Isabella.
Aix-les-Bains'in Klubiteatterissa istuivat ensimmäisellä parvella,
keskiaition etuistuimella rouva de Marthenay ja rouva Landeau
ja antoivat, toinen arkana, toinen päättäväisenä, katseiden ja
teatterikiikarien tarkastella kauneuttaan, jonka sen erilaisuus teki
sitä silmäänpistävämmäksi. Isabella oli puettu pehmeään, voikukan
keltaiseen silkkipukuun, jonka teräväkulmaisesti kaarrettu kaula-aukko
paljasti pyöristyvää povea, ja hoikan kaulan valkoisuutta herkensi
musta samettinauha, jossa kimalteli ihmeen ihana timantti. Viehkeä
Alice oli mustassa pitsipuvussa, ilman ainoatakaan jalokiveä, ja tuo
synkkä väri, jonka hän oli valinnut vähemmän näkyäkseen, korotti hänen
vaalean hipiänsä hohtoa.
Heidän takanaan istuivat kreivi de Marthenay, herra Landeau ja kapteeni
Jean Berlier. Esitettiin Gluck'in oopperaa _Ifigeneia Tauriissa_.
Kun kajahtivat orkesterin ensi tahdit, joiden voimakkaina vyöryvät
aallot heti saivat salin hiljenemään ja tarkkaavaiseksi, avasi entinen
rakuunaluutnantti salavihkaa aition oven ja pujahti ulos. Hän riensi
suoraa päätä pelisaliin. Hetken perästä, kääntyessään katsomaan
taakseen, huomasi hänen vaimonsa hänen kadonneen. Yksinään tuskassansa
suri hän, Marcel'in ystävän nähdessään, sitä, miten olisi voinut
käydä, eikä ollut käynyt. Isabella taas iloitsi sydämessään ja istui
hiljaa paikallaan, tyytyväisenä kuin kissa, joka vihdoinkin on varma
vaanimastaan saaliista ja himokkaasti pitkittää odotusta, sillä hän
luuli tuntevansa niskassaan, siinä missä hiukset alkavat, takanaan
istuvan nuoren miehen hengityksen. Herra Landeau oli päinvastaisten
ajatusten vallassa, vuoroin halusi hän olla tuon ihanan, tunnottoman
ja kaikki metkut tuntevan olennon läheisyydessä, vuoroin taas teki
hänen mieli livistää lukusaliin ottamaan aamulehdistä selvää, kuinka
oli kurssin laita Pörssissä, tuolla hänen lakkaamattomien taistelujensa
tanterella.
Jean yksin kuunteli ihmeen ihanaa musiikkia, jonka piirteet olivat
yksinkertaiset ja puhtaat kuin kreikkalaisen temppelin. Liikuttavasti
rukoilee siveätä Dianaa Tauriin autioille rannoille karkoitettu
Ifigeneia, pyytäen jumalattarelta armoa saada kuolla. Hänen nuori,
hoikka ruumiinsa, jota paljaat käsivarret pitensivät, hänen valkoisten
verhojensa suorat ja sopusuhtaiset laskokset, hänen asentonsa ylevyys,
hänen kasvonpiirteittensä puhtaus saattoi laulajattaren muistuttamaan
noita muinaisajan marmoriveistoksia, joiden liikkumattomat muodot
hurmaavat kauneutta ihailevia mieliä ja joiden vaikutusta vielä lisää
se sitkeys, jolla ne ovat ajan hammasta vastustaneet. Käsittäen
hämärästi tällaisen taiteen korkean inspiratsionin, osoitti yleisö
innokkaasti suosiotaan.
Isabella kumartui taaksepäin ja hämmästyi sitä iloa, joka loisti
Jean'in silmistä, tämän katsellessa hänen ylitsensä näyttämölle. Hän
kysäisi jotakin matalalla äänellä nuorelta mieheltä, saadakseen tämän
lähemmäksi ja hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Ensimmäisen näytöksen
jälkeen aikoi rouva de Marthenay pyytää, että kapteeni saattaisi hänet
pelisalille saakka ja kutsuisi hänen miestään. Olihan hänellä jotakin
kysyttävääkin kapteenilta. Mutta hän ei uskaltanutkaan, ja hänen täytyi
ottaa herra Landeau mukaansa. Käyttäen hyväkseen noiden molempien
poistumista, viittasi Isabella Jean'ia viereensä istumaan.
