Poliisin tehtävä.
Oli keskusteltu pitkään ja vilkkaasti Cognin'in Kansalliskahvilassa...
Kun sotaministeriön sähkösanoma tuotiin kunnantalolle, seisoi opettaja
ja kirjuri Maillard kynnyksellä ja laski kotiin oppilaitaan. Hän otti
sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä, joka pullistaen poskiaan
huomautti sen tärkeyttä:
— Virallinen ja vapaa. Määrille lähetetty.
— Antakaahan olla, sanoi opettaja viekkaan näköisenä.
Ja hän repäisi heti auki kuoren, näyttääkseen postivirkailijalle, kuka
oli kunnan oikea päämies.
Hän luki kahteen kertaan sähkösanoman, jonka alareunassa oli ministerin
nimi:
_Cognin lähellä Chambéry'ta, määri. Ilmoittakaa heti Guibert'in
perheelle, että majuri Quibert kaatui puolustaessaan Timmimun'in linnaa
(Algeriassa) saaden luodin otsaansa torjuttuaan hyökkäyksen_.
Hän ei saanut selvää ensi lukemalla, sillä useimpien ihmisten
tavoin luuli hän kaikkien asioiden aina tarkoittavan häntä itseään
ja odotti näkevänsä hallituksen tiedonannossa jotakin häntä
lähemmin koskevaa, esimerkiksi ilmoituksen, että hänen poikansa oli
vapautettu sotapalveluksesta — hänen poikansa kun oli äskettäin ollut
arvannostossa ja koetti kaikin keinoin päästä joutumasta sotaväkeen.
Pettymys tukahdutti hänen säälintunteensa.
Ilmoitettuaan uutisen vaimolleen ja apulaiselleen, pani hän hatun
päähänsä ja lähti Kansalliskahvilaan, jota määri Simon piti omassa
persoonassansa. Tämä oli tullut kunnan pääksi tohtori Guibert'in
jälkeen, joka vähää ennen kuolemaansa oli erotettu kylän hallinnosta,
samana vuonna, jolloin hän maksutta oli hoitanut melkein koko kuntaa,
kun sen keskuudessa oli lavantauti raivonnut. Hän oli Cognin'ilainen
asianajaja, suupaltti ja juoppolalli, joka ryyppäsi kaikkien
asiatuttaviensa kanssa ja piti kapakkaansa vaalitoimistona. Tietämätön
ja kykenemätön kun oli, mutta muuten hyvänahkainen mies, jätti hän
kaiken hallinnon opettajalle, joka pää täynnä väärää kirjasivistystä,
häikäisi häntä kaikenlaisilla huonoista lentokirjoista ammentamillaan
sosialistisilla ja sotaväenvastaisilla opeilla. Julkisuudessa hän
kyllä kohteli häntä yli olkainsa, mutta totteli häntä orjallisesti
kunnantalolla.
— Ehei herra koulumestari, minnekäs ferula jäi, huusi hän nähdessään
tämän astuvan sisään.
Ylpeänä kun tunsi tämän patukan latinalaisen nimityksen, käytti hän
sitä joka tilassa tehdäkseen pilaa kirjuristaan.
— Uusia kuuluu, vastasi Maillard, pujahtaen salaperäisen näköisenä
tiskin ääreen.
Ja yhdessä nyt määri ja opettaja pudistelivat päitään syvän totisina.
Pitihän heidän näyttää, mitä olivat miehiään parille vieraalle, jotka
salin perällä, piiska olkavyössä, maistelivat absinttiaan, ennenkuin
jatkoivat matkaansa kirkkaan illan kipakassa pakkasessa.
Saatuaan tietää sähkösanoman sisällön, heilutteli määri punaista
päätään.
— Ei muuta kuin ala mennä. Nuo Guibert'it ovat kunnon väkeä. Panen
päälleni lievetakkini ja lähden astumaan Maupas'han.
Hän oli ollut mukana 1870 vuoden sodassa nostoväkijoukossa, joka
ei ollut joutunut taisteluun. Tuo hirmun vuosi oli opettanut
häntä pelkäämään sotaa ja ihailemaan rohkeutta. Hän oli hyvillään
virallisesta pikaviestistä, ja saihan hän sitäpaitsi osansa, hänkin
kaukaisen kyläläisensä sankarillisuudesta. Ja hän kutsui tyttärensä ja
ilmoitti heille salaisuuden, jota opettajan vaimo jo levitti.
Hänen siinä teutaroidessaan, katseli häntä näädännaamainen Maillard
nauraa virnistellen.
