Jean.
Mitä antaisivatkaan ne perheet, joihin onnettomuus kaukana iskee,
saadakseen kuulla rakkaasta vainajastaan joltakin, joka omin silmin
oli ollut näkemässä tuota veristä uhria. Kuinka haluavatkaan he
seikkaperäisiä tietoja tuosta surullisesta tapauksesta, jonka
virallinen kirje heille vain lyhyesti ilmoitti, vaikkapa ne
repisivätkin uudelleen auki heidän haavansa, ja saisivat heidän
kyyneleensä jälleen vuotamaan! Onnettomuudessaankin pitävät itseään
onnellisina ne, jotka tarkalleen saavat tietää totuuden, joille ei
heidän rakkaansa kuolema jää hämäräksi, kauheaksi salaisuudeksi, joka
päivin kiduttaa heidän mieltään ja öisin ahdistaa heitä painajaisena...
Useita kuukausia on kulunut Timmimun'in taistelusta. Noista kahdesta
surevasta naisesta, jotka Maupas'sa elelevät, on toinen mennyt vielä
enemmän kumaraan, ja hänen hymynsä, joka jo ennemminkin oli niin
harvinaista ja haurasta, on ainiaaksi haihtunut hänen huuliltansa.
Toinen on pysynyt pystypäisenä ja suorana, mutta vähäksyen nuoruuttaan
antaa hän katkerana ja toivottamana päivän mennä ja toisen tulla,
Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa elelevät he eteenpäin, eivät käy enää
kaupungissa, eivätkä kulje kotinurkkia auemmaksi.
Mutta kun pihan hiekka narskuu kirjeenkantajan askelten alla,
vavahtavat he vieläkin. Tuo kunnon ukko, joka nauttii tärkeydestään,
ei annakaan heidän turhaan odottaa, vaan huutaa jo matkan päästä,
postimerkkien mukaan: "Pariisista... Tonkin'ista... Algeriasta".
— Hyvä on, Ravet, Mari odottaa teitä, menkää juomaan lasi viiniä.
Tämä kirjevaihto on nykyään heidän ainoa ilonsa. Tavallista taajempaan
he nyt kirjeitä saavatkin. Kaukaa koettavat lapset hellyydellään
ympäröidä äitinsä vanhuutta. Afrikan kirjeet tulevat Jean Berlier'ltä.
Ne puhuvat vain Marcel'ista ja hänen kunniakkaasta kuolemastaan.
Viimeisessä Jean ilmoitti palaavansa Savoijiin loppupuolella
toukokuuta. Toukokuu on tullut kera valon ja kukkien. Maupas'sa
odotetaan levottomasti, joka päivä tutkivat katseet autiota
puistotietä, jonka kastanjat ylpeinä kantavat valkoisia tyrsossauvojaan.
* * * * *
Nuori mies, joka hiljalleen nousee vanhaan taloon vievää metsäistä
rinnettä, ei ole enää Isabella Orlandi'n keikaileva ritari. Kumminkin
on hänellä yhä vielä jäljellä kaunis, hoikka vartalonsa ja siro
ja varma käyntitapansa. Mutta hänen ruskettuneilla kasvoillaan
on miehekkäämpi ilme, ja hänen silmänsä katselevat ympärilleen
täsmällisemmin katsein, jotka tarkasti erottavat joka esineen.
Huolettomasta nuorukaisesta on tullut ajatteleva ja tahtova mies.
Hän oli saapunut edellisenä iltana ja oli aamulla lähtenyt
Ruusuhuvilasta. Pitkin matkaa oli hän nauttinut heräävän kotiseutunsa
ihanuudesta. Viluinen maa, jolla leijaili sinertäviä ja punertavia
usvahuntuja, oli kuin nuori nainen, joka hitaasti avaa luomensa,
venytteleikse ja heiluttelee harsojaan, ja sitä kirkasti kevään
vastapuhjennut kauneus ja päivän mukana esille pulpahtava elämän ilo.
Hän ihaili puiden ja nurmien hentoa vehreyttä, joka on toukokuulle
ominaista, ja nautti pensasaidoissa puhkeavien pikkulehtien iloisesta
helakkuudesta. Vasemmalla näkyivät nuo kolme tornia, jotka kannattavat
maisemaa kuin verhoa: melkein kokonaan vehreyden helmaan vajonnut
Belle-Combette, kopea, harmaa, tuskin ollenkaan Pas-de-la-Fosse'n
kallioseinistä erottuva Montagnol ja tuo lempeä Saint-Cassin, joka
seisoo kastanjametsän turvissa kuin siimestä etsivä vanhus. Läheisten
vuorten kalliohuiputkin kadottivat aamun autereisessa hohdossa uhkaavan
ulkonäkönsä. Koko luonto hymyili kirkkaan taivaan alla ja tarjoten
luottavaisena ihanuuttaan ja hempeyttään, lupasi hedelmiä ja eloviljaa.
