VI.

Herra ja rouva Dulaurens.

Joka aamu päätti Alice Dulaurens sinä päivänä suostuttaa vanhempansa

tuohon liittoon, jonka pelkkä toivominenkin täytti hänen sydämensä

ilolla, ja joka ilta, kun hänen aikeistaan ei ollut tullutkaan mitään,

päätti hän varmasti puhua seuraavana päivänä. Mutta pian tuli hänelle

tosi eteen. Paula ilmoitti hänelle, minä päivänä rouva Guibert saapuisi.

Rouva Guibert'in tulopäivän aattona ei hän vielä ollut mitään puhunut.

Tuskissaan nukkui hän myöhään ja nousi varhain aamulla, luullen sillä

voittavansa aikaa. Tunnit kuluivat nopeasti ja hänen lempivä sydämensä

vapisi. Hän vahti vuoroin isäänsä vuoroin äitiänsä, puhuakseen erikseen

heille kummallekin, eikä mielestään keksinyt — arkojen tavalla —

koskaan kyllin suotuisaa tilaisuutta.

"Äiti on yksin huoneessaan."

Hän riensi sinne ja tuli hiljaa pois, sillä äiti kirjoitti.

"Parempi on palata hetken perästä."

Posket hiukan punoittavina lähti hän heti etsimään isäänsä.

"Isä on kävelyllä puutarhassa."

Mutta tämä keskusteli puutarhurin kanssa.

Siten hän keksi yhä satoja turhia syitä lykätäkseen tunnustuksensa

tekemistä. Viimein hän rauhoitti mieltään päättämällä puhua heti

aamiaisen jälkeen:

"Silloinhan isä ja äitikin ovat parhaimmalla tuulella", sanoi hän

itsekseen, jottei hänen tarvitsisi soimata itseänsä.

Mutta kovaksi onneksi hänen aikeilleen ilmestyi rouva Orlandi

aamiaisvieraaksi. Kellon lyödessä kahtatoista saapui hän kantaen

kainalossaan sylikoiraansa Pistache'a, jota hän ei koskaan jättänyt, ja

alkoi italiattaren tavoin lörpötellä herttaisesti ja tutunomaisesta:

— Enhän vain häiritse teitä. Te olette niin herttaisia. Minusta on

kauheaa syödä aivan yksin. Isabella ja kamarineiti lähtivät Lyon'iin

myötäjäisten vuoksi, ymmärrättehän. Kyllä häistä on paljon häiriötä ja

vaivaa. Pääni on jo vallan sekaisin.

— Sehän oli oikein hauskaa, että tulitte, sanoi rouva Dulaurens kovasti

harmissaan.

Ja hänen miehensä selitti juhlallisesti:

— Häiden valmistukset häiritsevät todellakin kodin rauhaa. Mutta

yhteiskunnallisen järjestyksen mukaista on, että tämä juhlallisuus

juuri tuottamiensa vastuksien kautta säilyisi meidän muistissamme.

Mentiin ruokasaliin.

— Sallittehan, että tämä pikku kulta aterioi meidän kanssamme, kysyi

rouva Orlandi osoittaen sylikoiraa.

— Tietysti. Emmehän voi olla niin julmia, että erottaisimme teidät

siitä.

Italiatar asetti Pistache'n viereensä ja rupesi heti siitä puhumaan:

— Tuo pikku kulta säikähti eilen pahanpäiväisesti. Me olimme

vieraisilla herra Loigny'n luona, — tiedättehän, hän on tuon herttaisen

Jean Berlier'n, Isabellan ystävän, eno. Hän asuu lähellä Chambéry'ta

huvilassaan, joka on aivan ruusujen peitossa. Koko hänen talonsa on

täynnä kukkia ja tuoksua. Sillä ukolla on makua, mutta kohteliaisuutta

häneltä puuttuu. Hän elää puutarhassaan ja unohtaa ihmiset ja

säädyllisyyden vaatimukset. Pistache erehtyi tekemään pahaa nuoren

ruusupensaan juurelle, ja siitä suuttui tuo kukkasystävä niin, että

ajoi sen pois koko puutarhasta. Minä poistuin myös arvokkaasti ja

jätin sinne tyttäreni, jonka Jean herra lupasi saattaa illalla kotiin,

pyydellen monin kerroin anteeksi enonsa puolesta.

— Ja herra Landeau on poissa, sanoi rouva Dulaurens, hiukan

loukkaantuneena siitä tavasta, jolla rouva Orlandi hoiti äidin

velvollisuuksiaan.

