Paulan salaisuus.
Jean auttoi enonsa vaunuihin, jotka hän oli käynyt hakemassa
kaupungista. Vanhus oli lievetakissa, silkkinen kaulaliina vanhan
ajan tavan mukaan useampaan kertaan kiedottuna kaulan ympäri, kädessä
helmenharmaat hansikkaat ja hopeanuppinen kävelykeppi.
— Nämä hienot pukimet vaivaavat minua, sanoi hän ystävällisesti
sisarenpojalleen. Ja ikäänkuin olisi hän ollut lähdössä
jollekin pitkälle matkalle, antoi hän vielä muutamia määräyksiä
ruusupensaittensa suhteen.
Jean rauhoitti häntä.
— Älä vain unohda asiaasi, eno.
— Johan nyt, vakuutti pieni mies tarmokkaasti. Vaikkapa kauneimmat
ruusuni sillä aikaa kuihtuisivat, toimitan minä asian, niin että sinä
olet tyytyväinen.
Herra Loigny oli lähdössä Maupas'han pyytämään rouva Guibert'iltä
Paulan kättä sisarenpojallensa. Kun vaunut olivat tien käänteessä
kadonneet näkyvistä, ei Jean, joka tunsi itsensä kärsimättömäksi ja
levottomaksi, palannutkaan Ruusuhuvilaan, vaan alkoi verkalleen astua
samaa tietä. Siten kohtaisi hän pikemmin puhemiehensä tämän palatessa
ja ennättäisi ehkä ennen iltaa käydä itsekin Maupas'sa ja puhua
hänen kanssaan, joka silloin olisi hänen morsiamensa. Hän tarkasteli
aurinkoa, joka hiljalleen painui Lépine'n vuorta kohden.
"Nämä heinäkuun illat ovat kaikkein pisimmät", sanoi hän itsekseen
lujentaakseen aiettansa.
Aix'issa viettämänsä illan jälkeen oli nuori mies perin pohjin tutkinut
sydämensä tunteita. Hän rakasti Paulaa hänen mielenuljuutensa ja
arvokkuutensa vuoksi ja myös sen salaisen vetovoiman vaikutuksesta,
jota meissä herättävät kasvojen piirteet, silmien väri, hiusten paino,
vartalon solakkuus, koko tuo ainoanlaatuinen sulous, joka ilmenee
siinä naisessa, jossa näemme tulevaisuutemme ilon ja rauhan tai sen
turmiollisen ja suloisen tuskan. Hän tunsi, että hänen valintansa
hyväksyi koko yhtämittainen menneisyys ja kokonainen suku, jonka
traditsionia ja vaivannäköä hän onnellisesti jatkaisi. Tuo järkevä,
liekkisilmäinen nuori tyttö herätti tietenkin hänen sydämessään
hehkuvaa hellyyttä. Mutta ennenkaikkea hän auttoi häntä toteuttamaan
elämän todellista tarkoitusta, joka ei ole siinä, että asettaa
itsensä omaksi päämääräkseen, vaan siinä, että epäitsekkäästi ja
tehokkaasti toimien sijoittautuu liittymäkohdaksi edesmenneiden ja
jälkeentulevaisten sukupolvien välille. Ja mistäpä saattoi hän löytää
jalomman, uljaamman, luotettavamman ja järkevämmän elämänkumppanin?
Paula oli kasvanut kuin kukkanen, jonka juuret imevät voimaa
hedelmällisestä maaperästä. Hänen sukuperänsä takasi hänen kuntonsa.
Puhjetakseen täyteen kukoistukseensa ei häneltä ollut puuttunut kuin
hiukkasen aurinkoa. Rakkaus varmaankin antaisi hänelle valoa ja lämpöä,
ja mikä ilo nähdä hänen puhkeavan kukkaan ja olla itse hiukkasen
siihen syynä, ja saattaa tuo liiaksi koeteltu nuori nainen nauttimaan
kerkeästi kiitävien päivien ihanuutta, ennenkuin ne kaikki olivat
ohitse!
Hän kyllä voittaisi Paulan rakkauden, ehkäpä Paula häntä jo rakastikin.