— Tyhjennetäänpäs lasi, jatkoi määri, ja kilistetään. Ei mikään menesty
ilman ryyppyä. Ei minulla ole kiirettä. Aina sitä saapuu kylliksi
aikaisin, kun kuljettaa kuoleman sanomaa. Mutta mikä teitä naurattaa,
hiivatin koulumestari?
— Mietin tässä vain, herra määri, että tasavallassako sitä
eletään. Ministeri kohtelee teitä kuin koiraa, teitä kunnan ylintä
hallitusmiestä. _Ilmoittakaa Guibert'in perheelle?_ Ja ala laputtaa! Ja
keiden tähden? Aito taantumusmielisten, jotka ovat vastustaneet teitä
kunnantalolla. Ei sitä vain ryhdytä sellaisiin toimenpiteisiin, kun
rahvaan pojista on kysymys.
— Nyt on kysymys majurista, huomautti arvojärjestyksestä vaarinpitävä
kapakanisäntä.
— Eikö sotamiesten veri ole yhtä kallista kuin upseerien, ehätti
vastaamaan opettaja korkeastioppineen äänellä. Ja valhettako vain
on tasa-arvoisuus, joka komeilee kaiverrettuna kaikkiin julkisten
rakennustemme otsakkeisiin? Kaikki kunnia vain nauhuksilla
koristetuille, eikö niin? Muut ovat kaikki vain kanuunan ruokaa! Kyllä
kannatti panna toimeen vallankumous, jotta sata vuotta myöhemmin
etuoikeudet taas palautettaisiin.
Puolisivistys synnyttää tuollaisia katkeria, kateellisia ja
kunnianhimoisia luonteita, jotka eivät tahdo suvaita keitään ylempänä
olevia. Heikon ja kerskailevan määrin kuullen laski tuo heiveröinen
pikku mies valloilleen kaiken kiukkunsa päälliköitä kohtaan, mitä vielä
lisäsi hänen poikansa pian tapahtuva astuminen rykmentin riveihin.
Veri ajautui Simon'in kasvoihin. Se oli sen merkki, että hänen aivonsa
työskentelivät.
— Ei, en voi olla menemättä. Olen saanut käskyn.
— Teitä ei voi käskeä muut kuin sisäasiain ministeri. Ette te ole
kenraalien vallanalainen.
— Mutta täytyyhän sitä lempo soikoon antaa tieto eukko Guibert'ille!
— Tietenkin. Mutta sitä varten ei teidän tarvitse lähteä liikkeelle.
Ei kunnan päämiestä niin vain komenneta. Kun määri lähtee liikkeelle,
silloin on Valtio toiminnassa. Tasavallan viholliset lähettävät
apulaisensa taikka sitten jonkin neuvoston jäsenen, perhana vie! Joko
olemme tasavaltalaisia, tai emme ole, herra määri!
— Mélanie, litranpullo, huusi määri, joka häälyi kahden vaiheella:
seuratako luonnollista velvollisuuttansa vaiko tasavaltalaisen
velvollisuutta, joka hänelle juuri osoitettiin. Ja lähetä poika
hakemaan tänne Randon, Pitet ja Détraz.
Ne olivat kolme vaikutusvaltaisinta valtuusmiestä.
Ensimmäisenä saapui Pitet, liikanimeltä Punainen, rosoisen, näppyisen
naamansa vuoksi.
— Kuulin onnettomuudesta lähteellä, selitti hän sisään astuessaan. En
minä sille mitään voi. Mitä minusta tahdotaan?
Hän puhui aina yrmeällä ja riitaisella äänellä. Hän oli ollut
arentimiehenä Maupas'sa, mutta sitten yht'äkkiä joutunut sieltä pois.
Kylässä ei oltu koskaan saatu selville, mikä oli ollut syynä hänen
äkkinäiseen lähtöönsä talosta, jonne tavallisesti arentimiehet ja
palvelijat juurtuivat, kuten sanotaan. Itse asiassa oli kysymyksessä
varkaus, jota tohtori Guibert ei ollut antanut ilmi. Tohtorin kuolemaan
saakka Pitet pysytteli pikkuhiljaa. Mutta tultuaan varmaksi siitä,
ettei rangaistus häntä enää kohtaisi, nosti hän päänsä ja alkoi
vimmatusti hyöriä kaikissa vaaleissa. Eikä hän häärännytkään suotta,
pääsipä hän lopulta tähän luottamustoimeenkin, mikä hänelle sitä
helpommin suotiin, kun hän niin suuresti oli sen tarpeessa. Kunta
pelkäsi häntä, ja tiedämmehän mitä pelko vaikuttaa maalaisiin.