— Tiedättekö, sanoi hän, että minä olen itkenyt teidän kuolemaanne.
— Minun kuolemaaniko? Olipa teillä kiire!
— Annettiin tieto majuri Guibert'in kuolemasta. Te olitte hänen
mukanaan Timmimun'issa. Mistä minä saatoin tietää, oliko teidän käynyt
samoin kuin hänen vai eikö.
— Ovatko nuo kauniit silmät todellakin itkeneet minua?
— Kokonaisen illan.
— Ne säihkyvät niin, että luulisi kyynelten niissä kuivuvan.
— Ne iloitsevat, kun taas saavat nähdä teidät, Jean.
Hän katsoi rohkeasti Jean'iin. Heti palautti hän heidän välilleen tuon
hekumallisen rikostoveruuden ilmakehän, jota he ennemminkin olivat
mielihyvin ylläpitäneet. Nähdessään, että Jean oli paljain käsin,
riisui hänkin käsineensä. Ja entisen ystävänsä sormiin kietoi hän
sormuksissa kiiltelevät sormensa.
— Pidättepä te jalokivistä, sanoi Jean, tarkastellen lamppujen valossa
tuota valkoista, kääminmuotoista, punertavakyntistä kättä.
— Niin pidän, vastasi Isabella. Minä luulenkin, että minulla kädessäni
on pienoiskoossa kaikki maailman aarteet.
Jean hymyili epäilevästi.
— Maailma on liian avara, hyvä rouva, mahtuakseen teidän käteenne.
— Katsokaahan, Jean, tuota smaragdia. Eikö se ole kauniin viheriäinen?
— Minä pidän enemmän niittyjen vihannuudesta.
— Ja tuota heleänsinistä safiiria.
— Se ei vedä vertoja taivaan sinelle.
— Ja noita rubiineja.
— Pidän enemmän verestä.
— Ja noita helmiä.
— Pidän enemmän kyyneleistä.
— No, olkaa sitten tyytyväinen, sillä minä olen vuodattanut niitä
teidän tähtenne.
Tyytyväisinä hempeätunteiseen sanasotaansa hymyilivät he toisilleen
kuin kaksi miekkailijaa, jotka tervehtivät toisiaan miekoillaan. Nuori
nainen hengitti ahnaasti elämää kuin tuberosa-vihko. Hänen povensa
nousi ja laski pehmeän silkkimiehustan alla, joka antoi aavistaa
sen kiinteitä muotoja, ja Jean saattoi seurata sinisten suonten
hienoa verkkoa, joka kierteli valkoisella iholla ja katosi kankaan
kätköön. Hän aavisti, kuinka moitteettoman ihana oli puvun taitavasti
asetettujen laskosten takana piilevä vartalo, joka niin ylväästi
kantoi ruhtinaallista, sysimustan kutrikypärän ympäröimää päätä. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin kumartua poimiakseen tuon ihmiskukan, tuon
harvinaisen, elävän kämmekän. Varsi häneen päin kallistuneena, kupu
auenneena, väristen pitkin pituuttaan, kuin illan lauhkean tuulen
tuudittamana, tarjoutui hän hänelle. Miksei hän poiminut häntä? Eikö
hän tietänyt kauneuden arvoa ja nuoruuden, jota nautinto hurmaa? Mutta
jollei hän olisi sitä tietänyt, ei tuo kiihkeän surumielinen ilme olisi
peittänyt hänen iloansa.
— Kuinka kauan olenkaan teitä odottanut, kuiskasi Isabella muuttuneella
äänellä, jossa Jean kuuli intohimon värähtelevän.
— Odotitteko minua todellakin?
— Isabellan vastausta saattoi tuskin väärin ymmärtää:
— Minä odotan teitä vieläkin.
Orkesteri soitteli toisen näytöksen alkusoittoa. Rouva de Marthenay
palasi aitioon markiisi de Lavernay'n seurassa, jolle herra Landeau
jätti paikkansa. Päästäkseen kuulemasta tuota vakavaa, liian vähän
operettimaista musiikkia ja saadakseen rauhassa tutkia lukusalissa
Pörssin uutisia, lähetti tämä vaimolleen toisenkin ihailijan, jonka hän
itsekseen aikoi edellisen valvojaksi. Tunteettomuudellaan, jonka syytä
herra Landeau niin monen aviomiehen tavoin ei tahtonut hakea omasta
itsestään, Isabella kiihoitti hänen intohimoaan ja rauhoitti hänen
järkeänsä.
