Kosinta.
Hitain ja laahustavin askelin astui rouva Guibert plataanitietä. Hän
oli tätä virallista toimitusta varten pukeutunut uusimpaan mustaan
pukuunsa, ja Paula oli erityisen huolellisesti valmistanut hänen
päähineensä ja sovitellut laskoksille hänen lesken huntunsa.
— Äiti on nyt oikein hieno, olivat hänelle vakuuttaneet sekä poika että
tytär, hänen noustessaan vaunuihin Maupas'n portaiden edessä. Marcel
oli äitinsä vastaväitteistä huolimatta tilannut hänelle täksi päiväksi
komeat ajoneuvot kaupungista Trélaz'n vanhojen vaunujen sijalle.
Nyökäyttäen päätään ja hymyillen sanomattoman hellästi lapsilleen,
oli hän lähtenyt täysin turvallisella mielellä, rauhan ja onnen
sanansaattajana. Mutta tie oli hänestä tuntunut kovin lyhyeltä ja tuo
vieras hevonen oli juossut perin nopeasti. Hän oli tahtonut nousta
vaunuista Chênaie'n portin edustalla, jottei nähtäisi hänen vaunujensa
tavatonta komeutta, mikä vaivasi häntä niinkuin valhe vaivaa rehellistä
mieltä. — Saatte jättää minut tähän, oli hän sanonut ajurille, minä
astun tästä jalan.
Hän kulki pitkin leveää lehtitietä nojaten mustaan päivänvarjoonsa.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Elämän kohtaloissa hän kyllä oli
rohkea, mutta muuten hän oli pysynyt arkana, ja suurmaailman ihmiset
peloittivat häntä. Synnynnäisessä suoruudessaan ja rehellisyydessään
hän ei ymmärtänyt noita ylen kohteliaita lauseparsia ja ylen
ystävällisiä sanoja, jotka ovelasti kätkivät ajatusten itsekkyyden
tai pahansuopuuden, tai niiden tyhjyyden. Sitäpaitsi hän liioitteli
mielessään käytöksensä kömpelyyttä ja sai siitä lisää levottomuuden
aihetta, ei itsensä takia, vaan poikansa vuoksi, jonka onnen tähden hän
olisi tahtonut vanhanakin miellyttää.
Mutta tiesihän hän ennakolta tämän käyntinsä tuloksen. Voitiinko
muuta kuin ilomielin suostua hänen poikansa pyyntöön, hänen rakkaan
Marcelinsa, jonka koko elämä ilmaisi hänen kuntoaan? Vaikka hän olikin
hänen äitinsä, ei rakkaus tehnyt häntä sokeaksi, kun hän tunsi ja
ihaili tuota fyysillistä viehätysvoimaa, jota uhkui hänen poikansa
koko olento, hänen pitkä ja ryhdikäs vartalonsa, joka oli solakka kuin
nuori kuusi, hänen päänsä käskevä asento, hänen kauniit, miehekkäät
ja lujatahtoiset piirteensä ja varsinkin hänen silmänsä, joiden katse
jäädytti tai lämmitti senmukaan, oliko se kova vai lempeä — nuo
vihertävät silmät, jotka eivät olleet suuret, mutta täynnä tulta,
ja niin ihmeellisen varmailmeiset. Ja hän luuli, äiti rukka, että
sen, mitä hän hänestä tiesi, kaikki naiset saattoivat nähdä hänen
ulkomuodostaan: tuon tarmon, joka arvokkaasti, melkeinpä ylimielisesti
kestää kaikki vaikeudet, tuon ylvään ja toimekkaan hyvyyden, hänen
äänensä ja liikkeittensä käskevän sävyn ja vilkkauden, joka ilmaisi
hehkuvan sydämen ja rikkaan ajatuselämän kuohuntaa ja voimakasta ja
lujaa päällikön luonnetta. Niin totta tosiaan, hän ei ainakaan ollut
noiden tyhjänpäiväisten ja äitelöiden keikailijoiden kaltainen, jotka
maailmanmiehen hienon käytöksen ja moitteettomuuden kiiltokuoren taakse
kätkevät sielunsa kuivakiskoisuuden, itsekkyyden ja tylyyden. Se joka
suostuisi rupeamaan hänen elämänsä kumppaniksi, rakastamaan, kärsimään
ja uskaltamaan hänen kanssaan, ei joutuisi elämään jokapäiväistä
ja tyhjää elämää. Marcel avartaisi hänen näköpiirinsä, saattaisi
pulppuamaan kaikki hänen tunne-elämänsä lähteet ja kehittäisi hänet
täyteen kukkaansa, mikä juuri elämälle antaa sen ihanuuden. Sitäpaitsi
olihan Paula hänelle ilmoittanut, että hänen vierailuaan tiedettiin
odottaa ja että Alice oli antanut myöntävän vastauksen.