Huolimatta immen arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä oli Jean
luullut huomanneensa joitakin kevyitä merkkejä noista salaisista
tunteista, kuten poskien punastumista, ripsien liian kiireellistä
räpyttelemistä ja varsinkin epätahallista lempeyttä tuossa katseessa,
joka niin puhtaana, niin vilpittömänä ja niin lujana kohdistui häneen.
Ja kaivellessaan esiin muistojaan tuntui hänestä kuin olisi hänellä
jotakin osaa siihen vastenmielisyyteen, jota Paula joka tilaisuudessa
oli osoittanut Isabella Orlandi'a kohtaan. Isabella Orlandi'a hän ei
ollut enää tavannut, eikä hän tahtonutkaan tavata häntä enää. Hän tunsi
vielä taikauskoista pelkoa häntä kohtaan ja koetti olla ajattelematta
tuota liian kaunista kuvaa, joka nöyryytti häntä, muistuttaen hänelle
säälimättömästi hänen omaa heikkouttaan. Paula Guibert'in rakkaudesta
hän sitävastoin tunsi saavansa voimaa kaikkien esteiden ja vastusten
voittamiseen. Eikö todistakin todellista rakkautta tuo sielunvoimiemme
kohoaminen ja tuo luottamus, jota se meille itseemme antaa?
Toisiakin päätöksiä hän oli tehnyt, ratkaistuaan sydämensä asian.
Avioliitossa rakkaus ei eristäydy aineellisesta ja yhteiskunnallisesta
elämästä, ja siitä syystä, kohtaamiensa vastuksien vaikutuksesta,
se juuri on tullut ymmärtämään yleistä elämää, jota se suojelee,
aivan toisin kuin intohimo, joka koettaa sitä unohtaa tai hävittää.
Guibert'it eivät olleet varakkaita, ja hänen oma perintönsä
supistui hyvin vähään. Tietenkin hänestä olisi sangen ikävää luopua
sotilasurastaan. Hän rakasti tuota tointa, joka vaati itsensä
kieltämistä ja kunniantuntoa, ja sitä ankaraa kuria, jonka alaiseksi
siinä tahdon täytyi taipua. Se loistava menestys, jota hän jo aivan
nuorena oli saavuttanut, antoi hänelle vielä lisäksi toiveita
tulevaisuudenkin suhteen. Mutta hänellä ei ollut tuota vastustamatonta
halua, joka pakottamalla pakottaa nuoria miehiä antautumaan jollekin
määrätylle uralle, minkä ulkopuolella he vain tuntevat pahoinvointia ja
ikävyyttä, sellaista halua, kuin esimerkiksi Marcel Guibert'illä. Eikä
hän voinut olla ottamatta huomioon uuden kotinsa taloudellisia tarpeita.
Hän oli saattanut varsin vaivattomasti laatia elämän suunnitelmansa.
Ollessaan vierailuilla Maupas'sa, oli usein ollut kysymys Etienne ja
François Guibert'in asioista. Jokaisessa kirjeessään nuo nuoret miehet
puhuivat yritystensä kukoistuksesta ja valittivat, etteivät voineet
niitä laajentaa välttämättömäksi käyneen apulaisen puutteessa. Turhaan,
he sanoivat, olivat he pyytäneet luokseen entisiä koulutovereitaan;
nämä pitivät orjallisia virkatoimia parempina kuin riippumattomuutta,
tahtoivat ennemmin elää keskinkertaisuudessa kuin mitään uskaltaa.
Ja mitä enemmän Jean pääsi sydämensä tunteiden perille, sitä
päättäväisemmin hän ajatteli: "Jos minä otan eron virastani, niin minä
lähden, _me lähdemme_ heidän luokseen". Tuo siirtolaisen elämä viehätti
häntä juuri sen tarmon ja toimeliaisuuden vuoksi, jota se vaati.
Hänessä oli aina ollut maahenkeä. Kaukaiset talonpoikaiset esi-isät
taivuttivat häntä turpeen puoleen. Jos koti-ikävä ja armeijan kaipuu
alkaisi häntä siellä kaukana vaivata, niin vahvistaisihan häntä rakkaus
tuohon uuteen Ranskaan, jota hän olisi mukana luomassa, ja se miehekäs
ilo, jota hitaasti ja kärsivällisesti raivatun ja viljellyn maan
valloitus antaa. Ja ennenkaikkea häntä vahvistaisi vaimonsa rakkaus!