Hän oli osannut taltuttaa tuon paksun ja sangviinisen ihailijan, joka
murisi ja istui kumminkin takajaloilleen niinkuin villit eläimet
kesyttäjänsä edessä. Tuo miesparka tyydytti kaikki vaimonsa mielihalut
ja oikut yhtä paljon turhamaisuudesta kuin intohimoisesta rakkaudesta,
jonka valtaan hän suin päin antautui. Ja jos häntä kiusasivatkin
vaimonsa armastelut, kuten liian kovaa kilisevät kulkuset loistohevosen
kaulassa, ei niillä hänen mielestään ollut suurempaa merkitystä kuin
noilla joutavilla silavehkeilläkään.
Vanhanaikainen draama kehittyi hitaasti. Jean ei kuunnellut enää
musiikkia. Hän näki edessään mustan samettinauhan ja puvun välissä
Isabellan vaalean ihon ja kuvitteli mielessään sen silkinhienoa
lienteyttä. Puoleksi häneen päin kääntyneenä näytti nuori nainen
profiiliaan. Jean seurasi silmillään hänen hiukan kyömyisen nenänsä
ylpeätä viivaa ja kulki alaspäin pysähtyen hänen punaisiin huuliinsa,
noihin kauniisiin orjan huuliin. Eikö tuo nainen ollut sanonut: —
_Minä odotan teitä vieläkin_ — Mitä hän viivytteli? Oliko hän äkkiä
käynyt kylmäksi kaikelle sille elämän hurmalle, joka keskittyi tuon
naisen verrattomaan kauneuteen, niinkuin pisaraan Itämaiden ruusuöljyä
sisältyi tuhanten ruusujen mehu? Oliko Afrikan aurinko jäähdyttänyt
hänen verensä, sensijaan että se olisi siihen valanut tulta? Olihan
hän nuori ja vapaa, kuinka saattoi hän paremmin käyttää nuoruuttaan ja
vapauttaan?
Silloin kääntyi pää, jonka liikkeet ohjasivat hänen ajatustensa
juoksua, ja kadotettuaan profiilin näkyvistään, palasi hänen katseensa
hiuksiin, joiden painoa hän punnitsi mielessään, kaulaan ja olkapäiden
viivoihin, jotka puhuivat hänelle aistillisempaa kieltä. Hänen päätänsä
huimasi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja vannoi itsekseen intohimonsa
vimmassa toteuttavansa sen kiihkeän halun, joka hänet oli vallannut.
Tällä hurjuuden hetkellä tunkeutui hänen korviinsa säveleitä, joissa
kaikui syvä ja pidätetty liikutus ja joissa tuskan kuohunnassakin —
jota ne juuri kuvasivat — säilyi vakavan tyyni ja kirkas pohjasävel.
Hänen liiaksi pingoittuneet hermonsa vavahtivat. Hänen nautinnon
odotuksesta äärimmilleen herkistynyt mielensä otti vastaan ihania
säveleitä, kuin nääntynyt kukka imee kastetta.
Näyttämöllä Orestes ja Pylades kiistelevät siitä, kumpi heistä saisi
kuolla toisen puolesta. He ovat joutuneet Tauriin kolkoille rannoille.
Barbaarien epäjumala vaatii jommankumman uhraamista. Papitar, jona
on onneton Ifigeneia, on valinnut Pyladeen, ja Orestes rukoilee,
että hänet ystävän sijasta surmattaisiin. Iäti intomielisenä kaikui
tuo kiistely, jossa ystävyys, jalomielisyyden huumaamana, tunteen
tulisuudessa voittaa rakkaudenkin.