Hän ratkaisi heti riidan opettajan eduksi. Eihän määri voinut nähdä
vaivaa _ylimysmielisten_ tähden.
— Määri näkee vaivaa kaikkien tähden, julisti Simon, jonka naama hehkui
kuin kekäle. Ja sitäpaitsi, ihmisen kuolema ei kuulu politiikkaan.
Punainen Pitet ei ottanut kuuleviin korviinsakaan:
— Niin, niin, menkää vain pokkuroimaan ylhäisiä ja pappeja. Sanotte
sitten, ettei se kuulu politiikkaan. Teidän tyttärenne käyvät messussa,
herra määri. Olkaa varoillanne, kyllä se pidetään mielessä.
— Mutta itsepä minä en käy heidän kirkoissaan. Meidän edusmiehemme sen
kyllä tietää.
— Ette käy Cognin'issa, mutta Bissy'ssa käytte. Bissy oli
naapuriseurakunta. Määrin puolustaessa itseään, astuivat Randon ja
Détraz sisään.
— Hoi Mélanie! Kaksi pulloa, punaista ja valkoista! Ja hyvää!
— Onko totta, että _hän_ on kaatunut, kysyivät molemmat vastatulleet
yhtäaikaa.
— Joko sen nyt koko kylä tietää, huusi Simon nostaen käsivartensa
taivasta kohden. Nyt on pidettävä kiirettä, muuten se ennättää vielä
rouva Guibert'inkin korviin.
Vanha ja raihnainen Randon sai kiittää tilustensa laajuutta
valtuusmiehen arvostaan. Hän oli rehti mies, mutta arka ja vapiseva
kuin jänis. Hän kehoitti laimeasti määriä käymään Maupas'sa. Ja Détraz
taas, raaka ja sivistymätön, ilmoitti heti, että hän välitti viisi koko
asiasta.
— Kaksi kahta vastaan, tasaväkisiä ollaan, riemuitsi Punainen Pitet,
joka ajoi tätä asiaa vanhan vihansa koko kiukkuisuudella.
Heikolla äänellä mutisi Randon, ett'ei opettajan ääni merkinnyt mitään
ja että määrin ääni oli ratkaiseva. Mutta hänen viisaita sanojaan ei
kuunneltu. Määriä ahdistettiin hänen kansanvaltaisten mielipiteittensä
laimeuden vuoksi, ja siten saatiin hänet vaikenemaan.
— Menkää te sinne, te vanha ja viisas, päätti lopuksi Punainen Pitet
kääntyen Randon'in puoleen.
— En minä, en mitenkään, vastasi tämä kauhistuneena. Ja hän toisti:
— En mitenkään. Ikäänkuin tuo kuoleman viesti olisi uhannut hänen omaa
elämäänsä.
— No sitten te Détraz.
— Ei se minulle kuulu.
— Niinpä menen minä, virkkoi määri ruveten taas hyökkäyskannalle.
— Tehkää se, kehoitti hiljaa Randon.
He muistivat molemmat, kuinka tohtori Guibert oli hoitanut heidän
lapsiaan ja parantanut ne. He koettivat saada tunteitaan ja kunnallista
tulevaisuuttaan sopimaan yhteen.
Raivoissaan tästä tappiosta, joka seurasi hänen voittoaan ja muutenkin
viinin kiihoittamana kirkui Punainen Pitet:
— Ettekö te kuule, että se on liian suuri kunnia! Oletteko kuuro?
Ettekö osaa pysyä alallanne?
— Mitä, kivahti Simon naama sinisenpunaisena. Opettaja tuli väliin ääni
hunajan makeana.
— Johdonmukaisuus vaatii, että sanan vieminen annetaan maapoliisin
tehtäväksi. Hänhän ilmoittaa kyläläisille heidän päämiehensä
määräykset. Hän vie sähkösanoman ja selittää tulevansa määrin itsensä
lähettämänä.
— Kas se sana on paikallaan! Silloinhan saavat kaikki oikeutta,
huudahti hyväksyvästi Punainen Pitet.
Niin tehtiinkin. Haettiin paikalle maapoliisi Faroux, ja opettaja
ilmoitti hänelle määrin ohjeet ja antoi sähkösanoman. Muutama lasi
vielä kallistettiin ja sitten erottiin.
Vanha Randon, joka odotti rattaitaan, jäi yksin Simon'in ravintolaan.
