Rikostoverit.
Maupas'n puutarhassa, jonka ruusut kuihtuivat, istuivat Marcel Guibert
ja Jean Berlier kellastuvien kastanjapuiden siimeksessä ja tutkivat
Afrikan karttaa, joka oli levällään heidän edessään kivipöydällä.
— Kas tätä tietä meidän on kuljettava, sanoi kapteeni, ja näytti
pienten punaisten ristien jonoa, joka viitoitti Saharan erämaata.
Nuorekkaan innokkaasti kysyi Jean:
— Onko retki varmasti päätetty tällä kertaa?
— On. Se kestää kaksi vuotta, mikäli voi ennakolta päättää niin
pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Tapasin Pariisissa majuri Jamy'n,
joka esitteli minut herra Moureau'lle. Me otamme molemmat osaa hänen
tutkimusretkeensä sadan tai parin sadan sotamiehen kanssa, se on
päätetty asia. Hänen retkensä on järjestelmällisesti suunniteltu.
Sotaministeri on siinä mukana. Mutta minä pelkään, että me emme pääse
lähtemään ennen ensi vuotta.
Syvällä ja selvä-äänteisellä äänellään Marcel puhui pitkälti tekeillä
olevan pienen retken syistä, tarkoituksesta ja kokoonpanosta. Sen piti
jatkaa eversti Flatters'in kovaonnista yritystä, ja hän teki siitä
selvää täsmällisesti ja melkein kaunopuheisesti, niin perinpohjin
tunsi hän aineensa. Hän aivan kiihtyi. Ei mikään muu näyttänyt enää
kiinnittävän hänen mieltään, kuin tämä rohkea retki Afrikan sydämeen.
Hänen innokkaat eleensä antoivat lisää pontta hänen sanoilleen, jotka
loitsivat esiin nuo tuntemattomat maat, nuo laajat ja yksitoikkoiset
seudut, tutkimattomat ja salaperäiset kuin meri.
Jean kuunteli, tarkkaavainen ja miehekäs ilme kasvoillaan. Tuo
sulavaliikkeinen, hieno- ja kaunispiirteinen nuori mies, joka hymyili
ja laski leikkiä lakkaamatta, tuo naisten suosikki, jonka ensi
silmäyksellä olisi luullut olevan oikeassa ympäristössään jossakin
hienossa salongissa liehittelyn ja lemmiskelyn touhussa, hän näytti nyt
vakavissa mietteissä ollessaan todellisen, lujan ja uskaliaan miehen
luonteensa. Hänen ystävänsä, Marcel Guibert, joka hänet perinpohjin
tunsi, ei ollutkaan hänestä koskaan muuta ajatellut ja, kun hän kuuli
hänestä puhuttavan kuin mistäkin kasarmin keruubista, ihmetteli hän ja
vastasi vain:
— Ette tunne häntä.
Rouva Guibert ilmestyi portaille.
— Vaiti, sanoi kapteeni, pannen nopeasti sormen huulilleen.
— Eikö hän tiedä, kuiskasi Jean matalalla äänellä.
— Ei, hän saa kyllä tietää liiankin aikaisin.
Vanha rouva katsoi puutarhaan, mutta ei huomannut kumpaakaan nuorta
miestä. Luullen olevansa yksin, otti hän pois silmälasinsa, jotka hän
oli pannut silmilleen, nähdäkseen paremmin tehdä käsityötänsä, ja
pyyhki hitaasti nenäliinalla silmiään. Väsyneenä nojasi hän portaiden
puista rintanojaa vastaan, jota myöten kiertelivät jasmiinin ja
soijaköynnöksen kukattomat oksat, nuo syksyn surulliset koristukset.
Alakuloisissa mietteissä antoi hän katseensa liidellä yli tutun
maiseman.