Järkähtämättömän levollisena jatkoi Italiatar:

— Herra Landeau on poissa. Hän tekee tällä hetkellä erinomaisia

kauppoja. Tyttäreni näkee häntä tuskin ennen vihkimispäivää. Hänen

ulkonäkönsä ei hivele silmää, ja Isabella on taiteilija. Mutta hän

kyllä tottuu. Kaikkeenhan sitä tottuu tässä maailmassa, paitsi

kauneutensa kadottamiseen, kun kerran on ollut kaunis.

Ja hän huokaili syvään ja kauan kaivaten nuoruuttaan. Hän kumarsi

lautastansa kohden kasvojaan, jotka sinisenpunaisina häämöttivät

riisipuuterin alta ja joita hän ei enää pitkään aikaan ollut rohjennut

peilistä katsella. Kamaripalvelija tarjosi hänelle hedelmiä, ja hän

katsoi niitä hämmästyneenä, kääntyen rouva Dulaurens'in puoleen:

— Eikö olekaan väliruokaa?

— Ei, vastasi rouva Dulaurens hiukan kummastuneena.

— Sepä ikävää!

Ihmeissään tästä vaativaisuudesta pyyteli rouva Dulaurens anteeksi:

— Te ette ilmoittanut meille ennakolta tuloanne, rakas ystävä. Emme

tietäneet, että saisimme kunnian nähdä teitä tänään luonamme.

— Niin kyllä, jatkoi Italiatar joutumatta vähääkään hämilleen. Minä

kyllä ymmärrän, enkä vaadi liikoja. Mutta Pistache, se ei ymmärrä. Se

syödä nirsottelee joka päivä kolmea ruokalajia ja väliruokaa. Nyt se

luulee, että minä rankaisen sitä, eikä se ole sitä ansainnut.

Rouva Dulaurens'ia tuskastutti. Hän antoi tuota pikaa hakata vaahdoksi

ja sokeroida munanvalkuaisen, joka tuotiin tuolle epäjumalalle.

Pöydästä noustaessa ei pikku koira totellutkaan emäntänsä haikeita

kutsuja, vaan jäi herkutteluhalunsa pidättämänä ruokasaliin. Mutta paha

sen peri. Kamaripalvelija huomasi sen, ja katsahdettuaan, että ovi oli

sulkeutunut aterioitsijoiden jälkeen, lennätti hän sen aimo potkaisulla

ruokasalin toiseen päähän. Pistache päästi kumean murinan. Mutta ei

se ihmetellyt. Se tunsi elämää vain ulkonaisten aistimusten kautta

ja siirtyi filosofin tyyneydellä hyväilyistä iskuihin, salongista

varastohuoneeseen.

Heti aamiaisen jälkeen herra Dulaurens kumarsi naisille tärkeän ja

kiireisen näköisenä, mikä antoi hänen hyvänsävyisille kasvoilleen

hiukan hullunkurisen ilmeen, ja riensi työhuoneeseensa, jossa muuan

arentimies odotti. Oli selvitettävänä myöhästyneitä maksuja. Maanmies

pyysi tietysti maksujen helpotusta. Työpalkat olivat kalliit, raha oli

tiukassa ja vuodentulo huono.

— Vai huono, ärjäisi herra Dulaurens, joka esiintyi aina kovana ja

tylynä palvelijoitaan ja alaisiaan kohtaan, sillä se kohotti häntä

hänen omissa silmissään siitä alamaisuudesta, jossa vaimonsa häntä

piti. — Vai huono! Entäs koko viime vuoden viinisato? Minnekäs se on

joutunut? Teillähän oli sitä tynnyrittään. Eikö sitä ole myyty?

— Voi, herra, ette varmaankaan sitä tarkoita. Sehän olisi pitänyt myydä

polkuhinnasta. Se olisi ollut synti ja häpeä. Me joimme sen ennemmin

itse. Me joimme itse joka tipan.

Herra Dulaurens unohti kokonaan rauhanrakkautensa, kun hänen oma

etunsa oli kysymyksessä, ja oli jo antautumaisillaan suuttumuksensa

valtaan. Mutta silloin hänen silmänsä sattui erääseen kirjaan, joka

oli hänen pöydällään erään hienoston elämää kuvailevan romaanin ja

vaakunatiedettä käsittelevän teoksen välissä. Se oli Nicole'n käsikirja

_Kuinka voimme elää rauhassa ihmisten kanssa_. Hän oli hankkinut

sen halvalla itselleen sen nimen vuoksi, ja häneen tehosi nyt tuo

nimi, joka oli niin sopusoinnussa hänen luontaisen rauhallisuuden

harrastuksensa kanssa. Hän tyyntyi ja päästi talonpojan menemään

tuhlaten hänelle kauniita sanoja, mutta mihinkään helpotuksiin

suostumatta:

— Tilanomistajia surkutella tulee... He eivät tiedä enää mitä tehdä...