Hetken perästä ei kummallakaan miehellä ollut enää mitään toisilleen
sanottavana. He ajattelivat molemmat tuon sanoman vaikutusta, minkä
olivat väitellessään unohtaneet.
— Aika raukkoja me sentään olemme, tunnusti lopuksi määri, ja
valtuusmies oli samaa mieltä.
Eivätkä he kumminkaan olleet sen kummempia pelkureita, kuin ihmisten
keskimäärä. He edustivat vain kunnon ihmisten käytöstä räyhääjiä
kohtaan.
Oltuaan pitkän aikaa ääneti, niinkuin usein sattuu talonpoikien
keskustellessa, heidän ajatuksensa kun kulkevat hitaasti kuin härät
auran edessä, mutisi vanhus:
— Jos menisimme yhdessä Maupas'han?
— Sitähän minäkin tässä mietin, sanoi määri.
Ja he innostuttivat toinen toistaan kaikenlaisilla syillä ja
puolustuksilla.
— Ei meitä näe kukaan.
— On ihan pimeä.
— Menemme yksityisesti, kansalaisina.
— Ilman virkamerkkiä, ilman valtakirjaa.
— Tohtori pelasti minun pikku poikani.
— Ja minun molemmat tyttöni. Annas hattuni, Mélanie.
He nousivat seisomaan potrina poikina. Heidän päätöksensä hiveli heidän
mieltään. He kääriytyivät viittoihinsa ja menivät ulos. Vanhus kulki
edellä ketteränä kuin nuorukainen. He olivat jo ennättäneet kylän
laitaan, kun valtamaantiellä tuli heitä vastaan opettaja, joka astui
verkalleen sikaaria poltellen. Maillard virnisteli tuntiessaan heidät:
— Kävelylläkö ollaan?
— Ei, minä vain saatan Randon'ia, selitti määri hämillään.
— Mutta hänhän asuu Chaloux'n tien varrella.
Valtuusmies puolusteli itseään:
— Käyn Favre'n maustekaupassa tässä lähellä. On eukon asioita.
— Minäpä tulen mukaan. Olen tässä juuri jaloittelemassa ennen
illallista.
Ei määri eikä Randon uskaltanut tunnustaa asian todellista laitaa. He
palasivat nokka norossa Cognin'iin, keskellään opettaja, joka piti
heille pitkiä puheita ja ennusti veljeyden kulta-aikaa...
* * * * *
— Minä palaan illan suussa, oli rouva Guibert sanonut tyttärelleen
noustessaan Trélaz'n vaunuihin.
Hän lähti Chambéry'hin perheen asioissa. Etienne ja François, joiden
yritykset menestyivät hyvin Tonkin'issa, ja myöskin Marcel, joka oli
ansainnut Saharan retkellä, olivat antaneet avustusta, joten Maupas'n
tila voitiin pysyttää perheen hallussa.
Auringon laskiessa Paula meni ensi kertaa portaille ja nojasi
käsipuuta vastaan. Hän heristi korviaan, koettaen kuunnella rinnettä
kiipeävien ajopelien ratinaa. Mutta illan rauhassa ja hiljaisuudessa ei
kuulunut ääntäkään. Purevan kylmä kun oli, kävi hän noutamassa huivin
hartioilleen ja odotti.
Lumen peittämä maa alkoi punertaa illan valossa. Jonkinlainen
neitseellinen kainous verhosi sen yltäyleensä. Viiniköynnösrivit ja
pensasaidat olivat hienossa huurteessa, joka kimalteli päivän viime
säteissä. Alastomilla metsillä ei ollut enää mitään salaisuuksia
kätkettävänä ja niiden oksien tuhannet pikku vesat kuvastuivat hentoina
kuin heinä kirkkaassa ilmassa.
Paula, joka jokaisella hermollaan ja solullaan oli kiintynyt tähän
maan kolkkaan, ihaili talven tarumaista ihanuutta. Kylmä pani hänet
vavahtamaan. Hänen astuessaan kynnyksen yli, lensi korppi raakuen ohi
taivaanrannan. Se kuvastui kuin musta pilkku valjua taivasta vastaan.
— Kovan onnen lintu, mumisi nuori tyttö välinpitämättömästi ja
pitämättä sitä minään enteenä.
Nythän oli korppien aika. Ne liikuskelevat talvisin paljailla
vainioilla, asuntojen läheisyydessä ja vaaniskelevat vaivalloisesti
saatua ravintoaan.