Jean koetti vastustaa noiden sävelten hellittämätöntä vaikutusta,
jotka eivät ensinkään olleet sopusoinnussa hänen kiihoittuneen
mielentilansa kanssa. Mutta hänen veltostunut tahtonsa ei jaksanut
kauan häntä varjella. Hän rakasti liiaksi elämää kaikissa niissä
kauneuden muodoissa, joissa se ilmeni, voidakseen olla ymmärtämättä ja
ihailematta niin täydellistä taidetta, jonka puhdas inspiratsioni kitki
sydämestä pahat himot, arvottomat tunteet, vihan, kuten puutarhasta
kitketään rikkaruohot.
Nyt ei hän enää ollut valmis yksinomaan antautumaan naisen
palvomiseen. Hänet valtasi hillitön halu elää useampaa elämää yhdellä
haavaa. Hän riensi aistillisesta nautinnosta sankarillisuuteen ja
sankarillisuudesta aistilliseen nautintoon, palatakseen taas samaa
tietä takaisin. Sitten siirtyi hän kiireisesti taaksepäin elonpäiviensä
virtaa myöten. Hän eli uudelleen Marcel'ia kohtaan tuntemansa
ystävyyden ja tuon aavikkoretken, jolloin hän yksinäisyydessä ja
vaaroissa, kurjuudessa ja ponnistuksissa oli saanut kokea ehkä
korkeinta elämän hurmausta, tuntiessaan oman arvonsa ja tahtonsa
voiman. Ja veljestä hän siirtyi sisareen. Kaiken iltaa, alusta asti,
oli hän ollut Paulaa ajattelematta. Ja äskenhän hän oli hänet kokonaan
unohtanutkin. Mitä varten hän nyt tuli hänen mieleensä, ja miksi tuo
puhdas musiikki suosi hänen kiusallista vierailuaan? Hän koetti tylysti
työntää häntä luotaan, mutta tunsi kaipausta.
"Voi", ajatteli hän, "miksei hän ole yhtä kaunis kuin tuo, joka tuossa
istuu?"
Ja hän katseli uudestaan edessään olevaa kaulaa ja olkapäitä, joiden
melkein hohtava hipiä kahlehti hänen katseensa. Hän ei huomannut
vertailunsa loukkaavaa julkeutta. Mutta hän tunnusti kuitenkin
salaisella ilolla:
"Hänellä on kauniimpi tukka. Sen mustat suortuvat hulmuavat varmaankin
polviin asti."
Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyilläkseen hänelle.
"Hänellä on kauniimmat silmät", sanoi hän vielä itsekseen. Ja hän
näki sisäisillä silmillään niiden tummat välkähtelevät teruset. Mutta
nuo silmät katselivat häntä moittivasti, ja hän käsitti selvästi,
mitä ne sanoivat. "Miksi kohtelette minua arvottomasti", kuiskasi tuo
kaukainen ja ihmisiä karttava Paula. "Olenko minä koettanut niinkuin
tuo tuossa viehättää teitä keimailullani? Onko minulta koskaan
teidän läsnäollessanne puuttunut kainoutta ja omanarvontuntoa? Jos
ette rakasta minua, niin jättäkää minut yksinäisyyteeni ja rauhaani,
älkääkä alentako minun puhdasta nuoruuttani tekemällä sitä aistillisten
nautintojenne esineeksi. Ja jos taas rakastatte minua, voi, jos
te minua rakastatte, niin miksei teidän rakkautenne anna teille
voimaa riistäytyä irti noista lumoista, joista ette tiedä, vaikka ne
suistaisivat teidän elämänne sen säännölliseltä radalta? Tulkaa minun
luokseni vapaana ja oman arvonne tuntevana. Älköön minun silmäni
havaitko mitään halventavaa teidän otsallanne ja teidän katseessanne.
En tiedä, olenko kauniimpi, mutta minä rakastan teitä, rakastan
sellaisella rakkaudella, jota tuo nainen ei voi tuntea..."
Nyt Jean katseli kaikkea toisin silmin. Niin monet nuoret miehet
kulkevat elämässä kaihtimet silmillä. He eivät näe niitä laajoja
vainioita, jotka vihannoivat molemmin puolin heidän intohimonsa
kapeaa tietä ja jotka saavat kasvunsa ihmisten jokapäiväisestä ja
työläästä ponnistuksesta. Oltuaan tähän asti vain välittömän himonsa
vallassa, käsitti hän katseellaan nyt elämänsä kokonaisuudessaan,
ja syntyperästään ja traditsioneistaan hän johti tulevaisuutensa
suuntaviivat. Siten katsottuna rakkaus näkyi toisessa valossa.
