Kuoleman paraati.
Cognin'in määrin pääasiallisena toimena aamupuolella päivää oli
sanomalehtien lukeminen. Paitsi läheisten tehtaiden työmiehiä, jotka jo
anivarhain poikkesivat hänen ravintolaansa ja seisaallaan, kynttilän
lepattavassa valossa, ottivat naukun aamutuimaan, ei hän tavannut
paljon ketään ennen puoltapäivää. Istuen tuolilla kahdareisin, selkä
tuleen päin varustautui hän päivää varten valtiollisilla tiedoilla ja
uutisilla _Tasavaltaisesta Lyon'ista_ ja _Edistyksestä_. Niinpä hän
päivällisen jälkeen saattoikin tarjota vierailleen raikasta viiniä ja
tuoreita tietoja.
Avatessaan sanomalehtiä aamulla 26 päivänä helmikuuta hän ällistyi
huomatessaan ensimmäisellä sijalla komean otsakkeen: _Timmimun'in
voitto; majuri Guibert'in kuolema_. Ei ollut hän uneksinutkaan,
että kukaan hänen kuntalaisistaan nostaisi niin suurta melua
kuollessansa. Veri poskilla, tuntien epämääräistä levottomuutta
vastuunalaisuudestansa, alkoi hän hitaasti lukea surullista, virallista
kertomusta, jota sanomalehden toimittaja oli koristellut muutamilla
komeilla lauseilla:
"Sotaministeriö antaa meille ilmoituksen voitosta, joka on saatu
Tuât'in seudulla Timmimun'issa. Me merkitsisimme mitä suurimmalla
ilolla muistiimme tämän uuden aseittemme voiton, jollei se olisi
maksanut meille kallista henkeä, voittajan itsensä, majuri Guibert'in
henkeä.
"Meidän valtiolliset ottelumme eivät saa kääntää pois meidän
huomiotamme noista kaukaisista taisteluista, joissa sankarillisesti
vuotaa ranskalainen veri. Viime vuonna, keväällä, senjälkeen kuin
eversti Ménestrel'in kolonna oli valloittanut In Salah'in ja vallannut
Gurara'n, jätettiin harvalukuinen varusväki tuohon Etelän kaupunkiin.
Sen lähellä taisteltiin Sahela'n ja El Metarfa'n veriset taistelut,
joissa saharalaisten siirtomaa-joukkojen toinen komppania löi takaisin
Beraber'ien ja Dui-Menia'n rosvolaumat, ja kapteeni Jacques ja
luutnantti Depardieu saivat kunniakkaan kuoleman. Kun viime talvena
kenraali Lervières, Algerian divisioonan päällikkö, sai tehtäväkseen
lujasti miehittää Guraran, jättää sen ja asettua Tuât'iin, jätti
hän Timmimun'in linnaan sataviisikymmentä miestä varusväkeä, joiden
päälliköksi määrättiin majuri Guibert, apulaisenaan luutnantti Berlier.
"Majuri Guibert oli vast'ikään saapunut Ranskaan Moureau-jamy'n
retkikunnan mukana, mutta hän piti kunnianasianaan palata
pataljoonaansa äärimmäiseen Etelään. Oltuaan kaksi vuotta yhtä mittaa
tutkimusmatkalla halki Afrikan, kieltäytyi hän kaikesta levosta ja
riensi paikalleen. Yöllä viime helmikuun 18 päivää vastaan onnistui
lauman Beraber'ia, arviolta noin tuhannen miestä, lähestyä Timmimun'ia.
Tämä heimo herättää niin suurta kauhua ja on niin nopealiikkeinen, että
he saattoivat kulkea äärettömän laajojen seutujen läpi, ilman että
paikallisella hallituksella oli vähintäkään tietoa tästä liikkeestä.
Päivän koittaessa, ennen ensi sarastustakaan, he hyökkäsivät linnaa
vastaan.
"Vahti ampui takaisin vetäytyessään kuusi laukausta, jotka hälyyttivät
linnaväen. Muurien aukkojen kautta tunkeutuivat jo Beraber'it linnan
sisäpihaan. Mutta varusväki kokoontui nopeasti päällikkönsä johtamana,
ja pian Beraber'it lähtivät pakoon, jättäen kolmesataa miestä
tanterelle. Mutta meidänkin tappiomme olivat hirvittävät: kymmenen
kaatunutta, joista yksi osaston päällikkö, yksi hankintaupseeri, yksi
kersantti ja yli kolmekymmentä haavoittunutta. Majuri Guibert kaatui
taistelun lopulla, saaden luodin otsaansa, kun Beraber'it pakenivat
epäjärjestyksessä.
"Majuri Guibert oli koko Ranskan armeijan nuorin pataljoonan päällikkö.
Tultuaan kapteeniksi kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä ja saatuaan
kunnialegioonan ristin loistavan toimintansa johdosta Madagaskarin
retkellä, varsinkin Andriba'n taistelussa, otti hän osaa Moureau'n
tutkimusretkeen, joka hiljattain kulki halki Afrikan. Rabah'in voiton
jälkeen nimitettiin hänet majuriksi ja kunnialegioonan upseeriksi.