Laskeutuva ilta valoi ruusunpunaisia ja violettia väriviiruja valjun
kuultavalle taivaalle. Ilma oli lahea hengittää, mutta sen raikkaus
tiesi syksyä. Maa hymyili liikuttavan surumielisesti kuin kuoleva,
joka ajattelee elämää. Se näytteli paljaita vainioitaan ja tyhjiksi
raastettuja viinitarhojaan ihmeissään kuin tuhlari, joka on kaikki
antanut ja yhä vieläkin tahtoisi antaa. Hyödyttömäksi käytyään ei sillä
ollut enää muuta tarjottavana kuin kauneutensa. Metsät kätkivät enää
vain puoleksi salaisuuksiaan, ja niiden viheriän ja kullan kirjavat
lehvät näyttivät vaivoin kestävän päivänsäteiden painoa. Rakennuksen
seinustalla muutamat liiaksi auenneet ruusut pudottelivat hiljaa liian
raskaita terälehtiään kevyen tuulen kuljeteltaviksi. Mutta viettävän
vainion korkeimmalla kohdalla, kuvastuen mustana kirkasta taivaanrantaa
vastaan, veti härkäpari arvokkaana auraa, joka muokkasi maata tulevaa
satoa varten. Keskellä luonnon rauhallista riutumista oli tämä näky
kuin uuden kevään ennustus.
Kastanja putosi Marcel Guibert'in jalkoihin ja sai hänet vavahtamaan.
Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka ahdistavan alakuloinen oli kaikessa
koristeellisuudessaan tämä maisema, jonka kauneutta hän vain oli
ihaillut. Hän hengitti syksyistä ilmaa ja illan viileyttä. Ja
katsellessaan tuota hänelle niin rakasta, vanhaa naista, joka nojasi
parveketta vastaan ja kokosi ajatuksissaan hajaantuneita lapsiaan,
arvioi hän pojan rakkautensa voimaa ja tunsi samalla taikauskoista ja
viiltävää pelkoa, jota meissä toisinaan herättää rakkaittemme elämän
hauraus. Jean näki varjon laskeutuvan ystävänsä otsalle. Hän näytti
hänelle härkävaljakkoa, joka kärsivällisesti muokkasi maata, ikäänkuin
kehoittaen luottamaan elämään.
Hitaasti rouva Guibert palasi sisään.
"Äiti parka", ajatteli Marcel. "Usein sinä olet vapissut minun tähteni,
ja saat vapista vieläkin. Tuo kartta, joka välinpitämättömänä ja
mykkänä on levällään tuossa edessäni, on sinun tulevien tuskiesi
salainen lähde. Kiitos sinulle maidosta, jolla rintasi on minua
ruokkinut, sielusta, jonka sielusi on minuun siirtänyt, lapsuudestani
ja nuoruudestani, kaikesta kiitos! Minä rakastan sinua, mutta anna
minulle anteeksi, jos minun kumminkin täytyy lähteä..."
Vaaleaveriset tytönkasvot tulivat hänen sielunsa silmien eteen. Äitinsä
käynnin jälkeen Chênaie'ssa ei hän ollut nähnyt Alice Dulaurens'ia.
Monasti hän oli kiivennyt yli hennon häkkiaidan, joka erottaa Chênaie'n
suuret puut Chaloux'n tiestä. Siellä noiden vanhojen tammien varjossa
hän rohkeasti odotteli nuorta tyttöä. Tietäen, että Alice häntä
rakasti, tahtoi hän hinnalla millä hyvänsä puhua hänelle, saada hänen
lupauksensa. Kunnia, jota hän tuolla kaukana hankkisi ja kärsivällinen
odotus kyllä lopulta auttaisi heitä toiveittensa perille. Mutta
sattumaako lienee ollut, vai pidettiinkö häntä silmällä, tyttöä vain ei
kertaakaan ollut näkynyt.
Pitikö hänen nyt näin lähteä? Muutaman päivän kuluttua päättyisi hänen
loma-aikansa, jonka pitennystä hän ei ollut tahtonut anoa, ja hänen
täytyi lähteä Algeriaan, Oran'iin, jossa Jean Berlier'n, joka oli
nimitetty siirtomaa-sotajoukon ensimmäiseen rykmenttiin, piti olla jo
ennen häntä. Suunnitelma toisensa jälkeen syntyi hänen mielessään,
mutta ne olivat kaikki yhtä mahdottomia, ja hän pohti tilansa
tukaluutta, kuten nuori hevonen pureksii kuolaimiaan.
Hänen miettiessään millä keinoin saisi tavata hänet, jota hän toiminnan
miehen itsepintaisella päättäväisyydellä piti morsiamenaan, nousi hänen
ystävänsä Jean seisomaan.