Aistillisen nautinnon sijaan tuli yhteisten ajatusten suloisuus ja
se sisäinen voima, jota levollinen mieli ja kotilieden rauha antaa.
Ohimenevän ja rajun huumauksen vastapainoksi asetti hän kiintymyksen
kestävyyden ja perhetunnon.
Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän oli kotimaassaan viettänyt, oli
Jean usein taivaltanut Maupas'n tietä. Eikä hän ollut käynyt siellä
vain lohduttamassa kahta surevaa naisparkaa. Arvokkuudellaan, vakavalla
ja syvällä tunteellisuudellaan, nuoruudellaan, jonka tukahdutettua
kuohuntaa Jean saattoi aavistaa, veti Paula häntä vastustamattomasti
puoleensa. Joka kerta heillä käydessään huomasi Jean hämmästyksekseen,
että tuolla käytöksessään hillityllä ja järkevällä nuorella neidolla
oli voimakas tunne-elämä, että hän saattoi myös syvästi riemuita,
kuten hän oli surrutkin sortumatta. Kuten ainakin rakastavaiset,
jotka liikuttavan innokkaasti koettavat johtaa rakkauttaan kaukaa
menneisyydestä, liitti hänkin tähän tunteeseensa kaukaisia, hauraan
hauraita muistoja ajankohdalta, jolloin hän leikki naurusuisen ja
poikamaisen pikku Paulan kanssa. Muistamatta omaa unohtamistaan,
kuvitteli hän mielessään, että heidän kiintymyksensä oli vanhaa, jo
lapsuuden ajoilta asti kestänyttä. Varsinkin tunsi hän vaistomaisen
selvänäköisesti, että vain tämä rakkaus, eikä mikään muu, tekisi
mahdolliseksi hänen tulevan voimansa ja hänen elämänsä säännöllisesti
jatkuvan, täydellisen kehityksen. Niin rakasti hän tuota nuorta tyttöä,
niinkuin rakastetaan kolmenkymmenen vuoden iässä, luottavaisesti ja
hellästi. Paulan suloinen läheisyys valoi hänen sydämeensä ennen
tuntematonta rauhaa.
Isabella Orlandi'n rakkaus oli joutunut väärälle tolalle.
Mentyään rikkauden tähden naimisiin, oli hän kohdistanut entiseen
liehittelykumppaniinsa kaiken aistintensa tyydyttämättömän hehkun,
kaikki kiusaantuneen sydämensä myrskyt. Paljon enemmän kuin herra
Landeau'lle oli hän pysynyt uskollisena ystävälleen Jean'ille. Hän
odotteli hänen paluutaan. Ja kun hän näki hänet, niin hurmaantuneena
vielä enemmän nuoren miehen vakavasta ja maltillisesta olennosta, kuin
ennen hänen huolettomuudestaan ja hyväntuulisuudestaan, päätti hän,
ettei hän enää odottaisi kauempaa, ja häntä miellyttääkseen levitti hän
kauneutensa levälleen kuin lipun.
Ja tässä teatteriaitiossa oli hänellä juuri ollut muutamia
häiriintyneitä voiton hetkiä, eikä hän ollut sitä tietänyt. Koko
tämän näytöksen ajan oli hän epäillyt viehätysvoimaansa tuon ylen
sukkelasanaisen, nuoren upseerin epäröivän käytöksen vuoksi. Kun
esirippu laski, kiirehti hän heti jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.
Levottomuuden kalvamana kääntyi hän nuoreen mieheen päin ja kumartuen
taitavasti, niin, että hänen pyöreän povensa aarteet paljastuivat,
kysyi hän:
— Mitä te ajattelitte? Minä tunsin, että te ette kuunnellut musiikkia.
Jean hymyili ja vastasi sangen avomielisesti:
— Kahta hurmaavaa naista.
— Yksi oli liikaa.
Hänen katseensa kohtasivat nuorta miestä terävinä kuin nuolet, koettaen
saada selville, mitä piili tuon läpipääsemättömän otsan takana.
