V.

Alice'n salaisuus.

Aatelittoman miehen ja jalosukuisen naisen avioliittoa ei maaseudulla

vielä pidetä oikein sopivana. Heitä kutsutaan puolirotuisiksi, eivätkä

he voi vaatiakaan puhdasrotuisen nimeä. He joutuvat naurunalaisiksi,

kun toinen suvaitsee, että toinen alentumistaan peittääkseen,

lakkaamatta toitottaa korkeata alkuperäänsä, vieläpä julistaa sitä

nimikorteissaankin.

Herra Dulaurens oli oppinut kodissaan tuntemaan aristokraatisen

ennakkoluulon voimaa. Hän oli äärimmäisen jyrkkä omaksumassaan

kuningasmielisyydessä. Kaikki aateliset arvonimet häikäisivät häntä,

vieläpä nekin, joita ivamielinen San Marinon tasavalta kalliilla

hinnalla myyskentelee ja joita hän ei nöyryydessään rohjennut hankkia.

Tämä kunnioittava käytös ei kuitenkaan antanut rouva Dulaurens'ille

täyttä korvausta epäsäätyisestä avioliitostaan, mutta se hiveli

kumminkin hänen vallanhimoaan.

Samoin kuin hän hallitsi miestänsä ja kotiansa, samoin hallitsi

hän lapsiansa, varsinkin Alice'a. Hän oli niitä äitejä, jotka

eivät osaa erottaa tyttärensä onnea omasta onnestaan ja luulevat

vilpittömästi edistävänsä tyttärensä onnea ajatellessaan

todellisuudessa vain omaansa. Hänen kiihkeä äidinrakkautensa, joka

lainasi sukupuolirakkaudelta kaikkivaltaavan luonteensa, tyydytti

hänen sydämensä polttavaa tarvetta, joka ei avioliitosta ollut saanut

tyydytystä.

Tänä aamuna hän toimekkaana järjesti Alice'n tulevaisuutta, ja oli

hänelle juuri muodon vuoksi ilmoittanut kreivi de Marthenay'n kosinnan.

Mutta ennen kaikkea hän ajatteli aamiaiskutsuja, jotka hän piti

Isabella Orlandi'n kihlauksen johdosta, ja hän nousi tuon tuostakin

nojatuolistaan antamaan määräyksiään, eikä tullut tarkastaneeksi

tytärtään eikä liioin vaatineeksi hänen suostumustaan. Hän menetteli

kuin valloittajat, jotka eivät voi kuvitellakaan, että heidän aikeitaan

vastustettaisiin. Vieläpä käsitteli hän jonkinmoisella huolettomuudella

tätä niin peräti vakavaa kysymystä, sillä hän oli jo kauan sitä

ajatellut ja piti sitä tuollaisena luonnollisena ja niin sanoakseni

välttämättömänä perheliittona.

Palattuaan kolmannen kerran kyökistä, jossa hän ei pelännyt käydä,

kertasi hän vielä lyhykäisesti kaikki tämän liiton tuottamat edut:

— Sangen vanhaa aatelia ja sangen luotettavaa. Oivallisia suhteita.

Varallisuus keskinkertainen, se on kyllä totta, mutta eiväthän meidän

aatelismiehemme olekaan kauppiaita. Ja sitäpaitsi Armand on sangen

pulska poika.

Ovelle kolkutetaan, kauhistunut hovimestari astuu sisään ja huudahtaa

kädet kohotettuina taivasta kohden:

— Voi rouva, minun täytyy ilmoittaa rouvalle, että kerma ei hyydy

jäätelökupukassa.

— Pankaa enemmän jäätä ja lisätkää suolaa, vastasi lyhyesti rouva

Dulaurens, joka jatkoi heti kun ovi oli sulkeutunut:

— Ja sitten, kultaseni, saan pitää sinut lähelläni. Ymmärrät kai,

että minä olen sitä vaatimalla vaatinut, vieläpä asettanut sen sinun

suostumuksesi oleelliseksi ehdoksikin. Armand on luvannut minulle,

ettei hän jätä Chambéry'ta. Jos hänet joskus nimitettäisiin muualle,

ottaisi hän eron virastaan, siinä kaikki: se on päätetty asia. Ja niin

me yhä saamme olla yhdessä. Emmehän me voikaan erota toisistamme.