Ystäväni, Herra Timoléon Mestrallet'kin tuskin tulee kunnolla toimeen.

Herra Mestrallet oli lähiseudulla asuva vanha saituri, joka päivät

päästään vain voivotteli aikojen huonoutta ja kuinka vaikeata hänen oli

saada tulonsa riittämään menoihin. Mutta siitä hän visusti vaikeni,

että hän tulo- ja menoarvioonsa liitti melkoisia vuotuisia säästöjä.

Kun arentimies lähti, soimaten itseään sydämessään siitä, ettei ollut

mitään hyötynyt käynnistään, astui Alice huoneeseen. Hän toi isälleen

kupin kahvia, joka oli valmistettu sillä tapaa kuin isä halusi. Hän

toivoi, että tuo tuoksuva juoma tekisi isän suosiolliseksi hänen

asialleen. Herra Dulaurens ottikin kupin käteensä, onnellinen hymy

huulillaan ja alkoi heti nauttia suloisesti höyryävää nestettä. Isän

pienin kulauksin maistellessa kahviaan, istahti Alice ja nousi taas,

ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Hämillään, arkana ja vapisten hän

viimein sai sanotuksi nuo yksinkertaiset sanat:

— Isä, kohta tulee vieraita.

— Hyvä on, tyttöseni. Keitä sitten? Äitisi on salissa.

— Rouva Guibert, vastasi tukahtunut ääni, jonka sävyn jo yksistään

olisi pitänyt ilmaista isälle tyttären salaisuus, jollei tämä jo

aikoja sitten olisi luopunut kaikista perheenpään oikeuksistaan ja

laiminlyönyt tutustumista omiin lapsiinsa.

— Vai rouva Guibert? Hän ei ole enää käynyt missään leskeksi tultuaan.

Se on meille suuri kunnia, jota kyllä ymmärrämme pitää arvossa.

Ja oikaisten pientä vartaloaan, tehdäkseen arvostelunsa oikein

mahtipontiseksi, hän lisäsi:

— Seurustelutaitoa hänellä ei juuri ole. Mutta hän on hyvä nainen, ja

hänen poikansa ovat hyvin menestyneet.

Alice'n mielestä tämä kehuminen ei riittänyt ja hän kuiskasi:

— Hänen miehensä pelasti minun henkeni, isä. Muistatko, kun olin

lavantaudissa?

— Kyllä, kyllä, isä vastasi nopeasti.

Hän muisti myöskin, että lääkärin lasku luultavasti vielä oli

maksamatta, eikä häntä haluttanut syventyä siihen asiaan. Aikoikohan

rouva Guibert nyt vaatia noita vanhoja yliaikaisia palkkioita? Mutta ei

suinkaan, eihän hän voisi olla niin rohkea; nyt varsinkaan, kun hänen

poikaansa ja tytärtänsä kohdeltiin hyvinä tuttavina Chênaie'ssa. Eihän

hän saattanut ruveta turmelemaan vanhoilla lääkärin laskuilla niin

hienoja suhteita. Mutta miksi sitten tämä vierailu, josta Alice puhui?

— Onko hän ilmoittanut sinulle tulevansa, hän kysyi.

— On, isä.

Ja aivan hiljaa hän sanoi vielä:

— Rouva Guibert tulee minun tähteni.

Herra Dulaurens, joka sipsutteli pienin askelin työhuoneessaan

paremmin ruokaansa sulattaakseen — tätä huonetta aina suljettuine

kirjakaappeineen hän käyttikin etupäässä tähän hygieeniseen

jaloitteluun — pysähtyi äkkiä ja käsitti vihdoinkin, että hänen

talossaan tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa.

— Sinunko tähtesi, toisti hän levottomana. Hätäisesti ja nopeasti,

epäröivien tapaan, nuori tyttö teki itselleen peräytymisen

mahdottomaksi:

— Etkö tahdo minun onneani, isä?