Jean kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana kimalteli kullan- ja
helmiäisenhohteisena lammikkona Bourget'n järvi, jonka uinuvia vesiä
aamuaurinko tervehteli. Sen säteiden sitä suudellessa alkoi veden pinta
viimein iloisesti värehtiä. Nuori mies jatkoi matkaansa. Chaloux'n
rinteen kainalossa otti Chênaie avoimin akkunoin aamunraikkautta
vastaan. Hän muisteli mielihyvin aikaa, jolloin hän oli viidenkolmatta
vuotias, ja punahuulista Isabellaa, joka oli yhtä kerkeä puhumaan
kuin suutelemaankin. Hän palasi taaksepäin vuosien sarjaa ja tuli
laskuissaan tulokseen, joka hämmästytti häntä.
— En ole nähnyt häntä enkä Savoijia neljään vuoteen, tai melkein
neljään. Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pitempi aika. Silloin
olin minä elämällä leikkivä nuorukainen.
Mutta tuo hänen entinen kuhertelukumppaninsa ei kauan pysynyt hänen
mielessään. Painuessaan tammimetsään pysähtyi hän vielä katselemaan
ympärilleen. Puut kaartuivat katoksi tien yli ja tekivät maiseman
tarkemmaksi, rajoittaessaan sitä. Hän näki lakeuksien ja vuorten
ääriviivoissa ja vivahduksissa tuon karkeuden ja hempeyden yhdynnän,
mikä antaa savoijilaiselle maisemalle sen erikoisen luonteen.
Paimentytön ääni kuului metsästä. Se lauloi vanhaa lemmenlaulua:
Korkealla kunnahalla
Niitty vihertää;
Peltopyyt ja viiriäiset
Siellä visertää.
Jousen heitin olalleni,
Rtensin sinne päin.
Neljä luulin ampuneeni
Kaikki eloon jäi —
Paikoitellen kuuluva epävarmuus ei kuitenkaan riistänyt tuolta
hiomattomalta ääneltä sen lähteenlirinän kirkkautta. Tien käänteessä
tulivat lampaat näkyviin, ja sitten paimentyttö, kuvastuen kuin
kuvajaiset oksien jättämää valo-aukkoa vastaan. Paimentyttö näytti
olevan noin viiden-, kuudentoista vuotias tyttönen, maalaisen kaunis
terveydessään ja voimassaan.
Ystäväni sydämehen
Nuoli sattui tää.
Ystävä, mun ystäväisen,
Teinkö kipeää?
Tyttö tuli Jean'ia vastaan, joka kuunteli hymyillen laulua.
— Hyvää päivää, Jean herra, virkkoi hän tervehtien.
— Tunnetko sinä minut, kysyi tämä hämmästyneenä.
— Tottakai. Minähän olen Trélaz'n, Maupas'n arentimiehen tytär.
— Jeannette'ko?
— Palvelukseksenne.
— Mutta sinähän olit vain polven korkuinen. Ja nyt sinä olet jo pitempi
tuleentunutta viljaa.
Ei mikään niin osoita ajan kulkua, kuin kasvavat lapset, joita harvoin
näkee. Hyvillään tyttönen helähti nauramaan, ja vaikka hänen naurunsa
paljastikin huonosti hoidetun hammasrivin, oli hänen ilonsa kuitenkin
tarttuvaa. Edetessään toisti hän viimeistä värssyä:
Ystäväni sydämehen
Nuoli sattui tää.
Ystävä, mun ystäväisen,
Teinkö kipeää?
Ja tammen juurella yhä liikkumatonna seisovan nuoren miehen kuuluviin
kantoi tuuli viimeiset sanat, jotka heikkenemistään heikkenivät:
Pikku hiukan, hiukan teit sä,
Vaan se surmaa mun!
Suudelma mun parantaa vain
Huulilta voi sun.
Hän katseli luontoa, joka levisi hänen silmiensä eteen, puita, joissa
kiilsi vastapuhjennut lehti, heleäheinäisiä niittyjä, tyttöä, joka
kantoi nuoruuttaan kuin kukkurallista vesiruukkua. Hän veti sisäänsä
maan ja aamuraikkaan metsän tuoksua. Ja kotiseudun ilmasta imi hän
elämänhalua.