Liikutus alkoi jo vallata hänen mielensä, kun ovelle taas koputettiin.

— Sisään, sanoi hän kärsimättömänä. Puutarhuri se toi ruokapöydän

kukkamaljan katsottavaksi, saadakseen kehumisia.

— Alice, katsoppas noita kauniita neilikoita, sanoi rouva Dulaurens

hajamielisenä. Ja noita jasmiineja ja noita ruusuja. Hyvä on, Pierre,

kiitoksia.

Hän katsoi viimein tyttäreensä, jonka vaitiolo alkoi häntä ihmetyttää.

Alice oli kuolon kalpea ja katseli maahan. Kun hän nosti silmänsä,

kohtasi hän äitinsä katseen ja purskahti itkuun, voimatta enää hillitä

itseänsä. Rouva Dulaurens sulki hänet syliinsä.

— Kultaseni, mikä sinua vaivaa?

— En minä tiedä. Miksi minut tahdotaan nyt jo naittaa? Minun on niin

hyvä olla täällä kotona. Anna minun vielä olla luonasi, äiti kulta.

Äiti silitti hänen poskeaan ja hiuksiaan, niinkuin hänen lapsena

ollessaan:

— Mutta saanhan pitää sinut lähelläni, sydänkäpyseni. Selitinhän

sinulle, että sinun ei tarvitse jättää minua. Ja hän lisäsi hymyillen,

tuntien kumminkin epämääräistä levottomuutta:

— Mikä soma kreivitär de Marthenay sinusta tuleekaan, neitiseni! Ja

miellyttäähän kreivi sinua?

— Oh, en minä tiedä.

Se oli hänen arka kieltonsa. Rouva Dulaurens aavisti sitä:

— Määräämme häät siksi päiväksi, kuin sinä haluat.

Kuullessaan nämä sanat, jotka tekivät tuon pelätyn tapahtuman

välittömän todelliseksi, värisi Alice kiireestä kantapäähän ja huudahti

sydäntä särkevällä äänellä:

— Ei, ei, minä en tahdo! Äiti, äiti!

Rouva Dulaurens hämmästyi. Hänen rakkautensa ja hänen tahtonsa sai

iskun. Mutta hienon maailman naisena, joka huolehtii vain nykyhetkestä,

hän ei pitänyt hetkeä soveliaana selityksille.

— Tyynny, kultaseni. Ymmärrän hyvin sinun mielenliikutuksesi. Kyllä

kaikki selviää. Aamiaisen aika on käsissä. Vieraat saapuvat kohta.

Pyyhi pian kyyneleesi, lapseni. Luota äitiisi.

Ja kun tytär alkoi rauhoittua, tultiin ilmoittamaan, että rouva ja

neiti Orlandi odottivat salissa.

Mennessään ensimmäisenä vieraita vastaanottamaan, mietti rouva

Dulaurens asiaa. Ei häntä tyttärensä omituinen kielto liikoja

huolestuttanut, hän piti sitä vain tuommoisena tyttömäisenä oikkuna,

joka äkkiä syntyy ja äkkiä menee ohi. Mutta hän aavisti, mikä sen

aiheutti, ja syytti itseänsä.

"Minä toin tänne tuon kapteeni Guibert'in, hän ajatteli. Se on minun

vikani. Ja kuka käski kutsua häntä vielä tänään aamiaisellekin!"

Eikä paljoa puuttunut, ettei hän kiukuissaan tuota nuorta miestä

kohtaan, jossa hän jo näki aikeittensa vastustajan, pitänyt itseään

hänen hyväntekijänään, ja häntä kiittämättömänä ilkiönä, sillä hänen

kutsujensa kauttahan ihmiset tulivat yleisesti tunnetuiksi.

* * * * *

Aamiaisen jälkeen rouva Dulaurens sai taas lisää aihetta

levottomuuteensa, kun hän hakiessaan Alice'a silmillään — kuten hän

lakkaamatta teki — näki tammimetsään päin olevasta salin ikkunasta

hänet Paula Guibert'in kainalossa. Yhä ystävällisesti haastellen ja

hymyillen rouva Orlandi'lle ja neiti de Songeon'ille, jotka pitivät

häntä saarroksessaan, hän sanoi itsekseen:

"Alice on varmasti tuon pikku noidan pauloissa, joka koettaa häntä

taivuttaa veljensä puoleen".