— Tietysti! Tietysti! Sitä me juuri tahdomme. Ja isä aavisti jo

kaikenmoisia vaikeuksia, jotka tulevaisuudessa saattoivat häiritä

hänen rauhallista elämäänsä, vieläpä jo tällä hetkellä hänen

ruoansulatustansakin. Mutta hän piti tuosta somasta Alice'sta, jonka

lempeys oli sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa, ja hän olisi

häntä mielin määrin hellinyt ja hemmotellut, jollei hän olisi pelännyt

vaimoansa ja turhamaisuudessaan tahtonut, milloin tämä ei ollut läsnä,

jäljitellä hänen käskeviä liikkeitään ja käytöstään. Näiden monien

ristiriitaisten tunteitten tuskastuttamana, jotka peloittivat häntä

ja tekivät tylynnäköisiksi hänen hyväntahtoiset kasvonsa, vaati hän

selitystä:

— Sinä puhut minulle rouva Guibert'istä ja sitten onnestasi. Mitä se

merkitsee?

Alice ei enää epäröinyt, ja juuri hänen kiihtynyt mielentilansa esti

hänen arvaamasta isänsä ajatuksia.

— Hän tulee pyytämään minun kättäni pojallensa.

— Kapteenilleko?

— Niin.

Vielä hiljempaa hän lisäsi, ja hänen kuiskaamassaan hauraassa

toivomuksessa värisi koko hänen rakkautensa voima:

— Isä, kuule, se pitää antaa hänelle ja saada äiti suostumaan.

Ilman noita viimeisiä sanoja herra Dulaurens olisi heltynyt. Hän

takertui aina yksityiskohtiin ja viimeiset sanat kiinnittivät aina

enimmän hänen huomiotaan.

— Saada äiti suostumaan! Aina vain äiti, sanoi hän äkeissään, alkaen

taas astella edestakaisin.

Hän katsoi, että ovi oli hyvin suljettu, pysähtyi ja kuunteli tarkasti

ja, täällä seinän takana ja hiljaisuuden rohkaisemana, tokaisi hän

uljaasti:

— Vai äiti! Etkö sinä tiedä, lapsi, että minun suostumukseni on

tärkeämpi? Laki niin säätää. Ja se laki on oikea. Kodissa täytyy olla

yksi, joka kaikki määrää, ja tämän määräämisvallan omistaa perheen pää.

_Pater familias!_

Nopeasti katsahti hän peiliin, nähdäkseen kaikkivaltiaan ilmeensä.

Hän näytti vallan unohtaneen, mikä tärkeä asia heidän keskustelunsa

oli aiheuttanut, eikä vapiseva Alice olisi mitenkään uskaltanut sitä

hänelle muistuttaa. Pitikö hänen vielä kerran lausua Marcel Guibert'in

polttava nimi? Mutta hän säästyi kumminkin tästä uudesta voimien

ponnistuksesta. Palattuaan todellisuuteen toisti herra Dulaurens

sanasta sanaan erään vaimonsa lauseen:

— Tuo nuori mies on sankari. Sankaruus tekee hänet meikäläiseksi.

Hänen vaimonsa oli tarkoittanut sillä, että pelkäämättä voivat niinkin

hienot ihmiset kuin he seurustella Marcel Guibert'in kanssa.

Hän ei tahtonut kumminkaan sitoutua mihinkään ja kiirehti tekemään

muutamia muistutuksia:

— Mutta sinähän luullakseni tahdot elää levossa, pikku Alice. Ei

sinulle sovi mies, joka lähtee valloittamaan maailmaa. Sinä olet tyyni

ja rauhallinen luonteeltasi. Jääkö kapteeni Chambéry'hin?

— Isä, sanoi nuori tyttö, joka muisti Paulan uljaita opetuksia, vaimon

tulee auttaa miestänsä, eikä olla esteenä hänen elämäntyölleen.

— Hänen elämäntyölleenkö? No, voihan hän hoitaa virkaansa meidän

läheisyydessämmekin. Chambéry on haluttu sotaväen majapaikka. Hän

siirtyy tänne, mikään ei ole sen helpompaa, onhan meillä tuttavia

sotaministeriössä. Taikka sitten hän ottaa eron. Mutta hänellä ei ole

ensinkään omaisuutta.

Alice oli vaiti, ja lähestyessään häntä, isä näki hänen itkevän. Hän

tuli liikutetuksi ja hänen todellinen, sisin itsensä, jonka komeilun

halu ja riippuvaisuus oli tukahduttanut, heräsi. Hän silitti hiljaa

kädellään tyttärensä poskea ja sanoi:

— Älä itke, tyttöseni. Minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi.

