Niobe.
— Hyvää iltaa, pikku äiti.
Paula kutsui äitiään pikku äidiksi, kun hän tahtoi osoittaa hänelle
enemmän lapsellista hellyyttä.
Rouva Guibert astui sisään hiukan kumarassa, kääriytyneenä vanhaan
vaippaan, jonka turkikset jo olivat kuluneet. Lampun alas laskettu
varjostin esti hänen huomaamasta tyttärensä kalpeutta, kun tämä häntä
suuteli. Hän lähestyi tulta:
— Ohho, kuinka tuntuu hyvältä tulla kotiin! Ja kuinka sitä kiintyy
vanhoihin asuntoihinsa! Muistatkos Paula, kuinka surimme, kun meidän
piti lähteä Maupas'sta?
Hän lämmitteli lieden loisteessa ryppyisiä käsiään. Paula tuli hänen
taakseen ottamaan hattua hänen päästään.
— Pidäpäs, äiti, vaippa hetken aikaa hartioillasi. Kai sinua paleli
aikalailla tiellä?
Rouva Guibert kääntyi katsomaan tyttäreensä. Hän hymyili hänelle, ja
tuo hymyily hopeahapsen, jonka posket vielä olivat verevät ja siniset
silmät puhtaat ja luottavaiset, oli suloista kuin syysmyöhän ruusut,
jotka vielä lumen allakin kukkivat.
— Rakas kultaseni, sinun näkemisesi lämmittää minua enemmän kuin nuo
puut, jotka olet minua varten pannut palamaan.
Nuori tyttö melkein polvistui pesän eteen ottaessaan vesikattilaa.
— Nyt äiti, otapas pian lasi kuumaa grogia. Hänen ylösnoustessaan
ennätti äiti nähdä lieden valossa hänen ihonsa vahankalpeuden.
— Mutta sinuahan sitä hoitaa pitää, Paula. Sinähän olet vallan
valkoinen. Sinä olet sairas, etkä puhu minulle mitään.
Ja vanha rouva nousi nopeasti.
— Ei se ole mitään vaarallista, äiti kulta. Älä ole levoton. Ehkä
kylmetyin vähän, odottaessani sinua portailla. Menen maata heti kun
olemme syöneet illallista.
Ja saadakseen äitinsä rauhoittumaan hän toisti uljaasti naurahtaen:
— Ei se ole yhtään mitään, äiti, usko pois.
Hän tuli ajatelleeksi, että ruokasalin kattolamppu valaisisi liiaksi
hänen kasvojaan, ja hän huudahti:
— Jospa me söisimme illalliskeittomme täällä, tulen ääressä! Tämä huone
on lämpimämpi.
— Mutta pöytä on jo katettu.
— Kyllä minä sen pian muutan. Saatpa nähdä.
— Syödään vain, kultaseni. Sinua palelee, eikä Trélaz'n avonaisissa
vaunuissa ole yhtään suojassa pakkaselta.
Kaadettuaan muutaman lusikallisen rommia juomalasiin, meni Paula
ruokasaliin.
Äiti huusi hänen jälkeensä:
— Sano Marille, että hän vie pullon pari viiniä arentimiehen puolelle.
Trélaz on sen hyvin ansainnut.
Vanhan savoijilaisen tavan mukaan asui arentimiehen perhe talon
kellarikerroksessa.
Paula oli juuri saanut ruokasalin pöydän tyhjäksi, kun palvelijatar
palasi, kuohuksissaan ja suunniltansa.
— Neiti! Neiti raukka! Mitä onkaan tapahtunut! Nuori tyttö katsoi häntä
silmiin.
— Marcel herra!
— Ole vaiti, sanoi Paula tuikeasti. Huomenna vasta sanotaan äidille.
Tarpeeksi aikaisin hän sen sittenkin saa tietää.
Vanha Mari lakkasi itkemästä.
— Parooni oli sitä puhunut arentimiehen puolella. Koko kylä sen jo
tietää. Ei saa sanoa rouvalle. Se olisi liian ankara isku Täytyy
valmistaa häntä.