Markiisi de Lavernay piti silmällä hänen metkujaan ja sekaantui
puheissaan, keskustellessaan klassillisesta muinaisuudesta rouva de
Marthenay'n kanssa. Kärsimättömänä ja kiihkeästi haluten varmentua
onnestaan, nousi Isabella istuimeltaan.
— Täällä aivan tukehtuu. Kapteeni, tahdotteko viedä minut halliin?
Hän katsahti ohimennessään ylenkatseellisesti ällistyneeseen
ihailijaansa ja poistui Jean'in kainalossa. Käytävässä ja pääportaiden
astuimilla nojasi hän rakkaudesta sairaan ruumiinsa koko painolla
tuohon käsivarteen. Kun nuori mies vaikeni, koettaen päästä selville
siitä mitä tahtoi, kysyi Isabella häneltä arkuudella, joka oli hänessä
aivan odottamatta puhjennut:
— Sanokaa, Jean, enkö enää ole kaunis?
— Katsokaa ympärillenne, hyvä rouva, ja päättäkää.
Todellakin herättivät he tuon hienon lauman huomiota, joka tungeskeli
teatterisalin ulkopuolella isossa hallissa. Ja teeskennellen
välinpitämättömyyttä tarkastivat vastaantulevat naiset pikaisella
silmäyksellä Isabellan pukua arvioidakseen sen hintaa ja
arvostellakseen sen kuosia ja samalla myös ihanaa paljasta ruumista.
Hän näpäytti viuhkallaan ritariaan sormille.
— Älkää turhia! Teistähän minä vain täällä välitän.
— Entä aitiossa istuvasta harmaapäästä, kysyi Jean kiusoitellen.
— Hän toimittaa minun asioitani.
Paulan muiston tukemana Jean ei jatkanut enempää tätä kevyttä
keskustelua, ja hän tunsi hiukan levottomana tuon viettelijättären
pyöreän käsivarren painavan omaansa. Veri tulvahti nuoren naisen
kiihkeisiin kasvoihin, jotka kävivät alakuloisen näköisiksi.
— Muistatteko Chênaie'n metsää, Jean?
— Muistan kyllä, sanoi nuori mies ja ajatteli, että siellä Marcel
Guibert'in kohtalo oli päätetty.
— Minä tahtoisin palata sinne teidän kanssanne. Olinko teistä
miellyttävämpi silloin, kun olin nuori tyttö? Sanokaa suoraan.
— Te olette nyt kauniimpi, mutta toisenlainen. Minä näen aina teidän
miehenne teidän takananne.
Isabella katsoi taakseen:
— Te laskette pahaa pilaa, Jean, kuiskasi hän havaitessaan, ettei herra
Landeau'ta ollut lähimailla. Hän lisäsi:
— Pelkäättekö te häntä?
— Enhän toki.
— Onko hän teistä vastenmielinen?
— On.
— Pitäisikö hänen miellyttää teitä, jotta voisitte ruveta minua...
liehittelemään?
Jean naurahti:
— Pitäisi.
— Sepä hullua.
— Te olette hänen vaimonsa.
Nyt Isabella naurahti vuorostaan ja peitti puoleksi kasvonsa viuhkansa
taakse:
— Niin vähän... ja niin huonosti.
— Se riittää.
— Isabella sanoi surkealla äänellä kuin pieni lapsi, joka on saanut
toria:
— En minä tee niin enää.
Jean katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki, kuinka hänen
ripsensä värähtelivät, kuinka hänen povensa aaltoili, kuinka vavahteli
koko tuo ruumis, joka kurottautui häntä kohden. Miksipä hän enää
vastustaisi, kun noin ihana olento kutsui nautintoon?
— Isabella, sanoi hän hiljaa.
— Nuori nainen katsoi häntä vuorostansa ja onnesta säteillen pujahdutti
hän siron kätensä nuoren miehen käteen.
— Jean, rakas Jean.
Hetken nauttivat he molemmat hekuman esimakua. Kellonsoitto
ilmoitti näytännön taas alkavan. Ilonsa huumaamina palasivat he
hitaasti, vaieten teatterisalia kohden. Marmoriportaiden päässä he
pysähtyivät hengähtämään. Parvekkeella seisten kohosivat he yli
kirjavan, kiirehtivän joukon, jota eivät nähneet. Isabella tunnusti
vaatimattomasti keskellä voittoaan:
— Tiedättekös, Jean? Te olette saanut minut vapisemaan. Minä luulin
todeksi sen, mitä kuulin kerrottavan.
