Kolmetoista pöydässä.
— Emmeköhän voisi istua pöytään, rohkeni arasti huomauttaa herra
Dulaurens.
Mutta nähdessään vaimonsa katseen siirtyi hän kiireesti lieden luota,
jossa mahtavat tammipölkyt roihusivat, ja hiipi syrjässä olevalle
tuolille istumaan. Kääntyen vieraittensa puoleen, näytti rouva
Dulaurens heille hymyillen almanakkaa, johon paksuilla kirjaimilla
oli kirjoitettu: 25 päivä helmikuuta. Vanha ja kuivettunut neiti
de Songeon lähestyi, kuin olisi erityisesti hänen mieltään päivien
juoksu kiinnittänyt. Mutta hän halusikin vain päästä lieden ääreen.
Hän oli juuri palannut Roomasta, sillä talvisaikaan hän kulki vain
etelän pyhissä paikoissa, ja tälle viimeiselle pyhiinvaellukselleen
päästäkseen oli hänen täytynyt kiireesti muutattaa rahaksi erään
maksuissaan myöhästyneen arentimiehensä karja. Lämmitellen isoja
jalkojaan, tarkasteli hän almanakan muistiinpanoja:
Mutta tässähän on 25 päivä helmikuuta 1898, sanoi hän luettuaan. Ja
nythän on 25 päivä helmikuuta 1901. Tehän olette aikaanne jäljessä
täsmälleen kolme vuotta.
Kaikki naiset paitsi Alice nousivat sitä ihmettä katsomaan. Almanakka
kulki kädestä käteen. Rouva Orlandi, jonka sylissä oli Pistache —
vanha, lihava ja karvaton, hirveän näköinen Pistache, jonka luomet
peittivät raskaina sen tihrusilmiä — huudahti hämmästyneenä ja ylpeänä
siitä, että oli ymmärtänyt:
— Minä tiedän! Te olette pannut muistiin tyttärenne hääpäivän. Tänään
on häiden kolmas vuosipäivä. Kuinka äidin rakkaus onkaan kekseliäs
ja hienotunteinen! Te olette niin herttainen, rouva Dulaurens. Minä
myöskin rakastan vanhoja muistoja.
— Minäpä lyön vetoa, sanoi Isabella, josta oli tullut rouva Landeau,
että et muista, koska olivat minun hääni.
— Voi tuota Isabellaa! Hän laskettelee aina sukkeluuksia.
Ja valtioviisaana, enemmän kuin hienotunteisena, kumartui Italiatar
sylikoiransa puoleen tuhlaten sille taas hyväilyjään.
Nähdessään vieraittensa huomion olevan muualle kiintyneen, katsahti
rouva Dulaurens pöytäkelloon, joka osoitti neljännestä vaille
kahdeksan. Päivällinen oli määrätty kello seitsemäksi, eikä maaseudulla
ole totuttu epätäsmällisyyteen.
— Pikku kreivitär, etkö ole nähnyt Clément'ia tänään iltapäivällä,
kysyi hän hiljaa tyttäreltään, joka istui hajamielisenä ja äänetönnä.
— En, äiti, vastasi nuori nainen matalalla äänellä. Neljä, viisi
kuukautta Marcel Guibert'in lähdön jälkeen oli epätoivoinen,
masentunut, alistunut Alice äitinsä viisaasti asioita johtaessa
mennyt naimisiin kreivi Armand de Marthenay'n kanssa, joka silloin
oli Chambéry'n neljännen rakuunarykmentin luutnantti. Kolmatta kertaa
nyt juhlittiin hänen "onneaan". Mikä nuoressa tytössä oli ollut
raukeutta ja hentoa solakkuutta, oli nyt muuttunut alakuloisuudeksi
ja laihuudeksi. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ja alas kääntyneet
suupielensä ilmaisivat luonteenomaista ja syvää surumielisyyttä.
Enemmän esiin pistävien poskipäiden, kavenneen nenän ja värittömien
poskien vaikutuksesta oli hänen yhä vieläkin puhdaspiirteisten
kasvojensa entinen nuorekas ja viaton ilme muuttunut kärsiväksi ja
lempeäksi alistuneisuudeksi ja murtuneisuudeksi. Hänen kasvoillaan
kuvastui tuska, joka täytti hänen elämänsä jokaisen hetken ja josta,
kaikesta päättäen, hänen miehellään ei ollut aavistustakaan. Tullakseen
siitä vakuutetuksi ei tarvinnut muuta kuin katsoa tuota hänen takanaan
näkyvää leveätä, näppyistä naamaa, noita ennen aikojaan kuluneen miehen
tylsiä, ilmeettömiä kasvoja.
Se talo, jossa Dulaurens'it talvella asuivat Chambéry'ssa, muistutti
jykevän rakennustapansa ja portaittensa pylväistön puolesta komean
Genovan loistavia palatseja. Sen sali oli Saint-Léger'n torille,
kaupungin keskustaan päin. Se oli mahtavan kookas huone, jota tuona
iltana kymmenen lamppua valaisi, päästäen tuskin ollenkaan näkyviin sen
korkean katon vanhanaikuisia parruja.
Huolestuneena poistui rouva Dulaurens tyttärensä luota ja tarkasti
toria, kohottaen ikkunanverhoa. Purevassa pakkasessa lepattavat
kaasulamput näyttivät, että se oli aivan autio. Hän antoi
rullakaihtimen pudota taas alas ja katseli kahden vaiheella vieraitaan.
Mutta keskustelu näytti hänestä niin vilkkaalta, että hän päätti vielä
hetkisen odottaa.
Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän
katkerasti itsekseen.
Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia
Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella.
Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja
kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän
Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar
de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla,
juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän
jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta
toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja
arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä
kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.
Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan
Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan,
mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta
elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli
helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de
Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas,
säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.
Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi
miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.
— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra
Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:
— Huomatkaa, etten teitä suinkaan arvostele.
— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat,
emme saisi enää palvelustyttöjä.
— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard.
Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te
siitä arvelette, herra Landeau?
Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä
asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja
voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman
voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli
häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa
ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären
velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän
kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa
kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka
hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella
raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka
hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja
muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää
kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua,
joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.
Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo
kärsimättömäksi.
— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan
viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta
kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n
vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään,
miellyttääkseen vieruskumppaniaan.
Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta
ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:
— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki
autonsa.
Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa.
Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi.
Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.
Rouva Dulaurens koetti vielä kerran peitellä levottomuuttaan:
— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat
vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian
myöhään.
— Minne hän oikein meni, kysyivät naiset.
— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan
Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin
matka. Eikä hän vain palaa.
— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra
Dulaurens:
— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi
siihen Marthenay purevan pilkallisesti:
— Hänelle itselle ei kylläkään. Hän on aika veitikka. Mutta monia muita
hän on murskannut autollaan. Kanoja, koiria. Ja tässä hiljattain erään
vanhan eukon.
— Me maksoimme hänelle korvauksen, väitti loukkaantuneena rouva
Dulaurens. Ja aika kalliin päällisiksi.
— Eukko ontuu nyt maksua vastaan.
Kohteliaasti ja ilman ivan hiventäkään selitti herra de Lavernay
emännälle, että viheliäiset raukat usein syöksyvät autojen eteen
saadakseen rahallista hyötyä. Muut paitsi neiti de Songeon, joka
vastusti kaikkea edistystä, puolustivat parhaillaan yksissä mielin
tuota muodissa olevaa urheilua, kun ovi aukeni ja sisään astui nuori
Clément hyväntuulisena ja punakkana, turkikset yltä yleensä kuurassa,
mikä kimalteli lamppujen valossa.
Rouva Dulaurens riensi häntä vastaan ja torui häntä sensijaan,
että olisi häntä suudellut, kuten mielensä teki. Tyttärensä mentyä
naimisiin, otti hän entistä enemmän osaa poikansa elämään. Poika ei
koettanutkaan puolustautua. Hän nauroi ja suli kuin jääpuikko.
— Niin sitä meidän kävi! Emme päässeet paikaltamme Cognin'issa. Kaunis
juttu!
Julmistuneena pudisti herra d'Ambelard päätään. "Vai kaunis juttu,
sanoi hän itsekseen. Entäs myöhästynyt päivällinen! Ei se poika
kursaile puheissaan!" Hän oli ennättänyt niin pitkälle mietteissään,
kun rouva Dulaurens tuli ja otti hänen käsivartensa mennäkseen
ruokasaliin. Clément aikoi tarjota omansa neiti de Songeon'lle, mutta
tämä silmäili häntä ylenkatseellisesti ja singahdutti hänelle yli
olkansa:
— Menkää kuivaamaan itseänne! Tyynesti vastasi nuorukainen:
— Olette oikeassa, neiti. Mutta lempeä ette juuri ole. Minä menen
kuivaamaan ja muuttamaan myöskin.
Hän katosi ja palasi tupakkatakissa, kun tarjottiin häränselkää
herkkusienien kera. Uudenaikaisten sukupolvien häikäilemättömyydellä
pyysi hän kovaäänisesti soppaa ja Normandian kampelaa, eikä kiirehtinyt
millään tavalla korjaamaan myöhästymistään.
Kun tarjoilu jatkui häiriytymättä, kävi pöytäseurue ennen pitkää
hilpeäksi. Keskustelu oli yleistä ja vilkasta. Tyydytettyään
ruokahalunsa koetti nuori Clément kiihkeästi päästä mukaan ja saada
huomiota. Hän piti varansa, kun puhe hetkeksi taukosi, ja lennätti yli
pöydän:
— Minä tiedän suuren uutisen.
— Minkä, kysyttiin joka haaralta.
— Cognin'issa sain kuulla. Minulle kertoi sen autokuskini, joka kuuli
sen kansakoulunopettajalta.
— Vai Cognin'in uutisia, huudahti Isabella ivallisesti. No nepä ne
herättävätkin huomiota koko Ranskanmaassa!
Clément hyräili Malbrough'n aariaa:
— _Kun sanoman tään kuulla saatte, vuotaa kyyneleet_.
— Ohoo! Ohoo!
— Naurakaa vain, hyvä rouva, naurakaa! Minun uutiseni herättää
todellakin huomiota koko Ranskanmaassa.
— No mutta sanokaa se jo meille, pyysivät kiihkeästi useat äänet.
Kaikkien katseet kohdistuivat nuorukaiseen. Tämä nautti hetkisen
tietonsa tuottamasta ylemmyyden tunteesta. Hän oli nyt päässyt
tarkoitustensa perille, oli valloittanut koko pöytäseurueen.
Parhaillaan tarjottiin _Herkku_ nimistä tryffeleillä höystettyä
liharuokaa, erään Toulouselaisen ammattimiehen mainehikasta
valmistetta. Ja kaikkien vieraiden edessä komeili hoikissa
Muranolaisissa maljakoissa kallisarvoisia erivivahteisia
kämmekänkukkia. Alice oli neuvonut äidilleen tämän pöydän koristelun,
jonka hän oli löytänyt eräästä hienoston sanomalehdestä.