Ja kääntyessään kapteeniin päin, joka keskusteli hänen miehensä ja

herra Landeau'n kanssa, yllätti hän tämän katseen, joka seurasi

molempia nuoria tyttöjä:

"Oikeassa olen. Siinä se vaara piilee."

Tottumaton kun oli asioita harkitsemaan ja vastahakoinen kaikkeen

pohdintaan, mikä vähänkin saattoi heikontaa hänen määräämisvaltaansa,

ei hän ensinkään miettinyt mielessään, voisiko hän ehkä uskoa

Alice'n tulevaisuuden tämän kunnian miehen käsiin ja eikö hänen niin

pitänytkin tehdä, siinä tapauksessa, että hänen lapsensa sydän jo oli

vaistomaisesti valinnut. Hän ymmärsi, sitä itselleen tunnustamatta,

että vertailu saattoi olla vain epäedullinen herra de Marthenay'lle,

jonka julkinen huhu tiesi aikaisemmin eläneen häpeällisessä

suhteessa ja jonka sotilasura oli loistoton ja ilman tulevaisuutta.

Vaistomaisesti hän varoi ajattelemasta tätä mahdollista kilpailua,

sillä viime hetkessä saattoi se särkeä hänen suunnitelmansa, jonka

hän niin peruuttamattomasti oli päättänyt ja joka hiveli hänen

itsetiedotonta turhamaisuuttaan ja vielä itsetiedottomampaa äidillistä

itsekkäisyyttään. Valitessaan tyttärelleen, kuten hän olisi valinnut

itselleen, ei hän hetkeäkään epäillyt viisauttaan ja epäitsekkyyttään.

Sillävälin Isabella Orlandi pysähdytti ohikulkevan Jean Berlier'n, joka

oli menossa miesten joukkoon ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Mitä pidätte hänestä?

— Kenestäkä?

— Herra Landeau'sta.

— En sitä enkä tätä.

— Hän puhuu vähän, mutta hän sanoo kaikki, mitä ajattelee.

Isabella nauroi näyttäen hohtavan valkoisia hampaitaan, ja toistamiseen

Jean'ista tuntui että tuo nauru kuului ontolta. Hän tuli ajatelleeksi

noita laulun loilotuksia, joita yöllä kuulee maalla ja jotka

ilmaisevat, että on liikkeellä jokin myöhästynyt kulkija, joka pelkää

yksinäisyyttä.

Liikkumattomana ja vaieten ahmi herra Landeau morsiantaan silmillänsä.

Nähtävästi hän tunsi häntä kohtaan tuollaista kiihkeätä intohimoa,

jonka katoava nuoruus vain tekee voimakkaammaksi sen sijaan, että sitä

heikontaisi, kun rakkaus yht'äkkiä alkaa raivota siihen saakka kylmänä

pysyneessä sydämessä. Hän oli jo keski-ikäinen mies, jonka paksu ja

harteva vartalo ei suinkaan tehnyt hienostunutta vaikutusta. Hän oli

tottumaton seuramies, ja hänet saattoi helposti ymmälle tuo kevyt

luontevuus, joka on hienoston seurustelun vahva puoli ja sen suurin

viehätys. Viidenkolmatta vuotiaan Jean Berlier'n siro vallattomuus teki

hänen ikänsä ja kömpelyytensä vielä silmäänpistävämmäksi. Kaukaa hän

vain katseli Isabellaa, joka valkoisessa puvussaan säteili kauneuttaan,

kuin jumalankuvaa, jota ei uskalla lähestyä. Ja morsian näytti kokonaan

unohtavan, että oli edes läsnäkään tuo hänen epämieluisa, miljoonia

omistava orjansa...

* * * * *

Tammien oksien lomitse pujahtivat auringon säteet metsän pimentoon aina

maahan saakka, joka oli ruskeanaan menneiden kesien karisseita lehtiä.