Ja ihaillen nuoren emäntänsä tahdon lujuutta:
— Te olette uljas, te. Te muistutatte _häntä_.
Epävakavin käsin palveli hän pöydässä ja koetti silmälaseillaan peittää
punaisia silmiään.
— Meidän Mari ottaa esimerkkiä minusta, huomautti rouva Guibert, Hän
vanhenee, hänkin.
Turhaan koetti hän vilkastuttaa keskustelua.
— Ethän sinä syö mitään, Paula! Sinä olet sairas. Mene nukkumaan. Minä
lämmitän sinun vuoteesi vuoteenlämmittäjällä ja laitan sinulle teetä.
Minä nyt vuorostani hoidan sinua.
— Ei kiitos, äiti, minä en tarvitse mitään, en yhtään mitään. Mari
antaa minulle savipullon. Mene sinäkin aikaisin nukkumaan. Hyvää yötä,
äiti. Rakas äiti kulta!
Hän suuteli kiihkeästi äitiänsä ja katosi huoneeseensa. Hänen voimansa
ja mielenlujuutensa olivat lopussa. Hän tempaisi vaatteet yltään, avasi
yhdellä vetäisyllä pitkät hiuksensa, sammutti kynttilänsä, kääriytyi
peitteeseensä ja antautui rajusti surunsa valtaan, jota hän liian kauan
oli tukahduttanut. Yön pimeydessä hän tunsi vuoroin tuskaa, vuoroin
kapinallisuutta, ja viimein alistumista ja sääliä.
Hän itki veljeänsä, itki äitiänsä, itki itseänsä. Seinään päin
kääntyneenä ja suruunsa vaipuneena, kasvot nenäliinaan kätkettyinä,
unohti hän ajan kulun eikä kuullut, että äiti tuli vuorostansa
nukkumaan.
Rouva Guibert nukkui viereisessä huoneessa. Hän avasi hiljaa
välioven, jottei herättäisi tytärtänsä ja voidakseen kuulla, jos hän
yöllä tarvitsisi apua. Sitten, kuten joka ilta, polvistui hän ennen
riisuuntumistaan rukousjakkarallensa ja rukoili. Kuten joka ilta, hän
nytkin kokosi kaikki rakkaat vainajansa ja pitkin maailmaa hajaantuneet
lapsensa ja antoi heidät Jumalan haltuun. Ja Hänen haltuunsa hän
vielä erityisemmin uskoi Paulan epävarman tulevaisuuden ja Marcel'in
kiusaantuneen sydämen. Hiukkasen kuurokin kun oli, eristäytyi hän ennen
pitkää omiin ajatuksiinsa.
Kun hän oli vuoteessa, luuli hän kuulevansa heikon huokauksen. Hän
kuunteli, mutta kaikki oli hiljaa, ja hän rauhoittui.
"Paula nukkuu", ajatteli hän. "Hän oli kovin kalpea tänä iltana.
Rakas pienokainen! Jumala häntä varjelkoon ja antakoon hänen tulla
onnelliseksi!... Vanha Marikin oli varmaan kylmettynyt. Hänen silmänsä
olivat punaiset ja hänen kätensä vapisivat. Minä käskin hänen juomaan
teetä tänä iltana ja panemaan tilkan rommia sekaan. Rommista hän hyvin
pitää."
Yht'äkkiä hän kohottautui vuoteessaan. Tällä kertaa hän ei ollut
erehtynyt. Tuo tukahdutettu nyyhkytys tuli Paulan vuoteesta. Ja
tarkasti kuunnellen erotti hän viimein itkun ja epätoivon äännähdykset.
Hän nousi ja kauhea tuska ahdisti hänen rintaansa. Nyt hän ei enää
ollut levoton tyttärensä terveyden tähden. Nyt hänelle selvisi se
surullisuus, joka hänestä kaiken iltaa oli kodin ilmaa painostanut.