Niin hän astui levollisena ja pelokkaana yhdellä haavaa kohti
Dulaurens'ien huvilaa. Lihava kun oli, vaivasi häntä käveleminen, ja
myös hetken vakavuus. Hän piti arvossa Marcel'in valintaa, vaikkei
se ollutkaan hänen toivomuksensa mukainen. Unohtaen omat toiveensa,
hän oli alttiisti taipunut poikansa tahtoon ja päättänyt tehdä kaikki
voitavansa asian edistämiseksi, ja nyt hän kuvitteli jo mielessään,
että hänellä hetken perästä olisi yksi lapsi lisää kodissaan ja
sydämessään ja hän tunsi olevansa valmis sitä rakastamaan.
Ennenkuin hän soitti ovikelloa, pysähtyi hän hengähtämään ja antaakseen
sydämensä tykytyksen tyyntyä. Hän ei nostanut silmiään ikkunaa kohden,
josta itkevä Alice oli nähnyt hänen tulevan ja josta tämä nyt katseli
häntä epätoivoisena ja suunniltaan surusta.
Rouva Guibert'in otti salissa vastaan herra Dulaurens, ja se oli
hänestä hyvä enne. Tuo pieni, mitätön mies ei tietenkään voinut saattaa
häntä hämille, vaan päinvastoin antaisi hänelle aikaa täysin toipuakin.
Muutamien kohteliaiden lauseiden jälkeen, joita herra Dulaurens koetti
pitkittää, sanoi rouva Guibert, joka ei enää voinut kauemmin salata
vierailunsa tarkoitusta:
— Te varmaan jo tiedättekin, herra Dulaurens, miksi minä tulen
luoksenne.
Ja hän hymyili suloisesti, tuota kaunista, raikasta hymyä, joka oli
hänellä säilynyt vielä vanhanakin ja joka kuvasti hänen puhtaana,
melkeinpä viattomana pysynyttä sieluaan.
— En suinkaan, rouva Guibert, siitä ei minulla ole aavistustakaan.
Mutta me iloitsemme suuresti teidän tulostanne, uskokaa minua. Minä
valitan vain, että vaimoni ei ole saapuvilla.
Hämillään, peläten, ettei vain joutuisi mistään vastaamaan, ei
miesparka pysynyt hetkeäkään alallaan. Hän veti kiivaasti kellon
nauhaa. Kamarineiti ilmestyi.
— Onko annettu tieto rouvalle?
— Minä haen juuri häntä, herra. Rouva ei ole huoneessaan. Rouva on ehkä
neidin kanssa herran työhuoneessa.
— Niin on, rientäkää sanomaan hänelle.
Ja kääntyen rouva Guibert'in puoleen hän toisti levottomana
voittaakseen aikaa:
— Tämä on ikävää, oikein ikävää. Mutta, kuten näette, häntä haetaan,
riennetään ilmoittamaan hänelle. Kyllä hän heti tulee. Olen kovasti
pahoillani, että teidän täytyy odottaa.
— Mitä minulla on sanottavana, koskee yhtä paljon teitä kuin
vaimoannekin, vastasi rouva Guibert, joka ajatellen vain tehtäväänsä,
katseli lattiaan eikä ensinkään tullut huomanneeksi puhekumppaninsa
pieniä metkuja:
Herra Dulaurens, joka juuri oli istahtanut, hypähti kauhistuneena
pystyyn. Joutuiko hän nyt lopultakin vastaamaan tähän pulmalliseen
kysymykseen? Hänenkö piti ottaa vastaan ensimmäinen kolaus? Ei, se oli
mahdotonta. Hänen vaimonsa täytyi välttämättömästä olla läsnä tässä
kohtauksessa.