— No, kerrohan nyt, sanoi rouva Dulaurens puhuen kaikkien puolesta.
Clément ei voinut enää päästä puhumasta. Hän oli jo ennättänyt huomata,
kuinka tahditonta oli uutisen ilmoittaminen tässä tilaisuudessa, mutta
siitä huolimatta hän sanoa läjähytti kaikella häikäilemättömyydellään:
— No kuulkaa sitten! Majuri Guibert on kuollut.
Tämä uutinen, joka näin singahdutettiin keskelle tuota perin hienoa
ja oivallista juhla-ateriaa, keskelle lämpöä ja valoa, kukkien
ihanuutta, jalokivien kimaltelua, pukujen loistoa ja yleistä
hilpeyttä, tuntui melkein sopimattomalta. Ei kukaan muu kuin tuo
epähieno Clément, jonka urheilu oli tylsyttänyt, olisi voinutkaan
tehdä itseään syypääksi moiseen julkeuteen. Eikö kuolemasta puhuminen
juuri muistuttanut heille, ettei tämän illan ilo ollut ikuista, ja
nykyhetkestä nauttimisen taitohan on juuri siinä, että edellytetään sen
alati kestävän. Jospa edes olisi ollut kysymys jonkin tuntemattoman
kuolemasta, josta ei olisi tarvinnut pitää lukua! Mutta Majuri
Guibert'iä ei voitu ilman muuta sivuuttaa. Hänen syntyperänsä, hänen
persoonansa ja hänen loistava sotilasuransa tekivät mahdottomaksi olla
hänestä puhumatta. Jonkinlainen typertyminen valtasi kaikki läsnäolijat.
Isabella se ensimmäisenä rupesi puhumaan. Ja hän epäili koko tapahtumaa.
— Kaikkia vielä! Viime vuonna teitä olisi uskottu. Silloin hän otti
osaa Moureau'n Afrikan retkeen. Hän kulki halki tuntemattomien ja
vaarallisten seutujen. Mutta hän palasi sieltä terveenä ja reippaana
ja kuuluisana samalla. Nyt hän on majuri ja kunnialegioonan ritari
kahdenneljättä vuotiaana. Hän on meidän paikkakuntamme suuruus. Te
kadehditte häntä kaikki, siksi teistä on mukavaa tehdä hänet aivan
olemattomaksi.
Hän puhui innokkaasti ja liikkui edestakaisin tuolillaan kääntyen
oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut kutsua kaikki
pöytäkumppaninsa vihansa todistajiksi. Vaistomaisesti oli hän Clément
Dulaurens'in sanoja kuullessaan katsahtanut Alice'en ja nähnyt veren
pakenevan hänen kasvoiltansa, aivan kuin henki olisi lähtenyt, ja tuo
kalmankalpeus levisi hänen käsiinsä saakka, jotka olivat alkaneet
hermostuneesti vapista, niin että niitä tuskin saattoi erottaa
valkoisesta pöytäliinasta. Heti oli Isabella silloin kääntänyt huomion
puoleensa noilla äkkinäisillä sanoillaan.
Clément heilahdutti kevyesti kättään:
— Minkäs sille mahtaa! Hän on kuollut. Minä ihailen häntä yhtä paljon
kuin tekin, mutta hän on kuollut.
Hän toisti häikäilemättä tuota sanaa, jota ei koskaan pitäisi saada
ruokahuoneessa lausua.
— Hyvä Jumala, olkaa vaiti, mumisi rouva Orlandi, joka kauhukseen oli
huomannut, että heitä oli kolmetoista pöydässä. Ja hän alkoi uudestaan
laskea, toivoen erehtyneensä.
Juhlallisesti julisti neiti de Songeon:
— Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
— Kuoliko hän Ranskassa, kysyi herra Dulaurens. Sillä
tutkimusretkeilijäthän palasivat kotimaahan kuukausi tai pari sitten.
Herra d'Ambelard, joka oli pysynyt aivan välinpitämättömänä, maisteli
kaikessa rauhassa tryffeliään, jonka hän oli jättänyt lautaselleen,
saadakseen sen mausta vielä nauttia, ja herra de Lavernay upotti
katseensa eteenpäin kumartuneen Isabellan kaula-aukkoon. Naiset
puhuivat säälien onnettomuudesta. Herra de Marthenay pani pöydälle
lasinsa, jota hän ahkerasti kallisteli:
— Minä kohtasin majurin asemalla tuskin kolme viikkoa sitten. Hän astui
junasta. Minä lähestyin häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan minua.
— Luultavasti hän ei tahtonut tuntea, ei Isabella malttanut olla
tokaisematta. Hän inhosi Alice'n miestä, joka innokkaasti liehui hänen
ympärillään, kun oli menettänyt pelissä ja kun kortit eivät enää
kiinnittäneet hänen ajatuksiaan.
Jottei hänen sanojaan olisi käsitetty viittaukseksi hänen omiin
tunteisiinsa, lisäsi hän:
— Epäilemättä hän halveksii virkansa heittäneitä upseereja.
Herra de Marthenay oli eronnut sotaväestä edellisenä vuonna.
— Hän _halveksi_, oikaisi Clément julmasti.
Sillä hän ei suostunut siihen, että häneltä anastettiin vainajansa. Ja
kun huomio taas oli kääntynyt häneen, kertoi hän muutamia lisätietoja:
— Lankoni ei erehdy. Majuri Guibert kävi Savoijissa viime kuussa. Hän
oli pari päivää äitinsä ja sisarensa luona Maupas'sa ja palasi sitten
taas varusväkeensä Timmimun'iin joka on Etelä-Algeriassa.