Onnettomuus oli saapunut sinne ennen häntä, onnettomuus, jonka
kaikki tiesivät, mutta hän ei; ja joka oli sangen peloittava, koska
sitä häneltä salattiin. Hän aavisti vanhan tuttavansa, kuoleman,
salaperäistä ja kammottavaa läsnäoloa. Kehen se nyt oli iskenyt? Kenen
se vielä häneltä vaati uhriksensa?... Hapuillessaan paljain jaloin
pimeässä, luetteli hän kaikki poissaolevat lapsensa. Margareeta,
Etienne, François, Marcel. Marcel, uhriksi oli joutunut Marcel!
Hän työnsi auki raollaan olevan oven, tuli Paulan vuoteen viereen,
kumartui hänen ylitsensä ja sanoi hänelle:
— Paula, vastaa minulle, mikä sinun on?
— Hän ei uskaltanut kysyä enempää.
Nuori tyttö hätkähti hereille surustaan ja päästi tuskan huudon, joka
ilmaisi hänen salaisuutensa:
— Voi hyvä Jumala! Äiti, äiti!
— Marcel, eikö niin, jatkoi rouva Guibert läähättäen. Sinulla on
huonoja uutisia Marcel'ista.
— Äiti, äiti, mumisi Paula.
— Hän on sairas, hyvin sairas, niinkö?
— Niin on, äiti, hän on sairas.
Ja nousten puoleksi koholle vuoteessaan, kietoi Paula kätensä äitinsä
kaulaan. Lempeästi, mutta lujasti työnsi tämä hänet takaisin.
— Onko hän kuollut?
— Voi, äiti, huudahti nuori tyttö. Odotetaan huomiseen. Saamme silloin
tietää lisää. Ole luja, äiti. Emme tiedä vielä.
— Sinä olet saanut joitakin tietoja, kirjeen, sähkösanoman. Näytä ne
minulle. Minä tahdon ne lukea.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Älä kiusaa siten itseäsi, pyysi Paula
murtuneella äänellä, joka jo ilmaisi asianlaidan.
— Hän on kuollut! Hän on kuollut, kertasi äiti ikäänkuin jonkin
sururunon loppusäkeitä.
Hän istui aivan jähmettyneenä vuoteen reunalla ja tunsi auki
ammottavasta sydämestään toivon ja elämän pakenevan. Turhaan kääntyi
hän Jumalan puoleen, joka oli hänen ylin tukensa ja turvansa murheen
hetkinä. Surussaan, joka oli sitä peloittavampaa, kun hän ei voinut
itkeä, valitti hän isoon ääneen:
— Voi, tämä on liikaa, tämä kerta on liikaa. Minä en kestä enää. Ei,
minä en voi alistua. Minä olen aina nöyränä totellut Sinun lakejasi,
Jumalani. Murtuneena, muserrettuna minä olen Sinua kiittänyt. Nyt
minun voimani voipuvat. Minä olen vanha, heikko naisparka, ja minä
olen saanut jo niin paljon kärsiä, ettei minua enempää olisi tarvinnut
koetella. Minä en jaksa enää, minä en jaksa enää. Marcel, minun
Marcel'ini.
— Äiti, äiti, toisti Paula syleillen häntä.
Hän tunsi kuinka vilun väreet puistattivat hänen äitiään, joka yhä
oli liikkumattomana pimeydessä kuin salaman ruhjoma puu yössä. Heti
hän nousi, otti tulta, kietoi kätensä tuon masentuneen ja valittavan
naisraukan ympärille ja vei hänet, tukien ja kannattaen häntä, hänen
huoneeseensa. Siellä rupesi hän auttamaan häntä vuoteeseen. Mutta äiti,
joka siihen saakka oli vastustelematta totellut, nousi pystyyn:
— Ei, minä en tahdo mennä vuoteeseen.
Paulan täytyi heti pukea hänen päälleen, ennenkuin itsekään pukeutui.
Sitten hän vei äitinsä saliin, jossa hänen onnistui saada sammunut
hiillos jälleen palamaan. Hän teki aimo tulen uuniin ja asetti taas
kekäleille vesikattilan. Ääneti ja lohduttomana liikkui hän hommissansa.