— Kyllä hän tulee kohta, aivan varmaan, sanoi hän hätäisesti. Odottakaa
hetkinen, olkaa niin hyvä! Vaimoni olisi aivan liiaksi pahoillaan,
jollei hän saisi tavata teitä. Ja tekin varmasti tulette paremmin
toimeen hänen kanssaan, tietysti, tietysti.
Yhä toistaen samoja sanoja hän soitti uudestaan ja, voimatta enää pysyä
paikoillaan, hän raotti ovea:
— Pyydän anteeksi! Pyydän anteeksi!
Hänen kurkistaessaan käytävään nosti rouva Guibert vihdoin silmänsä
ja näki hänet tuossa hätääntyneessä ja surkeassa asennossa. Kaiken
auktoriteettinsa menettänyt mies on vielä säälittävämpi kuin mitätön
mies. Rouva Guibert häpesi hänen puolestansa ja ajatteli:
"Kyllä onkin parempi odottaa rouva Dulaurens'ia. Mitä tuolle sanoisin,
ei kumminkaan merkitsisi mitään."
Ja jokin hämärä, paha aavistus heräsi hänen mielessään, ja hänen
rohkeutensa ja luottamuksena alkoi hävitä.
Hän vertasi tuota mies parkaa omaan puolisoonsa, joka ei koskaan ollut
kadottanut malttiaan, selvänäköisyyttään, päättäväisyyttään.
"Mikä erotus", ajatteli hän säälien, sillä hän ei voinut halveksia
ketään. Hän ei ajatellut, että hän itse oli osannut kasvattaa pojistaan
ja tyttäristään uljaita ja elämää pelkäämättömiä miehiä ja naisia.
Sillä välin kuin herra Dulaurens itsepintaisesti tiedusteli hänen
vointiaan, katseli hän hellästi Alice'n kuvaa, joka oli otettu lapsena.
"Ei hän ole juuri ollenkaan muuttunut", ajatteli hän. "Rakas
pikku Alice, oletpa sinä soma, oletpa sinä suloinen, kuinka sinua
rakastammekaan! Sinä olet hento ja heiveröinen, mutta kyllä sinä
vahvistut. Me sinua oikein hoitelemme ja hellimme. Tästä ansarikukasta
me teemme rehevän, vapaanmaan kukkasen... Ja ehkäpä sinä enemmän kuin
minä pidätät _häntä_ meidän lähellämme. Olenhan minä jo aika vanha, ja
nämä erossa olot käyvät minulle vuosi vuodelta raskaammiksi."
Hän tunnusti itselleen naisellisen heikkoutensa.
Viimein rouva Dulaurens astui sisään kuin tuuliaispää. Hän riensi
miehensä avuksi. Peläten että tämä jo ehkä jollakin varomattomalla
sanalla olisi turmellut aseman, oli hän nopeasti rientänyt alas
portaita. Hänen hallituksensa ankaruus ei riittänyt rauhoittamaan
häntä, tuskin hän itse aavistikaan sen hirmuvaltaa.
Monin ja makein sanoin pyysi hän anteeksi rouva Guibert'iltä
viipymistään. Tämä oli hänet nähdessään jo kadottanut melkein kaiken
kainon varmuutensa. Mitä hän saattoikaan odottaa hyvää tuolta vielä
kauniilta ja komealta naiselta, jonka liiaksi kova ääni kuului milloin
suojelevalta, milloin tylyltä, jonka ylen teeskennelty kohteliaisuus
tuskin kätki hänen kopeuttaan ja tunteettomuuttaan. Hänelle selvisi
siinä samassa, kuinka eri kannalla he molemmat olivat elämän
kysymyksissä, ja juuri kaikkein suurimmissa. Heidät erotti toisistaan
kuilu, jota vain nuoruus ja rakkaus oli hulluudessaan saattanut
ajatella luoda umpeen. Hänellä oli salainen tunne siitä, että kaikki
mikä hänestä oli raskasta, tuosta toisesta tuntuisi kevyeltä ja että
itsensä uhraaminen, miehuullisuus, tarmokkuus, työnteko — kaikki tuo
ihmisen todellinen aateluus — ei tuosta toisesta merkinnyt enempää eikä
niinkään paljoa kuin ulkonainen hienous, jota hän kotonaan ei pitänyt
minään ja jonka hän äkkiä levottomuudekseen huomasi tässä salissa
vallitsevan. Tuntien köyhyytensä ja vanhuutensa rukoili hän Jumalalta
apua.