Siitä saakka kuin hän on oppinut tuntemaan sen katoavaisuuden, on
hän täysin siemauksin nauttinut elonpäivien ihanuudesta. Nuoret
eivät ymmärrä elämän arvoa, kun he ajattelematta rientävät huvista
huviin, joutavuuksista joutavuuksiin, kuluttavat päivänsä kaikkeen
sellaiseen, mikä jouduttaa ja samalla salaa ajan kulkua. Vaara,
intohimo, sydänsuru tai kuoleman tuttavuus, syvät tuskat saavat heidät
yht'äkkiä pysähtymään naamarinsa riisuneen elämän kasvojen eteen, kuten
puutarhakäytävän pohjukassa pysähdymme kylmän marmorilevyn eteen,
joka tulee näkyviin oksien alta. Voisiko se, joka ei tiedä, että yö
tulee, yhtä kiihkeästi kuin me nauttia tuosta valojen ja ääriviivojen
loistosta, jonka pimeys on peittävä?
Nuoruutensa huipulle päästyään Jean ymmärtää paremmin elämää kuin
ennen. Toinen, tummempi taivas, toinen, päivän polttama ja paljas
maa on lopullisesti kehittänyt ja muodostanut hänen tunne-elämäänsä.
Ja varsinkin toiset vakavammat mielenliikutukset ovat iskeneet hänen
sydämeensä iskun toisensa jälkeen, niinkuin kuvanveistäjä kipinöitä
singahdutellen taltallaan tasoittaa kivimöhkälettä, josta taideteos
muodostuu. Täynnä onnea ja kiitollisuutta liittää hän ne hartaat ja
voimakkaat tunteet, joita hänessä tämä kevätaamu herättää, siihen
veriseen aamuruskoon, joka näki hänen ystävänsä kaatuvan. Tuo päällikön
kuolema voiton jälkeen, tuo lävistetty otsa, jossa ylevät ajatukset
asuivat, ja tuo kylmennyt sydän, jossa asui rakkaus, kaikki tuo
tarmon ja rohkeuden runsaus, joka katkesi kuin puu kesken kasvuaan,
kuinka se kaikki meille muistuttaakaan ihmiselämän haurautta ja
vastakohtaisuudellaan verhoo valonhohteeseen elomme päivät. Maassa
makaavan Marcel'in kasvojen edessä, jotka olivat niin vakavat ja tyynet
liikkumattomuudessaan — niin rauhallisen, niin kirkkaan kauniit, ettei
hän ikinä voinut niiden ilmettä unohtaa — tunsi hän halua elää täysin
sydämin ja pelkäämättä, tunsi hän, että hänen täytyi kieltää kuoleman
työn ikuisuus...
Maupas'n vanha porttaali on auki kuin ennenkin. Jean astuu
hevoskastanjatietä taloa kohden. Hän hengittää kastanjien
tyrsossauvojen tuoksua. Hän tietää, että hetken perästä kyyneleet taas
vuotavat, tuskalliset, mutta hyväätekevät kyyneleet. Vanha nainen istuu
portaiden tasanteella raikkaassa aamuilmassa ja neuloo hitain sormin.
Kuullessaan sannan narskuvan, nousee hän seisomaan ja etsii silmillään
tulijaa. Hän huomaa nuoren miehen ja huudahtaa:
— Tekö siellä tulette, Jean. Kyllä olenkin teitä jo odottanut!
Ensi silmäyksellä Jean jo huomaa, kuinka suru on häntä vanhentanut. Hän
on mennyt entistä enemmän kumaraan, hänen hiuksensa ovat valjentuneet.
Mutta nuori mies huomaa ihmeekseen, että noilla hiukan kavenneilla
kasvoilla yhä asuu sama leppoisa rauha, jonka hän niillä ennenkin on
nähnyt.
— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!
Hän harppaa ylös portaita, ja kumartuen teeskentelemättömästi rouva
Guibert'in puoleen suutelee hän häntä. Tämä koettaa turhaan pidättää
kyyneleitään ja kuiskaa Marcel'in nimen.
— Tulkaa, sanoo hän vihdoin. Mennään saliin, siellä meidän on mukavampi
hänestä puhua.
Ja hän astuu edellä laahustavin askelinsa. Sitten hän avaa toiseen
huoneeseen vievän oven ja huutaa:
— Paula! Täällä on Jean Berlier.