Paula oli asettanut äitinsä istumaan lieden ääreen peite polvilla.
Isku oli sattunut äidinsydämen pyhiin syvyyksiin saakka, ja äiti istui
aivan elottomana, hievahtamatta, ilman kyyneltäkään, täydellisessä
voipumuksen tilassa, joka on vielä huolestuttavampaa kuin epätoivo.
Hän ei valittanut enää, hän ei rukoillut, hän katsoi näkemättä mitään
ja vaikeni. Kohtalo oli musertanut hänet, kaikki näytti olevan hänelle
yhdentekevää. Hän ei tuntenut enää tuskaakaan raadellussa sydämessään.
Hän antoi itsensä vaipua onnettomuutensa pohjattomuuteen, kuten
hukkunut jättäytyy meren aaltojen valtaan.
Kärsivällisenä Paula odotti, että kasaantuneet kyyneleet viimein
murtaisivat tämän kauhean hiljaisuuden, kuten pidätetty putous äkkiä
tempaa mukaansa sen tielle asettuneen sulun. Mutta yhä pysyi äiti
hievahtamatta ja äänetönnä. Paula lähestyi ja tarjosi hänelle juotavaa,
mutta turhaan. Hän polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja
huusi:
— Äiti, äiti, puhu minulle Marcel'ista. Puhu minulle, minä pyydän sinua.
Hän ei saanut vastausta. Silloin hän pelästyi. Hän tunsi ympärillään
kuoleman yksinäisyyttä. Epätoivoisena hän nyyhkytti:
— Äiti! Olenhan minä sinun tyttäresi, sinun viimeinen lapsesi, sinun
pikku Paulasi!
Rouva Guibert näytti heräävän kuin horrostilasta. Hän näki nuo murheen
murtamat kasvot, jotka tuskaa täynnä kurottuivat häntä kohden. Pitkä
väristys puistatti koko hänen ruumistaan. Voitettuna ojensi hän kätensä
tyttärelleen ja nojaten häntä vastaan purskahti hän itkuun. Hän se
heikkoudessaan pyysi apua.
Pitkän aikaa äiti ja tytär siten istuivat, itkien ja surren yhdessä, ja
tunsivat surussaan, kuinka suloista on rakastaa toisiaan kärsimyksessä.
Kun äiti saattoi puhua, kiitti hän Jumalaa.
— Paula, rakas Paulani, mitä minä äsken sanoinkaan? Jumala on hyvä. Hän
voisi kurittaa minua vieläkin kovemmin. Tuskassani ja ahdistuksessani
antaa Hän sinut minun tuekseni. Enkä minä tahdo polvistua! Herra, Sinun
tahtosi on säälimätön. Mutta Sinun nimesi olkoon kiitetty!
Saaden hiukan rohkeutta, pyysi hän sähkösanoman nähdäkseen. Hän yritti
lukea sitä yhä uudestaan ja puhui siitä Paulan kanssa.
— Hän kuoli niinkuin pitikin... Nyt hän, elää; hän on Jumalan luona.
— Niin, sanoi nuori tyttö, hän kuoli voittajana. Hän sai kuulan
otsaansa.
He vaikenivat. He näkivät molemmat Marcel'in kauniin, verisen otsan,
tuon korkean otsan, joka ajatteli niin yleviä ajatuksia.
Luodessaan katseensa Paulaan, tuli äidin häntä sääli.
— Mene lepäämään. Huomenna sinä tarvitset kaikki voimasi voidaksesi
auttaa minua.
— En mene, äiti, en minä jätä sinua, virkkoi Paula.
— Tahdotko sinä sitten rukoilla? Rukoilkaamme hänen edestänsä.
Äiti ja tytär laskeutuivat polvillensa. Pitkän aikaa he rukoilivat
Jumalan siunausta rakkaalle vainajallensa. Lopen uupuneena täytyi
Paulan istuutua, mutta yli-inhimillisen tahdonvoiman ylläpitämänä
jatkoi äiti yhä rukoilemistaan, ja hänen poskilleen vuotivat viljavat
kyyneleet, joita hän ei enää pyyhkinytkään.