Sillävälin rouva Dulaurens yhä jatkoi kohteliaisuuksiaan ja
mairittelujaan ja valmistautui käyttämään hyväkseen toisessa
aavistamaansa arkuutta. Kun hän alkoi kerkeäkielisesti ylistellä
lapsirikkaita perheitä, piti rouva Guibert hetkeä sopivana anomuksensa
esittämiseen.
— Kuinka olettekaan hyvä, kun noin puhutte, rouva Dulaurens. Niin
kyllä, poikani ovat hyvin ahertaneet. Ja minä olen tullut luoksenne
juuri yhden poikani, Marcel'in puolesta.
Hän ei aavistanutkaan, että hän sillä sanoi, ettei hän olisi tullut
vierailulle ilman velvoittavaa syytä.
Hän osasi ylistää Alice'a liikuttavan suloisesti. Hänen sydämensä
neuvoi häntä.
— Marcel ei ollut voinut nähdä Alice'a häneen ihastumatta. Hän muistaa,
että Alice pikku tyttönä sanoi hänelle heidän leikkiessään yhdessä:
"Minun on hyvä olla sinun kanssasi, minä tahdon aina olla sinun
kanssasi". Hän pyytää teiltä minun kauttani rakkaan tyttärenne kättä.
Hän lupaa tehdä hänet onnelliseksi. Ja hänen onnensa on iäksi taattu,
kun annatte hänelle tyttärenne.
Rouva Dulaurens, jonka sanat tavallisesti niin liukkaasti luistivat,
oli vaiti, arvellen siten saattavansa rouva Guibert'in vielä enemmän
ymmälle. Ja herra Dulaurens koetti jäljitellä vaimoansa. Hiukan
hämillään tästä vaikenemisesta, jatkoi Marcel'in äiti lempeästi:
— Kuten tiedätte, ei meillä ole varallisuutta. Poikani ei ole ensinkään
sitä ajatellut, sillä hän rakastaa. Mieheni on jättänyt lapsilleen
enemmän kunniaa kuin rikkautta. Mutta vaikka Marcel onkin vielä
kokolailla nuori, on hänellä jo loistava menneisyys takanaan, joka
lupaa samanlaista tulevaisuuttakin. Ja arvokkaasti hän lisäsi:
— Se on varallisuutta sekin.
— Te teette meille suuren kunnian, sanoi viimein herra Dulaurens, joka
jo hetken aikaa oli taistellut kahden pelon välillä: hän ei mitenkään
olisi tahtonut pahoittaa tuon herttaisen rouva Guibert'in mieltä, eikä
liioin suututtaa vaimoansa.
Yhdellä ainoalla katseella tämä sai hänet vaikenemaan. Mitä hän
sekaantui asiaan?
— Tietysti se on meille suuri kunnia, jatkoi rouva Dulaurens harkitun
hitaasti. Mutta se tulee niin odottamatta. Me emme ensinkään sitä
aavistaneet.
Ja ihmeissään rouva Guibert mietti mielessään:
"Eikö Alice tosiaankaan ole heille mitään puhunut?... vai pitävätkö he
minua pilkkanansa?"
— Teidän ei tarvitse enempää ylistää perhettänne, jatkoi levollisesti
rouva Dulaurens. Me tiedämme kyllä, että tohtori Guibert hävitti
omaisuutensa auttaakseen Annecy'ssa asuvaa veljeään. Valitettavasti hän
ei voinut estää itsemurhaa, eikä... eikä pesänselvitystä.