— Minä tahtoisin, virkkoi hän, sanoa hyvästi sinun äidillesi, ennenkuin
lähden.
— Odota hiukan, vastasi Marcel nousten vuorostaan.
Ja päättäen äkkiä puhua, hän lisäsi melkein kuiskaten:
— Kuulehan, minun täytyy tavata neiti Dulaurens. Sinä voit siinä auttaa
minua. Tahdotko?
Syvä ystävyys yhdisti nuo molemmat nuoret miehet toisiinsa. Toinen
tunsi vanhemman hellää suvaitsevaisuutta, toinen nuoremman hehkuvaa
ihailua, mitkä molemmat arvoasteet ovat veljesrakkaudelle ominaisia.
Vuoron perään he siitä ammensivat yllykettä jaloimpiin tunteisiin. Se
antoi heille vielä lisäksi tuota mielentyyneyttä, jota molemminpuolinen
luottamus ja luonteiden ja halujen yhtäläisyys synnyttää. Mutta
salaisuuksiaan he eivät olleet koskaan toisilleen uskoneet. Niinpä
hämmästyikin Jean suuresti ystävänsä pyyntöä kuullessaan, vaikka
hän kyllä jo kauan sitten oli arvannutkin asian laidan. Vaiteliaana
katselijana hän oli levottomana seurannut sitä salaista murhenäytelmää,
jota Chênaie'ssa näyteltiin, olipa hän ollut läsnä, kun rouva
Dulaurens epätoivon innolla oli koettanut puhua Armand de Marthenay'n
puolesta, joka itsepintaisesti jatkoi kosiskeluaan. Hän kun tunsi
Marcel'in tunnon tulisuuden ja ylpeyden, kiinnitti tämä rakkaus,
jonka epätoivon rajuutta hän pelkäsi, paljon enemmän hänen mieltänsä
kuin oma kuhertelunsa, joka oli vain kevyttä ajanvietettä. Hän tiesi,
miksi Marcel ehdottomasti tahtoi ottaa osaa Saharan retkeen, mistä
johtui tuo kuumeinen toiminnan tarve, tuo uusi kunnianhimo, joka hänen
ystäväänsä äsken oli kiihdyttänyt. Mutta Marcel ei koskaan laverrellut
salaisuuksiaan, ja kun hän nyt oli päättänyt puhua, tiesi se, että
hänellä täytyi olla erittäin vakava syy. Siksi hänen kysymyksensä
peloitti Jean'ia.
Salaten mitä hänen mielessään liikkui Jean kysyi:
— Etkö sinä voi mennä Chênaie'hen? Sehän olisi kaikkein
yksinkertaisinta.
Marcel katsoi häntä läpitunkevalla ja terävällä katseellaan:
— Tiedäthän kyllä, etten voi.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— Mutta minä tahdon tavata hänet.
— Ryöstääksesikö hänet, sanoi Jean hymyillen hienoa hymyään ja
ikäänkuin yrittäen viimeisen kerran kääntää keskustelua leikiksi. Mutta
Marcel vain vastasi ynseästi:
— Katso häntä tarkoin, niin et puhu enää sillä tapaa... Minun täytyy
välttämättä tavata hänet, ennenkuin lähden ehkä useammaksi vuodeksi.
Siitä riippuu hänen onnensa ja minun. Jos vain minun onneni olisi
kysymyksessä, saattaisin minä tuskineni lähteä tieheni taakseni
katsomatta. Mutta hänen tulee rauhoittua tulevaisuuden suhteen, tuntea
varmasti, että tulevaisuus on sitkeiden ja lujien. Hänestä tulee minun
vaimoni, jos hän tahtoo. En pyydä häneltä muuta kuin rohkeutta odottaa.
— Se on kaikkein suurinta rohkeutta, sanoi Jean, joka ei liikoja
luullut Alice'n luonteesta.
— Se on helpointa.
— Niin sinulle, jonka aika kuluu vaaroissa ja vastuksissa. Mutta
hänelle?...
— Entä jos hän minua rakastaa, sanoi Marcel ainoastaan, ja hänen
äänensä hillitty sävy poisti noista sanoista itserakkauden vähimmän
varjonkin.