Hän oli kuollessaan vain kahdenneljättä vuoden ikäinen. Syntyneenä
Cognin'in kauppalassa, joka on lähellä Chambéry'ta (Savoijissa), kuului
hän yhteen paikkakuntamme arvossapidetyimmistä perheistä.
"Kutsuttuna korkeimpiin sotilaallisiin tehtäviin, jättää hän
kotiseudulleen kumminkin kunniakkaan muiston, jota pojastaan ylpeä
Savoiji ei varmaankaan ole juhlimatta niinkuin tulee."
* * * * *
— Lempo soikoon, älähti määri luettuaan loppuun.
Hän katsoi varmuuden vuoksi lehden nimeäkin, peläten saaneensa käsiinsä
jonkin kavalan vastapuolueen äänenkannattajan.
Vanhoillinen _Uutisten tietäjä_ ja kiihkososialistinen _Edistys_,
jotka hän sitten silmäili läpi, kertoivat tarkalleen samaa,
edellinen liittäen esitykseensä moitteita tiedustelulaitoksemme
huolimattomuudesta Algeriassa, jälkimmäinen säestäen kertomustaan
ihmisystävällisillä huomautuksilla siirtomaa-retkien hyödyttömyydestä.
Mutta kaikki, edustivatpa ne mitä valtiollista kantaa tahansa,
lausuivat kunnioituksen ja ihailun sanoja majuri Guibert'istä,
ylistivät hänen ihmeteltävää sotilasuraansa ja valittivat hänen
menettämistään.
Cognin'in määri teki johtopäätöksen, joka purkautui ärähdykseksi:
— Vietävän koulumestari!
Hän otti hattunsa ja aikoi rynnätä ulos. Mutta kuin naulattuna jäi
hän seisomaan kynnykselle. Ratsastava upseeri, komeassa univormussa,
kultaisissa olkanauhoissa, pysähtyi Kansalliskahvilan eteen:
— Missä on rouva Guibert'in asunto, pyydän.
Muutamia uteliaisuuden kiihoittamia maalaisnaisia kokoontui jo
ratsastajan ympärille.
— Jatkakaa valtamaantietä Vimines'in tielle saakka.
— Kulkekaa sitten tammimetsän läpi vievää tietä.
— Tammimetsän loputtua kääntykää vasemmalle, niin edessänne on Maupas.
— Kiitos, sanoi upseeri ja hoputti jo ratsuaan, kun määri puhutteli
häntä:
— Sallikaa kysyäni, menettekö vierailulle rouvan luokse?
Ajutantti silmäili ylenkatseellisesti tuota punanaamaista olentoa ja
kannustaen hevostaan, mutisi hän vastaukseksi:
— Tietysti.
— Hyvä on, vastasi ravintoloitsija kuuntelevien naisten tähden. Ja kävi
tulipunaiseksi.
Hän söi huonolla ruokahalulla ja hautoi tuumaa mielessään. Ennenkuin
hän pani sen toimeen, lähetti hän tyttärensä hakemaan lisäväkeä. Juuri
kun hän kaatoi kurkkuunsa naukun viinaa sydämensä vahvistukseksi, näki
hän ikkunasta parihevosten vetämien vaunujen ajavan raatihuoneelle
päin. Muutamaa minuuttia myöhemmin tultiin häntä hakemaan prefektin
puolesta. Hän pukeutui kiireesti lievetakkiinsa, jota hän käytti
kaikissa juhlatilaisuuksissa ja riensi kunnan talolle. Toinen vaunun
ovi aukeni, ja parrattomat huulet tiuskasivat hänelle (vaalipäivä oli
vielä kaukana):
— Tekö olette Cognin'in määri?
Hattu kädessä Simon vastasi:
— Niin olen, herra.
— Minä edustan prefektiä. Olen matkalla rouva Guibert'in luo viemään
hallituksen surunvalituksia majurin sankarillisen kuoleman johdosta.
Tietysti te olette pitänyt huolta, että hän on saanut asiasta tiedon,
kuten virallinen sähkösanoma määräsi. Ja toivottavasti te varovaisesti
ilmoititte hänelle tapahtuman?
— Kyllä herra alaprefekti, sopersi määri häpeissään ja vapisten.
— Minä olen prefektinviraston neuvos. Minä kehoitan teitä koko
virkakuntinenne olemaan läsnä surujumalanpalveluksessa. Tasavallan
hallitus osaa kunnioittaa uskollisia palvelijoitaan.
— Kyllä, herra neuvos.
— Hyvä on, herra määri, en pidätä teitä kauempaa.
Ja ylpeänä tehtävänsä tärkeydestä ja siitä arvokkuudesta, jota hän
osoitti sen suorittamisessa, poistui hevosten ravatessa prefektin nuori
lähettiläs, ynseän ja kyllästyneen näköisenä kuin vanha kenraali, joka
palaa armeijanosastoaan tarkastamasta.