Sana pesänselvitys sillä tavalla lausuttuna merkitsi vararikkoa. Rouva
Guibert ymmärsi tämän puheen ilkeyden. Hän tuli rauhan ja rakkauden
sanansaattajana, ja hänet otettiin vastaan vihollisena. Sellainen
vääryys saattoi veren nousemaan hänen kasvoihinsa, ja hänen kirkkaat,
lempeät silmänsä sumenivat. Sen sanan kuultuaan tunsi hän hämärästi,
että hänen pelinsä oli menetetty. Kumminkin hän sanoi vastaan:
— Oo, mitään pesänselvitystä ei ollut. Kaikki maksettiin, pääomat ja
korot. Ei ole pienintäkään epäilystä siinä suhteessa. Meidän maineemme
on yhtä puhdas Annecy'ssa kuin Chambéry'ssakin.
Hän ajatteli miehensä ihailtavaa mielenuljuutta, Paula tyttösensä
menetettyjä myötäjäisiä. Mitä hyötyä siis oli kaikista heidän
uhrauksistaan? Ja rikkaudellako tästä lähtien vain oli yksinoikeus
kunnioituksen ja arvonannon saamiseen?
Hänen kärsimyksensä mitta ei ollut vielä täysi. Luontevasti ja
sujuvasti, kuten maailmannainen ainakin, jatkoi rouva Dulaurens, kylmä
hymy huulillaan: — Kapteeni on loistavasti edennyt virkaurallaan.
Niin nuorena saanut kunnialegioonan ristin! Tiedättehän, ettei kukaan
enempää kuin minä kunnioita hänen ansioitaan. Kuinka te olette
mahtanutkaan kärsiä tuon pitkällisen Madagaskarin retken aikana!
Me olemme niin usein ajatelleet teitä! Me surkuttelimme teitä ja
kadehdimme teitä yhdellä haavaa... Ja kuulkaahan, onko kapteeni jo
täysin toipunut noista kauheista kuumetaudeista, jotka ovat niin
hitaita paranemaan?
Mitta oli täysi. Rouva Guibert ei voinut vastata. Jos hän olisi
koettanut puhua, olisi hän purskahtanut itkuun. Käytiin käsiksi
hänen sydämensä pyhimpään, hänen lapsiinsa. Te uhraatte omaisuutenne
pelastaaksenne nimen kunnian, annatte poikanne isänmaalle,
kuoleman vaaralle alttiiksi, ja sitten saatte palkaksenne katalia
ja valheellisia viittauksia, jotka halventavat epäitsekkyyttä ja
sankarillisuutta ja alentavat niiden arvoa tuon joukkueen edessä, jota
kutsutaan _hienostoksi_.
Sillävälin rouva Dulaurens piti yhä raivokkaasti puoliansa ja antoi
neulanpistoja aseettomalle uhri paralleen.
— En voi sanoa teille mitään varmaa, rouva Guibert, en suuntaan tai
toiseen. Ilmoitan tarkasti pyyntönne tyttärelleni, ja te saatte pian
hänen vastauksensa. Nythän on tapana ottaa lukuun nuorien tyttöjen
tunteet ja kiintymykset. Mutta minä luulen, että eron uhka peloittaa
tuota rakasta lasta, joka on tottunut aina olemaan minun lähelläni,
meidän lähellämme. Emme koskaan ole olleet erossa. Minä ihailen
teidän mielenlujuuttanne. Toinen teidän tyttäristännehän on nunnana
Pariisissa? Kaksi poikaanne on Tonkin'issa. Ja kapteeni lähtee
taas Algeriaan. Kuinka te olettekaan rohkea, ja minkä esimerkin
te annattekaan kaikille niille äideille, jotka rakastavat liiaksi
lapsiansa!
"Luuletteko sitten, että minä rakastan lapsiani vähemmän kuin he",
olisi rouva Guibert tahtonut vastata. "Joka kerta heistä erotessani
on sydämeni ollut pakahtua. Parhaani mukaan olen kyllä koettanut
kestää vihlovaa suruani, enkä ole siitä edes mitään puhunut, jotten
olisi masentanut niiden mieltä, jotka lähtivät luotani kauas, elämään
suurisuuntaista elämää, sensijaan, että olisivat, jääneet pieniin ja
ahtaisiin oloihin minun läheisyydessäni. Minä olen aina koettanut heitä
rohkaista ja kehoittanut heitä käyttämään kaikki voimansa Jumalan
tahdon mukaan. Ettekä te tiedä, rouva Dulaurens, että erossaolo ei
suinkaan vähennä äidin ja lapsen rakkautta, vaan päinvastoin sitä
jalostaa ja puhdistaa. Se poistaa sen luonnollisen itsekkyyden ja
kirkastaa sitä uhrauksen ylimaailmallisella kauneudella, jossa ilo ja
kieltäymys yhtyvät."