Ja noilla molemmilla nuorilla tytöillä, jotka toinen toiseensa nojaten

kulkivat hiljalleen polkua pitkin, oli kasvot milloin valossa milloin

varjossa. Vanhat pystyrunkoiset puut kätkivät heidät suojelevaan

pilaristoonsa, kietoivat heidät kirkkaaseen rauhaansa. Vaaleaverinen

Alice oli puettuna ruusunpunaiseen pukuun ja Paulan musta tukka ja

surupuku korotti hänen valkoisen hipiänsä hohtoa. Ihana ilma ilahdutti

heidän mieltänsä. He tunsivat molemmat, että heidän luostarikoulun

aikainen ystävyytensä jälleen heräsi henkiin. Ja he pysähtyivät silloin

tällöin hymyilläkseen toisillensa.

Kumminkaan he eivät huomanneet, että olivat kumpikin sangen

kiihtyneessä mielentilassa. Olihan heillä kumpaisellakin suuri

salaisuus kannettavana. Alice, joka aamullisesta kohtauksesta asti

piti itseään perin uljaana, paloi halusta uskoa sen kumppanilleen,

saadakseen häneltä rohkaisua ja ansaitakseen hänen kunnioituksensa. Ja

Paula taas ajatteli liikutettuna veljeänsä, jonka rakkautta hän oli

tullut ilmoittamaan.

— Muistatko vielä, Paula, keskustelujamme Sacré-Coeur'issa?

— Enpä niitä enää juuri ajattele.

— Kerran puhuimme naimisiin menosta. Raymonde Ortaire, joka oli

ylemmältä luokalta, otti aina puheeksi sen asian. Hän oli julistanut:

"Minä menen naimisiin vain rikkaan ja jalosukuisen miehen kanssa".

Vuoron perään me silloin jokainen ilmoitimme ihanteemme. Minä mumisin:

"En minä tiedä". Mutta sinä Paula, — näen vielä sinun tummat silmäsi,

sinun kauniit silmäsi, jotka loistavat varsinkin yöllä tai tuskassa

— sinä sanoit ikäänkuin halveksisit kaikkien meidän puheitamme:

"Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta". Raymonde

nauroi, mutta meidän teki mielemme lyödä häntä.

— Tekikö sinunkin mielesi, kysyi Paula hellän ivallisesti.

— Tottakai, minun myöskin. Ihmetyttääkö se sinua? Jospa olisit kuullut,

mitä tänä aamuna sanoin, et enää ihmettelisi.

Hiukan punoittavat posket antoivat Alice'n puhdaspiirteisille kasvoille

eloisan ilmeen, joka teki ne vielä viehkeämmiksi, ja hänen käyntinsäkin

näytti vähemmän raukealta ja veltolta kuin tavallisesti. Paula, joka

katseli häntä ja ihaili hänen piirteittensä suloisuutta, vaikkei hän

pitänytkään niiden liian pehmeästä hempeydestä, hämmästyi tätä outoa

intoa, ja piti sitä suotuisana enteenä tehtävänsä onnistumisesta.

— Tänä aamunako, hän kysyi.

— Juuri tänä aamuna, vastasi Alice juhlallisesti, minä kieltäydyin

menemästä naimisiin.

Hän ei sanonut enempää nauttiakseen sanojensa vaikutuksesta. Ainahan

on nuoresta tytöstä mieluista ilmoittaa, että on antanut rukkasia

kosijoille.

Mutta hienotunteisesti hän kohta lisäsi:

— Ethän kerro kellekään. Enkä minäkään ilmaise _hänen_ nimeänsä.

Paula, joka jo oli arvannut, hymyili hiukan levottomana. Väristen koko

ruumiiltaan, hän odotti lisätietoja. Hän vapisi jo hänen puolestaan,

joka oli hänet lähettänyt:

— Ethän pidä minua tungettelevana, jos kysyn, miksi kieltäydyit.

Alice pysähtyi. Kultainen säde, joka pujottelitte lehvien läpi, lankesi

juuri hänen vaaleille hiuksilleen. Hän kumarsi hiukan eteenpäin notkeaa

yläruumistaan ja nauroi kuin kevään kukka:

— _Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta!_

— Sinä et siis rakasta?