Mutta nämä heikot tarmon ilmaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, sillä

ovi aukeni ja sisään astui vuorostaan rouva Dulaurens, joka viimeinkin

oli päässyt eroon rouva Orlandi'sta ja oli levoton, kun Alice'a ei

näkynyt missään. Isän kasvoilta katosi tuo käskevä ilme, jota hän

oli tyttärelleen näyttänyt ja hänen mielenliikutuksensa haihtui.

Vaistomaisesti vaipui hän taas tuohon nöyrään asentoon, joka sopii

kirjurille konttoripäällikön läsnäollessa. Hänellä ei ollut nimeksikään

rohkeutta suhteessaan vaimoonsa, eikä päättäväisyyttä muuhun kuin

perhekohtausten välttämiseen, ja niinpä hän nytkin pakeni sanoen

kohteliaasti:

— Jätän sinun haltuusi tyttäremme, rakas ystävä. Hän haluaa mennä

naimisiin ja ilmoittaa sinulle toiveensa.

Ja kääntyen Alice'n puoleen hän lisäsi:

— Kas tässä on äitisi. Sovi asiasta hänen kanssaan. Mitä hän tekee, on

hyvin tehty.

Ja hän pujahti tiehensä, tahtoen ennen kaikkea elää sovussa ihmisten

kanssa.

Rouva Dulaurens ei ollut vastannut mitään miehellensä, jolle hän

ensi kerran elämässään oli mustasukkainen. Mitä tämän piti tuppautua

kuulemaan Alice'n salaisuuksia? Hän rakasti tytärtään yksipuolisella

ja vaativalla rakkaudella, ja oli, sitä itsekään aavistamatta,

liiallisella vaikutushalullaan vähitellen tukahduttanut tuon aran

lapsen persoonallisuuden, joka jo luonnostaan oli veltto ja liiaksi

taipuvainen alistumaan ja tottelemaan. Hän nautti kuin omistaja

tyttärensä kauneudesta ja kaikesta tuosta nuoresta elämästä, joka vielä

uinui hänessä kuin vastasyntyneen hento elontuike. Ja mikäpä nuori

ja herkkä sydän olisi voinut heltymättä tuntea tuollaista joka hetki

valvovaa rakkautta? Alice koetti tottelemalla olla mieleen tuolle

itsevaltaiselle äidillensä, jonka katseen hän lakkaamatta tunsi itseään

seuraavan. Mutta tämä valvonta lamautti hänet.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen miehensä jälkeen, tukahdutti rouva

Dulaurens tuskallisen tunteensa ja varuillaan aavistamaansa vaaraa

vastaan tuli hän tyttärensä luokse, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja

istui hänen viereensä, vieden puolet hänen tuolistansa.

— Pikku kreivitär de Marthenay, kuiskasi hän hänen korvaansa häntä

suudellessaan.

Mutta tytär vaikeni ja hänen kyyneleensä vuotivat yhä.

— Sinä haluat mennä naimisiin, eikö niin? Ja sinä uskoit sen

isällesi. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. Emme koskaan erkane

toisistamme. Minulla on Armand'in lupaus.

Hän ei tahtonut vielä epäillä aikeittensa toteutumista ja jatkoi hetken

perästä:

— Hän saa kohta virkaylennyksen. Jollei hän voi sitä saada, niin

hän ottaa eron, ja sillä hyvä. Teidän omaisuutenne riittää kyllä

joutilaaseenkin elämään, ja sitä paitsi tämä suuren maailman elämähän

antaa niin paljon tekemistä.

Alice'n itku ja itsepintainen vaikeneminen ilmaisi hänelle vihdoin,

että hänen pelkäämänsä onnettomuus oli tapahtunut:

— Olenko erehtynyt, lapsi kultaseni? Etkö tahdokaan ruveta hänen

vaimoksensa? Eikö hän ole osannut miellyttää sinua?

Niin kyllä, niin oli asianlaita. Alice teki myöntävän liikkeen,

ja rouva Dulaurens tunsi nyt varmasti, että hänen tyttärensä oli

antanut sydämensä Marcel Guibert'ille. Hän osasi kumminkin kylliksi

hillitä itseään salatakseen mielipahaansa, vieläpä alkoi hän heti

miettiä mielessään keinoa, millä voisi estää tapahtumasta sen, mitä

hän, empimättä ja harkitsematta, piti onnettomuutena. Niin suuressa

määrin hän antoi ohjata itseänsä ennakkoluulojen ja mielipiteittensä,

joita hän ei ensinkään arvostellut, ja ennenkaikkea intohimoisen

äidinrakkautensa, jonka itsekkyys oli kykenemätön mihinkään uhraukseen.