Mutta hänen huulensa pysyivät sanattomina. Myöhemmin hän varmaankin
palautti mieleensä tämän kohtauksen pienimmätkin yksityiskohdat,
nielläkseen vielä kerran kaiken niiden nöyryyttävyyden ja nähdäkseen
siinä, niinkuin hän hurskaana uskoi, rangaistuksen siitä, että oli
liiaksi ylpeillyt lastensa lukumäärästä ja heidän kelvollisuudestaan.
Hetken perästä rouva Dulaurens taas jatkoi pakinaansa:
— Alice on luonteeltaan päättämätön. Hänhän onkin vielä niin
nuori. Lapsi aivan. Ja toisia tarjouksia on tehty jo ennen teidän
tarjoustanne. Kaikki tämä vain meidän kesken, tietysti. Niillä
on se etu, että ne eivät riistä meiltä tytärtämme. Se on suuri
asia Alice'n silmissä. Jalosukuisuutta ja varallisuutta on niillä
sitäpaitsi tarjottavana. Voi, jospa kapteeni Guibert suostuisi jäämään
Chambéry'hin ja tarvittaessa ottamaan eron virastaan, voidakseen aina
olla meidän lähellämme ja myös teidän lähellänne! Eikö hän ole jo
saanut kyllikseen kunniaa?
Rouva Guibert oli noussut seisomaan. Hän sanoi vain:
— En tiedä, hyvä rouva; kiitän teitä.
Hän kiitti vihollistaan siitä, että tämä oli kiduttanut häntä noilla
joutavilla ja julmilla sanoillaan! Koskaan hän ei ollut tuntenut
itseään niin heikoksi ja nujerretuksi.
Mutta saattaessaan rouva Guibert'iä kävi rouva Dulaurens'in häntä
sääli ja tyytyväisenä voitostaan hän tuhlaili hänelle herttaisia
sanoja, puhui hänen terveydestään, hänen pojistaan, jotka Tonkin'iin
perustaisivat kaukaisen Ranskan, Paulasta, joka oli niin erinomaisen
kaunis ja liian harvoin kävi katsomassa Alice'a. Hän sai pitää
tyttärensä, saattoihan hän siis olla jalomielinen. Ja heidän
hyvästellessään näytti siltä, kuin hän mitä parhaimmassa sovussa
olisi eronnut parhaimmasta ystävästään. Hänen takanaan tepasteli
herra Dulaurens, tehden taukoamatta pieniä, mitään merkitsemättömiä
kumarruksiaan...
Taas yksin kulkiessaan leveätä plataanitietä hengähti rouva Guibert
syvään, kuin olisi hän päässyt suuresta vaarasta. Tuo nainen oli
ollut häijy ja tyly häntä kohtaan. Kuinka olikaan hän vaistomaisesti
keksinyt, mikä pahimmin saattoi haavoittaa hänen arkatunteisuuttaan
ja hänen ylpeyttään: tuon hänen lankoaan kohdanneen onnettomuuden,
joka oli vaatinut hänen mieheltään niin suurta tahdonlujuutta ja
mielenmalttia ja joka oli vienyt hänen perheensä aineelliseen
perikatoon, ja tuon siirtomaa-sotaretken rasitukset, joista Marcel'in
luja terveys lopultakin oli voittajana selvinnyt! Ja kuinka kavalasti
hän senttikään nuo tapahtumat, jotka olivat hänen poikansa kunnia!
Kumminkin hän kantoi palmun lehvää ja puhui suloisesti. Elämä, —
hänen huomaamatonta ja jokapäiväistä uhrautumista oleva elämänsä — ei
ollut opettanut hänelle, että äidin rakkaus kutistaa sydämen vielä
useammin, kuin sitä avartaa, muuten hän olisi ymmärtänyt, että tämä
turmeltunut tunne se oli saattanut rouva Dulaurens'in kaikin keinoin
puolustamaan omaa uhattua onneaan, omaa onneaan, jota hän umpimähkään
piti tyttärensä onnena.