— No niin, mumisi Jean ajatellen:
"Hän ei osaa rakastaa. Isabella Orlandi ottaa herra Landeau'n
ylellisyyden rakkaudesta. Alice Dulaurens menee naimisiin herra de
Marthenay'n kanssa heikkoudesta ja siksi että hänen äitinsä tahtoo
saada jalosukuisen vävyn. Nykyajan, nuoret tytöt eivät enää tunne
voimakkaita tunteita, eikä kukaan niitä heille opeta."
Mutta hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Hänen ystävänsä leveällä
ja valoisalla otsalla, hänen hehkuvissa silmissään kuvastui selvästi
hänen rakkautensa.
— Sinä tahdot siis ehdottomasti tavata hänet.
— Ehdottomasti.
Jean ei sanonut enää vastaan. Hänen aprikoidessaan asiaa, Marcel jatkoi:
— Sinä olet Dulaurens'ien läheinen tuttava. Sinun on helppo puhua minun
puolestani neiti Dulaurens'ille. En pyytäisi sinua niin tekemään, jos
se olisi vähimmässäkään määrässä sopimatonta. Olisin pyytänyt sisartani
hänelle puhumaan, jos Paula vielä voisi mennä Chênaie'hen saamani...
saamani kieltävän vastauksen jälkeen.
Hänen täytyi voittaa ylpeytensä voidakseen sanoa nuo viimeiset sanat.
Nostaen pystyyn päänsä ja ylenkatseellinen ilme kasvoillaan hän lisäsi:
— Tuollainen kielto on kohtuuton. Vanhemmilla ei ole oikeutta käyttää
määräämisvaltaansa ennakkoluulojensa ja itsekkyytensä tyydyttämiseksi
ja särkeä turhamaisuudesta tyttärensä sydäntä. Kukaan ei kunnioita
enemmän kuin minä tätä määräämisvaltaa, kun sitä viisaasti ja
järkevästi käytetään. Paula kohtasi Alice'n kirkossa. Hän ei voinut
lähestyä ja puhutella häntä, mutta hän näki, että Alice oli kalpea,
nääntyneen ja epätoivoisen näköinen. Minun täytyy puhua hänelle. Siinä
ei ole mitään väärää, se ei millään tavalla loukkaa sitä kunnioitusta,
jota minä olen velvollinen hänelle osoittamaan. On tärkeätä että tiedät
tämän, ennenkuin vastaat minulle.
— Hyvä on, Jean sanoi.
Ja mietittyään sekunnin tai pari, hän lisäsi:
— Toistan sinulle omat sanasi. Muistele hänen kasvojaan, hänen kirkkaan
sinisiä silmiään, Marcel. Hän ei suostu salaiseen kohtaukseen.
Marcel mietti hetkisen:
— Olet oikeassa, virkkoi hän sitten. Älkäämme sitä enää ajatelko. Minä
lähden siis, häntä tapaamatta.
Muulla tavoin hän ei valittanut. Mutta yksinkertaisuudessaan nämä
sanat liikuttivat hänen ystäväänsä, ja vaikka Jean ajattelikin: "Totta
tosiaan olisi parempi lähteä tyttöä tapaamatta", näki hän ystävänsä
olevan niin onnettoman, että hän alkoi tuumia keinoa, millä voisi häntä
auttaa.
— Kuulehan. Minä koetan. Ja ilmoitan sinulle aikanansa, milloin saat
hänet tavata.
— Miten aiot menetellä, Marcel kysyi hiukan levottomana.
— Hän kohtaa sinut sitä edeltäpäin tietämättä. Sinun tehtäväsi on
sitten pidättää häntä.
Ja mielestään jo kylliksi pohdittuaan näin vakavia kysymyksiä, hän
virkkoi huvitetun näköisenä:
— Olkoon menneeksi, koira vieköön! Tuo Marthenay kiukuttaa minua,
ja nuo Dulaurens'it ovat liiaksi mahtailevia. Ei se ole täysin
moitteetonta, niitä aion tehdä, mutta se on oikeutettua. Ja minusta on
kerrassaan hauskaa tehdä heille pienet kepposet.
Hän suunnitteli jo mielessään keinoa, joka oli yksinkertainen ja helppo
panna toimeen.