Hän lisäsi pari puuta salin uuniin, kohensi taitavasti tulta ja asetti
kekäleille vesikattilan. Sitten hän nouti lasin, lusikan, sokeriastian
ja rommipullon, ja asetti ne pienelle pöydälle lieden ääreen.
"Äidillä on varmaankin vilu, kun hän palaa, ajatteli hän valmistuksiaan
tehdessään. Ilma on kirkas ja purevan kylmä; ja Trélaz'n avonaisissa
vaunuissa palelee. Lämmin valkea ja kuuma grogi tekee hänelle hyvää.
Äiti rukka."
Hän istahti hetkeksi lampun ääreen ja koetti lukea erästä alkamaansa
kirjaa. Mutta hetken perästä hän jo kohotti silmänsä ja katsoi kelloa.
Se näytti kuutta.
Levottomana heitti hän taas hartioilleen huivinsa, jonka oli jättänyt
nojatuoliin, ja palasi portaille.
Ilta oli jo tullut. Tähdet värisivät kuin viluisina taivaalla. Vaikka
kuu oli jo näkyvissä, ei taivaanranta ollut vielä pimeä. Oli kuin
heikkoa valoa olisi kajastanut sen alareunasta ja kuin valkoinen maa
olisi valaissut avaruutta.
Laakson pohjukassa näki Paula Chambéry'n valojen vilkkuvan. Hän
tunki katseensa lehdettömään tammimetsään, jonka läpi vaunujen oli
kuljettava, ja koetti keksiä lyhtyjen liikkuvaa valontuikutusta. Hän
kuulosteli pienimpiäkin suhahduksia, joita tuulen henki toi hänen
korvaansa. Etäisen myllyn rytinä eksytti häntä hetken aikaa. Kimakka
kirkaisu, joka viilsi hiljaista ilmaa, saattoi hänen vavahtamaan kuin
hätähuuto. Hän tunsi sen pelästyksestään selvittyään läheisen tehtaan
sumutorveksi. Kauan aikaa hän siten seisoi nojaten portaiden rintanojaa
vastaan, tarkkaavaisena ja vaikutelmille alttiina.
Vanha palvelijatar Mari, joka oli pysynyt talossa hyvinä ja pahoina
päivinä, tuli häntä hakemaan ja torui häntä:
— Onko se nyt laitaa! Seistä ulkona sellaisella ilmalla! Sehän on sulaa
hulluutta. Joutuun sisään, neiti. Ei rouva sen pikemmin tule, vaikka
täällä kuinka palelisitte.
Paula totteli sanaakaan sanomatta. Mutta hän jäi kyökkiin, päästäkseen
pikemmin ulos tarvittaessa. Kuullessaan ulko-oven aukenevan, riensi
hän vastaan ja näki edessään Vimines'ista kotoisin olevan rentun, jota
pilkalla sanottiin Parooniksi.
— Ohho, sanoi hän pettyneenä, miehen tunkiessa muitta mutkitta kyökkiin.
— Hyvää iltaa, hyvät ihmiset! Pitää tulla lämmittelemään ohikulkiessa.
Hän oli ollut silloin tällöin päivätyöläisenä Maupas'sa. Hän oli suuri
laiskuri ja toiskertaisesta rikoksesta tuomittu, mutta tohtori Guibert
oli säälinyt häntä. Hän tuli vieläkin usein kolkuttamaan Maupas'n
ovelle muka työtä hakien, mutta itse asiassa saadakseen lasin viiniä.
— Hyvää iltaa, Parooni. Ettekö tavannut äitiäni tiellä?
— En, neiti, en. En nähnyt ketään.
Istuen hellan ääressä hän hypisteli huopahattuaan ja katseli ilkeästi
nuorta tyttöä ja palvelijatarta. Paula poistui ja alkoi uudestaan
tutkia yötä. Kuu loi lumelle jo hopeaista hohdettansa, mutta sen valo
valaisi vain autioita teitä.
Kyökissä sanoi mies vanhalle Marille:
— No ettekö te sitten tiedä mitään?
— Mitä sitten, kysyi palvelijatar pannen padan tulelle.
— Uutisia, jumaliste.
— Mitä uutisia, vanha lörppäleuka? Etkös saa suutasi auki?
Hän oli epäluuloisena arvellut, että häneltä tahdottiin salata asia.
Mutta viimeinkin hän huomasi, ettei Maupas'sa vielä tiedetty sitä,
mistä koko Cognin jo puhui. Tämän vierasvaraisen oven ohi kulkiessaan
ei hän malttanut olla poikkeamatta katsomaan surusanoman vaikutusta.