Hän kuiskasi tyttärensä korvaan:

— Etkö tahdo vielä mennä naimisiin? Haluatko vielä pysyä äitisi luona?

Mutta minä tahdon niin hartaasti sinun onneasi, että kaikesta eron

tuskasta huolimatta voin suostua laskemaan sinut luotani, kunhan vain

tiedän, että sinä olet onnellinen, ja joka päivä voin omin silmin

nähdä, että kultaseni on tyytyväinen. Sinä et vastaa, eikö niin olekaan

laita... Olisitko sinä minun suostumuksettani antautunut jonkun tunteen

valtaan ja olisitko sitä kaiken aikaa salannut minulta?

Pikapäissään tuli hän vasten tahtoaan sanoneeksi nämä moittivat sanat,

jotka saivat Alice'n kyyneleet kahta vuolaammin vuotamaan. Mutta

selvänäköinen kun oli, malttoi hän mielensä ja jatkoi hyväilevällä

äänellä:

— Enkö minä ole sinun paras ystäväsi, sinun uskottusi? Salaatko jotakin

minulta? Kultaseni, väärin teet minua kohtaan. Jollet sinä rakasta

herra de Marthenay'ta, jos sinä rakastat toista, niin sinun pitää sanoa

se minulle. Ja me huolehdimme yhdessä sinun tulevaisuudestasi.

Uusi toivo täytti nuoren tytön rinnan ja hän huokasi vihdoin:

— Minä rakastan, äiti.

— Ketä sitten, kysyi rouva Dulaurens suudellen häntä. Kuka on anastanut

minun kultaseni sydämen? Minun korvani on ihan huultesi edessä, sano

minulle hänen nimensä.

Hän tiesi tuon nimen, mutta tahtoi kumminkin sen kuulla noilta

vapisevilta huulilta.

Alice ei voinut vastustaa lempeyttä. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja

sai sanotuksi koko ruumiin vavahdellessa itkun puuskan jälkeen:

— Rouva Guibert tulee kohta... Hän pyytää minua... pojallensa...

— Kapteenilleko?

— Niin.

— Voi kultaseni, kuinka mieleni kävi pahaksi!

— Hän nousi tyttärensä vierestä ja istui viereiseen nojatuoliin, kätki

kasvonsa käsiinsä ja pysyi liikkumattomana epätoivoisessa asennossa.

Alice'n täytyi tulla häntä lohduttamaan:

— Miksi mielesi on paha, äiti?

Rouva Dulaurens kohotti hitaasti päätään ja kasvot syvän surullisina

hän vastasi:

— Koska näen, että sinä tahdot jättää minut. Kapteeni Guibert vie sinut

kauas pois meidän luotamme, johonkin etäiseen Ranskan kaupunkiin taikka

ehkä aivan Algeriaan asti. Kuka tietää, vaikka hän vielä tahtoisi ottaa

osaa johonkin sotaretkeenkin? Ei rakkaus kauan pitele noita kunniaa ja

vaaroja himoitsevia sotureita. Kuinka sinä, joka olet niin lempeä ja

hiljainen, olet voinut häneen kiintyä?

Seisten äitinsä vieressä ja katsellen maahan kuin syyllinen, Alice

kuiskasi:

— Voi, äiti, en minä tiedä. Ehkä siksi, että minä olen heikko... ja hän

niin voimakas.

Nojaten leukaansa kättään vastaan jatkoi rouva Dulaurens, tyttäreensä

katsomatta ja ikäänkuin koettaen selittää asiaa itsellensä:

— Minä ymmärrän kyllä, että hän haluaa naida sinut. Guibert'it ovat

melkein kokonaan puilla paljailla siitä asti, kuin tohtori antautui

selvittämään Annecy'n pankkiirin asioita. Sanotaan kyllä, ettei

tapahtunut vararikkoa, että kaikki maksettiin. Mutta eihän sitä koskaan

tiedä. Tuo itsemurha, tuo omaisuuden menettäminen, se on kaikki hyvin

kiusallista... Ja sitten tämä Madagaskarin retki! Myönnänhän minä,

että kapteeni on käyttäytynyt sangen hyvin. Se on eittämätöntä, ja

olenhan hänelle kylliksi sitä osoittanutkin. Hänen pitäisi olla minulle

siitä kiitollinen. Mutta sen sijaan hän aikoo ottaa minulta tyttäreni.