— Tuât'in keitaiden suulla, täydensi entinen rakuunaluutnantti, joka
siviiliksi tultuaan osoitti ajoittain suurta innostusta sotilaallisiin
kysymyksiin. Mutta kenraali Lervières on kulkenut Timmimun'in ohi:
Beraber'it ja Dui-Menia't ovat siis varmaankin hyökänneet hänen
jälkijoukkojensa kimppuun.
Röyhkeästi otti nuori Dulaurens monokkelinsa katsoakseen de
Marthenay'ta:
— Armand, minä en tunne teitä enää. Onko teistä tullut strategi?
Katsahdettuaan uudestaan ystävättärensä verettömiin kasvoihin, alkoi
Isabella taas:
— Mutta minä en ymmärrä. Hän palasi tuskin Saharan matkaltaan, joka
kesti puolentoista tai kaksi vuotta, en oikein tiedä enää. Sellaisten
retkienhän perästä saadaan pitkiä loma-aikoja. Eikö hän sitten
ollenkaan levännyt? Lähtikö hän heti taas sotaretkelle? Sillä jos hän
on kuollut, niin taistelussa hän on kaatunut.
Nostaen silmäkulmiaan antoi Clément lasinkappaleensa pudota:
— Kun kerran ollaan sankareita, niin ollaan kokonaan. Hän oli itse
pyytänyt tuota paikkaansa siksi, että se oli vaarallinen.
Herra de Lavernay kumartui naapurinsa puoleen ja kuiskutti hänen
korvaansa:
— Kuinka hauska teitä onkaan nähdä, kun innostutte. Teidän poskenne
hehkuvat ja silmänne leimuavat.
Kumminkaan hän ei katsellut hänen poskiansa eikä hänen silmiänsä.
Ajatellen muita asioita keskeytti nuori nainen kuivasti hänen puheensa
tuolla kirpeydellä, jota avioliitto ei vähääkään ollut lieventänyt:
— Olkaa vaiti, vanha pyydystäjä!
Alice oli ottanut kämmekkävihkonsa ja hengittäessään niiden tuoksua
kätki hän osaksi kalpeuttaan. Isabella laski vihdoin valloilleen
levottomuutensa, joka häntä hetken oli jo ahdistanut:
— Entä kapteeni Berlier? Hänhän palasi myös Saharasta. Hän kuului
samaan siirtomaa-väen rykmenttiin kuin majuri Guibert. Seurasikohan hän
majuria Timmimun'iinkin?
Arvasikohan Clément Dulaurens hänen äänensä sävystä hänen
levottomuutensa? Liian usein oli nuorukainen saanut kärsiä tuon ketään
säästämättömän Isabellan pistopuheita, jotta hän olisi saattanut olla
tuntematta julmaa nautintoa, voidessaan häntä nyt hiukan kiusata:
— Aivan oikein totta tosiaan, Jean Berlier'n pitäisi myöskin olla
Timmimun'issa.
— Sanokaa, mitä te oikeastaan tiedätte, käski Isabella tylysti ja
kopeasti.
— Kerro meille, mitä olet kuullut, lisäsi rouva Dulaurens, jonka
tämä keskustelu oli saattanut niin pois suunniltansa, ettei hän enää
yrittänytkään kääntää vieraittensa huomiota toisaalle, vaan päätti
alistua siihen, mitä oli tapahtunut.
— No kyllä, kyllä. Sillä sikaa kun autoani korjattiin Cognin'issa,
menin minä Kansalliskahvilaan. Salissa ei ollut muita kuin määri,
opettaja, ja kolme neljä valtuusmiestä. He kävivät minut nähdessään
hyvin salaperäisen näköisiksi. — Kas vain, sanoin minä heille, täällä
pidetään kokousta.
— Me vain puhelemme keskenämme, virkkoi määri. Ja siihen meidän
mielipiteittemme vaihto loppuikin.
— Entä sitten! Entä sitten!
— Ei sen enempää, mitä minuun koskee. Minä astuin ulos, lähetin kuskini
tyhjentämään lasillisen vuorostansa ja käskin hänen kysymään, mitä oli
tekeillä. Hän on sangen hyvä ystävä opettajan kanssa. He ovat molemmat
anarkisteja.
— Anarkisteja, toisti neiti de Songeon kauhistuneena.
— Aivan niin. Kaikkihan meidän päivinämme ovat anarkisteja. Se on
muodissa. Kuskini palasi. Minä tiedän, sanoi hän minulle. He ovat
saaneet sähkösanoman ministeriltä, jossa ilmoitetaan, että majuri
Guibert on Afrikassa kaatunut. — Oletteko siitä varma?
— Aivan varma. Hänet surmasivat villit, kun hän puolusti jotakin Timu
nimistä kaupunkia — Timmimun'iako?
— Niin juuri. Ja nyt heidän täytyy ilmoittaa uutinen omaisille. Se oli
heistä sangen ikävä tehtävä. He lähettivät maapoliisin.
— Maapoliisinko, kysyi herra Dulaurens, joka piti kiinni virallisista
määräyksistä. Mutta määrin itsensähän olisi pitänyt viedä se onneton
sähkösanoma.
— Guibert'it ovat taantumusmielisiä, sanoi herra de Lavernay. Ja nuo
hyvät tasavaltalaiset eivät haikaile.
— Mutta eiväthän Guibert'it harrasta politiikkaa.
— Isoisä oli neuvoston jäsen ja vanhoillismieiinen ja isä oli Cognin'in
määri. Se riittää.