Mutta yksinäisyys ei antanut hänelle pysyväistä lievitystä. Täytyihän
hänen nyt palata kotiin viemään tuota surullista sanomaa pojallensa.
Ajatellessaan sitä tuskaa, jota hän ei voinut säästää pojaltansa,
jonka tuoja hän oli, ei hän enää voinut estää kyyneleitään vuotamasta,
joita hän niin kauan oli koettanut pidättää. Aurinko painui hiljalleen
vuorten taakse, lähettäen viimeisiä säteitään puiden raskaiden
lehvien läpi. Ensimmäistä kertaa elämässään oli hänestä tuskallista
palata tuohon vanhaan taloon, jossa hän tiesi itseään luottamuksella
ja kärsimättömästi odotettavan. Raskain, tavallista laahustavammin
askelin kulki hän masentuneena ja hitaasti eteenpäin. Päivän katkera
kokemus painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin vuosien, taakka.
Kävellessään soimasi hän itseään. Hän ei ollut, sanoi hän itsekseen,
ollut tehtävänsä tasalla. Kuinka hän ei ollut löytänyt viehättävämpiä
ja taitavampia sanoja, ajaessaan Marcel'in asiaa? Olihan hän ollut
ihmisten luona, jotka olivat tottuneet seuraelämän kohteliaisuuksiin ja
imarteluihin: miksei hän ollut ottanut huomioon heidän tottumuksiaan ja
hivellyt heidän itserakkauttaan? Ihmisten keskinäiset suhteethan olivat
muodostuneet noista myönnytyksistä ja kohteliaisuuden osoituksista.
Ja pojastaankin hänen olisi sopinut erinomaisesti ylpeillä. Olisihan
hänen uljuudestaan hetkeksi voinut lyödä tyhjänpäiväisen kunnian ja
turhan prameilun helisevää rahaa. Eihän se siitä olisi alentunut. Hän
oli kaunis, miellyttävä, melkein maanmainio. Hän oli käytökseltään
kohtelias ja ritarillinen, mikä teki hänen esiintymistapansa niin
hienoksi. Miksei hän ollut tehnyt selvää kaikista hänen ansioistaan?
Mutta eihän hän, naisparka, osannut kehua ja imarrella näin vakavaa
tehtävää suorittaessaan. Ja sitäpaitsi hän tunsi itsestään ja
lapsistaan puhuessaan ujoa kainoutta, joka on hienotunteisille
ihmisille ominaista. Kotielämässään hän oli luja, mutta heti kotinsa
kynnyksen yli astuttuaan menetti hän kaiken tarmonsa. Niinpä nytkin
oli hänellä vääryyttä vastaan ollut vain kyyneleitä. Kuinka useasti
hän olikaan noita kyyneleitä salaa vuodattanut, ajaksi tai iäksi
rakkaistaan erotessaan: pitikö hänen nyt itkeä julkisesti, vieläpä
niiden nähden, jotka olivat hänelle tuskaa tuottaneet? Aivan
varmaan Jumala koetteli häntä, rangaistakseen häntä hänen liian
suuren ylpeytensä vuoksi. Tämä selitys tyydytti hänen uskoansa. Hän
suri napisematta ja tunsi syvässä murheessaan katkeraa nautintoa
heikkoudestansa ja nöyryytyksestänsä.
"Jospa mieheni vielä eläisi", ajatteli hän. "Hänen lähdettyään pois, en
minä kykene enää mihinkään. Hän oli minun iloni ja rohkeuteni. Kaikki
olisi käynyt toisin, jos hän olisi elänyt. Voi, Jumalani, oletko sinä
minut hylännyt? Minä olin päättänyt parhaani mukaan täyttää hänen
paikkansa, mutta huomaan, että en siihen pysty..."
Hänen epätoivonsa kiihtyi. Hänen tuskansa ja väsymyksensä eneni.
Päästyään plataanikäytävän päähän, mietti hän mielessään, jaksaisiko
hän jatkaa matkaansa. Hänen henkeänsä ahdisti, hänen täytyi pysähtyä.
"En tahdo sairastua heidän luonaan", sanoi hän itsekseen. Hän ei
toivonut enää muuta kuin päästä pois ja hän ponnisti äärimmilleen
voimiansa.