— En.

— Etkö ketään, kysyi rohkeasti Paula.

— En ketään.

Mutta hän punastui. Sanojensako vuoksi, joita hänen luontainen

arkuutensa jo piti liian uskaliaina, vaiko äkkiä pelästyen sitä, ettei

ollut pysynyt totuudessa?

Paula tuli aivan hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen hoikan

vyötäisensä ympäri. Sitten aivan läheltä, metsän rauhaisassa pimennossa

hän viimein kuiskutti nopeasti, melkein arkaillen ja itsekin

hämmästyneenä siitä, mitä uskalsi sanoa:

— Tiedätkös, Marcel rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle koko

sydämensä. Suostuisitko sinä, Alice, tulemaan hänen vaimoksensa?

Sinulta vain hän onnea odottaa.

He olivat yhtä liikutettuja molemmat ja katselivat silmät maahan

luotuina kuivuneita lehtiä, joita eivät kumpikaan nähneet. He nostivat

yht'aikaa silmänsä maasta, punastuivat ja vaipuivat suloutta täynnä

olevalla liikkeellä toistensa syliin, vuodattaen kyyneleitä.

Paula tyyntyi ensiksi. Hän tarkasteli uuden tunteen valtaamana tuota

viehkeätä olentoa, joka nojasi hänen olkapäätään vastaan ja joka

sanaakaan sanomatta oli tullut hänen sisarekseen. Mutta Alice'a

peloitti tuo liian voimakas tunne, joka oli niin suloinen ja jota

hän yhä halusi tuntea. Hän pelkäsi tekevänsä väärin antautuessaan

sen valtaan ja kumminkin hän siihen antautui. Tämä hänen ensimmäinen

tutustumisensa rakkauteen antoi hänen aavistaa, mitä salaisuuksia piili

hänen vielä hämärän ja lapsellisen sielunsa sopukoissa. Hänen sydämensä

aukeni kuin ruusun kukka, joka illalla vielä on nupussa, mutta aamulla

jo ottaa vastaan kastepisaroita puhjenneeseen kupuunsa.

— Tahdotko sinä, kysyi Paula lempeästi.

— Ja äänellä heikolla kuin tuulenhenkäys vastasi Alice viimein:

— Tahdon.

Käsi kädessä jatkoivat he taas kävelyään, toinen kuunnellen onnea,

joka lauloi hänen sydämessään, ja toinen, itsensä unohtaneena nauttien

tuosta ilon kyllyydestä, jota hän ei saanut itselleen odottaa.

— Sinä olet minun siskoni, Paula sanoi. Minä pidän niin kovasti

sinusta. Marcel on niin täysin ansainnut tulla onnelliseksi. Hän on

ollut niin hyvä meitä kohtaan. En osaa sitä sinulle kylliksi sanoa.

Isän kuoleman jälkeen olemme saaneet kokea kamalia hetkiä. Mutta Marcel

antoi meille sieltä kaukaa apua ja rohkaisi meitä.

Alice kuunteli hiukan sekavin mielihyväntuntein tätä ylistystä, jonka

loppupuoli antoi hänen aavistaa puutteenalaisuutta. Hän ei välittänyt

ensinkään rikkaudesta eikä ymmärtänyt sen merkitystä. Mutta hän ei

osannut kuvitellakaan rakkautta ilman sopivaa kehystä. Kun hän ei

tuntenut elämää, ei hän ymmärtänyt oikein sen suurenmoisuutta. Ja

kuinka hänellä olisikaan ollut tilaisuutta nähdä oikeata elämää.

Sellaisia mietteitä liikkui hämärinä ja ohimenevinä hänen mielessään.

Mutta hänen myöntymystään ne eivät järkyttäneet. Marcel rakasti

häntä, ja tuo Paula kulta puhui hänelle niin herttaisesti. Kun hänen

rohkeutensa tarvitsi tukemista, tiedusteli hän ystävättäreltään:

— Mitä me nyt teemme?

— Äiti tulee teille pyytämään sinun kättäsi. Sinun täytyy valmistaa

vanhempiasi. Rakastaahan äitisi sinua niin suuresti, ettei hän

varmaankaan voi tahtoa muuta kuin sinun onneasi. Ja sinun isäsi

noudattaa mielellään äitisi mieltä.