Rouva Dulaurens katseli turhaan tyttäreensä päin, josta hänet erotti
haarakynttilänjalka. Alice'n kämmekänkukat taipuivat hänen kyyneltensä
kuuman kasteen alla. Yleisessä hämmingin tilassa ei kukaan huomannut
hänen itkuaan.
— Kuinka hän kuoli, kysyi joku naisista.
— Joukkonsa etunenässä, voiton jälkeen, sai luodin otsaansa. Minä
käytän sähkösanoman sanoja, kuskini luki sen.
Ja heilutellen harmaita hapsiaan kysyi neiti de Songeon:
— Saattoikohan hän saada rippiä ja Herran ehtoollista?
Asianmukaisesti päätteli herra Dulaurens:
— Se on suuri tappio koko maalle.
— Niin on, lisäsi hänen vaimonsa ylevässä kaunopuheisuuden
puuskassa. Me kunnioitamme hänen mainehikasta muistoaan. Me vietämme
surujuhlan, jonka komeus hämmästyttää koko Chambéry'ta. Meidän
luokkamme asia on näyttää Ranskalle, kuinka todelliselle ansiolle on
annettava tunnustusta ja kuinka sitä on palkittava aikana, jolloin
keskinkertaisuus valtaa kansan, jolloin kateellinen tasa-arvoisuus
saattaa sen vaipumaan alhaisimmalle tasolle.
Hän oli juuri samana aamuna lukenut tämän viimeisen lauseen Gaulois
lehden pääkirjoituksesta.
Hämmästyneenä näistä sanoista mietti Alice tuskassaan: "Miksi ei minua
sitten annettu hänelle?" Ja ääneti ajatteli Isabella Jean Berlier'ta,
jonka kohtalo oli epävarma.
Rouva Orlandi unohti hetkeksi Pistache'nsa ja huomatessaan tyttärensä
olevan ajatuksissaan, katseli hän tätä rakastuneen ihailevasti, ylpeili
syvästä äidinrakkaudestaan, ja säälin puuskassa, jossa sentään oli
hiukkasen itsekkyyttäkin, virkkoi hän heltyneenä rouva Guibert'in
kohtalosta:
— Tietääkö hänen äitinsä?
Hän pelästyi omia sanojaan, ikäänkuin olisi hän mielestään puhunut
sopimattomasti. Kaikkien katseet kääntyivät Clément Dulaurens'iin.
Nuorukainen vastasi luontevan huolimattomasti, mikä johtui sentään
enemmän hänen iästään kuin hänen sydämensä tylyydestä:
— Nyt hän jo varmaankin tietää kaikki. Palatessani kohtasin hänet. Hän
ajoi Maupas'han päin vanhoissa vaunuissaan. Hän kulki juuri lyhdyn
ohitse, tunsin hänet hyvästi. Rikki menneine koneineni pääsin vain
hitaasti eteenpäin.
Nämä sanat saivat jokaisen tuntemaan aivan ruumiillista pahoinvointia.
Oli kuin ulkoa olisi äkkiä tunkeutunut jäätävä viima ja kylmentänyt
tämän upean ruokasalin. Vaistomaisesti tarkasti tuskastunut herra
d'Ambelard, eivätkö ikkunat ehkä olleet oikein kiinni. Kylmät väreet
karmivat kaikkia läsnäolijoita, joilla oli kaikilla sama näky sisäisten
silmiensä edessä: vanha nainen, jonka osaksi jo oli tullut paljon
koettelemuksia elämässä, ajaa turvallisena ja rauhallisena lumista
tietä kotiansa kohden, jossa kuolema häntä odotti.
Tuo järkyttävä kohtaus, joka oli tapahtumaisillaan, joka ehkä tällä
hetkellä juuri tapahtui, liikutti vielä enemmän heidän mieltään kuin
majuri Guibert'in kunniakas kuolema kaukana Afrikan tantereella.
Alice'n nyyhkytys katkaisi painostavan hiljaisuuden. Säikähtyneellä
äänellä mumisi Isabella:
— Nyt hän jo tietää.
Äidit valittelivat sydämensä pohjasta. Ja rouva Dulaurens, joka
aina oli nopsa toimimaan, päätti pian käydä tuon naisraukan luona
lohduttamassa ja ilmaisemassa osanottoaan.
Nähdessään nuo hautajaisilmeet kaikkien kasvoilla ymmärsi
viimein Clément, joka harrasti iloisuutta ruokapöydässä, kuinka
epäjohdonmukaisesti hän oli menetellyt, ja tunnusti itsekseen:
— "Tuhmasti tein".
Hänen isänsä, jota ohjasivat arvojärjestyksen periaatteet, kevensi
huomaamattaan keskustelua ottaessaan uudestaan puheeksi sivuseikan,
jota hän ei ollut riittävästi käsitellyt:
— Cognin'in määrin olisi itse pitänyt mennä viemään surusanomaa ja
ilmoittaa se hienotunteisesti eikä raakamaisesti lähettää sinne
maapoliisia.
Käyttäen hyväkseen tätä valokohtaa, toi herra d'Ambelard viimein esiin
vastalauseensa, joka jo pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellänsä:
— Vaikka kuinka nukuttelisimme, emme saisi asiantilaa muutetuksi.
Meidän olisi paljon parempi puhua jostakin vähemmän surullisesta
asiasta. Pariisissa ollessani kysyin aina, ennenkuin menin teatteriin,
päättyikö kappale onnellisesti. Seurusteltaessa samoin kuin
näytelmääkin katsottaessa pitäisi surun pysyä kaukana.