Randon ja Détraz, joille määri oli lähettänyt sanan, riensivät yhdessä
ravintolaan. Koko kylä tiesi jo Cognin'in _vallanpitäjien_ menettelyn.
— Tämäpä on korea juttu, kiljaisi sisään astuessaan Détraz, joka kiehui
vihasta. Edellisenä iltana, keskustelun aikana, ei hän ollut hiiskunut
sanaakaan.
— Sanoinhan minä sen, huomautti vanha Randon, joka halusta tahtoi
muistuttaa viisauttaan.
— Niin minäkin, lisäsi määri, joka ei tahtonut olla pekkaa pahempi.
Koulumestarin ja Punaisen syytä kaikki on.
Détraz, jota ei juuri liika kohteliaisuus vaivannut, ärjyi määrille:
— Ettekö te ole määri, häh? Mitä virkaa teillä on kunnallistalolla?
Pehmeä kuin riepu te olette, koira vieköön. Opettaja taluttaa teitä
nenästä, kuin luokkansa vihoviimeistä nulikkaa.
— Minuako, kiljui Simon. Vai minua talutetaan nenästä! Tulkaahan
katsomaan, koulumestariko se täällä käskee!
Molempien valtuusmiestensä saattamana ryntäsi määri kansakouluun yhä
viittoillen ja ääntä pitäen. Luihun ja liukastelevan Maillard'in edessä
tunsi hän kuitenkin uljaan intonsa laimenevan. Mutta Détraz rupesi
muitta mutkitta hänen sijaisekseen.
— Vai niin, huusi hän, jopa te keititte kauniin sopan, te häpeämätön,
te kelvoton koulumestari! Prefekti ja kenraali lähettävät lähetystöjä.
Mutta vainajan kotikylä lähettää poliisinsa ikäänkuin tarkastussyyniä
pitämään. Perhanan tietoviisas, kyllä jo riittää.
Ja hän sylkäisi lattialle halveksimisensa merkiksi.
— Minä en ole teille vastuussa teoistani, ilmoitti opettaja arvokkaan
näköisenä.
— Olet, oletpa kylläkin. Etkä sinä, määri, puhu mitään?
Vimmoissaan sinutteli hän kaikkia. Simon'in täytyi tulla väliin.
— Huonosti te meitä neuvoitte, herra koulumestari.
— Se on varmaa, vahvisti Randon.
— Kuka käski minulta neuvoa kysymään.
— Kuka sinulta neuvoa kysyi, ärjäisi taas Détraz kahta kiukkuisempana.
Sinä itse pistit nokkasi meidän asioihimme, sotkeaksesi ja pilataksesi
ne, kuin mikäkin myrkynsekoittaja. Senkin myrkynsekoittaja!
Mielissään keksimästään nimityksestä, käytteli hän vikkelästi tuota
raskasta sanaa. Randon kävi hänen käsivarteensa ja koetti tyynnyttää
häntä ja viedä pois huoneesta. Mutta sillä ketteryydellä, jolla
tietämättömät ja naiset yhdistävät aivan yhteenkuulumattomia asioita,
kääntyi hän takaisin huutaen:
— Sinä varastat valtion varoja.
— Minäkö, vastusti Maillard.
— Niin juuri, sinä otat yksityisiltä maksun halonottoluetteloista,
oikeudenpäätöksistä, kaikista. Sinä menet tipotiehesi, tai minä nyljen
sinut.
Vimmastuksissaan purki hän vihaansa, jota sivistymätön vaistomaisesti
tuntee sivistystä, veronmaksaja veronkantajaa kohtaan.
Molemmat vihamiehet syöksyivät toisiansa vastaan. Määri hillitsi
Maillard'ia, ja Randon piteli kiinni virkaveljestään.
— Kuulkaa, mitä minä sanon, pyysi vanhus. Kuulkaa, mitä minä sanon.
Ja kun sanasota silmänräpäykseksi taukosi, onnistui hänen singahduttaa
joukkoon seuraavat sanat, joihin määri ja Détraz yhtyivät ja jotka
lopettivat ottelun:
— Parantaaksenne asian, Maillard, pitää teidän viedä oppilaanne
hautausjuhlaan.
Ja määri, joka tahtoi omistaa voiton itselleen, lisäsi:
— Ja te nostatte heti surulipun kunnallistalon ikkunaan.
Hän poistui karistaen kurkkuaan, yhä molempien valtuusmiestensä
saattamana.
— Nyt, sanoi Randon, mennään Maupas'han.
Simon ilmoitti meluavasti suostumuksensa.
— Niin mennään. Kenraali lähetti upseerin ja prefekti nuoren
hopeanauhuksisen herran. Määri tulee omassa persoonassaan kahden
valtuuston jäsenen seurassa, niinkuin oikein on. Se tehoo se.
Kun he kulkivat kylän ohi, näkivät he vainiolla Punaisen Pitet'n, joka
nolona karttoi heidän katseitaan.