Mutta hän ei tahtonut heille sitä ilmoittaa. Ei suinkaan, tehtävänsä
kullakin, tietysti. Hän tyhjensi kiireesti lasinsa, ei antanut täyttää
sitä toista kertaa ja nousi lähteäkseen.
— No entäs uutisesi, Parooni, takaisinko viet sen Vimines'iin?
— Niin teen, vastasi hän siristäen ilkeitä silmiään.
— Etkös sitä meille sitten sanokaan?
— Enpä taida. Kyllä sen saatte vielä tarpeeksi aikaisin tietää.
— No, ole sanomatta! Emme me sinun uutisesi vaivaisia olekaan!
Kynnyksellä mies vielä katsoi taakseen ja sanoi pilkallisesti hymyillen:
— Hohhoo, eukkoseni! Joka elää, se näkee! Kuulumattomin askelin astui
hän lumisia portaita ja kulki takaapäin Paulan ohitse, joka yhä vielä
nojasi kaidepuuhun.
— Hyvästi, neiti. Ja rohkeutta vain! Ei sitä tiedä, koska täältä
lähdetään.
Nuori tyttö vavahti taaskin, pelästyen enemmän tuota äkkiä selkänsä
takaa kuuluvaa ääntä, kuin itse sanoja, joiden merkitys oli hämärä.
Tämä epämääräinen pelko vielä levottomuutensa lisänä, palasi hän
kyökkiin.
— Laitapas meille hyvää keittoa, Mari, ja oikein kuumaa. On paukkuva
pakkanen.
Ja tyynnyttyään roihuavan lieden ääressä hän lisäsi:
— Tuo Parooni oli vallan säikähdyttää minut.
Palvelijatar purki sydäntänsä:
— Mokomakin tyhjäntoimittaja, heittiö! Ei ole hänen enää tulemista
minun kyökkiini. Kyllä oli tohtori vainaja hyvä liiemmaksikin asti, kun
onki tuon kalan sameasta vedestä. Ja sillä on paha silmä, Paula neiti.
Ei siihen ole luottamista. Mitä mahtoi sillä nytkin olla mielessä,
niinhän se vahti meitä kuin kissa hiirtä.
Nuori tyttö meni saliin kohentamaan tulta. Yksin ollessaan tunsi hän
taas mielensä lannistuvan. Sydän jyskytti hänen rinnassansa. Hän koetti
rauhoittua, mutta ei voinut.
— Trelaz'n hevonen kulkee hitaasti. Käynnit notaarien luona kestävät
aina kauemmin kuin luulee.
Hänen levottomuutensa eneni joka hetki, hän ei mahtanut sille enää
mitään. Ei rukouskaan häntä tyynnyttänyt. Polvillaan ollessaan kuuli
hän salin ovea avattavan.
— Äitikö siellä on, huusi hän pystyyn nousten vanhalle Marille, joka
näkyi kynnyksellä.
— Ei, neiti, muuan mies siellä kysyy rouvaa.
— Kuka?
— Hän sanoo olevansa maapoliisi ja tulevansa määrin lähettämänä.
— Maapoliisiko? Mitä hän meistä tahtoo?
Ja palauttaen mieleensä illan kaikki pahat enteet, tunsi nuori tyttö
värisevänsä, käskiessään kutsua sisään tuon virallisen vieraan. Mutta
hän hillitsi itsensä ja otti määrin lähettilään näköjään aivan tyynenä
vastaan.
Maapoliisi Faroux oli noita vähäpuheisia ja välinpitämättömiä
talonpoikia, jotka kokonaan antautuvat tehtäväänsä, sitä sen enempää
ajattelematta. Mutta Paula Guibert'in edessä seistessään hänelle
vihdoin väkisinkin selvisi suoritettavanaan olevan asian tärkeys.
Taipaleella ollessaan hän ei ensinkään ollut sitä ajatellut. Niin
kulkevat monen monet ihmiset tarkkaamattomina kaikkein suurimpia ja
pyhimpiäkin päämääriä kohden.
Seisten hänen edessään nuori tyttö sanoi hänelle: — Äitini on poissa.
Mutta ehkä te voitte toimittaa asianne minulle?
Poliisi seisoi hölmistyneenä, saamatta sanaakaan suustansa, ja tämä
äänettömyys se vain enensi Paulan salaista mielenahdistusta.
Mies sammalsi:
— Neiti, minä tulin... minä tulin ilmoittamaan teille...