Markiisi de Lavernay oli samaa mieltä, ja kuollut haudattiin. Kultainen
samppanja kihisi taas pikareissa. Kukkien tuoksu levisi yli pöydän,
jota koristivat laserretut hedelmät siroissa koreissaan. Naisten
jalokivet säihkyivät lamppujen valossa. Tuntui oikein hyvältä päästä
taas tuohon komeuden ja viihtymyksen ilmapiiriin, jonka äskeinen kovan
onnen uutinen oli karkoittanut. Mutta Alice ja Isabella pysyivät yhä
omissa tuskallisissa ajatuksissaan.
Juotiin nuorenparin malja, jonka hääpäivä oli juhlan aiheena, ja
siirryttiin saliin.
Alice, joka ei kestänyt enää kauempaa, pujahti pois ja pakeni äitinsä
huoneeseen. Hän istui siellä pimeässä ja huumautui tuskastaan. Hän
oli uljaasti hymyillyt, kun esitettiin hänen maljansa ja viitattiin
hänen "kadehdittavaan onneensa". Hänen onneensa! Turhaan etsi hän
sitä nykyisyydestä ja menneisyydestä, ja mitäpä onnea hän saattoi
tulevaisuudeltakaan odottaa? Kovat kohtalon iskut, joiden sattuessa
aivan luulee menehtyvänsä, tekevät ihmisen selvänäköiseksi. Niin eli
nyt Alice'kin lohduttomassa murheessaan uudelleen elämänsä viime
vuodet. Selvinä, nopeasti toisiaan seuraavina kuvina kulki hänen
sisäisten silmiensä ohitse hänen ilottomien päiviensä synkkä jono...
Hän ei ollut tahtonut mennä vaimoksi Armand de Marthenay'lle, mutta
äidin lakkaamaton yllytys oli voittanut viimein hänen vastustuksensa.
Hän oli palannut kirkosta morsiuspuvussa puolison kainalossa, jota ei
ollut valinnut. Entä sen perästä? Saattoiko hän muistinsa kätköistä
löytää hetkeäkään iloa, tuota syvää ja puhdasta iloa, jota hänen
lapsensielunsa oli uneksinut? Hänen avioliittonsa ensi aikoina oli
jonkinlainen hyväätekevä turtumus vallannut hänen mielensä, kuten
sumu peittää paljaaksi riistetyn vainion hävityksen. Hän unohti
tunnustella sydäntänsä. Hänen puolisonsa pysyi hyvällä tuulella,
kuten toimessa oleva mies ainakin: hän ratsasti, täytti täsmällisesti
sotilaan velvollisuutensa, otti vastaan tovereitaan, pani toimeen
huviretkiä. Nuori rouva antoi uusien emännän velvollisuuksiensa
kiinnittää ajatuksiaan ja hienon seuraelämän monenmoisten vaatimusten.
Unelmiensa puolison sijasta oli hänellä vierellään kumppani, joka
oli ylpeä hänen rikkaudestaan ja kauneudestaan, joka tosin ei juuri
ollut hienotunteinen eikä lahjakas eikä sukkelakaan, mutta kokolailla
hyvänlaitainen, joka typerästi aina ihaili itseään. Pikku tyttönsä
syntyessä luuli hän viimein saaneensa unhotusta, jota hän vielä etsi
ajoittain.
Tästä elämänsä siedettävästä ajanjaksosta siirtyi hänen ajatuksensa
sitä seuranneeseen, jota yhä vielä kesti. Odottamattomien tapausten
johdosta määrättiin Chambéry'n rykmentti kaukaiseen kasarmikaupunkiin
Itä-Ranskaan. Turhaan koetti luutnantti de Marthenay saada vaihdetuksi
paikkaa jonkun toisen kanssa. Hänen oli pakko lähteä ja jättää
Savoiji tai sitten katkaista virkauransa. Tämän muuton uhatessa
oli rouva Dulaurens puhjennut niin meluaviin surun osoituksiin,
että ymmärtämättömyydessään Alice oli muistuttanut miestään siitä
lupauksesta, jonka tämä heidän kihloissa ollessaan oli juhlallisesti
tehnyt. Kelpo miehenä rakuunaluutnantti myöntyi ja lähetti vuorokauden
kuluessa erohakemuksensa. Hän antautui mielihyvällä seuraamaan
laiskuuden vaistojaan, joita sotilaselämä oli häirinnyt. Ja siitä
pitäen hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ja yhä syvempää
alaspäinmenoa.
Hän alkoi ensin ahkerasti käydä kahviloissa. Saapui sitten kesäkausi.
Silloin hän oli jokapäiväisenä vieraana Aix-les-Bains'in klubilla ja
Kukkahuvilassa. Hän alkoi pelata korttia ja voitti. Vaimonsa hitaasti
parantuessa lapsivuoteestaan, oli hänellä häpeällisiä suhteita, jotka
olivat tavallisia kylpykaupungin kantavieraiden keskuudessa. Alice sai
eräänä päivänä tietää, että miehensä petti häntä halpamaisesti. Hänen
puhtautensa oli säilynyt hänen naimisiin mentyäänkin. Ja nyt hän sai
julmalla tavalla oppia tuntemaan uskottomuutta, ennenkuin oli tullut
tietämäänkään, että saattoi olla uskoton. Hän nousi vastarintaan, mutta
katumuksen sijasta, jota hän oli odottanut ja joka olisi saattanut
hänet antamaan anteeksi, sai hän seuraavan nöyryyttävän vastauksen:
"Sinä tahdoit minun ottamaan eroni, ja minä otin. Syytä nyt itseäsi,
jos minä omalla tavallani koetan saada korvausta urani menetyksestä.