— Tulehan tänne, huusi Détraz, mutta asianomainen ei näyttänyt kuulevan.
— Aika kelmi, julisti määri potrana poikana.
— Sitä tiedetään yhtä ja toista, puheli Randon salaperäisenä.
— Niin tiedetään, niin tiedetään, jatkoi Détraz suorasukaisemmin.
Ilman tohtoria hän istuisi lukemassa tiilenpäitä. Ja yhähän hänestä
kuiskaillaan. Pitää toimittaa pois mokoma valtuustosta, pitää kun
pitääkin.
Hanget hohtivat talvisen auringon kylmässä valossa. Valkoiset vuoret
kimaltelivat pakkasessa. Valjun taivaan alla rajaviivat häipyivät ja
kaikki oli yhtä ja samaa tahratonta ja välkkyvää puhtautta.
Prefektinviraston vaunut, jotka palasivat Chambéry'hin, tulivat
Cognin'in tilapäistä lähetystöä vastaan. Tärkeän näköisenä viittasi
määri kuskia pysähtymään. Hattu kädessä lähestyi hän vaunun ovea, joka
heti aukeni.
— Herra neuvos, me pyytäisimme teiltä yhtä palvelusta.
— Mitä sitten, vastasi nuori mies töykeällä äänellä. Häntä ei oltu
otettu vastaan, sillä kenraalin ajutantti oli parhaillaan ollut rouva
Guibert'in puheilla, ja siksi hän nyt palasi pahalla tuulella.
— Kaikki perheenisät, ilman poikkeusta, ovat tyytymättömiä opettajaan.
— Miksi?
— Hän hoitaa huonosti opetusta, lyö oppilaita, puhuu isänmaata vastaan.
Nuori mies kävi ajattelevan näköiseksi, ja viitaten mahtavasti
kädellään kuin ministeri, joka lopettaa vastaanoton, lupasi hän
lyhyesti:
— Pidän mielessäni asian.
Käsiään hykerrellen jatkoi määri matkaansa ja sanoi seuralaisilleen:
— Nytpä tein hänelle aika kolttosen, sille meidän Maillard'illemme!...
* * * * *
Seuraavina päivinä isot sanomalehdet kuvailivat pienimpiä
yksityiskohtia myöten Timmimun'in murhenäytelmää ja osoittivat kaikki,
puolueista huolimatta, kunnioitusta majuri Guibert'in muistolle, jonka
lyhyt elämänura liikutti kaikkien sydämiä.
Savoijin lehdet eivät tyytyneet vain näihin oikeutettuihin ylistyksiin,
vaan julkaisivat vielä kilvan hänen elämäkertaansa ja kuvaansa.
Maupas'n yksinäisyydessä nuo murheen murtamat naiset lukivat
alistuneina ja surunsuloista nautintoa tuntien niitä lukemattomia
osanoton ilmaisuja, joita heille saapui koko maasta, valtiolta,
Marcel'in tovereilta, tutuilta ja tuntemattomilta. He nojautuivat
toinen toiseensa paremmin kestääkseen onnettomuuttaan eivätkä löytäneet
lohdutusta muusta kuin rukouksesta ja keskinäisestä rikkaudestaan.
Vain rouva Saudet'n, Etienne Guibert'in anopin, vierailut tuottivat
heille hiukan virkistystä; hän tiesi, mitä sanoja tarvitsevat ne, jotka
kärsivät eron tuskaa.
Hienon maailman mielipide, joka ei ollut suosinut Guibert'ejä heidän
kunnialliseen aineelliseen perikatoon jouduttuaan, teki äkkikäänteen
ja päätti yhtyä yleiseen tunteiden ilmaukseen. Rouva Dulaurens ei
voinut pysyä toimetonna tämän tilaisuuden sattuessa. Hän sai neiti
de Songeon'in, Savoijin Valko-ristin kunniapuheenjohtajan, ryhtymään
surujuhlaa puuhaamaan. Sitä vietettäisiin suurella loistolla ja
komeudella Chambéry'n tuomiokirkossa. Pitihän toki anastaa itselleen
mainehikas vainaja ja huomiota herättävällä tavalla palauttaa mieleen
hänen yhteiskunnallinen alkuperänsä. Viranomaiset kutsuttaisiin
juhlatilaisuuteen. Heidän läsnäolonsa kohottaisi juhlan arvoa, ja
heidän poisjäämisensä saisi vastapuolueen sanomalehdet sotakannalle. Ei
mitään ollut siis pelättävissä, kävi miten kävi.
Kun kaikki oli valmiina — kolehdit kannettu, sielumessu tilattu,
kutsukortit laadittu — lähtivät neiti de Songeon ja rouva Dulaurens
virallisina valtuutettuina Maupas'han pyytämään perheen suostumusta.
Kreivitär de Marthenay seurasi äitiänsä. Hän halusi esiintuoda
surunvalittelunsa rouva Guibert'ille ja Paulalle eikä uskaltanut aivan
yksin tehdä tuota matkaa.