Hän laahasi itsensä porttaalille saakka, astui vihdoin ulos portista,
ja päästyään huvilan alueen ulkopuolelle, vaipui hän nääntyneenä
kivikasalle istumaan. Siinä hän antautui surunsa valtaan ja alkoi
itkeä, huomaamatta edes pientä lapsiliutaa, joka uteliaana lähestyi
häntä. Kun hän nosti alaspainunutta päätään, livahtivat ne pakoon kuin
pelästynyt varpusparvi, ja yksi niistä juoksi koputtamaan läheisen
mökin ovelle ja huusi:
— Äiti, äiti! täällä on vanha eukko, joka on kipeä. Ovi aukeni heti ja
mökin emäntä tuli ulos kantaen sylissään nuorinta lastaan.
— Hoi, rouva parka! Sehän on rouva Guibert. Mikä teitä vaivaa? Oletteko
äkkiä tullut kipeäksi? Ei saa kukaan sanoa, että olen jättänyt teidät
pulaan. Teidän miehenne pelasti tuon hengen.
Hän näytti nauravaa, pulloposkista tytön tylleröä. Lähemmäksi tultuaan
huomasi hän kuihtuneita poskia pitkin vierivät kyyneleet ja aavisti,
ettei ollutkaan kysymys ruumiillisesta kivusta. Kunnioituksesta hän ei
tiedustellut mitään, vaan jatkoi:
— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti
köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän
tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.
"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on
koko liuta, tiedättehän, Fanny!"
— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä
vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia
ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!
Siten herttaisesti jutellen hän lohdutti rouva Guibert'iä, joka
ajatteli:
"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät
sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat
hitaammin."
— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo.
Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se
lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.
Rouva Guibert nousi, tarttuen vaimon tarjoamaan käteen.
— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään.
Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää
heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon!
Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona.
Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!
Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon
teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin
mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi
niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.
— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin
jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina
väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon
tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän
kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin
kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko
sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan
viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä
pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi
kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi
pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki
vielä viimeisen ponnistuksen.
Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä
vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa,
aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja
nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:
— Lapseni! Lapsikultani!
Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän
kysyi vain:
— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun
on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni.
Astutaan aivan hiljaa.
Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti
hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu,
ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana,
seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian
laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään
selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.
Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä.
Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:
— Älä yhtään sure. Ei se kannata.
— Mitä, kysyi Paula hämmästyneenä.
— He eivät tahdo erota tyttärestään, ja luulevat sillä rakastavansa
häntä kaksinverroin.
Marcelin sisar kysyi:
— Entä Alice?
— En nähnyt häntä. Hän piiloutui. Taikka sitten häntä pidettiin
piilossa. Hänen vanhempansa eivät tietäneet minun tulostani. Olivat
hämmästyneitä. Marcel'in pitäisi luvata jäädä Chambéry'hin, ottaa
erokin tarvittaessa. Minä ymmärsin, että de Marthenay'n kaltainen mies
oli heille mieluisempi.
— Vai niin, sanoi nuori mies, ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Rouva Guibert aikoi juuri ruveta kertomaan, minkä nöyryyttävän
kuulustelun alaiseksi hän oli joutunut, kun Marcel tuntien tuskaa, jota
hän ei tahtonut tunnustaa, tylysti ehätti sanomaan:
— Sinä et osannut heille oikein puhua, se on selvää. He ovat sinulle
vastenmielisiä ja sinä näytät sen heille. Et voi sietää hienon maailman
elämää, etkä tunne sitä.
Hän puhui kopean ja halveksivan näköisenä. Ylpeys suurensi hänen
haavaansa. Äiti vastasi lempeästi ja syvän surullisena:
— Isäsi ei koskaan minua siitä moittinut. Vaikka minä sen kyllä
ansaitsen, se on totta. Mutta minä olen jo liian vanha muuttuakseni, ja
nuo ihmiset kohtelivat minua hyvin häikäilemättömästi.
Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa
kovuutta.
Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi
murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:
— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on
kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.
Hänen silmissään paloi synkkä tuli. Äiti pidätti kyyneleitään ja sanoi:
— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole
kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä
hakemaan...