Hyvästijättö.
Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin.
Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston
tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien
käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn
kellastuttamien lehvien alla.
Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut
pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.
— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla
äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa
anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä
tapaamatta.
— Niinkö, virkkoi Alice kalpeana ja väristen. Mitä äiti sanoo?
Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että
tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti
mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan
lempeästi:
— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta
kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla
sen teidän omilta huuliltanne.
Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan
kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät
ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka
peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo
ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen
puiden pystyjen runkojen välistä.
Kuin äärettömän vienona valituksena kuului Alice'n huulilta:
— Minä en voi sitä sanoa teille.
Se oli hänen tunnustuksensa, ainoa, minkä hän luuli luvalliseksi.
Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota
pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin
kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät
puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä
laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot
mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan
keltaisina ja veripunaisina.
— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä
rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.
Alice katsoi viimein nuoren miehen ylväisiin kasvoihin.
Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä
kostuivat.
— Minä en voi... Marcel... vanhempani...
Hän ei voinut sanoa enempää; kyyneleet puhuivat hänen puolestansa.
Marcel lähestyi ja tarttui hänen käteensä. Hän ei vetänyt sitä pois.
Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko
huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain
tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä
muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja
teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan
kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.
Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi
hänen rakkautensa:
— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos
te... rakastatte minua, niin ette lähde.
— Minä lähden siksi, että teitä rakastan, Alice.
— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain
heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!
Hän vei vapaan kätensä otsalleen ja sitten rinnalleen:
— Kuinka minun sydäntäni ahdistaa, kuiskasi hän hiljaa.
— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan
teitä. Minä suojelen teitä.
Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota
hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:
— Mennään sisään. Se on väärin.
— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän
sulhasenne!
Tyttö toisti:
— Se on väärin.
He seisoivat aivan lähekkäin ja katsoivat toisiinsa.
Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla
ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten
kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata,
riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi,
vuoroin violetiksi.
Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen.
Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä
kuvastimesta.
Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen
hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa
halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen
ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi
hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:
— Ei, ei, se on väärin.
Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen
mielen kunnioituksella ja liikutuksella.
— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun
vaimokseni.
Mutta Alice vastasi vain, kuten hän jo oli vastannut:
— Minä en voi. Vanhempani eivät tahdo.
Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt
pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli
halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana
rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi
pontevasti:
— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on
pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin
saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice,
minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole
minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun
rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen
poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota
aivan jääkylmänä pitelen omassani.
Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan
elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä
omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut
hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui
liialliselta ja luvattomalta.
Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään
olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä
kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän
hellittämättä:
— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään.
Syksyinen ilma on jo koleata.
Voitteko antaa minun lähteä ilman sanaakaan, ilman toivon kipinääkään?
Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta,
ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän
päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä
kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin
valopilkku puiden pimennossa.
Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti,
että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä
mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n
kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme,
kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi
hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi.
Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti
hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa
tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.
Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja
suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel
olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä
työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata
rintaa vastaan.
Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja
mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö
parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä
luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan.
Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos
hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat
vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut
vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.
Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa
halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin
ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:
— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä
lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa
rakastaa.
Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen
kylmän käden, joka ei pannut vastaan:
— Hyvästi, neiti, me emme enää koskaan tapaa toisiamme.
Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo
alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen.
Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä.
Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi
pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa
ympärillään, itsessään.
Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean
tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle
Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni
hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa.
Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle,
joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi
huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän
ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan,
jota hän mielestään ei voinut välttää...
Alice'n paettua, katsoivat Isabella ja Jean hämmästyneinä toisiinsa.
— Minä en ymmärrä, virkkoi nuori mies.
— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme
kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään
uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka
maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.
— Kuka se on?
— Paula Guibert.
Ennenkuin Isabella vielä oli ennättänyt lausuakaan tuota nimeä,
oli surupukuisen Paulan profiili ja hahmokuva äkkiä ilmestynyt
Jean'in sisäisten silmien eteen. Isabella aavisti, mitä liikkui
hänen mielessään. Mustasukkaisena hän tuli lähemmäksi ja sanoi
hyväilevimmällä äänellä:
— Entäs minun auttamispalkkani? Ettekö enää muista?
Hän kurotti huuliaan. Nuori mies muisti, ja mailleen menevän auringon
viime hohteen himmetessä hän maksoi tytölle luvatun palkan puiden
pimennossa...
Marcel katsoi taakseen vasta Maupas'n mäessä. Siellä hän kääntyi ja
näki Chênaie'n jo olevan pimeässä, vuorten vielä välkkyessä valossa.
Pitkä hahtuvainen pilvi leijaili kuin riekaleinen nauha puolivälissä
niiden kupeella. Ja niiden huipuilla viipyi vielä rusohohdetta, niin
hienoa ja läpikuultavaa, että se saattoi ajattelemaan jonkin Alppien
jumalattaren sinertäväsuonista kaulaa, jota harsot ja musliinit
puoleksi verhoavat.
Hän odotti kovana ja kylmänä, kunnes kukkuloille kiipeävä pimeys oli
hävittänyt tuon avaruuden ilon ja kelmentänyt nuo silmää hurmaavat
värit. Ympäröivän luonnon apeudessa tuntui hänestä paremmalta
hengittää. Hän astui reippaammin läpi puoleksi lehdettömän metsän,
jonka runkojen välistä näkyi läikkiä veripunaisesta taivaasta. Hänen
ympärillään alkoivat pöllöt, nuo syksyn ja yön synkät linnut, kutsua
toisiaan kamalilla, uhriteuraan tuskan kirkunaa muistuttavilla
huudoillaan, jotka saavat myöhästyneen kulkijan veren hyytymään.
Maupas'n portin edustalla hän kohtasi sisarensa, joka levottomana oli
tullut häntä vastaan. Paula arvasi heti hänet nähtyään kohtauksen
tuloksen:
— Vai niin, virkkoi hän vain. Veli selitti hänelle lyhyesti:
— Me emme ole samaa maata.
Paula tarttui hänen käsivarteensa ja aikoi häntä juuri suudella, mutta
pysähtyi:
— Kuule.
— Pöllöt ne huutavat. Metsä on niitä täynnä.
— Mennään pois. Ne peloittavat minua. Maalla sanotaan, että ne
ennustavat kuolemaa.
Marcel kohautti välinpitämättömänä olkapäitään.