— Sinä haluat tavata äitiä, sanoi Marcel. Mennään sisään.
Molemmat nuoret miehet astuivat ylös portaita ja tapasivat salissa
äidin ja tyttären työskentelemässä illan hämärässä. Rouva Guibert'in
kasvot kirkastuivat, kun ovi aukeni ja hän näki poikansa. Mutta Paulan
pää pysyi itsepintaisesti kumartuneena pienen peitteen yli, jota hän
ompeli kaukana olevalle veljensä pojalle.
— Tulen sanomaan hyvästi, virkkoi Jean.
— Ettekö odota ystäväänne? Joko nyt lähdette, kysyi häneltä rouva
Guibert todella surullisen näköisenä, sillä hän piti Jean'in
reippaasta nuorekkuudesta ja herttaisesta iloisuudesta, eikä antanut
vaikuttaa itseensä sen, mitä hänestä puhuttiin. Hän oli myös Jean'ille
kiitollinen siitä, että tämä, paremmin kuin hän itse osasi ja
uskalsikaan, huvitti ja virkisti Marcelia, jonka raskasta tuskaa hän
seurasi, murehtien kuin surusaatto, ja jonka vauhkoa ylpeyttä hän
hiukan pelkäsi.
— Kolmen päivän kuluttua astun Marseille'ssa laivaan. Minun loma-aikani
loppuu, ennenkuin teidän poikanne.
Paula kohotti vihdoin päätään. Jean, joka häntä juuri sillä hetkellä
tarkasteli, luuli näkevänsä nuhdetta hänen tummissa silmissään. Mutta
emmehän koskaan voi olla varmat siitä, mitä katse sanoo. Nehän ovat
noita nopeasti vaihtuvia ja haihtuvia sielun välähdyksiä, joiden
tulkinta on niin salaperäistä, ja joita emme haluakaan itsellemme
tulkita, jos ne ovat meille epäsuosiollisia tai vaikkapa vain saattavat
meidät hämillemme. Tuo vakavakasvoinen ja sulavaliikkeinen nuori
tyttö, jonka hieman tyly suloisuus antoi aavistaa väkevää sisäistä
hehkua, veti häntä puoleensa ja saattoi hämille yhdellä haavaa. Hän
olisi iloinnut, jos Paula olisi puhunut hänelle ystävällisesti,
ja hänen jäykkyytensä lamautti häntä. Paulan hyväksyminen, Paulan
arvonanto olisi kohottanut ja vahvistanut häntä; mutta hän aavisti,
että niitä ansaitakseen hänen olisi pitänyt tehdä suuria tekoja, tuntea
suuria tunteita, ja hän pelkäsi sitä, mitä hän sisimmässään nimitti
_kulkemiseksi kukkuloilla_. Varsinkin koetti hän olla tutkistelematta
sitä epämääräistä tunnetta, jonka Paula hänessä herätti. Niin
moni antaa elämänsä kulua epäselvyydessä, syventymättä tuohon
hengenheimolaisuuden salaisuuteen, joka olisi heidät muuttanut ja jonka
vaikutusvoiman aavistus peloittaa useimpia ihmisiä!
Rouva Guibert tahtoi saattaa nuorta miestä pihalle asti. Portaiden
alapäässä hän kuiskasi Jean'ille hiljaa, tämän ollessa hänen lähellään:
— Olkaa paljon _hänen_ kanssaan tänä talvena. Minä pyydän sitä teiltä,
Jean.
Jean katsoi lempeästi vanhaa naista. Tämä luottamuksen osoitus liikutti
häntä:
— Sen lupaan, rouva Guibert. Hän on minulle kuin vanhempi veli.
Kääntyessään näki hän surupukuisen Paulan seisovan portailla ja ihaili
hänen ylpeää, puhdaspiirteistä profiiliansa. Mutta Paula katseli
suoraan eteensä, ja syksyisen taivaan rusotus kelmeni vuorilla...