— Minä saavuin eilen illalla, selittää nuori mies. Ja tulin heti tänne.
Tahdoin niin pian kuin suinkin tavata teitä.
— Te olette niin hyvä meitä kohtaan. Tiesin kyllä, että tulisitte pian,
jo useana päivänä olemme pitäneet tietä silmällä.
Paula astuu sisään ja puristaa Jean'in kättä. Hänen kaunista mustaa
tukkaansa vastaan näyttää hänen hipiänsä vielä vaaleammalta. Hänen
tummista silmistään on hehku sammunut. Hän on suorempi ja pystypäisempi
kuin ennen, kantaen ylpeästi syvää sydänsuruaan. Kesken surullista
kertomustaankin Jean itsekseen ihmettelee sitä välinpitämättömyyttä
elämästä, joka ilmenee noilla nuorilla vakavilla kasvoilla ja jäykässä
ruumiin asennossa. Paula myös huomaa hämmästyneenä nuoressa miehessä
tapahtuneen muutoksen: vuosien vieriessä hän on saanut päättäväisemmän
ja lujemman ilmeen, Marcel'in ilmeen.
Tuossa pienessä maalaissalissa, jonka suljettujen sälekaihtimien
raosta pieni auringonsäde pujahtaa sisään, loihtivat toverin sanat
henkiin isänmaan edestä kaatuneen sankarin. Hän nousee Afrikan kovalta
tanterelta, jossa hän on maannut, ja palaa omaiseensa luo. Hän saapuu
nuorena, pitkänä, laihana ja jäntevänä, pää pystyssä, ääni käskevänä,
koko olennossaan tuo lujuus ja tyyni varmuus, jotka ovat päällikön
tunnusmerkkejä.
Suljetulla piaanolla näkee Jean hänen valokuvansa ruusukimpun
koristamana.
Hän puhuu ystävästään, niinkuin tämä olisi halunnutkin,
yksinkertaisesti ja arvokkaasti. Hän osaa käyttää — mikä on niin
harvinaista — täsmällisiä sanoja, jotka ilmaisevat totuuden ilman
hempeyttä ja liioittelua. Hänen äänessään, joka heidän suruunsa
osaaottaen kaikuu lempeänä ja hyväilevänä, säilyy kuitenkin lujan
persoonallisuuden salainen voima. Se karttaa hentomielisyyttä
ja karkoittaa epätoivon. Se rohkaisee, se lohduttaa ja ammentaa
kuolemastakin innostusta. Nuo molemmat naiset, jotka itkivät hänen
saapuessaan, kuuntelevat häntä nyt tyyntyneinä.
Hän ei nähnyt ystävänsä kaatumista. Aamu alkoi sarastaa, kun hän
pyssyn laukausten herättämänä kavahti unestaan ja hypähti pystyyn
kokoomaan miehiänsä. Rauhoittavista tiedonannoista huolimatta nukkui
tuo Timmimun'in pieni joukko aina täysissä pukimissa. Kun hän riensi
tuleen, ahdisti majuri jo linnaan tunkeutuneita Beraber'ia.
— Hänen rinnallaan taisteleva kersantti kertoi minulle hänen
kuolemastaan. Minä johdin puolustusta vasemmalla sivustalla. Hän kävi
suoraan edestä Beraber'ien kimppuun. Karkoitettuaan heidät järjesti hän
takaa-ajon. Päivän ensimmäistä kajastusta vastaan kuvastui hänen musta
hahmokuvansa. Kersantti näytti hänelle syvännettä hiekkakentällä: —
Tuolla voi vielä joku lymytä. — Astuessaan askeleen eteenpäin, vei hän
käden otsaansa, pysyi vielä hetken pystyssä ja kaatui siihen paikkaan.
Rouva Guibert kätki kasvonsa käsiinsä ja kyyneleet himmensivät Paulan
silmät, joka koetti vielä hillitä itseänsä.
— Hän ei liikahtanutkaan enää, jatkoi kapteeni. Hänen ei tarvinnut
tuntea tuskia. Kuolema iski häntä keskelle otsaa, katkaisten hänen
ajatuksensa. Ja hän ajatteli isänmaatansa, ajatteli teitä.
— Ja Jumalaa, eikö niin, kuiskasi äiti parka.
— Niin, Jumalaa. Minun täytyi ottaa päällikkyys hänen sijastansa.
Mutta voitto oli jo saavutettu. Kun minä viimein pääsin tulemaan hänen
luokseen, oli hänet kannettu palmun juurelle, muutaman askeleen päähän.