Miehen täytyy olla toiminnassa. Minä uhrasin sinulle elämäni päämäärän.
Mitäs sinä olet uhrannut minulle sen sijaan?" Hämmentyneenä noista
soimauksista, sulkeutui Alice siitä alkaen itseensä ja vaikkei
alistunutkaan, kietoutui hän tuskalliseen äänettömyyteen, joka oli
sopusoinnussa hänen passiivisen luontonsa kanssa.
Huono pelionni teki herra de Marthenay'n äreäksi. Kylpykauden päätyttyä
hän toimetonna ja tolaltaan eksyneenä taas antautui juomaan. Alice
näki, kuinka hän hänen silmiensä edessä koetti kietoa pauloihinsa
hänen ystävätärtään Isabellaa ja havaitsi välinpitämättömänä, ettei se
onnistunut. Niin täytyi hänen seurata tuon sortumisen nopeita vaiheita,
sortumisen, johon hän ehkä itse oli syynä. Hän ei saattanut olla siitä
välittämättä, mutta kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut ruveta
miestänsä pelastamaan, mikä hänestä jo näytti mahdottomaltakin.
Käytyään täten läpi koko kurjan elämänsä, ihmetteli surusta turtunut
Alice, että hän siitä yhä kärsi yhtä paljon. Hän oli tottunut elämään
omissa ajatuksissaan. Niiden yksitoikkoinen lohduttomuus oli jo
käynyt hänelle tutunomaiseksi. Ja nyt hän ammensi uutta tuskaa niiden
katkeruudesta. Toisia surullisia kuvia tuli silloin hänen sielunsa
silmien eteen, ikäänkuin muistuttamaan hänelle, mikä osuus hänellä
itsellään oli ollut kohtaloonsa. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin
Paula Guibert tammimetsikössä oli saanut oudon halun myllertämään
hänen sydämessään. Hän näki ilta-auringon veripunaisen punerruksen
pilkoittavan puiden välistä ja tunsi taivaan ihanuuden laskeutuvan
hurmaantuneeseen sieluunsa, hän näki Marcel'in, joka pitkänä ja
solakkana kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle rakkaudesta.
Ja sitten... ja sitten hän näki hänen makaavan maassa kaukaisella,
auringon paahtamalla tantereella, otsa rikkiammuttuna, kalpeana
ja synkkänä, ja tuijottavan häneen soimaavin silmin. Voi, noita
äärimmäistä tuskaa kuvastavia silmiä, hän tunsi niin hyvin niiden
katseen! Niin ne katsoivat häntä, kun hän rikollisesti vaikeni ja
tuhosi heidän onnensa. Ja tässä pimeässä huoneessa hän turhaan peitti
kasvonsa, päästäkseen niitä näkemästä.
Vapisten ja aivan mielettömänä surusta, rukoili hän rakkautta uhkuvin
sanoin vainajaa: "Marcel, anna minulle anteeksi. Älä katso enää
minuun sillä tapaa! Enhän minä tietänyt. Olin vasta lapsi. Se on
minun puolustukseni. Niin kyllä, minä olin aika raukka, en uskaltanut
ruveta taistelemaan sinun vuoksesi enkä puolustamaan rakkauttani.
Minua pelotti odottaminen, rakkaus, kärsiminen ja elämä. Mutta Jumala
rankaisi minua! Voi kuinka kovasti hän rankaisi! Sulje silmäsi, anna
minulle anteeksi!..."
Pelästyneenä omasta äänestään vei hän kätensä rinnalleen. Hän oli
läkähtymäisillään niinkuin lapsensa syntyessä. Hänen raadellusta
sydämestään puhkesi vihdoin tieto siitä, mitä on elämä, sen voima ja
sen suuruus. Ja koko vapautuneella olennollaan hän alkoi rakastaa
Marcel'ia, niinkuin tämä oli häntä rakastanut, ylevästi ja ylpeästi.
Hänen tähtensä, unhotusta etsien Marcel oli samonnut halki Afrikan
aavikoiden ja saavuttanut kunniaa ja kuoleman. Mutta ehkä hän
kaatuessaan oli palauttanut hänen kuvansa mieleensä. Niin, sitähän hän
nyt vain toivoi ja halusi, että olisi saanut olla hänen viimeisten
ajatustensa esineenä, vaikkapa halveksittunakin. Ja verraten elämäänsä
siihen elämään, minkä hän oli työntänyt pois, tunsi hän, että hän
ennemmin olisi tahtonut olla sankarin leski, kuin elää ala-arvoista
elämää miehen rinnalla, joka ei kyennyt herättämään eikä tuntemaan
rakkautta...
Ovi aukeni, ja rouva Dulaurens, joka oli käynyt levottomaksi tyttärensä
pitkällisen poissaolon tähden, katsahti pimeään huoneeseen ja kysyi:
— Oletko sinä siellä, Alice? Vastaa.
— Olen. Mitä minusta tahdot?
Hämmästyneenä tästä odottamattomasta tylyydestä kääntyi rouva Dulaurens
takaisin valaistuun käytävään ja toi sieltä kynttilän mukanaan. Hän
näki tyttärensä istuvan kalpeana ja liikkumattomana, kyynelten jäljet
vielä kosteilla poskillaan. Heti asettui hän hänen viereensä ja
aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Mutta Alice irtautui hänen
syleilystään. Äidin sydäntä ahdisti, tuota sydäntä, joka ei kyennyt
tuntemaan muita kuin äidin tunteita.