Lampun valo lankesi miehen kasvoihin, ja ne ilmaisivat niin suurta
levottomuutta ja hämminkiä, että Paula antautui vastustelematta
kaikkein mustimpain aavistusten valtaan. Kiihkeällä äänellään hän
ravisti säikähtyneen miesparan hereille horroksestaan.
— Puhukaa! No mutta puhukaa jo! Onko tapahtunut onnettomuus? Äitini...
maantiellä...
Hänen äänensä katkesi.
— Ei, sanoi mies. En minä ole rouvaa tavannut.
Ja sitten hän taas itsepintaisesti vaikeni.
— No mitä asiaa teillä sitten on? Jos teillä on jotakin sanottavana,
niin sanokaa se. Pian!
Pystyssäpäin ja ylpeänä puhui hän käskevällä ja kireällä äänellä, jota
hän kuten Marcel'kin, osasi käyttää tarpeen tullen. Hänen olentonsa
jyrkkyys vei loputkin poliisin mielenmaltista. Typertyneenä otti tämä
taskustaan sähkösanoman ja ojensi sitä isolla, vapisevalla kädellään
nuorta tyttöä kohden ja aikoi sitten vetää sen takaisin. Mutta Paula
piti jo sinistä paperia kädessään. Ennenkuin hän sai sen aukikaan,
ajatteli hän jo veljeänsä. Hän katsahti siihen, äännähti "ooh", rutisti
sähkösanoman kokoon ja kävi kalmankalpeaksi. Mutta äärimmäiseen
saakka voimiaan ponnistaen, pysyi hän pystyssä ja itkemättä. Tuolle
miehelle, jota hän luuli tylyksi ja tunteettomaksi, ei hän tahtonut
näyttää heikkouttaan. Pöytää vastaan hänen sentään täytyi nojata
pystyssä pysyäkseen. Että hän niin teki ja hänen syvä kalpeutensa vain
ilmaisikin hänen mielenliikutustaan. Peloittava hiljaisuus vallitsi
huoneessa. Viimein nuori tyttö sanoi värähtämättä:
— Hyvä on. Menkää. Kiitän teitä.
Mutta miehen astuessa ulos ovesta, muisti hän maalaiskohteliaisuuden
vaatimuksia ja lisäsi:
— Pyytäkää Marilta lasi viiniä, olkaa niin hyvä.
Mutta juoksujalkaa riensi poliisi läpi kyökin ja pakeni kuin
murhamies...
— Voi hyvä Jumala, valitti Paula, kun ei kukaan enää ollut kuulemassa.
Hän laahasi itsensä lieden luo, piteli siitä hetken aikaa molemmin
käsin kiinni, koetti pysytellä pystyssä, mutta putosikin nojatuoliin.
Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän peitti kädellään harhailevat silmänsä,
jotka eivät vuodattaneet kyyneleitä, paetakseen kauheaa näkyä, joka
niitä ahdisti. Hän näki edessään, tuossa huoneen matolla, veljensä
pitkänään, otsa rikkiammuttuna, ja haavasta vuoti jalo veri, vuoti
elämä. Voi noita vakavia, alakuloisia ja ylpeitä kasvoja! _Marcel oli
tietänyt kohtalonsa_. Heti Alice'n epäämisen jälkeen oli Paula nähnyt
sen hänen kasvoistaan. Ja nyt hän näki nuo kasvot katse sammuneena,
liikkumattomina ja jähmettyneinä, kauniina ja tyyninä kuolemassakin.
Hiljaa huusi hän:
"Marcel! Marcel!" ja kätki päänsä käsiinsä. Kyyneleetkään eivät tulleet
lievittämään hänen tuskaansa. Hänen rakas, rakas veljensä, joka oli
ollut hänen ylpeytensä, oli kuollut. Kuollut! Hän toisti kymmeneen,
kahteenkymmeneen kertaan tuota sanaa käsittääkseen kaiken sen
kauheuden. Kuollut, Andriba'n sankari, Rabah'in ja aavikon voittaja!