Heitä siimestävien tammien oksat kaartuivat nyt tiheäksi lehtikatoksi,

eivätkä laskeneet ainoatakaan valonsädettä lävitsensä. Huoli alkoi

ahdistaa Alice'n mieltä. Hän heräsi valoisasta rakkaudenunelmastaan

astuakseen todellisuuteen, jota hän vaistomaisesti pelkäsi. Hän kysyi:

— Pitääkö minun lähteä Ma... Marcel'in mukana? Pikku tyttönä oli hän

kutsunut Marcel'ia nimeltä, mutta hänen morsiamenaan hän ei enää

tahtonut uskaltaa lausua noita kahta tavuuta, jotka polttivat hänen

huuliansa.

— Tietysti, koska sinusta kerran tulee hänen vaimonsa, vastasi Paula

hämmästyneenä.

— Niin, niin, onhan se selvää. Mutta meneekö hän kauas?

— Algeriaan.

— Voi, niin kauaksi. Äiti ei ikinä suostu.

Hänen kauniit silmänsä sumenivat. Hän näki jo onnensa pakenevan.

— Ehkä hän sinun mieliksesi on joitakin aikoja sieltä poissa. Mutta älä

houkuttele häntä luopumaan urastansa, Alice. Minusta tuntuu, että se on

vaarallista, ja hänen uransa on täynnä toiveita.

— Oi, tiedäthän, Paula rakas, minä en ole ensinkään sankarillinen.

Minusta ei koskaan tule Guibert'iä. Mutta eikös hän ole jo ollut

kylliksi urhoollinen?

Paula ei voinut olla naurahtamatta.

— Ei koskaan voi olla kylliksi urhoollinen. Me, jotka emme toimi kodin

ulkopuolella, Alice, me, jotka hoidamme kotiliettä, me voimme ainakin

vahvistaa veljiämme, miehiämme, poikiamme voimakkaalla ja järkevällä

rakkaudellamme. Ja rakastakaamme ja kunnioittakaamme erityisesti niitä,

jotka ovat uljaita ja hyödyksi maallensa.

— En ole koskaan ajatellut niitä asioita, virkkoi Alice.

— Kumminkin sinä rakastat Marcel'ia.

— Rakastaisin häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän lakkaisikin

hyödyttämästä maatansa.

— Niinkö, virkkoi Paula, ja lisäsi puoliääneen ikäänkuin puhuisi hän

vain itselleen:

— Minä en ainakaan uskaltaisi rajoittaa mieheni elämää.

Alice kuuli tuskin, mitä Paula sanoi; hän seurasi omien ajatustensa

juoksua:

— Koska hän minua rakastaa, niin eikö hän voisi minun kanssani

elää lähellä äitiänsä, lähellä minun vanhempiani? Me olisimme niin

onnellisia! Meidän varamme kyllä riittäisivät.

— Siihen hän ei koskaan suostu, vastasi Paula. Ja ylenkatseellisesti

lisäsi hän, unohtaen ylpeyden tunnossaan koko rauhallisen tehtävänsä:

— Siis sinä et seuraisi häntä?

Alice ymmärsi tuon ylenkatseen ja väitti innokkaasti vastaan:

— Tietysti, seuraisinhan minä häntä kaikkialle. Koska häntä rakastan,

ymmärräthän sen. Minähän kyllä tahdon. Mutta...

— Hän epäröi hetkisen, ja kuiskasi sitten surullisen suloisesti:

— Mutta äitini.

— Rakastaahan äitisi sinua hellästi ja tahtoohan hän ennen kaikkea

sinun onneasi.

— Tahtoo kyllä. Mutta hän haluaa pitää minut lähellään voidakseen

itsekin siitä nauttia. Eikös se olekin luonnollista?

Paula ajatteli omaa äitiään, joka oli saanut sanoa niin usein hyvästi

lapsillensa eikä koskaan ollut tahtonut estää heitä kulkemasta

valitsemiaan teitä. Hän vaikeni, ja hänen tummien silmiensä loisto

sammui. Alice tarttui hänen käteensä, päästi sen sitten irti ja

purskahti itkuun.