Tuo tyttö, siitä hän oli varma, ei pelkäisi lähteä hänen kanssaan
kaukaisille maille ja ottaa osaa hänen taisteluihinsa ja vaiheisiinsa.
Vaaroja pelkäämättömän tohtori Guibert'in verta, tuon äidin verta, jota
voittamaton usko ylläpiti kaikissa koettelemuksissa, virtasi sen immen
suonissa, jota hän rakasti.
Rakastavien itsekkyydellä Jean unohti yhden ainoan olennon,
tulevaisuuttaan suunnitellessaan. Tai pikemmin, hän aikoi tietämättään
riistää tuolta olennolta hänen viimeisen tukensa ja hänen ilottomien
päiviensä viimeisen lohdutuksen. Rouva Guibert'in sankarillisuus antoi
hänelle uusia takeita luottaa Paulaan, joka oli sellaisen äidin tytär,
eikä hän huomannut, että hän aikoi vaatia tuolta äitiraukalta kaikkein
suurinta uhrausta, pyytää Niobelta hänen viimeistä lastaan, sitä, jota
hän epätoivoisena puristaa rintaansa vastaan ja jota jumalat vielä
olivat säästäneet...
* * * * *
Maupas'n tiellä Jean kulki onnea vastaan ihanan suvi-illan valaessa
valoaan hymyilevään luontoon.
Vanha Mari vei herra Loigny'n vierassaliin ja riensi hakemaan
emäntäänsä, mutisten itsekseen:
— Mitähän tuokin ukko meistä tahtoo lievetakkineen ja korkeine
hattuineen?
Mutta herra Loigny välitti viisi vanhasta palvelijattaresta, jota hänen
hieno asunsa harmitti.
Hän oli juuri seisahtunut keskellä pöytää olevan ruusumaljakon eteen.
Hän kumartui ja tarkasteli ruusuja niin läheltä, että hän näytti
aivan vetävän niitä sieraimiinsa, ja yht'äkkiä hän alkoi tehdä eleitä
suunnattoman hämmästyksen vallassa. Rouva Guibert tapasi hänet tässä
omituisessa tilassa. Herra Loigny tuskin tervehti häntä, ja vieden
hänet heti pöydän ääreen, hän huudahti:
— Näettekö tuota ruusua tuossa?
— Kyllä, sanoi rouva Guibert hämmästyneenä.
— Mistä te sen olette saanut?
— En minä tiedä.
— Tottakai teidän se täytyy tietää. Sanokaa heti. Ja hiukan
kohteliaammin tuo kiihkoilija lisäsi:
— Olkaa niin hyvä ja sanokaa. Se on hyvin tärkeätä.
Hyväntahtoisuudessaan rouva Guibert koetti muistutella:
— Poikani Etienne toi viimeksi kotona käydessään kaksi ruusunvesaa. Ne
menestyivät hyvin täällä Maupas'n maaperässä. Nuo ovat niiden ruusujen
kukkia. Ne ovat hyvin kauniita, mutta niillä ei ole tuoksua.
— Todellakin, niillä ei ole ensinkään tuoksua. Mutta se on
yhdentekevää. Entä mistä tuli teidän poikanne Etienne?
— Tonkin'ista, Along'in lahden rannalta, joka on sangen rikasta kukista
ja hedelmistä.
— Ahaa, se on kiinalainen ruusu. Aivan niin. Pitihän minun se
arvatakin. Ettekä te tietysti tiedä sen nimeä. Ranskassa ei kukaan
tunne kukkien nimiä.
Rouva Guibert hymyili puolustuksekseen, ja urhea luonnontutkija jatkoi
jaaritustaan:
— Soittamaan sitä kyllä pitää nuorten tyttöjen oppia, niin että
he sonaatteja remputtamalla voivat kiusata ensin isiään ja sitten
aviomiehiään. Mutta kasviopin opetus lyödään kokonaan laimin. Ja
kasvioppi, hyvä rouva, on kumminkin maan kaunistus, se pukee asuntomme
kukkivaan ihanuuteen ja antaa rauhaa ihmismielelle. Siinä minusta on
onnellista filosofiaa. Poistaakseni tämän aukon opetuksesta laadin
minä nimiluetteloa kaikista ruusuista. Täytyy osata rajoittua; luonto
on meille liian laaja. Mutta nuo nimitykset ovat useimmiten inhottavan
jokapäiväisiä.