Tuollainen sotaretki epäterveellisessä maassa on kauhea. Kaikki meidän

sotilaamme ovat siellä saaneet kuumetauteja. Kaikki, kuuletko. Mutta

minä en soisi, että sinä saisit sairaan miehen. Minun velvollisuuteni

on valvoa sitä. Oi, enhän minä muuta halua kuin sinun onneasi. Näetkös,

sellaiset pienet tytöt kuin sinä, eivät tunne elämää. Heidän nuoret,

palavat sydämensä ovat valmiit ihailemaan rohkeutta, sankaruutta,

mainetta, ja sitten he luulevat ihailuaan rakkaudeksi. Mutta se ei ole

samaa, kultaseni. Myöhemmin sen kyllä huomaat. Kunpa et huomaisi sitä

liian myöhään!

Pienin pistävin lausein tuhosi hän ja teki tyhjäksi Alice'n onnen,

jonka hän luuli turvaavansa. Vähitellen oli nuori tyttö vetäytynyt

ikkunan luokse, ja siellä, ikkunankomerossa, joka hänet puoleksi kätki,

alkoi hän taas hiljaa itkeä ja väänteli käsiänsä epätoivosta.

Rouva Dulaurens oli nostanut kokonaan pystyyn päänsä nojatuolissaan ja

alkoi nyt, silmät kuivina, hyökätä.

— Minä luulin kreivi de Marthenay'n sinua miellyttävän. Onhan hän joka

tavalla viehättävä! Hyvä nimi, kaunis ulkomuoto, omaisuutta. Hän on

ratsuväen upseeri ja ratsastaa ihanasti. Hän tanssii mainiosti. Minä

olin valinnut hänet kaikkien joukosta. Ja sitten, olisimme yhä saaneet

olla yhdessä. Mekin olisimme saaneet ottaa osaa sinun onneesi. Ja tämän

ilonko sinä nyt väkisin tahdot meiltä riistää?

— Äiti, vastusti Alice.

— Lapset ovat sentään hyvin kiittämättömiä. Sinä, jota minä hellin ja

hoitelin, kun olit pikkuinen hento lapsi ja sitten taas lavantautisi

aikana, nyt sinä jo aiot jättää minut.

Ja vähentääkseen tämän valituksen itsekkyyttä hän heti lisäsi:

— Voi, jos edes voisin olla varma siitä, että siinä on sinun onnesi!

Mutta enhän voi enää valvoa sinun terveyttäsi, joka päivä minun täytyy

pelätä, että saan kuulla sinun olevan sairaana kaukana, jossain

lääkärittömässä kasarmipaikassa, lakkaamatta pitää minun vapista sinun

kotisi rauhan ja onnellisuuden puolesta, jota en omin silmin saa

olla näkemässä, enkä edes saa olla saapuvilla vastaanottamassa sinun

lapsiasi, jos Jumala niitä sinulle antaa... Sellaista on täst'edes

minun iloton elämäni...

Liikutettuna tästä äidin hellyyden ja hyväilyjen muistuttamisesta,

ojensi Alice kätensä äitiään kohden:

Äiti, äiti, minä en jätä sinua koskaan.

Rouva Dulaurens riensi hänen luokseen ja itkien vaipuivat äiti ja tytär

toistensa syliin.

— Minä en mene koskaan naimisiin. Minä jään sinun luoksesi.

Tämä puolinainen voitto tuli niin nopeasti, että se rouva Dulaurens'in

mielestä hyvin riitti tällä kertaa, eikä hän hiiskunut sen enempää

aikeistaan eikä maininnut enää Armand de Marthenay'n nimeä.

— Pikku Alice, rakas, rakas pikku Alice, minä saan sinut takaisin,

huudahti hän, pusertaen lastaan rintaansa vastaan. Minä rakastan sinua

niin suuresti.

Sinä et käsitä vielä, kuinka suuresti minä sinua rakastan. Minä luulen,

että rakastan sinua aivan liiaksi. Voi, minä tahdon, että sinä tulet

onnelliseksi!

Nämä sanat tulivat luontevasti hänen huulillensa sillä hetkellä, jona

hän särki tyttärensä sydämen.

Mutta nojatessaan äitinsä olkapäähän, näki Alice avoimesta ikkunasta

surupukuisen naisen tulevan pitkin plataanitietä ja lähestyvän taloa.

Hitaasti ja kumaraisena tuli rouva Guibert mitään pahaa aavistamatta

pyytämään hänen kättänsä Marcel'ille. Sen nähdessään irtautui hän

väristen äitinsä syleilystä.

"Hän ei tiedä mitään", ajatteli nuori tyttö. "Nyt on jo liian

myöhäistä. Oi, hyvä Jumala! Voi häntä raukkaa!"