Maaliskuun ensi päivät olivat käsissä. Lumi suli lokaisilla ja
kolkoilla vainioilla ja kuoppaisilla teillä. Matalan taivaan alla,
mustina ja paljaina törröttävien puiden ympäröimänä teki vanha
maalaistalo alakuloisen ja yksinäisen vaikutuksen.
— Minä en tahtoisi hautautua tänne koko vuodeksi, sanoi rouva Dulaurens
neiti de Songeon'ille, kun vaunut kääntyivät autiolle puistotielle.
— Kirkko on liian kaukana, vastasi hurskas vanhapiika.
Hän ei muistanut, että Jumala on kaikkialla. Iästään huolimatta hän yhä
vielä matkusteli Häntä tapaamassa erityisissä ja upeissa paikoissa.
Kun vanha Mari näki ajoneuvot, laski hän vieraat sisään vastoin ankaraa
kieltoa. Ja hän riensi ilmoittamaan heidän tulostaan, niin nopeasti
kuin hänen vanhat jalkansa sallivat.
— Olinhan minä antanut määräyksen, ettei ketään saa ottaa vastaan,
huomautti rouva Guibert surullisesti. Ja Paulan puoleen kääntyen hän
virkkoi: — Minä en jaksa enää pitää seuraa vieraille. Miksikä rouva
Dulaurens'kin tulee häiritsemään meidän suruamme? Meillähän ei ole
mitään yhteistä. Mitä hän meistä tahtoo?
— En tiedä, äiti, vastasi Paula, joka oli jo noussut seisomaan
lähteäkseen huoneesta.
— Autathan sinä minua pitämään heille seuraa?
— En, äiti, minä en tahdo häntä tavata.
Rouva Guibert katsoi tytärtään, jonka kalvenneet, värisevät,
päättäväiset kasvot selvästi ilmaisivat, mitä hänen mielessänsä liikkui.
— Paula, pyysi hän, älä jätä minua. Minä olen arka ja saamaton, muista
sitä. Tehty paha unohtuu pikemmin kuin hyvä. Jos hän alkaisi puhua
menneistä päivistä, en osaisi vastata hänelle. Jää minun luokseni,
Paula.
Nuori tyttö ei enää epäröinyt, hän viittasi palvelijatarta tuomaan
vieraat sisään.
— Minä jään sitten, äiti.
Neiti de Songeon, joka ei ollut oikein perehtynyt valtioviisauteen,
laski edellänsä rouva Dulaurens'in ja antoi hänen johtaa puhetta.
— Teitä on kohdannut ankara isku, lausui tämä, lähestyen rouva
Guibert'iä, jonka täytyi pystyssä pysyäkseen nojata uuniin, noustessaan
seisomaan.
Sitten tervehti hän Paulaa, jonka lujan katseen ja vihamielisen
valppauden hän tunsi seuraavan itseään. Hän olisi suonut Paulan olevan
poissa.
— Niin on, vastasi Marcel'in äiti, Jumala koettelee meitä.
Siten antoi hän heti keskustelulle vakavan ja uskonnollisen käänteen.
Neiti de Songeon nyökäytti päätään luoden katseensa korkeuteen,
ikäänkuin hänellä yksin olisi valta pyytää taivaan apua.
— Mutta kuinka onkaan teitä surussanne lohduttanut, jatkoi rouva
Dulaurens, tuo majurin sankarikuoleman yksimielinen ylistys, nuo
kaikkien osanoton, kaikkien surun ilmaisut... Meidän kansanvaltaisena
aikanamme ei kylliksi osoiteta kunnioitusta ansiolle. Usein vasta
kuolema näyttää meille ihmisen koko arvon. Ja hänet auttamattomasti
menetettyämme, me katkerasti kadumme, että olemme liian myöhään
oppineet häntä tuntemaan.
Rouva Guibert, joka tuli liikutetuksi heti kun puhuttiin hänen
pojastaan, ajatteli: "Hän pyytää nyt tällä tapaa anteeksi sitä, että
hän karkoitti Marcel'in. Hän on tullut huomaamaan entisen erehdyksensä
ja valittaa sitä. Mutta rouva de Marthenay'n ei olisi pitänyt tulla.
Hänen läsnäolonsa on meille tuskallinen."
Hän katsoi rouva Dulaurens'iin ja valoisa katse kirkasti hänen
kuihtuneita kasvojaan kuin auringon säde talven lehdetöntä metsää.
Paula oli varuillaan. Mutta hän ei voinut aavistaakaan rouva
Dulaurens'in häikäilemättömyyttä.
Hetken vaitioltuaan ilmoitti tämä vierailunsa syyn.
— Niinpä ette ihmetelle, että mekin haluamme kunnioittaa poikanne
muistoa. Koko Savoiji ottaa osaa teidän suruunne, mutta varsinkin sen
parhaisto, johon majuri sekä sukuperänsä että kuntonsa perustalla
kuului.
