Lähtö.
Viimeinen ateria, joka syödään yhdessä ennen jonkun perheenjäsenen
lähtöä, muistuttaa apeudessaan ensimmäistä yhteistä ateriaa perhepöydän
ääressä, jossa jonkun rakkaamme paikka on iäksi jäänyt tyhjäksi. Vaikka
kaikki vielä ovatkin saapuvilla, on ilo kumminkin kaikonnut Jokainen
koettaa turhaan vilkastuttaa yhdessäoloa, ja tämän liikuttavan ja
hyödyttömän ponnistuksen seurauksena on vielä syvempi surullisuus.
Niin oli kolkko ja hiljainen Maupas'n ruokasalikin, vaikka lokakuun
aurinko sitä valaisi. Marcel'in piti lähteä pimeän tullessa Trélaz'n
vaunuilla, ennättääkseen asemalle kello kuuden junaan. Kun keskustelu
taukosi, eivät he ajatelleetkaan alkaa sitä uudestaan. Silloin tällöin
sanottiin joku merkityksetön sana, mutta sitten oltiin taas ääneti.
Palvelijatar, vanha Mari, oli valmistanut kapteenin mieliruokia, ja
kantaessaan kulhoja melkein koskemattomina takaisin kyökkiin, mutisi
hän yrmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen omaa suruansa:
— Onkos se laitaa! Onkos se laitaa! Hehän tahtovat tappaa itsensä
nälkään!
Aamiaisen jäljestä Marcel kutsui sisartaan.
— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi
hän.
Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n
kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa
herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa.
Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä
onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen
kaikessa jylhässä kauneudessaan.
— Mennäänpä nyt katsomaan vesiputousta, sanoi Marcel.
Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki
nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen
luonteensa muodostumiseen.
Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko
rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n
vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia
näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt
taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia
harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla
aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi,
nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään
villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas
sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna.
Hän hymyili mielihyvästä.
— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä
alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja
Forezan'in rotkolla.
Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja,
joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä
taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat
ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet
menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole
kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä
nauttii.
Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman
viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään
laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon
pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja
hiljaisuutta ja rauhaa.
Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän
sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien.
Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän:
— Kuinka soma sinä olet noissa köynnöksissä!
— Tule auttamaan minua, äläkä puhu tyhmyyksiä.
Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi
ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän
ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä
koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli
nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula
jo vapaaksi.
— Liian myöhään!
— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua
peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi
verta, sinä.
— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui.
Minä elän ja kuolen Maupas'sa.
He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina
seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua
pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden
toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko
voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia,
kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat
muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat,
olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona
maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi
sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin
pyhäkön.
Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli
viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka
ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen
avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista
oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä.
Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin
avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja
aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se
sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan
järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa
varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri
puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin
holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.
Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion
reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen
Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle
puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena
penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.
He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka
heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa.
Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun
ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista
hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi
kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen
näytti vain odottavan talven suurta lepoa.
Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan
purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan
pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä
täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar
ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden
kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.
— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden
ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.
Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän
hillitsi surunsa:
— Tottahan sinä ensi vuonna palaat Algeriasta?
— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään
tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.
— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä
liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän
surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.
Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä
äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän
jatkoi:
— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme.
Minun täytyy lähteä kauas... ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä.
Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään,
ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle,
joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi
aikaisin tietää.
Paula kysyi vain:
— Kestääkö se retki kauan?
— Sitä ei voi tarkalleen määrätä. Puolentoista vuotta luultavasti.
Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas
vuotaa.
— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa
me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse
tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut
pysymään kotona.
Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa
vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä
vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta
hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä
hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän
rakkauttaan:
— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua
alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on
rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään
uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on
minun kohtaloni.
Hän tunsi kuinka sisar jäykistyi.
— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se
sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.
Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä
iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman
jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja
loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat
opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet
hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei
enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin
hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja
veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen
liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei
hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät
hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.
Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä
haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain
reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:
— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista
minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.
Mutta Paula käänsi keskustelun toisaalle:
— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä
salasit sen minulta.
— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia
juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean
Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.
— Vai lähtee luutnantti Berlier'kin?
— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena.
Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin
aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella
liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?
Paula ei vastannut. Veli katsoi häneen ja nousten seisomaan hän virkkoi:
— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin
luota.
Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan
kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut
silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein
nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen
puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat
laskevan auringon valossa.
Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän
noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi
silmiään.
— No vihdoinkin, virkkoi hän.
Poika suuteli häntä.
— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me
nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla
ulkona.
Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä
niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen
asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei
hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli
kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa
muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja
sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli
luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.
Marcel sulki oven.
Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen
olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.
— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti
jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.
Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään,
tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja
sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä.
Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.
— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian
ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut
niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.
Ja kuin itsekseen hän lisäsi:
— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät.
Eikä niitä kuolemakaan katkaise.
Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin
tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka
ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan
ajan tavan mukaan.
Silloin hän kumartui ja painoi suudelman tuolle kuihtuneelle kädelle.
Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka
masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen
saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet
vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen
hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:
— Äiti kultani, minä olen toisinaan sanonut sinulle tylyjä sanoja.
Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea.
Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen
kärsimysten puhdistamaa sieluaan.
— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi.
Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on
antanut.
He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket
kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät.
He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan
olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä
kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua
yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi
kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta
aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti
turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel
ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta
häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein
karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut
pieneen maalaissaliin.
Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden
edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka
kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun
vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.
Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in
ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi
kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän
tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin
oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.
Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat
vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta
pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi:
— Sinä kaikkein enimmän muistutat isää teistä lapsista.
— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel.
En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin
vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen:
"Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".
— Hänen kuoltuaan, jatkoi vanha rouva, ei minusta ole enää mihinkään.
— Hän elää sinussa edelleen, äiti. Meille hän on aina olemassa.
— Teissä hän myös elää. Ja minua hän jo odottaa.
Marcel suuteli häntä:
— Ei, äiti, me tarvitsemme sinua.
He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon
menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan
lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan
vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan.
Hän toisti toistamistaan:
— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä,
joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.
Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili:
— Jumala sinua varjelkoon!
Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän
palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.
— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas
palaa. Sinä olit ennen uljaampi.
Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa
uskottu.
Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai
yht'äkkiä itkunkohtauksen.
— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi
puhua tuskastaan.
— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja
pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin
oli tietoa.
— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin
isä kuoli.
Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei
olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen
lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli
säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen,
ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin
pitkäksi aikaa, milloin iäksi:
— Rakas lapsi, sinä olet viimeinen kukka minun autiossa tarhassani.