Ja ihmeissään ja uudestaan levottomana ajatteli rouva Dulaurens:

"Mikä häntä taaskin vaivaa? Aikooko hän vielä toistamiseen muuttaa

mieltänsä?"

Alice oli lähtenyt ikkunan luota paetakseen tuota tuskallista näkyä,

jota hän ei voinut kestää.

"Kuinka hän saakaan kärsiä! Minä en tahdo, minä en tahdo," hän sanoi

itsekseen antautuen epätoivon valtaan ja laahaten itseään tuolilta

tuolille.

Sääli valtasi hänen mielensä saattaen hänen hetkeksi unohtamaan

ruhjotun rakkautensakin. Viivyttääkseen tätä katkeraa vastoinkäymistä

kohtaamasta tuota vanhaa naista, jonka kohtalon kovuus jo oli painanut

kumaraan, ei hän puhunut mitään hänen tulostaan äidillensä, joka

tuon onnettoman kiellon oli ilmoittava. Hän pidätti äitiään luonaan

joutavilla puheilla. Varmaankaan isä ei antaisi lopullista vastausta.

Kuten ainakin heikot, jotka tyytyvät vähimpiinkin tuloksiin, ei hän

enää muuta toivonut kuin saada säästetyksi rouva Guibert'iä liian

äkkinäiseltä surulta, eikä myöntänyt itselleen, että hän jo tunsi

olevansa kykenemätön varjelemaan häntä tältä surulta, jota hän itse

ensimmäisenä oli itkenyt ja jota hän itkisi koko elinaikansa.

Kun oli kulunut muutama minuutti tuskallista odotusta, tultiin sanomaan

rouva Dulaurens'ille, että rouva Guibert odotti salissa.

— Minä tulen heti, sanoi hän.

Ja suudellen tytärtään, jonka uhrasi, hän astui käytävään. Tuskin oli

ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Alice sydämensä tuskassa syöksyi

sitä kohden ja turhaan koetti avata sitä vapisevalla kädellään.

— Äiti, huusi hän oven takaa. Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!

Myönny, äiti, minä rukoilen sinua!

Viimein hän sai oven auki. Mutta käytävä oli tyhjä. Rouva Dulaurens

oli mennyt. Hän oli kyllä kuullut tuon viimeisen, sydäntä särkevän

huudon. Mutta tottunut kun oli kohtelemaan tytärtään kuin lasta, jota

tulee ohjata, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vakavana,

vähintäkään epäröimättä, luullen varmasti menettelevänsä rakastavana

ja huolellisena äitinä, hän meni vastaanottamaan rouva Guibert'iä. Ja

astuessaan salin kynnyksen yli, oli hän jo miettinyt valmiiksi, kuinka

hän kohteliaasti ja ystävällisesti ilmoittaisi kieltonsa.

Nähdessään olevansa yksin, oli Alice menehtymäisillään. Hän seisoi

liikkumattomana, huohottaen, vavahdellen, maahan vaipumaisillaan.

Yht'äkkiä hän tarttui kaksin käsin päähänsä, astui kiireesti alas

portaita ja nähdessään oven olevan auki puistoon, pakeni hän sinne.

Hän kiiruhti kätkemään tuskaansa tammien siimekseen, sinne, missä hän

Paulan huulilta oli saanut kuulla Marcel'in rakkauden tunnustuksen. Hän

istui kuivuneille lehdille ja hänen teki mieli heittäytyä lempeän maan

helmaan, ja maata siinä hiljaa ja liikkumatonna kuin kuollut, tuulen

kuljettama lehti. Täällä tammien salaperäisessä siimeksessä hän oli

tajunnut olevansa nuori, täällä hänen silmänsä ensi kerran oli auennut

näkemään luonnon ihanuutta ja täällä hän äkkiä oli tuntenut elämän

riemua. Nyt oli se hänen nuppuunsa kuihtuneen keväimensä ainoa pyhäkkö,

ja toivottomana hän halusi kuolemaa.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli viipynyt metsässä. Hän itki

siellä kaikki kyyneleensä. Hän lupasi pysyä uskollisena _sulhaselleen_,

ja ettei kukaan koskaan saisi häntä omistaa, koska hän ei saanut olla

hänen omansa. Mutta hän ei käsittänyt, että tämä lupaus juuri oli

kaikesta luopumista ja että hän siten tuomitsi itsensä kykenemättömäksi

elinvoimaiseen rakkauteen, joka taistelee ja voittaa.