— Niinkö, sanoi umpimähkään rouva Guibert rukka, jonka ajatuksissa
askarteli eräs toinen asia, mutta joka kuitenkin mielellään kuunteli
noita päähänpistoja.
— Inhottavan jokapäiväisiä, sanon sen vieläkin. Naisten nimet ne
varsinkin ovat hyväkkäitä! Ne eivät kuvasta puutarhojen mutkikasta ja
viehättävää taidetta, eivät tuhansin eri muodoin ja tuhansin eri värein
kukoistavaa kasvimaailmaa, eivätkä meidän tunteittemme vivahduksia,
joihin olisi sopinut tehdä joitakin miellyttäviä viittauksia. Ne ovat
hengettömiä nimiä, kuten maantieteen tai kemian nimitykset.
— Sitä asiaa minä en ensinkään ymmärrä, tunnusti rouva Guibert. Mutta
kumminkin minä rakastan kukkia.
Mutta innostunut vanhus ei enää pysähtynyt.
— Meillä ei ole kekseliäisyyttä, hyvä rouva. Ja sitten me olemme
käyneet kalseiksi, luonnon loppumattomat ihmeet eivät enää meitä
ihastuta eivätkä liikuta meidän mieltämme. Me istua kökötämme
maailman kaikkeudessa kuin jossakin ruokasalissa. Tottumus ja hyöty
on tylsyttänyt meidän tunteemme. Ja maailma on turhaan ihana,
vaihtelevainen ja suloinen. Voi, uskokaa minua hyvä rouva, me emme
pääse lähellekään kiinalaisia puutarhureja.
— Kiinalaisia puutarhureja?
— Niin juuri, kiinalaisia puutarhureja. Tiedättekö, mitä jaloja nimiä
he antavat kukkasille?
— Kuinkapa minä sitä voisin tietää?
— He antavat nimiä, jotka ilmaisevat maan moninaista kauneutta.
Kuulkaahan muutamia: _Kuutamossa uinuva vesi, Auringonpaiste metsässä,
Nukkuvan neidon ensimmäinen toivomus_, ja tämä vasta on erinomainen:
_Poveaan tarjoava neitonen_.
Lempeästi vaikka hiukan kummastuksissaan rouva Guibert hymyili tuolle
viattomalle hulluttelulle, ja koetti kääntää keskustelua toisaalle.
— Mitäs Jean'ille kuuluu? Emme ole nähneet häntä moneen päivään; hän on
hylännyt meidät.
Hän aavisti, mitä tämä odottamaton vierailu tarkoitti. Ylenkatsoen
kaikkia tuttavuuksia eleli herra Loigny puutarhassaan, kokonaan
antautuneena sen hoitamiseen ja piti kanssakäymistä kasvien kanssa
ihmisten seuraa parempana. Kun hän näin oli vaivautunut liikkeelle
lähtemään, oli hänellä täytynyt olla jokin sangen tärkeä syy, eikä
sinä saattanut olla mikään muu kuin kosinta. Liikutettuna ajatteli hän
asialle lähtenyttä Paulaa, jota onni odotti hänen palatessaan.
Mutta tuo omituinen ruusujen rakastaja ei pitänyt kiirettä asiansa
ilmoittamisella. Hän oli viimeinkin saanut vedetyksi maljakosta sen
ruusun, joka hänen mieltään kahlehti.
Jean voi hyvin, vastasi hän välinpitämättömästi ja lisäsi heti: — Niin,
niin, tämä laji on niin sanoakseni tuntematon Ranskassa. Minä otan sen
luettelooni. Sallitteko minun, hyvä rouva, ottaa siitä mukaani tämä
näytekappale?
— Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä, lupasi kohteliaasti rouva Guibert,
joka pelkäsi erehtyneensä ja vapisi toiveensa puolesta.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä rouva. Minä riennän hoitelemaan sitä
ennenkuin se lakastuu.