Tuntien epämääräistä levottomuutta ja sydän jo ahdistuksessa toisti
Jean:
— Sen, mitä kuulitte kerrottavan?
— Niin. Että te rakastitte Paula Guibert'iä.
Jean antoi pudota käsivarren, joka oli hänen kainalossaan, ja kysyi
muuttuneella äänellä:
Kuka teille sitä kertoi?
— Ah, kuiskasi Isabella typertyneenä ja kalpeana, ikäänkuin olisi hän
nähnyt jaloissaan särkyneen onnensa pirstaleet.
Yhden ainoan nimen taikavoima oli hänet kukistanut. Ja hänen itsensä
piti hullussa mielettömyydessään tuo nimi mainita. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin nähdä ystävänsä Jean'in kasvot, niin hän ymmärsi tappionsa
koko laajuuden, ja vimmoissaan, että hänen täytyi pudota niin ihanan
unelman korkeuksista, pahensi hän vain hairahdustaan:
— Tuo pikku pöyhkimys on osannut kietoa teidät pauloihinsa lähelle
pääsemättömän prinsessan eleillään. Pitihän minun se arvatakin. Hän
on jo pitkän aikaa punonut juoniaan. Hän on hulluna miesten perään,
niinkuin kaikki vanhat piiat. Menkää vain hänen luokseen. Kyllä hän
teitä tanssittaa.
Näin herätti tuo viettelijätär itse Jean'issa taas henkiin hänen
todelliset tunteensa, ja katsellen häntä surumielisesti hänen lumoavan
kauneutensa vuoksi ja säälivän lempeästi hänen intohimoisen sydämensä
tähden vastasi nuori mies hellällä äänellä Isabellan herjauksiin:
— Isabella, antakaa minulle anteeksi. Teistä itsestännehän vain ennen
riippui minun omakseni tuleminen. Ja näittehän vielä tänä iltanakin
minun heikkouteni ja oman voimanne. Ei ole teidän arvonne mukaista
puhua tuolla tapaa. Meidän entisen rakkautemme nimessä, Isabella, olkaa
jalomielinen.
Rakastuneiden epäjohdonmukaisuudella pyysi hän tuolta naiselta hänen
hyväksymistään, vaikka hän samalla ilmoittikin, että oli lakannut häntä
rakastamasta.
Mutta Isabella ei vastustanutkaan. Hänen povensa aaltoilu vain ilmaisi
hänen mielensä kuohuntaa. Vaikka hän olikin niin voittoisan kaunis,
luopui hän taistelusta, laski aseensa ja antautui. Hän ei ollut
valmistunut tappion varalta. Liian kauan hän jo olikin saanut nauttia
voiton iloja. Hänen entinen, nuoren tytön armastelunsa oli muuttunut
syväksi, aistilliseksi rakkaudeksi, joka oli herkkä haltioitumaan ja
herkkä vaipumaan epätoivoon, mutta vähemmän pystyvä sentimentaaliseen
oveluuteen.
He seisoivat yksin parvekkeella. Ihmisjoukko oli jo kadonnut saliin,
jossa papitar Ifigeneia, punaisiin vaatteisiin verhottuna, valmistautui
vapisten veriseen uhritoimitukseensa. Isabella katsoi hallia, joka
tyhjänä näytti mittasuhteiltaan suunnattomasti laajenevan. Hän painoi
molemmat kätensä rintaansa vastaan aivan kuin olisi hän ollut tukehtua
ja kohotti viimein silmänsä Jean'ia kohden, joka katseli surullisesti
tuota ihanaa, liikutettua olentoa. Hän kärsi nyt syvimpiä sydänjuuriaan
myöten ja sentähden ei mitään pahaa ja alhaista enää liikkunut hänen
mielessänsä.
— Jean, kuiskasi hän heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä, te olette
oikeassa, kukaan nainen ei ansaitse paremmin teidän rakkauttanne. Te
tulette onnelliseksi, te, mutta minä hyvin onnettomaksi...