Hän hengähti, ja puhuen mielestänsä hyvin, katsahti hän
kuulijakuntaansa. Neiti de Songeon osoitti hyväksymistään heilutellen
pitkää kuivaa vartaloaan. Alice istui omissa ajatuksissaan ja
tarkasteli rouva Guibert'in ja entisen ystävättärensä Paulan surullisia
kasvoja. Suru ahdisti häntä niin, että hänen täytyi painaa kädellään
rintaansa: hän oli tukehtua pidättämiinsä nyyhkytyksiin. Hän olisi
tahtonut avata sydämensä noille naisraukoille, mutta ei uskaltanut. Hän
koetti hiljaa tarttua vieressään istuvan Paulan käteen, mutta tämä veti
päättäväisesti pois kätensä: hän ei ollut mitään unohtanut.
Rouva Dulaurens'in kaikuva ääni kuului taas salin hiljaisuudessa.
— Savoijin Valko-ristin johtokunnan jäsenet, kaikki yhdistyksen
naiset sanalla sanoen, haluavat sydämensä innostuksessa viettää
surujuhlaa Chambéry'ssa ja pyytävät siihen lupaa meidän kauttamme.
Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa pitää sielumessun, hän on sen
luvannut. Yli viisikymmentä pappia avustaa häntä tässä tilaisuudessa.
Prefektinvirasto, armeijanosasto kutsutaan juhlaan, ja olemme varmat,
että he lähettävät edustajansa. Komeutensa ja loistonsa kautta tulee
juhlasta, voitte olla siitä varma, mainehikkaan vainajan arvoinen.
Rouva Guibert oli kuunnellut keskeyttämättä; hän vastasi nyt vain:
— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, ja pyydän teitä kiittämään minun
puolestani kaikkia arvoisia naisia heidän hyvästä tarkoituksestaan.
Me olemme jo viettäneet sielumessun Cognin'issa varojemme mukaan.
Ystävämme tulivat sinne kaikki, ilman kylmyydestä ja matkan pituudesta
huolimatta. Armeijanosaston kenraali tuli omassa persoonassaan.
Suuri joukko upseereja teki hänelle seuraa. Me emme halua enää muita
ulkonaisia mielenosoituksia. Minä kiitän teitä.
— Aivan niin, hyvä rouva, minä ymmärrän kyllä teidän tunteenne. Omaiset
eivät mielellään salli, että vieraat ihmiset tunkeutuvat osallisiksi
heidän suruunsa. Mutta tämä on poikkeustapaus. Majuri Guibert'in
kuolema on yleinen onnettomuus. Koko Ranskaa koskee teidän poikanne
kuolema. Hänen elämänsä ja kuolemansa tuottaa kunniaa Savoijille.
Ettehän silloin ihmetelle, että Savoiji tahtoo osoittaa hänelle
ylväällä tavalla kiitollisuuttaan. Yksityisten perheiden varat ovat
pakostakin rajoitetut. Antakaa meidän toimia. Älkää riistäkö meiltä
tätä iloa...
Hän sieppasi lennosta tuon onnettoman sanan:
— Tätä surullista hautajaisiloa, jota rukoileminen vainajien puolesta
antaa. Juhlamenot, papit, nehän ovat rukouksia. Voitteko te, sellainen
oiva kristitty, olla vastaanottamatta näitä meidän rukousuhrejamme?
Voitteko te ajatellakaan estää meitä ottamasta sielumessussa osaa
yhteiseen murheeseemme?
— Kirkko pitää juhlamenoista ja hartauden harjoituksista, lausui neiti
de Songeon, jonka uskonto oli loisteliasta ja ylimyksellistä.
Alice oli huomannut Marcel'in suurennetun valokuvan, eikä nähnyt tällä
hetkellä enää muuta kuin hänet, jota hän oli rakastanut ilman rohkeutta.
Rouva Guibert oli hiukan epävarma, ei vastauksestansa, vaan
sen sanamuodosta, jonka hän tahtoi saada niin kohteliaaksi ja
hienotunteiseksi kuin suinkin. Rouva Dulaurens'in tarjous tiesi
Cognin'in vaatimattoman, ilman komeutta ja prameutta vietetyn
sielumessun täydentämistä kalliimmalla, loistavammalla, hienommalla
juhlalla. Rikkaus tuli vierailulle köyhyyden luokse, ja luuli
peittävänsä sen suojelullaan. Paula otti asian siltä kannalta ja
katseli mieli kuohuksissa äitiään tummilla välähtelevillä silmillään.
Mutta rouva Guibert näki tässä esityksessä vain poikansa muiston
kunnioittamista ja, vaikka hän olikin päättänyt hylätä tarjouksen,
joka hänestä oli turha, halusi hän sovittaa sanansa niin, etteivät ne
pienimmälläkään tavalla loukkaisi.
Peläten äitinsä arkuutta ja ymmärtäen väärin hänen epäröimisensä, otti
nuori tyttö rohkeasti puheenvuoron:
— Me olemme sangen liikutettuja teidän toimenpiteestänne, hyvä rouva.
Pidämme sitä suuressa arvossa, niinkuin se ansaitseekin, ja olemme
hyvin pahoillamme, että meidän täytyy hylätä sellainen suosionosoitus.