Kahden neljättä vuoden iässä tuo miehuullinen, rohkea ja uhrautuva
elämä oli katkennut. Voi! niin vähän hän elämästänsä välittikin! Jo
pitkän aikaa oli se ollut hänestä yhdentekevä. Pieni, arka tyttö
oli häneltä riistänyt elämän halun, enempää ei oltu tarvittu. Ja
epätoivoissaan Paula kiskoi muististaan esiin kuvan toisensa jälkeen,
jossa hän näki kohtalon merkkejä. Hän muisteli tuota epäileväistä
hymyä, jonka hän oli nähnyt veljensä huulilla ensimmäisenä iltana, kun
tämä tunnusti hänelle salaisuutensa. Hän näki hänen välinpitämättömänä
kohauttavan olkapäitään pöllöjen kolkkoja huutoja kuullessaan,
palatessaan viimeistä kertaa Alice'a tapaamasta. Ja samoja kohtalon
enteitä oli vielä ollut se outo ja melkein kuin kaikesta erillään oleva
hellyys, jota veli oli osoittanut hänen tulevaisuudestaan puhuessansa,
kun he hänen lähtöpäivänänsä istuivat puunrungolla Montcharvin'in
metsän laidassa. Vuosikausia, aina tuosta Chênaie'n illasta asti, oli
hän kantanut kuolemaa sydämessänsä. Koskaan ei hän enää ollut lausunut
Alice'n nimeä, pieninkään viittaus ei ollut koskaan muistuttanut hänen
rakkauttaan. Mutta hän eli uskomatta elämään — — Ja noilla rakkailla
kasvoilla, joiden piirteet hän hellällä hartaudella palautti mieleensä,
näki Paula syvän, muuttumattoman, iäisen rauhan ja kirkkauden. Silloin
hän parkaisi ja vaipui itkien polvillensa.
"Niin", ajatteli hän, "sinä lepäät rauhassa. Meidän hellyytemme ei
riittänyt tekemään sinua onnelliseksi. Me rakastimme sinua niin
suuresti, Marcel. Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastimme. Enhän minä
osaa sitä sanoa; mutta minun sydämeni oli aivan täynnä sinua. Miksei
minua otettu sinun sijastasi? Minua hyödytöntä olentoa!"
Toinenkin pelko, vaikka hän tällä murheen hetkellä ei tahtonut sitä
itselleen tunnustaa, lisäsi vielä hänen mielensä sekasortoa. Marcel ei
ollut yksin Timmimun'issa...
Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn:
"Äiti! Äiti tulee ihan kohta!"
Hän oli äidin aivan unohtanut. Ja kiittäen Jumalaa, joka salli
hänen itsensä ilmoittaa äidilleen tämän tuskallisimman surusanoman,
hän rupesi itkemään. Mutta hän ei itkenyt enää sitä, joka voiton
aamuna oli iäksi nukahtanut valloitetulla maalla, vaan sitä, joka
rauhallisena oli tulossa pitkin pimeitä teitä, joka luottavaisena
kulki kohden kuilua. Eikö tämä viimeinen isku aivan musertaisi tuota
niin monta kovaa kokenutta vanhusta? Turhaan Paula vaivasi ajatustaan
löytääkseen apua. Hän tunsi ympärillään hautuumaan kolkkoutta. Kuinka
monta kuolemantapausta ja eroa! Hänen sisarensa Thérèse menetettiin
kahdentoista vuoden iässä; isä sortui täydessä miehuuden voimassaan;
hänen sisarensa Margareeta meni luostariin; Etienne ja François
siirtomaihin. Hän oli yksin, aivan liian yksin voidakseen auttaa
äitiään kantamaan tätä liian raskasta ristiä. Mutta koska kerta täytyi,
niin kyllä osaisi hän olla rohkea ja tukea, minkä taisi, tuota horjuvaa
naisraukkaa.
Hän kuivasi kyyneleensä ja pesi silmänsä.
"Ei nyt! Ei ihan heti", toisti hän itsekseen, ajatellen äitiänsä.
"Hänen pitää saada rauhassa lämmitellä ja levätä. Minä sanon hänelle
tänä iltana, että Marcel on sairaana. Hän ei nukkunut ollenkaan viime
yönä. Kunpa hän nyt edes tänä yönä vielä nukkuisi! Huomenna särkyy
hänen sydämensä. Päivällä suru on siedettävämpää, kuin yön pimeydessä,
jolloin on kuin haudassa. Tänä iltana minä en puhu mitään..."
Hän tahtoi hetkeksi säästää äidiltään katkeruuden kalkin. Kaukaiselta
tanterelta, jolla makasi hänen suuri, ikilevon saanut veljensä,
huusi tämä hänelle: "Säästä äitiä tänä iltana. Hän on jo niin paljon
kärsinyt."
Hän kuuli askelten kolinaa. Hän kätki kiireesti sähkösanoman, joka toi
mukanaan kuoleman. Vanha Mari astui saliin.
— Rouva tulee, tieltä kuuluu pyörien ratinaa.