Kynnyksellä vanhus pysähtyi ja virkkoi salaperäisellä äänellä, joka sai
säpsähtämään rouva raukan:
— Minä ilmoitan teille salaisuuden... Kekseliäästi ymppäämällä on
minun onnistunut kasvattaa uusi ruusu. Saatte nähdä sen. Sillä ei ole
vielä nimeä. Minä nimitän sen teidän tyttärenne mukaan. Sisarenpoikani
ihastuu. Se saa nimekseen _Rouva Paula Berlier_.
Ja ilmaisematta asiaansa muulla kuin tällä eriskummallisella tavalla,
pujahti vanhus tiehensä, pitäen kukkaa kädessään ja yhä sitä
tarkastellen.
Nähdessään hänen poistuvan, ei rouva Guibert voinut olla hiukan
hymyilemättä:
"Mies parka, hän unohti meidät kaikki ruusunsa tähden".
Jean, joka käveli enoansa vastaan, oli ennättänyt jo tammimetsään
saakka, joka kasvoi molemmin puolin Vimines'in ahdetta. Hän kuuli
jarruraudan pidättämien pyörien kirskunaa, ja pian alkoivat vaunutkin
pilkoittaa oksien välistä. Kärsimättömänä nousi hän kiireesti ylös
ahdetta.
— No, eno, kuinka kävi?
Herra Loigny huiskautti voitonriemuisena kukkaansa, mikä heti sai
nuoren miehen rauhoittumaan.
— Hyvin vain! Tässä näet ruusun, joka puuttui minun kokoelmastani.
— Siitä minä viisi, sanoi Jean tylysti. Suostuuko hän, vai eikö?
Vanhus pudotti varren, jota hän niin huolellisesti oli pitänyt
kädessään, kävi molemmin käsin kiinni päähänsä ja valitti lohduttomana:
— Voi hyvä Jumala! Minä olen hullu, minä olen pähkähullu. Minä unohdin
sinun asiasi.
Jean katsoi häntä surkutellen.
— Vai niin, vai unohditte te!
— Mutta minä palaan heti takaisin, sanoi herra Loigny, nousten pystyyn.
— Ei tarvitse, minä menen itse. Menkää te, eno, vain kukkienne luo.
Ja hän lähti astumaan Maupas'ta kohden.
Vanhus seurasi häntä silmillään aina tien käänteeseen saakka. Sitten
pyyhki hän kasvojaan, antoi kuskille lähtömerkin ja palasi ensimmäistä
kertaa elämässään apealla mielellä Ruusuhuvilaan.
* * * * *
Jean tapasi rouva Guibert'in Maupas'n puutarhassa. Nähdessään Jean'in,
vetäytyi hänen suunsa lempeään ja arkaan hymyyn. Ja Jean tunsi heti
mielensä rauhoittuvan.
Hyvää päivää, Jean. Teidän enonne kävi vierailulla minun luonani.
Tiesittekö siitä?
— Tiesin, rouva Guibert. Hän tuli minun lähettämänäni, mutta hän unohti
kokonaan asiansa. Niin vähät hän siitä välitti.
— No, no, älkää olko kova häntä kohtaan. Ja hiukan aran lempeästi otti
hän nuorta miestä kädestä:
— Ja rauhoittukaa, minä ymmärrän kukkien kieltä.
He istuivat puiden alle kivipöydän ääreen. Jean suuteli hänen kättään.
He olivat jo täydellisesti ymmärtäneet toisensa.
— Te tiedätte siis, että minä häntä rakastan, sanoi nuori mies
liikutettuna.
Ja lujemmalla äänellä hän lisäsi:
— Kuinkapa en häntä rakastaisikaan?
— Hän kyllä ansaitseekin rakkautta, vastasi Paulan äiti, joka ajatteli
tuota uutta tulevaisuutta.
— Minä luulen, että olen häntä aina rakastanut. Minä vain en ole
tuntenut sydäntäni. Kun on liian nuori, ei erota selvästi elämänsä
päämäärää... Ja minä rakastan häntä myös iäti.
— Niin, sanoi äiti vakavasti. Ennenkuin sitoo itsensä ikuisilla
siteillä, pitää olla varma itsestään. Ja minä luotan teihin.
— Paulassa elää Marcel'in uljuus ja hänen ylevyytensä. Minä kiittäisin
kohtaloa, jos se olisi varannut minulle hänelle rakkautensa.