Mutta veljeni muistoa on jo kohtuuden mukaisesti kunnioitettu. Me emme
halua enempiä julkisia kunnianosoituksia, kuin mitä jo olemme saaneet.
Jumala ei mittaa siunaustaan juhlamenojen prameuden mukaan.
Ikäänkuin ei Paulan sanoilla olisi mitään merkitystä oli rouva
Dulaurens kääntyvinään rouva Guibert'in puoleen. Tämä ymmärsi
tarkoituksen ja luuli olevansa velvollinen lisäämään:
— Niin kyllä, hyvä rouva, Paula on oikeassa.
Aivan kauhuissaan loi neiti de Songeon silmänsä taivasta kohden, kun
taas Chênaie'n valtijatar, joka ei ollut tottunut tappioihin, vielä
palasi asiaan.
— En ymmärrä teidän kieltoanne. Pyydämme ottaa osaa teidän suruunne
vain kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Neiti de Songeon, markiisitar
de Lavernay, paroonitar d'Ambelard ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä
edustan heitä täällä. Ja arkkihiippakuntakin lupasi meille hurskasta
apuaan.
Hän toivoi näitä ylhäisyyksiä mainitsemalla vaikuttavansa tuohon rouva
rukkaan. Mutta hän ei tietänyt, eikä voinutkaan tietää, kuinka perin
välinpitämättömäksi hienostosta ja sen asioista elämä oli tehnyt rouva
Guibert'in.
Paula näki, että äitinsä oli hämillään. Hän rupesi heti hyökkäämään,
saadakseen asian päätökseen:
— Cognin'in sielumessusta ilmoitettiin myös Chambéry'ssa. Kaikki meidän
ystävämme olivat läsnä. Tulipa niitä sangen kaukaakin. Tuli meille
aivan tuntemattomiakin ottamaan osaa suruumme. Mutta minä kuulin, että
teidän penkkinne, hyvä rouva, oli tyhjä. Vaikka minä en sitä uskonut.
Tämän hyökkäyksen jälkeen hän lisäsi:
— Jos vanhempi veljeni, joka on perheen pää, pitää muita
kunnianosoituksia välttämättöminä, ilmoittaa hän kyllä siitä meille. Me
noudatamme hänen tahtoansa. Äidilläni ja hänellä vain on siihen oikeus.
Rouva Dulaurens käsitti, että hänen oli turha enempää yrittää, ja hän
nousi lähteäksensä:
— Olen hyvin pahoillani, hyvä rouva, tästä väärinymmärryksestä, jota
emme saa poistetuksi. En odottanut suinkaan tällaista vastaanottoa.
Mutta minä näen että teidän arvoisa tyttärenne saa kaikki määrätä.
— Me olemme samaa mieltä, virkkoi vanha rouva, nousten vaivalloisesti
seisomaan vuorostansa.
Hän hyväksyi tyttärensä mielipiteen, mutta hän olisi vain suonut, että
samat asiat olisi sanottu vähemmän kopealla tavalla. Hän pelkäsi,
että vieraat olivat loukkaantuneet, ja oli siitä pahoillansa. Hiukan
verta nousi hänen kalpeisiin poskiinsa. Hänen saattaessaan neiti de
Songeon'ia ja rouva Dulaurens'ia, huomasi jälkimmäinen tuon heikon
punerruksen. Hän mietti juuri mielessään, miten saisi tappionsa
kostetuksi, ja nyt hän luuli sen keksineensä. Purevan ivallisesti hän
tokaisi:
— Hyvästi, hyvä rouva. Kas kuinka te olette terveen näköinen! Se on
erinomaista! Se hämmästyttää ja ihastuttaa meitä.
Kyyneleet nousivat rouva Guibert'in silmiin. Hän oli vielä liian herkkä
aiheettomia loukkauksia kuulemaan. Kuka tahansa muu häntä olisikin
säälinyt, tuota vanhentunutta, kumaraista, surun murtamaa äitiraukkaa,
kuka tahansa muu paitsi epäävän vastauksen saanut hienoston nainen.
Hiljaa mumisi hän vastaukseksi, veren paetessa hänen poskiltaan:
— Suokoon Jumala, että saisin pysyä terveenä: tehtäväni ei ole vielä
päättynyt.
Hän ajatteli Paulaa, jonka epävarma tulevaisuus teki hänet levottomaksi
ja vielä kiinnitti häntä elämään. Vaistomaisesti kääntyi hän taakseen
tytärtään katsomaan. Mutta salin ovi oli sulkeutunut. Hänen täytyi
saattaa vieraat vaunuille saakka. Paikoilleen istuttuaan nämä
kaipasivat rouva de Marthenay'ta, joka oli jäänyt jäljellepäin.
Minä sanon hänelle, virkkoi rouva Guibert, nousten vaivalloisesti
portaita.
... Jäätyään kahden Paulan kanssa, oli Alice vihdoin päästänyt tuskansa
valloilleen.