— Paula, minua peloittaa! Voi, kuinka minua peloittaa! Mutta minä

rakastan sinua niin kovasti.

Sisarelle lausuttiin nämä rakkauden sanat, mutta ne tarkoittivat

veljeä. Ja kuten vanhempi sisar viihdytti Paula nuoremman pelkoa.

— Joku tulee, sanoi hän yht'äkkiä, kuullessaan lehtien kahinaa.

Olkaamme varuillamme.

— Näkyykö, että minä olen itkenyt?

— No, ei juuri. Älä hiero silmiäsi.

Ja hiljaa hän lisäsi:

— Ole rohkea ja luottavainen. Lupaatko minulle?

— Voi, kyllä, kyllä!

— Rakas pikku sisko...

Alice hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, tuota suloista

nimitystä kuullessaan.

Tien käänteessä näkyi Isabella Orlandi Jean Berlier'n seurassa. Nuori

tyttö puheli melkein kuumeisen vilkkaasti.

Katsokaa, sanoi hän Paulalle ja Alice'lle, tullen heidän luokseen.

Hän näytti heille vasenta kättään, jossa rubiini ja smaragdi kimalteli:

— Kaksi kihlasormusta!

— Kaksiko kihlasormusta, toisti Alice ilkamoiden.

— Niin, kaksi, herra Landeau on suurenmoinen ja ylevämielinen. Jospa

näkisitte minun jalokiveni. Ne täyttävät kokonaisen suuren lippaan.

Minun piti valita muuan koristus. Mutta kun en tiennyt, minkä

valitsisin kaikkein kauneimmista, niin minun aulis sulhaseni teki

ylvään liikkeen kädellään ja sanoi: "Pitäkää kaikki". Ja minä pidin

kaikki äidin mieliksi. Kas tässä on lornetti, jonka kädensija on

puutettu jalokivillä.

— Mutta teillähän on hyvät silmät, huomautti Jean.

— Ei se tee mitään, se on hienoa, sanoi Isabella, niiaten hänelle.

Isabellan laverrellessa lähestyi vuorostaan rouva Dulaurens kapteeni

Guibert'in ja herra Landeau'n saattamana.

Levottomana tyttärensä pitkällisestä viipymisestä oli hän ehdottanut

vierailleen, että mentäisiin kävelemään tammimetsään. Hän hengähti

helpotuksesta nähdessään Alice'n. Kumminkin hän huomasi, että

tämän posket punoittivat ja että hänen olennossaan ilmeni lievää

levottomuutta.

"Kyllä on jo aika", ajatteli hän, "toimittaa pois tuo sankari."

Rouva Dulaurens'in takaa Marcel myöskin tarkasteli Alice'a. Hän

katseli häntä ahnaasti kuin rakastunut, joka vielä epäilee. Mutta

hänen katseensa vaipui pian ja vaipuessaan oli se täynnä varmuutta

saavuttaneen rakkauden rauhaa.

Rouva Orlandi ja neiti de Songeon, joita herra Dulaurens saatteli,

liittyivät tuohon jo lukuisaan joukkoon. Plataanitietä pitkin kulki

sitten koko seurue ristikkoportille saakka, saattaen Paulaa ja

Marcel'ia, jotka olivat sanoneet hyvästi.

Vastapäätä avonaista porttaalia toisella puolen Chaloux'n tietä oli

yksinkertainen mökki ja sen edustalla leikki auringon paisteessa liuta

lapsia, pörröpäisinä, kasvot terveyttä kiiltävinä ja paljain jaloin.

Heidän kirkuessaan ilosta tai kiukusta ilmestyi äiti tuvan kynnykselle.

Hän oli jo surkastunut talonpoikaisvaimo, jonka muodoton vartalo

ilmaisi hänen pian taas saavan perheen lisää.

— He ovat hyvin köyhiä, selitti rouva Dulaurens, tätä näkyä vieraineen

katsellessaan, ja he odottavat aina lapsia. Niitä on jo seitsemän, ja

katsokaa!

— Seitsemän lasta! Sehän on kauheaa, huudahti neiti de Songeon kääntyen

halveksien poispäin.

— Se on Jumalan kiusaamista, lisäsi rouva Dulaurens.