— Jumalaa meidän tulee kiittää, Jean. Häneltä yksin me saamme voimamme.
Niin kyllä, Paula on erinomainen lapsi. Vaikka olenkin hänen äitinsä,
voin sen ylpeänä sanoa. Minä annan hänet teille iloisin mielin. Enhän
ole teitä aina osannut erottaakaan omista pojistani. Ja olettehan te
ollut kuin veli Marcel'ille.
— Voi, rouva Guibert! Teidän sananne ovat minulle kovin suloisia...
Mutta hän?
— Älkää olko levoton, Jean. Paula kyllä suostuu, luulen varmasti
niin. Mutta teidän pitää kumminkin kysyä häneltä itseltänsä... Kai te
olette jo tarkoin miettinyt tulevaa kotianne? Me emme ole rikkaita,
tiedättehän sen. Poikani Etienne ja minä annamme Paulalle, jos hän
suostuu rupeamaan teidän vaimoksenne, Maupas'n tilan tulot. Se ei tuota
paljoa sen perästä kuin viiniköynnökset on katkottu. Meillä ei ole
enempää.
Hän antoi kaikki ja pyysi sitä anteeksi.
— Minä en suostu siihen, sanoi Jean.
— Antakaahan kun selitän. Minä haluan vetäytyä syrjään. Minä tarvitsen
niin vähän elämiseeni. Etienne, jolleka se on mahdollista, antaa
minulle vuotuisen eläkkeen, eikä tahdo sitä lakkauttaa, vaikka olen
häntä hartaasti pyytänyt. Teidän tulee ajatella tulevaa perhettänne,
Jean.
— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan
sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian
jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista
tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa
kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian
laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle
apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita.
Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.
— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean
katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä
hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille.
Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen
uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:
— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula,
Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa.
Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän
rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän
jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että
häntä rakastatte.
Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen
sanojansa:
— Minä annan teille viimeisen, rakkaimman lapseni.
Suorana ja solakkana astui Paula pihan poikki ja tuli heidän luokseen
kastanjien siimekseen. Hiukan jäykän näköisenä mustassa puvussaan
tervehti hän nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan ja tuli häntä
vastaan. Kevyt punerrus helähti hänen poskilleen ja hänen tummat
silmänsä kirkastuivat. Hän suuteli äitiään:
— Minä tulen arentimiehen luota. Me saamme huomenna munia ja voita.
Rouva Guibert katsoi heitä molempia äidillisellä katseellaan. Hän nousi
olkituolista, jossa hän oli istunut ja sanoi:
— Minä menen sisälle pitämään huolta päivällisestä. Suottehan sen
anteeksi, Jean. Nyt on niin kaunis ilta. Sinä et ole koko päivänä ollut
ulkona, Paula. Teidän pitäisi mennä yhdessä kävelemään, ennen kuin
aurinko laskee. Menkää Montcharvin'in metsään asti ja tulkaa sitten
takaisin. Tulkaa pian, lapseni.
Liikutettuna ja luottavaisena heitä katsellessaan, ei hän voinut olla
kutsumatta heitä lapsiksensa. Hän näki heidän poistuvan rinnakkain ja
ripein askelin kastanjatietä.
"Kuinka kookas minun tyttöseni onkaan", sanoi hän itsekseen. "Jean on
häntä vain puolta päätä pitempi. Ja kumminkin hän on pitkä mies. He
ovat kauniita molemmat."
He katosivat puiden pimentoon. Hitaasti, tuntien sydämensä hyvin
raskaaksi, astui vanha rouva sisään, ja valmistuen tähän viimeiseen
uhraukseen, toisti hän itsekseen:
"Rakas pikku Paula, jonka minä olen menettänyt!... Tule onnelliseksi.
Tyttären hellyydelläsi olet hyvin sen ansainnut. Tule onnelliseksi;
muuta en minä pyydä Jumalalta."
* * * * *
Toisella puolella Vimines'in tietä kiertelee niittyjä polku,
jonka poppeliaita erottaa jyrkkärinteisestä Forezan'ista, ja vie
Montcharvin'in arentitilalle. Paula ja Jean kulkivat sitä. Nuori tyttö
astui edellä.