Samana iltana Jean Berlier söi päivällistä Chênaie'ssa, jossa häntä
odotti Isabella Orlandi kuin kotonansa ainakin. Koskaan vielä ei
Isabella, joka juuri oli menemäisillään naimisiin, ollut osoittanut
sellaista rohkeutta armastelussaan ja niin täydellistä hyvien
tapojen halveksimista. Sillä aikaa herra Landeau käytti hyväkseen
erikoisen korkeata hinnannousua tavaramarkkinoilla ja tarkkaälyisenä
oivaltaen tämän uudenaikaisen viehätyskeinon tehon, osoitti hän kaukaa
huomaavaisuuttaan kokoamalla paljon rahaa, jonka käyttämisestä hänen
morsiamensa jo etukäteen nautti. Hänen kirjeensä sisälsivät lyhyitä
mutta paljon sanovia viittauksia hänen rahallisiin voittoihinsa, joiden
lumousvoiman hän oli kyllin ovela arvaamaan.
Illemmällä Isabella vetäytyi nuoren upseerin kanssa leposohvalle, joka
oli rehevien palmujen ja kanervakasvien kätkössä.
Jotta hänen vastaanottonsa olisivat pysyneet hupaisten ja hilpeiden
maineessa, suvaitsi rouva Dulaurens tällaista tuttavallista
yhdessäoloa, kun sitä ei kestänyt liian kauan.
Jean tarvitsi naispuolista apulaista toteuttaakseen suunnitelmaansa,
joka oli äärimmäisen yksinkertainen: sovittuun aikaan veisi hän
Alice'n muka kävelemään tammimetsikköön, jossa tämä yht'äkkiä kohtaisi
Chaloux'n tietä pitkin tulleen Marcel Guibert'in. Mutta hän ei voinut
yksin kutsua nuorta tyttöä nauttimaan puiden siimeksestä. Hän tarvitsi
naispuolisen liittolaisen, jonka vaiteliaisuus oli varma.
"Tuosta ehkä saisin liittolaisen", ajatteli hän katsellen Isabellaa.
"Mutta voiko häneen luottaa?"
Kun hänen oli vaikea paremminkaan valita, päätti hän käyttää tätä
epäiltävää apua.
— Mitä pidätte rakuunasta, kysyi hän kauniilta seuralaiseltaan,
näyttäen viheriöiden kasvien läpi kreivi de Marthenay'ta, joka keikaili
rouva Dulaurens'in edessä, sillä välin kuin onneton Alice, päästäkseen
häntä näkemästä, oli vaipunut katselemaan kuvateosta, jonka lehtiä hän
ei muistanut kääntää.
Isabella naurahti.
— Rakuunastako? Hän on Alice Dulaurens'in herra Landeau. Omansa
kullakin.
— Tahdotteko auttaa minua tekemään hänelle pienet kepposet?
— Sangen mielelläni. Se muistuttaa meille kukkataistelua.
— No hyvä, tulkaa tänne sitten huomenna iltapäivällä kello neljän
aikaan. Minä olen silloin täällä.
— Koska te olette täällä, niin minä tulen. Se on päivänselvää.
— Sanokaa vaaleaveriselle ystävättärellenne, jonka posket jo muutamia
päiviä ovat olleet kalpeat: "Sinun täytyy saada virkistystä, hengittää
raitista ulkoilmaa. Sinä olet liian paljon sisällä."
— Minä sanon vaaleaveriselle ystävättärelleni: "Sinun täytyy saada
virkistystä j.n.e."
— Ja me viemme hänet tammimetsään.
— Tammimetsään me hänet viemme.
— Kun teen merkin, niin me hänet jätämme...
— Onko tämä runoa?
— Jätämme hänet yksikseen. Ja jos te näette tai ymmärrätte jotakin,
niin vannotteko säilyttävänne salaisuuden?
— Mutta minä en ymmärrä hiventäkään.
— Sitä parempi.
— Sanokaa minulle edes, mitä saan nähdä.
— Utelias Eva! Voitteko säilyttää salaisuutta?
— Voin, jos te sen minulle uskotte.
— Kysymyksessä on salaisuus, joka ei ole minun. Jos sen kavallatte,
teette minut petturiksi.
Isabella katsoi kiinteästi nuorta miestä kauniilla, mustilla,
himokkailla silmillään:
— Jean, rakas Jean, minä en ole paljon arvoinen ja vielä vähemmässä
arvossa te minua pidätte. Mutta teidän mieliksenne minä olen valmis
uhmaamaan vaaroja... vieläpä hyviä tapojakin.