Hän ei voinut puhua enempää, mutta hän kumartui, tarttui nuoren miehen
käteen ja painoi huulensa sitä vastaan. Jean tunsi kyyneleen tipahtavan
kädelleen, ja kun Isabella nosti päätään, näki hän hänen kasvonsa
kylpevän kyynelissä. Jo hiukan tyyntyneenä, Isabella hymyili heikosti:
— Ovatko ne helmiä, Jean?
— Teidän kyyneleenne ovat tuhatta kertaa kalliimpia.
Ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli Jean hänen silmiään.
Nämä varomattomat jäähyväishyväilyt herpaisivat heitä. Kuinka monia
ihmisiä onkaan kytkenyt yhteen tuollainen muutaman hetken kestänyt
heltyminen. Jokin ovi aukeni, ja se pelasti heidät. He astuivat
aitioonsa.
— Minä olen hukannut elämäni, sanoi Isabella, aition avaajattaren
lähestyessä avain kädessä.
Koko lopun iltaa istui hän omituisesti turtuneena, unohtaen kaiken
kauneutensa mahdin ja surren elämäänsä. Ja hän inhosi pukuansa ja
jalokiviänsä ja olisi sydämensä halusta vaihtanut ne rakkauden ihanaan
köyhyyteen. Koko lopun iltaa hänen voittajansa, masentuneempana ja
heikompana kuin voitettu, katseli hurmaantuneena tuota kauneutta, jota
hän ei koskaan omistaisi. Ennen sammumistaan hänen intohimonsa vielä
poltti häntä. Ennenkuin hän varmoin askelin lähti astumaan kohtalonsa
mutkatonta tietä, kääntyi hän heittämään viimeisen surumielisen
silmäyksen hekuman jälkeen.
Lähdettäessä auttoi hän Isabellaa pukeutumaan valkoiseen
silkkivaippaan, joka peitti niskan ja hartioiden hohtavan alastomuuden.
Vasta silloin hän iloitsi siitä, että oli pysynyt itsensä herrana ja
ajatteli vapautunein mielin sitä puhdasta ja ylpeää neitoa, joka omisti
hänen yhdellä haavaa niin urhean ja heikon miehensydämensä.
* * * * *
Rouva de Marthenay oli tuskin vaihtanut sanaakaan Jean Berlier'n
kanssa. Tämä luuli hänen olevan huolissaan miehestään, jonka yleisesti
huhuttiin menettävän suuria summia Klubissa ja Kukkahuvilassa, ja
joka vielä lisäksi saattoi itsensä huonoon huutoon seurustelemalla
erään liiaksi silmäänpistävän "puolihienoston" naisen kanssa — joita
vilisemällä vilisee Aix-les-Bains'issa. Mutta Alice eli vastustamatta
ilotonta elämäänsä, kokonaan alistuneena ja jo ennakolta ajatellen ja
odottaen pahinta. Mitäpä hän välitti omaisuudestaan ja kelvottoman
puolison uskollisuudesta? Hän ei odottanut enää mitään iloa elämältä.
Hän oli liian hieno ja herkkä luonteeltaan, jotta huvitukset olisivat
hänelle voineet korvata hänen kotinsa autiutta ja sydämensä tyhjyyttä.
Vain hänen pikku tyttönsä esti häntä epätoivoon vaipumasta. Ja hän
kasvatti sitä ylenmääräisellä hellyydellä, huomaamatta, että hän siten
teki, hänkin vuorostansa, lapsensa aseettomaksi elämän koettelemuksia
vastaan.
Mutta tänä iltana Jean'in näkeminen toi tuskallisen selvästi hänen
mieleensä kohtauksen Chênaie'n metsässä, sekä ettei hän ollut kyennyt
omistamaan itselleen onnea helpon taistelun hinnalla tai edes
lupaamalla odottaa kauan ja kärsivällisesti. Hän olisi tahtonut kysellä
Jean'ilta majuri Guibert'in kuolemasta. Mutta hän ei saanut kysytyksi.
Eikö jo sen kysymyksen tekeminenkin olisi ollut velvollisuuden
pettämistä? Ylen tunnontarkkana raskautti hän salaista leskeyttään
vielä tällä uudella kärsimyksellä.
Siten hän ei koskaan saanut tietää, että Marcel'illa kuollessaan oli
povellaan sinisilmäisen pikku tytön kuva, joka oli saattanut hänen
ylpeästi halveksimaan kuolemaa.