— Mennäänpäs saarnimetsään saakka, sanoi hän. Oksien välistä saamme
katsella, kuinka iltarusko välkehtii vuorilla.
Jean pysähtyi:
— Ei, jäädään tähän, eikö niin?
Ja hän näytti Paulalle vanhaa puunrunkoa, jota käytettiin penkkinä.
Koskaan ei Paula enää ollut sillä istunut, sen jälkeen kuin hän
viimeistä kertaa oli ollut kävelemässä Marcel'in kanssa. Tuon muiston
valtaamana hän epäröi. Hän ei aavistanutkaan, mitä Jean aikoi sanoa.
Tottumaton kun oli ajattelemaan itseänsä ja alistunut siihen kohtaloon,
joka häntä köyhänä odotti, ei hän enää kuvitellutkaan mielessään
rakkautta ja avioliittoa. Hän luuli ikipäiviksi tukahduttaneensa
muinaiset tunteensa, jotka ennen vanhaan olivat hänelle tuottaneet
turhaa kärsimystä, ja hän valvoi tarkasti ylenkatsottua sydäntään. Hän
suostui istumaan. Hetken istuivat he vaiti vieretysten. Aurinko oli
kadonnut liian lähellä kohoavan vuoren taakse. Ympärillään he tunsivat
illan laskeutuvan kuin pyhänä rauhana yli maan. Heidän jalkojensa
juuressa lainehti pehmeästi vainion kypsä vilja. Kauempana vaipuivat
majesteetillisina uneen metsän puut, kooten yhteen lehviänsä. Ja
taivaan rannalla vielä valossa kylpevät Revard'in kukkulat hehkuivat
ruusunpunaisin ja violetin vivahduksin.
Luonnossa vallitseva rauha tuntui Jean'ista kuin onnen enteeltä, ja se
enensi hänen mielensä liikutusta. Hän katsoi vieressään istuvaa neitoa
ja iloitsi siitä, mitä hänellä oli sanottavana.
Paula muisti kirvelevän selvästi, mitä Marcel lähtöpäivänään oli
hänelle sanonut, heidän istuessaan tällä samalla puunrungolla: _Älä
sure, Paula_, sanoi tuo iäksi vaiennut ääni, _älä sure; sinä tulet
vielä kerran onnelliseksi_. — Jean'in palaamisesta saakka oli hän ilman
katkeruutta ja heikkoutta suostunut elämäänsä. Olipa hän alkanut tuntea
jonkinlaista stoalaista onneakin, joka teki hänelle hyvää niin monien
kohtalon kolausten jälkeen. Sitäköhän onnea Marcel oli tarkoittanut? Ja
iltahetken rauhallisuudessa heräsi hänen sydämessään toisenlaisenkin
onnen hämärä kaipuu. Eikä hän tietänyt, että hetki oli tullut.
Jean teki päätöksensä:
— Olen puhunut teidän äidillenne, Paula, tulevaisuuden suunnitelmistani.
Paula katsoi häneen:
— Joko teidän loma-aikanne on lopussa? Lähdettekö jo taas pian?
— En palaakaan enää armeijaan.
Hämmästyneenä Paula odotti selitystä.
— Otan eron.
— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä
täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää
sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?
— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen
edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän
hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut
Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa.
Aion lähteä hänen luokseen.
— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka
läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä,
niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin.
Tutustutte niihin ennen kuin minä.
Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä.
Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain
yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli
liikkumattoman maan.
Jean nousi ja jäi seisomaan nuoren tytön eteen.
— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun
toisenkin suunnitelmani.
Ja luoden silmänsä maahan, lisäsi hän hiljempaa:
Se suunnitelma on minulle sanomattoman rakas. Äitinne tietää sen.
Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut
mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja
hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:
— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja
seurata minua sinne kauas?
Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi.
Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.
Jean jatkoi:
— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä
edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte
rohkea... ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö
vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun
puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä
erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja
miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän
nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä
leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun
onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?
Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin
veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen
käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja
tyynenä, sydän toivosta paisuvana.
Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput
lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.
Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan
yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?...
Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan
sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran:
— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä
pyydän sitä.
Hiljaa nuori tyttö irroitti kätensä.
— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen
äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.
Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia
elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi
Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.