— Etupäässä hyviä tapoja, jos suvaitsette.
— Mielelläni! Voi, jos vain tahtoisitte, seuraisin teitä vaikka
maailman ääriin.
— Ilman ylellisyyttäkö, kysyi nuori mies epäilevästi hymyillen.
Isabella naurahti hermostuneesti, näyttäen hohtavia hampaitaan:
— Paljaana kuin mato.
Heidän varomaton puhelunsa saattoi heidät molemmat värisemään. Suru
valtasi nuoren miehen mielen katsellessaan tuota ihanaa olentoa,
jonka ruumiin hahmoviivoja ja ihon vaaleutta hän saattoi kuvitella
mielessään. Ja tyttö, joka oli menossa naimisiin, kuten syöksytään
syvyyteen, tunsi jonkinlaista hekumallista huumausta liikkuessaan sillä
tapaa kuilun partaalla.
Nuori mies oli vaiti, mutta hänen pingoittuneet kasvonsa ilmaisivat
nuorelle tytölle, kuinka suuri oli hänen valtansa. Tyttö uskalsi
tarttua hänen käteensä ja sanoi hänelle italiankielellä, peitelläkseen
hiukan rohkeuttaan:
— Io vi amo. (Rakastan teitä.)
Jean ei ajatellut enää Marcel'in kohtausta. Mutta hänen
hyvätuulisuutensa ja hurmaava käytöstapansa saattoi erehtymään hänen
luonteestansa, joka oli tunneherkkä, vilpitön ja melkein pidättyväinen.
Ja niinpä hän, vaikka olikin sillä hetkellä ihastunut, ei kuitenkaan
lausunut niitä sanoja, joita Isabella odotti:
— Siis, hän virkkoi, te luopuisitte minun tähteni herra Landeau'sta?
Isabella päätteli itsekseen, että Jean oli typerä, ja luuli yht'äkkiä
ymmärtävänsä, miksi hän oli häikäilemätön vain näennäisesti ja kuinka
hänen rohkeat sanansa olivatkin pelkkää suukopua. Mutta hän piti
Jean'ista vain sitä enemmän. Syvällä hänen ahnaan sydämensä sopukassa,
jonka turmeluksessa vielä ilmeni aloittelijan epäröimistä, piili
hiukkanen lapsellisuutta, jota tuollainen odottamaton kunniallisuus
liikutti. Mutta hän tahtoi pitää omaa osaansa tärkeämpiarvoisena. Pian
toipuen hämmästyksestään hän vastasi:
— Minä en luovu yhtään mistään Missä suhteessa tuo nelikymmenvuotias on
meille haitallinen?
Ja taas hän antoi helistä kaksimielisen naurunsa. Nuori mies ymmärsi ja
punastui vastoin tahtoansa — harmiksensa.
Viheriöiden kasvien takaa he näkivät Alice'n nousevan. Nuori tyttö
astui salin poikki silmät tuijottavina kuin unessakävijällä. Hänellä
oli yllään hame hienosta valkoisesta aivinasta, joka hyvin sopi hänen
vaalealle iholleen. Isabella tarkasti hänen pukuaan kylmäkiskoisesti,
kuin kalunkirjoittaja kapineita. Tämä tutkiminen kovetti hänen
mielensä, ja hän kuiskasi:
— Kas tuossa näette kallisarvoista kangasta, ja puvun, jonka kuosi
on virheetön. Voisitteko te, herra luutnantti, kustantaa minulle
samallaista kangasta ja yhtä kalliin ompelijattaren naimisiin mentyämme?
Nuori mies palasi todellisuuteen ja harmitteli sydämessään
yksinkertaisuuttaan.
— Palkallaniko, hän virkkoi.
— Minkä sille mahtaa! Minä pidän siitä mikä kiiltää.
— Ei kaikki kultaa, mikä kiiltää.
— Eipä suinkaan, on vielä timantteja ja jalokiviäkin.
Hieman ylenkatseellisesti myönsi nuori mies:
— Niinpä niin, jokainen tahtoo pysyä erillään elämästä ja koettaa sen
unohtaa. Äidillänne on koiransa, enollani on ruusunsa ja teillä on
pukunne. Rakkaus tulee sitten vasta, miten kuten.