— Paula, rakas Paula, etkö tahtoisi antaa minun suudella itseäsi? Minä
olen niin paljon itkenyt, minäkin. Jospa sinä tietäisit! Olen ollut
niin suuresti suruissani siitä asti... siitä asti kuin häntä ei enää
ole ollut. Voi, sinä et voi tietää!
Hievahtamatta, ihmeissään katseli nuori tyttö tuota siroa, puhdas- ja
kaunispiirteistä naista, joka häntä niin rukoili. Muistellen mennyttä
aikaa, virkkoi hän:
— Mitä se hyödyttää?
Ja vaikka hän näki Alice'n kuopalla olevat silmät ja poskien
kuolonkalpeuden, mutisi hän vielä:
— Olethan sinä hiukan syypääkin meidän onnettomuuteemme?
Hän piti tuon heikon, rakastuneen lapsen antamaa kieltoa syynä siihen
kuoleman haluun, jota hän Chênaie'n kohtauksesta asti oli Marcel'in
puhuessa niin usein hänen levollisissa ja huolettomissa sanoissaan
huomannut. Se, joka nyt itki hänen vieressänsä, olisi yhdellä ainoalla
sanalla voinut ennen aikaan antaa hänen veljellensä elämän iloa ja
tuota lujaa luottamusta, jonka vaikutus vaarankin hetkellä on niin
mahtava. Mutta hän ei ollut sanonut sitä sanaa, vaikka hän rakasti. Jos
hän olisi ollut välinpitämätön, ei hän olisi ollut syyllinen. Mutta
hänen raukkamaisuutensa oli voittanut hänen rakkautensa. Sillävälin
Alice nyyhkytti.
— Voi, minä olen onnettomampi kuin sinä. Hänen epätoivonsa oli
niin ilmeisen vilpitöntä, että Paula liikutettuna otti entisen
ystävättärensä syliinsä, ja niinkuin ennen ilossa, niin he nyt
kärsimyksessä vuodattivat yhdessä kyyneleitä.
— Minä rakastin häntä, sanoi Alice hiljaa.
— Miksi et sitten tahtonut?
— Voi, sehän juuri onkin minun elämäni onnettomuus.
Ja avaten viimein kokonaan sydämensä, lisäsi hän katkonaisin sanoin:
— Sinä saat itkeä, peittelemättä, sinä. Mutta minun täytyy näyttää
iloiselta, vaikka minulla on kuolema sydämessä... Paula, rakas, suokoon
Jumala, ettei sinun koskaan tarvitsisi kärsiä, mitä minä nyt kärsin!...
Ja itse olen syypää, Paula... Voi, kuule, minä tahtoisin mieluummin
olla nyt _hänen_ leskensä.
Paula sai siten tietää sen salaisuuden, joka oli musertaa hänen
ystävättärensä. Päältä päin päättäen, olisi hän voinut luulla Alice'a
onnelliseksi: kaupungin juorut kulkivat tuskin koskaan Maupas'han
saakka. Mutta nyt hän sai äkkiä nähdä elämän pelon välittömän ja
pysyvän rangaistuksen.
Alice nojasi hänen olkapäätään vastaan, kuin häneltä apua anoen.
Näädännahkaisesta turkisviitastaan huolimatta vapisi hän koko
ruumiiltaan. Paula suuteli häntä ja kohottaen noita suloisia,
kyyneleisiä kasvoja, virkkoi hän:
— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy.
Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi
nainen...
— Minä rakastin häntä, vastasi hän heikosti.
Rouva Guibert tuli sisään ja nähdessään molemmat naiset sylityksin,
ymmärsi hän syyn heidän liikutukseensa.
— Äitinne odottaa, virkkoi hän rouva de Marthenay'lle.
Hän halusi sanoa hiukan muutakin ja kuiskasi:
— Kiitän teitä käynnistänne.
Saatuaan siten anteeksi, tarttui Alice hänen käteensä ja kosketti
sitä huulillansa. Hän kuivasi silmänsä, katsoi vielä viimeisen kerran
Marcel'in kuvaa, ja katosi...
* * * * *
Vaunut vierivät lehdettömälle puistotielle ja ajoivat läpi vanhan
porttaalin.
Rouva Dulaurens, joka oli ollut levoton tyttärensä viipymisestä,
katseli häntä huolestuneesti, hellästi ja pelokkaasti. Hän oli
valittamatta rouva Guibert'in kieltoa ja Paulan käytöstä, ja kun
ajettiin ulos tammimetsästä, pani hän kätensä edessään istuvan Alice'n
käsivarrelle:
— Näetkös nyt, kuinka äitisi on viisas, sanoi hän hänelle hiljaa, neiti
de Songeon'in kääntyessä tarkastelemaan alakuloista maisemaa.
Nuori nainen katsoi häneen kysyvästi.
— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in
kanssa, olisit sinä nyt leski.
— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia
alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi
vähemmän onneton!
Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän
lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän
heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä.
Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös
puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä,
kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta
meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman
osan?... Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison
sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista...