. Hänen
edessään loisti valoisana taivaanranta. Ja mitäpä siitä, vaikka hänen
pitäisi vielä kiivetäkin. Saihan hän tästälähtien nojata tukevampaan
käsivarteen! Ja tunsihan hän uutta rohkeutta rinnassansa! Kumminkin oli
hän ollut jo kauan aikaa unen helmoissa, kun hänen äitinsä vielä valvoi
ja rukoili.
"Hyvä Jumala", kuiski vanha äiti, "ensimmäisen kerran elämässäni minä
valehtelin. Anna anteeksi! Täytyihän saattaa yhteen nuo molemmat
lapset. Sinä loit heidät toisiaan varten. Pitihän heidän onnensa käydä
minun onneni edellä. Minä olen liian vanha lähtemään heidän mukaansa.
En voi jättää vainajiani. Maa vetää minua puoleensa, ja Sinä kutsut
minut pian. Täällä minä odotan sitä hetkeä, jonka Sinä olet määrännyt.
Mutta anna minulle voimia, oi Jumala, kestämään tyynenä tätä viimeistä
eroa. Minä olin jo niin tottunut Paulan hellään huolenpitoon. Ja Sinä
muistutat minulle, riistäessäsi minulta viimeisen maallisen iloni, että
me emme saa ehdottomasti kiintyä tämän maailman hyvään. Lähtiessään vie
hän minun sydämeni, jonka Sinä, Jumalani, annoit tuntea suurta onnea,
ennenkuin sen musersit. Minä uhraan Sinulle tässä tuskieni polttouhrin,
jotta Sinä antaisit runsaasti siunaustasi minun pojilleni, Jean heidän
joukkoonsa luettuna, ja minun tyttärilleni, eläville ja kuolleille..."
Hän rukoili kauan. Hän sai vihdoin uskostaan lohdutusta ja nöyrää
tyytymystä, ja kun hänen silmänsä viimein painui kiinni, oli hänen
unensa rauhallinen.