— No viimeinkin, Jean, te tulette järkeväksi. Mieli keventyneenä Jean
alkoi taas puhua suunnitelmastaan:
— Siis te säilytätte salaisuuden, jonka saatte tietää huomenna?
— Jos sen ilmaisen, niin lupaan ruveta rakastamaan herra Landeau'ta.
— Kas niin, puhutaan vakavasti.
— Minähän puhunkin vallan vakavasti. Sulhaseni on vakavin vertaus mitä
olla saattaa. No, kuulkaapas, jos ilmaisen salaisuutenne, niin se
merkitsee, että te olette lakannut minua miellyttämästä.
— Älkää toki! Minä voin lakata teitä miellyttämästä minä hetkenä
hyvänsä.
— Kiittämätön!
Hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän esittänyt nuorta miestä
kuvitellulle katsojajoukolle:
— Kaunis kuin enkeli, eikä tiedä siitä mitään.
Hän nosti kätensä:
— Minä vannon sen. Kas niin, oletteko nyt tyytyväinen? Antakaa nyt
kuulua.
Jean epäröi vielä, mutta päätti sitten puhua:
— Ystävälläni Marcel Guibert'illä on jotakin sanomista neiti
Dulaurens'ille. Hän odottaa häntä huomenna tammimetsikössä.
— Ahaa, sanoi Isabella innostuneena. Mutta sitä vartenhan he eivät
tarvitse meitä.
— Malttakaahan, Alice neiti ei tiedä siitä mitään.
— Se tyhmyri! Mutta olette oikeassa. Hänen puoleltaan ei mikään minua
enää hämmästytä. Hän on valmis mihin tyhmyyksiin tahansa.
— Arkamaisuuksiin pikemmin. Hän on niin turhan arka.
— Turhan epäröivä pikemmin. Mutta hän on rikas. Hän voi valita
aviomiehensä. Tähän maailman aikaan se on harvinaista ylellisyyttä.
Kuinka ihmeessä hän ei pidä enemmän kapteeni Guibert'istä kuin tuosta
pöyhkeästä ja tyhjänpäiväisestä Marthenay'sta? Minua tuo kapteeni
miellyttää aikalailla, melkein yhtä paljon kuin te. Minä vain pelkään
häntä. Minusta tuntuu aina, että hän rupeaa minua torumaan.
— Jospa sitä ansaitsettekin?
— Tietenkin ansaitsen. Torukaa te minua, te, mutta älkää liian
ankarasti. Rakuuna on typerä. Ja kun kerta on typerä, niin kyllä sitä
kestää.
Rouva Dulaurens, joka jo hetkisen oli kulkenut edes takaisin, lähestyi
heidän piilopaikkaansa, sillä he olivat hänen mielestään jo olleet
kyllin kauan kahdenkesken. Hän kysyi:
— Eikö Alice ole teidän seurassanne?
— Hän lähti juuri salista. Kas tuossa hän tuleekin takaisin.
Kun rouva Dulaurens oli loitonnut, jatkoi Jean nopeasti, lopettaakseen
keskustelun:
— Rouva Dulaurens ei tahdo luopua tyttärestänsä. Ymmärrättehän!
— Vai niin, sanoi Isabella. Silloin Alice parka menee naimisiin de
Marthenay'n kanssa. Sillä tytöllä ei ole enempää omaa tahtoa kuin
kanalla rankkasateessa.
Ja hullunkurisen innostuneesti hän lisäsi:
— Suosikaamme laitonta rakkautta. Entä mitä saan minä palkaksi
avustuksestani?
— Pyytäkää, niin te saatte.
Hän katsoi nuoreen mieheen alta kulmiensa, ikäänkuin ärsyttääksensä
häntä.
— Pyydän suudelmaa teidän huuliltanne, hyvä herra.
Jean, joka oli vapautunut häveliäisyydestään, antoi sanan sanasta:
— Saamanne pitää, hyvä neiti.
Nyt oli tytön vuoro punastua. He nauroivat molemmat hiukan hämillään,
tulevan nautinnon toivossa. Ja jättäen piilopaikkansa, he menivät
muiden seuraan ja yhtyivät yleiseen keskusteluun.