— Kultaseni, sinä kärsit! Kerro minulle surusi. Olenhan minä sinun
äitisi. Mikä sinua vaivaa tänä iltana?
Vaikka tuo vastaanpano harmittikin hänen vallanhimoaan, ymmärsi hän
kuitenkin, ettei hän tällä hetkellä saanut maltittomasti kohdella
lastansa. Hän hyväili ja mairitteli häntä minkä ennätti, mutta siitä ei
ollut apua. Hän kysyi uudestaan:
— Mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?
— Ei mikään, vastasi Alice lujalla äänellä, joka oli aivan outo hänen
äidillensä.
Niin syvän sydänsurun edessä kävi äiti epäröiväksi, ja kaksi kysymystä
poltti hänen kielellänsä.
— Miehestäsikö on kysymys, tiedusti hän vihdoin, arvattuaan että nuo
kyyneleet olivat yhteydessä majuri Guibert'in kuoleman kanssa. Mutta
hän ei uskaltanut koskettaa tuota salaisuutta, jota hän aikaisemmin oli
niin kevyesti käsitellyt.
— Niin, mumisi Alice, jonka voimat pettivät.
He antoivat molemmat käydä täydestä tuon valheen, joka säästi heidät
soimaamasta itseään siitä, mitä oli tapahtunut. He ajattelivat Marcel
Guibert'iä ja puhuivat Armand de Marthenay'sta.
Alice valitti ilotonta elämäänsä:
— Oli väärin, että pyysimme häntä ottamaan eronsa.
— Voi, kultaseni, kuinka sinä tuotat minulle tuskaa! Olisitko sinä
sitten suostunut jättämään minut?
— Onko parempi, että mieheni jättää minut?
— Minä olisin kuollut, vakuutti rouva Dulaurens pontevasti, jos sinun
olisi täytynyt lähteä. Sinä et voi aavistaakaan, kuinka minä sinua
rakastan ja haluan tehdä sinut onnelliseksi.
Hän puhui täysin vilpittömästi. Nuo sanat, jotka hänen tyttärensä
liikutettuna lausui, eksyttivät häntä, ja hän sai taas takaisin entisen
varmuutensa, josta vainajan muisto oli ollut vähällä tehdä lopun. Itse
kun oli samaa kokenut, ei hän ensinkään ihmetellyt, että avioliitto
oli tuottanut pettymystä Armand'in laiminlyödylle vaimolle. Sehän oli
useimpien naisten kohtalo! Ja olihan hänen tyttärellään — mitä puuttuu
niin monelta muulta — lämmin äidin syli, minne paeta saamaan lohdutusta.
Ja Alice näki toisen äidin, joka sillä hetkellä juuri tyhjensi
katkeruuden kalkin, vanhan naisraukan, jonka lähellä hän nyt olisi
tahtonut olla, jonka lähellä hänen olisi tullutkin olla, jos hän
olisi seurannut sydämensä ääntä. Kuten ainakin heikot noustessaan
vastarintaan, niin hänkin meni yli rajojen ja teki sydämessään
kohtuuttomiakin syytöksiä omaa äitiään vastaan.
Heidän katseensa yhtyivät. Rouva Dulaurens ymmärsi vihdoinkin, ja syvä
suru viilsi hänen sydäntänsä. Kuilu oli äkkiä auennut hänen ja hänen
tyttärensä välille. Säälimättömän selvästi tunsivat he sen molemmat.
Kuin välähdyksessä selvisi heille, kuinka erilaisia he kumpikin
olivat luonteeltaan: toinen itsevaltainen ja kokonaan suurmaailman
ennakkoluulojen sokaisema, toinen arka, taipuvainen, jolle rakkaus ja
hellyys oli kaikki kaikessa.
Kun he hetkistä myöhemmin palasivat saliin tyyninä, toinen toiseensa
nojaten, ei kukaan voinut aavistaakaan, mikä sisäinen murhenäytelmä
heidät juuri oli erottanut.
Isabella johti keskustelua, puhui kovaa ja töykeästi, sanoi
sukkeluuksia ja näytti valkoisia hampaitaan. Ja aika ajoin loi hän
seuralaisiinsa, mieheensä, ihailijoihinsa kreivi de Marthenay'hen ja
markiisi de Lavernay'hen ja erityisesti Clément Dulaurens'iin vihaa ja
ylenkatsetta uhkuvia katseita. Hän inhosi heitä kaikkia, koska he eivät
voineet hänelle vakuuttaa, että Jean Berlier vielä oli elossa.
Hän näki, että Alice oli itkenyt, ja kadehti hänen surunsa
vilpittömyyttä.
Lähdön hetkellä Alice tuli saattamaan ystävätärtään vaatehuoneeseen
ja auttoi häntä pukeutumaan turkiksiinsa. Silloin Isabella käyttäen
hyväkseen heidän kahdenoloaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
päästäen vihdoin valloilleen mielenliikutuksen, jota hän kaiken iltaa
oli pidättänyt, kuiskasi hän seuraavat oudot sanat, jotka asianomainen
heti ymmärsi:
— Alice parkani! Kuinka raukkamaisia olemmekaan olleet! Voi jospa
voisimme tänä iltana peittelemättä itkeä vainajiamme. Heille me
kuuluimme kokonamme kaikkinemme, ja me luovuimme heistä. Itkekäämme
itseämme ja synkkää elämäämme, joka olisi voinut olla valoisa.
— Niin, sanoi Alice, tuskakin on kadehdittavampaa, kuin meidän
kohtalomme...