— Herra Jumala, rukoili hän, Sinun eteesi me kannamme tuskamme ja
kurjuutemme. Kun Sinä kuolit ristinpuulla oli Sinun äitisi sentään
saapuvilla. Minä en saanut olla poikani lähellä. Anna minulle voimaa
kestää tämä koetus. Ei itseni tähden, Jumala; vaan sen tehtävän tähden,
mikä minulla vielä on täytettävänä, poikieni tähden, tämän tyttäreni
tähden, jota sinä et ole säästänyt. Hän on niin nuori ja niin paljon
hän jo on saanut kärsiä. Minä olen kärsimyksessä karaistunut, mutta
varjele häntä, ole laupias...
Kääntyessään tyttäreensä päin, näki hän tämän kalpean pään riippuvan
matalan nojatuolin selkänojan yli. Urheudestaan huolimatta Paula oli
kesken itkuaan nukahtanut. Hänen paisuneet luomensa olivat vielä
kosteat. Rouva Guibert nousi, meni istumaan hänen viereensä ja
kohottaen hellästi tuota rakasta päätä, asetti hän sen polvillensa.
Kaunis, musta tukka aaltoili rauhoittuneiden kasvojen ympärillä saaden
ne näyttämään vielä valkoisemmilta. Niin lepäsi siinä väsynyt lapsi, ja
äiti valvoi hänen luonansa.
Hievahtamatta istui äiti ja tuijotti, mitään näkemättä, noihin
liikkumattomiin piirteisiin. Hän näki tuolla kaukaisella tanterella
poikansa pitkänään, otsa puhkaistuna, vielä suurempana kuolemassa kuin
eläessään, ylväänä ja pystyin päin. Hellästi kutsui hän häntä ja puhui
hänelle hiljaisella äänellä:
— Poikani, rakas poikani. Nyt sinä olet päässyt rauhaan. Sinä olit
hyvä poika ja urhokas mies. Jaloja tunteita vain tunsi sinun sydämesi.
Näethän sinä meidät, näethän sinä, kuinka me vapisemme ja näännymme
suruumme. Taivaan korkeudesta suojele meitä, suojele Paulaa. Minä
kuljen jo kohden hautaa, kohden sinua, kohden sinun isääsi. Maa vetää
minua puoleensa. Minä tunnen sen, ja te kutsutte minua. Pian minä tulen
ja yhdyn teihin ainiaaksi.
Ja ajatellen omaa kuolemaansa, hän virkkoi valittaen:
— Voi Jumalani, kuka sulkee minun silmäni, jos Sinä täten otat minulta
kaikki minun rakkaani?
Hän tarttui nukkuvaan Paulaan, joka nojasi häneen. Molemmin käsin
puristi hän lastaan rintaansa vastaan. Ja pitäen häntä pelokkaasti
syliinsä suljettuna, istui hän liikkumatonna ja kyyneleiset silmät
kohotettuina ja jatkoi rukoilemistaan, marmorisen Nioben kaltaisena,
joka rukoilee kohtaloa säästämään hänen viimeistä lastaan...
Päivänkoiton ensimmäinen kajastus näkyi taivaalla. Sitten aamu valkeni,
yksi noita talviaamuja, joiden kylmä valo saattaa lumenkin värisemään.
Vanha nainen rukoili yhä. Jumalalta ammensi hän lannistumattoman
voimansa. Surun erioikeuden omistaen piti hänen tyhjentää kärsimyksen
kalkki pohjaan saakka.
Kun Paula heräsi, näki hän äitinsä kalpeana ja kohmettuneena hymyilevän
hänelle. Hän ei saanut häntä menemään levolle eikä liioin nauttimaan
mitään ravintoa. Kymmentä vuotta vanhempana ja kumaraisempana istui
rouva Guibert kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi vakavalla kädellä
kirjoittaa kaukana oleville pojillensa ja tyttärellensä, yhdistääkseen
heidät yhteiseen suruun...