Kumarruin turhaan hänen puoleensa. Meidän pataljoonanlääkärimme katseli
minua surullisesti, hän oli jo tutkinut hänet. Meidän yhteinen elämämme
oli tehnyt meistä veljiä. Minä rakastin häntä, niinkuin tekin häntä
rakastatte. Siellä minä itkin häntä, niinkuin tekin, teidän nimessänne.
Ja minä näin, mitä te ette saaneet nähdä: sen kirkkaan tyyneyden, jonka
kuolema painoi hänen kasvoilleen. Niillä kuvastui ikuinen rauha. Kun
muistissani näen tuon hänen ilmeensä, herättää se minussa vain yleviä
ja rohkeita ajatuksia. Teidän tulee saada se tietää, jotta hänen
muistonsa olisi teille vieläkin suloisempi.
Jean vaikeni, sitten hän taas jatkoi:
— Edellisenä iltana saattoi hän minua asuntooni asti, ennenkuin hän
meni viimeiselle kierrokselleen. Oli kaunis, tähtikirkas yö. Usein me
puhelimme keskenämme Savoijista. Hän puhui minulle teistä ja Paula
neidistä; hän oli hiljattain teidät nähnyt. Mikään aavistus ei tehnyt
hänen mieltään apeaksi, mutta ei hän pelännytkään kuolemaa. Hänen
univormutakkinsa taskusta löysin minä tämän kirjeen, jonka tuon teille
takaisin. Se peitti hänen sydämensä viimeisiä sykähtelyjä.
Rouva Guibert tunsi oman käsialansa. Hän kohotti kasvojaan, joilla syvä
äidin suru värähteli. Kun hän saattoi puhua, virkkoi hän:
— Nyt, nyt hän lepää Jumalan rauhassa. Sanokaa minulle, Jean, mihin
paikkaan hänet haudattiin.
— Timmimun'in edustalle. Kun hän oli korkein virka-arvoltaan,
asetettiin hänen hautansa toisten hautojen keskelle. Hänen oikealle
puolelleen haudattiin hankintaupseeri ja vasemmalle kersantti, jotka
kaatuivat molemmat samassa taistelussa. Hänen jalkojensa juureen
haudattiin sotilaat.
Paula liittyi keskusteluun:
— Me olemme tiedustelleet, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä,
saadaksemme hänet tuoduksi Chambéry'hin. Siellä hän saisi levätä meidän
perhehaudassamme, isän ja pienen Thérèse siskon vieressä.
Jean katsoi nuorta tyttöä. Hän tiesi, että Guibert'it eivät olleet
varakkaita. Hyväilevällä, vakuuttavalla, käskevällä äänellään koetti
hän saada heitä luopumaan tästä kalliista ja turhasta tuumasta:
— Miksi hänet tänne tuotaisiin? Siellähän hän lepää voittonsa paikalla.
Mikä hauta olisi hänelle sopivampi? Mitä ylväämpää muistomerkkiä hän
olisi halunnut?
— Ennen pitkää ei kukaan enää siellä tunne hänen hautaansa.
— Te erehdytte, Paula neiti. Kaikilla noilla haudoilla on kivet
ja muistokirjoitukset. Niistä pidetään hyvää huolta. Niin kauan
kuin varusväkeä pidetään Timmimun'issa, niitä kunnioitetaan. Hänen
hautakivessään on hänen nimensä, hänen arvonsa, kaksi aikamäärää, _25
p. huhtikuuta 1868_ ja _19 p. helmikuuta 1901_ ja nuo kolme kunniakasta
sanaa, joihin sisältyy hänen elämänsä ennätys: _Madagaskar, Saharan
retki, Timmimun_. Ajatelkaa, että Algeriassa kunnioitetaan vielä
niidenkin hautoja, jotka kaatuivat sen valloituksen aikana.
— Niinkö, virkkoi rouva Guibert.
Paula istui hetken mietteissään, jona aikana Jean sai häntä tarkemmin
katsella, ja jatkoi sitten uskollisena kuin Antigonee:
— Me tahtoisimme niin halusta saada veljeni lähellemme, tahtoisimme
saada polvistua sille kivelle, joka hänet peittää.
— Onhan teillä hänen muistonsa, hänen ajatuksensa. Eihän Marcel'ista
ole jäljellä vain hänen kuollut ruumiinsa!
— Niinhän se on, myönsi taas rouva Guibert, joka ajatteli hänen
kuolematonta sieluaan.
Paula ei puhunut enempää ehdotuksestaan. Mutta Jean näki kyyneleitä
vierivän hänen poskillensa.
— Hän oli meidän ylpeytemme ja minun kaikkeni, huokasi nuori tyttö. Ja
hiljempaa hän lisäsi: — Jo kauan oli hän aavistanutkin kuolemaansa.
— Se oli Jumalan tahto, sanoi hänen äitinsä. Me emme tunne Hänen
tarkoituksiansa. Ne näyttävät meistä toisinaan niin kovilta, että tekee
mielemme nurista. Ja kuitenkin on Hänen hyvyytensä ääretön.
Liikutettuna tarttui Jean ryppyiseen ja vapisevaan käteen, ja painoi,
kuten ennen Marcel, kunnioittaen ja hellästi huulensa sitä vastaan. Hän
nousi seisomaan ja kääntyen molempiin naisiin, jotka häneen katsoivat,
lausui hän vainajasta vielä lopuksi seuraavat ylistävät sanat, joiden
hän toivoi vaikuttavan Paulan masentuneempaan ja alistumattomampaan
mieleen:
— Niin, hänen elämänsä oli lyhyt, mutta täysisisältöinen.
Mielenlujuudellaan, miehuullisuudellaan antoi hän meille esikuvan. Sen
sijaan, että häntä surkuttelemme, eikö meidän tule häntä kadehtia?
Vainajia tulee kunnioittaa, mutta pitää myös uskoa elämään.
Tummilla silmillään, joihin taas syttyi hehkua, katsoi Paula nuorta
miestä, jonka sanoista hän tunsi saavansa uutta tarmoa. Eikö Jean
enää ollutkaan tuo kevytmielinen nuori upseeri, joka liehitteli
julkeapuheisia neitosia? Paula oli aina ajatellut Jean'ia hiukan
ylenkatseellisella suvaitsevaisuudella, jonka takana ehkä piili
salainen mielipahan tunne. Itseään hän oman arvon tunnossaan oli aina
pitänyt lujana ja urhoollisena, ja nyt hän huomasi, että voidakseen
itse kunnioittaa itseänsä ja ansaitakseen Jean'in kunnioituksen, täytyi
hänen rohkeasti karkoittaa sydämestään katkeruus ja kapinallisuus, jota
sinne oli kasaantunut kuin kuivia lehtiä talviseen metsään.
— Joko te jätätte meidät, kysyi rouva Guibert arasti.
Lohduttaakseen vanhaa rouvaa, muistutti Jean hänelle kaikkia niitä
siteitä, jotka häntä vielä kiinnittivät elämään. Hän puheli hänen
toisista lapsistansa, hänen tyttärestään Margareetasta, joka oli
nunnana Pariisissa ja hoiti sairaita, hänen pojistaan, jotka perustivat
kaukaista Ranskaa.
— Kuinka monta lasta on Etienne'lla?
— He odottavat kolmatta. En ole niitä koskaan nähnyt. Ja kumminkin
rakastan niitä, hellin ja rakastan viimeisenä ilona, jonka Jumala
minulle on suonut. Niiden nimet ovat Maurice ja Françoise. Ettekö sitä
tiedä?
— Tiedän kyllä, vastasi Jean hymyillen.
— Ne ovat saaneet mieheni ja minun nimeni. Ne ovat meidän sukumme
siunaus. Se joka tulee, saa nimekseen Marcel.
Entä jos se on tyttö?
— Marcelle sittenkin. Tässä ovat molempien vanhempien lasten valokuvat.
Hän puhui jo kuin syntyneestä tuosta lapsesta, jota hänen poikansa
vaimo kantoi sydämensä alla.
— Eivätkös ne ole kauniita, kysyi Paula, joka lähestyi, katsoakseen
veljensä lapsia.
— Ovat, pikku tyttö on teidän näköisenne. Hänellä on teidän mustat
silmänne.
— Hänestä tulee paljon kauniimpi.
— En minä usko, vastasi nuori mies antaen kuvat takaisin rouva
Guibert'ille. Ja hän lisäsi, hymyillen tuota kaunista hymyään, joka
teki hänet niin nuoren näköiseksi:
— Eikös se riitä? Olettepas te vaativainen.
Vastoin tahtoaan Paula punastui, ja hänen hipiänsä eloisuus muutti
hänet kuin auringonsäde sadepisaran. Lohduttomassa murheessaan oli
hän kokonaan unohtanut itsensä, kauneutensakin, ja nyt hän tunsi
iloitsevansa siitä, että oli kaunis.
Nähdessään, että molemmat naiset olivat hetkeksi vapautuneet surun
ajatuksistaan, jatkoi Jean kyselyään:
— Hehän ovat asettuneet Along'in lahden rannalle, lähelle Hanoi'ta?
— Eivät he ole siellä enää, vastasi rouva Guibert. He asuvat nyt
eräällä kukoistavalla saarella. Mutta Paula osaa selittää paremmin
kuin minä. Minä sekoitan aina nuo muukalaiset nimet.
— Etpäs ollenkaan, äiti, et ollenkaan. Sitten hän teki nopean päätöksen
ja alkoi:
— Etienne on ostanut Kebao'n saaren, joka on vastapäätä Along'in
lahtea. Se kuului eräälle osakeyhtiölle, jota hoidettiin huonosti ja
joka teki vararikon. Siinä on huomattavassa määrässä kivihiilikerroksia
ja maa on hedelmällistä. Kaivokset, kalustot, maa myytiin huutokaupalla
pilkkahinnasta. Veljeni johtavat kaivostöitä, viljelevät riisiä ja
kasvattavat erinomaisella menestyksellä erästä puuta, jota nimitetään
Jaapanin syreeniksi ja käytetään rakennusaineeksi. Heidän voimansa
eivät riitä niin laajoihin yrityksiin. Mutta turhaan he ovat koettaneet
saada apulaista Ranskasta. Ei kukaan tahdo lähteä pois kotimaasta. Ja
kumminkin se seutu on terveellistä ja luonnonihanaa, ja he ovat varmat
menestyksestä.
Hän kertoi yksinkertaisesti ja selvästi, Jean innostui.
— Ranskassa ei enää ole ihmisellä tulevaisuutta. Minäpä lähden heidän
luokseen.
— Entä teidän sotilasuranne, huomautti rouva Guibert, nuoren miehen
noustessa hyvästelemään.
— Minä en rakasta sitä niin intohimoisesti kuin Marcel. Niin moni hetki
menee sotilaalta hukkaan, niin monet voimat jäävät käyttämättä. Mutta
minä laskin vain leikkiä.
He siirtyivät portaille. Kukkien peittämän talon julkisivu aivan
hukkui kuusain-, ruusu- ja klemaatisköynnösten runsauteen. He
nojasivat kaidepuuta vastaan. Lumoavana päilyi toukokuun päivä
heidän silmiensä edessä, ilma oli kevyt ja kuulakas. Sinertävä auer,
joka tietää jatkuvaa kaunista säätä, verhosi vuoria, pehmentäen ja
hämmentäen niiden ääriviivoja. Pieni Saint-Cassin'in torni kyykötti
kastanjien varjossa. Lähempänä hohtivat niityt keväisen helakassa
vihannuudessaan. Nouseva laiho lainehti hiljaa tuulessa. Hedelmäpuut
olivat jo pudistaneet päältään hentojen, kerkeästi kuihtuvien kukkiensa
valkoisen ja punertavan lumen ja näyttelivät joka oksalla hymyileviä
hedelmännuppujaan. Kaksi pihan kulmauksessa kohoavaa lehmusta levitti
ilmaan tuoksuaan ja puistotien hevoskastanjat koristivat valkoisilla
tyrsossauvoillaan lehviensä jykevää tummuutta.
Heidän ympärillään lauloi kevät ikuista lauluaan, lupasi hedelmällinen
maa ikuisia lupauksiaan työntekijälle.
Oli kevät, vuoden nuoruuden aika, pysyväisyyden ja elämän vertauskuva.
He katselivat ja vaikenivat. He ajattelivat Marcel'ia kaikki kolme, ja
tämä liian ihana huomenhetki teki heidän mielensä murheelliseksi.
Väsynyt kun oli ja muistojen valtaama, antoi rouva Guibert tyttärensä
saattaa kapteenia porttaalille. Hän näki heidän poistuvan, ajatteli
lempeästi, kuinka asiat voisivat olla, uskoi Paulan tulevaisuuden
Jumalan haltuun ja meni sisälle yksinäisyyden rauhassa paremmin
muistutellakseen kertomusta poikansa kuolemasta.
Paula ja Jean sanoivat toisilleen hyvästi käytävän päässä. Nuori mies
pysähtyi ja seurasi silmillään tuota solakkaa ja hoikkaa olentoa, joka
liukui puitten alla. Silloin nuori tyttö kääntyi vuorostansa katsomaan
taakseen. Hän punastui tuota yhteensattumista, teki sitten rohkeasti
päätöksensä ja palasi takaisin samaa tietä, poistaakseen kaiken
kaksimielisyyden.
— Jean, kuiskasi hän liikutettuna, minä en ole teitä kylliksi kiittänyt
veljeni puolesta, joka oli hiukan teidänkin veljenne ja äitini
puolesta, jolle teidän kirjeenne ja teidän vierailunne ovat tehneet
niin paljon hyvää. Te olette ollut hyvä meitä kohtaan. Minä en ole
osannut sitä teille sanoa. Siksi minä palasin.
Hän oli inhimillisempi ja liikuttavampi tunteittensa vallassa.
— Voi, älkää minua kiittäkö, vastasi nuori mies. Olinhan minä Marcel'in
ystävä, ja meidän isämmehän jo pitivät toisistansa.
He seisoivat siten vastatusten eivätkä tietäneet enää mitä sanoa. He
olivat omituisesti hämillään ja tahtoivat vuoroin siitä päästä ja
vuoroin sitä pitentää. Paulan silmät katsoivat kiinteästi maahan, ja
Jean huomasi hänen poskillaan pitkien ripsien varjon.
— Kuulkaahan, virkkoi hän vihdoin. Marcel'in univormutakin taskussa
oli muutakin kuin äitinne viimeinen kirje. Tämä valokuva oli siellä
myöskin. Päätin jättää sen teille.
Hän ojensi Paulalle kuluneen pahvilevyn, jolla tämä näki Maupas'n
puutarha-käytävällä kaksi pientä tyttöä, kymmenen kahdentoista
vuotiaita. Toinen oli vaalea-, toinen tummaverinen, toinen istui
kilttinä ja katsoi ihmeissään ympärilleen, toinen oli liikkeessä. Ne
olivat Alice ja hän itse.
— Oi, sanoi nuori tyttö. Ja hän kysyi tukahtuneella äänellä:
— Eikö hän koskaan puhunut hänestä?
— Ei koskaan.
Paulan kädestä vierähti kuva, joka putosi risahtaen käytävän hiekkaan,
ja voimatta enää hillitä itseänsä, purskahti hän itkuun.
Jean tarttui hänen käteensä:
— Usein ajattelin minä, sanoi hän, siellä Afrikan aavikoilla kohtalon
sokeutta. Miksei se ottanut minua hänen sijastansa? Minua, jota ei
kukaan olisi itkenyt.
Mitä saattoi nuori tyttö vastata. Hänen mustat silmänsä välähtivät
äkkiä. Hän otti ylös valokuvan, ennenkuin Jean ennätti kumartua.
— Kiitos, Jean. Tulkaa taas pian meitä katsomaan. Teette sillä meille
suuren ilon.
Nuori mies katsoi häntä hetkisen ja meni sitten. Paula palasi
verkalleen puutarhan kautta. Hän katseli kukkia, poimi ruusun, ja
ensimmäisen kerran koko vuonna tunsi hän hiukan iloa, sen tuoksua
hengittäessään. Hän huomasi ihmeekseen ajattelevansa toisin veljensä
kuolemasta ja toisti itsekseen Jean'in sanoja, joiden tarmokasta
opetusta hän teroitti mieleensä:
— _Tulee kunnioittaa vainajia, mutta pitää myös uskoa elämään_.
Eivätkö ne sanat juuri sisältäneet neuvoa, kehoitusta hyvin elämään,
jota sankarien esimerkki meille opettaa? Nehän ne juuri olivat suuria,
jotka eivät surkeilleet vaivojaan ja jotka elämänuraansa, oli se sitten
pitkä tai lyhyt, painoivat pelottoman ja uljaan sielunsa leiman. Niin
sai hän viihdytystä ja lohdutusta siitä, mikä aiheutti ja kiihdytti
hänen mielensä sekasortoa. Hän lupasi itselleen, hengittäessään
kukan tuoksua, täst'edes miehuullisesti kantaa päivien painoa, ilman
katkeruutta ja sisäistä kapinoimista. Hänen nuoruutensa, jota hän oli
vähäksynyt, ei jäänyt silloin hyödyttömäksi, kun hän vapaaehtoisesti
uhrasi itsensä. Ja palatessaan äitinsä luokse suuteli hän häntä,
ikäänkuin suojellakseen tuota hänen huomaansa uskottua vanhusta,
ikäänkuin sinetöidäkseen uuden rohkeutensa lupauksen.