Ja rouva Orlandi sopersi:

— Ne olisivat oikein somia maalattuina, mutta elävinä ne ovat likaisia

ja aina vastuksina.

— Eipä heitä saa, joka haluaa, mutisi vaimo, joka oli kuullut mitä

sanottiin. Ja kurottaen kättään veti hän pienimmän luokseen ja painoi

sitä rintaansa vastaan.

Isabella naurahti julkeasti ja sanoi sulhaselleen, katsoen häntä

silmiin:

— Kuulkaahan, lapsia minä en tahdo!

Herra Landeau hymyili ilottomasti. Ja muut tulivat hiukan hämilleen

tästä samalla kertaa lapsellisesta ja häpeämättömästä sutkauksesta. Se

huvitti vain rouva Orlandi'a, joka huudahti:

— Voi tuota Isabellaa! Alice suuteli Paulaa sanoessaan hänelle hyvästi,

ja hänen kumartuessaan eteenpäin ihaili Marcel hänen ruumiinsa raukeaa

kauneutta, joka teki hänet niin utuisen suloiseksi. Hänen rakkauteensa

sekoittui suojelemisen halua. Hän olisi tahtonut antaa omaa voimaansa

tuolle raukealle lapsukaiselle, jonka hentous herätti hänessä melkein

uskonnollista hartautta.

Jäätyään veljineen yksikseen maantielle hyväili Paula jälleen

kokoontuvia pienokaisia, jotka olivat lakanneet leikkimästä, kun

näkivät itseään tähystelevän noiden katseiden, joiden vihamielisyyden

he olivat ymmärtäneet.

— Lapsi parat, sanoi hän ja hänen mustissa silmissään välkähteli vielä

närkästystä. Meidän aikamme ei teitä juuri suosi.

Hyvillään hymyili lasten äiti nuorelle neidille:

— Onhan niitä jo kokonainen kasa ja ne työntävät pituutta kuin hamppu.

— Jumala on hyvä ja maa on avara, sanoi kapteeni, joka muisteli, kuinka

hänen isänsä iloitsi kauniita lapsia nähdessään.

— Niin on, herra kapteeni. Minun äitini teki kaksitoista lasta. Minulla

on kolme veljeä Pariisissa ja neljä Amerikassa. Kaukana he ovat, mutta

elävät he kumminkin.

Hän ei ollut koskaan jättänyt kotikolkkaansa, joten hän ei ollut oikein

selvillä etäisyyksistä. Paula näytti pulloposkista poikaviikariparvea,

joka taas alkoi ilakoida:

— Nuo ne teitä myöhemmin auttavat.

— Niinpä kyllä, mutta siihen mennessä ne tyhjentävät vellipadan

toisensa jälkeen. Ukko ahertaa otsansa hiessä aamusta iltaan, ja hänen

kämmenissään on meidän joka pennimme.

— Eikö teillä ole ensinkään varoja?

— Johan nyt, ei edes kaniinin pitämiseen.

— Hyvästi, sanoi Paula, ja pysykää rohkeina.

Pienimmän punaiseen käteen pisti hän hopearahan, jota hän oli säästänyt

uusien käsineitten ostoon.

Kun he olivat saapuneet Montcharvin'in metsään, pysähtyi Paula ja

hymyili veljelleen:

— Etkö kysele minulta mitään? Puhuitko hänen kanssaan?

— En, mutta ymmärsin. Hän suostuu, eikö niin?

— Kyllä. Tänä aamuna hän kieltäytyi menemästä naimisiin herra de

Marthenay'n kanssa. Se on salaisuus. Hän rakastaa sinua. Hän on

erinomainen. Ja sinulla riittää kyllä rohkeutta kahdellekin.

Marcel ei kiinnittänyt huomiotaan noihin viimeisiin sanoihin. Eivätkä

veli ja sisar sen enempää haastaneet salaisuuksistaan.

He tunsivat molemmat sisimpiä tunteitaan kohtaan samanlaista kainoutta.

Kun he päivän laskiessa astuivat sisään kotiportista, virkkoi Marcel

vielä Paulalle:

— Täytyy ilmoittaa äidille. Sano sinä hänelle, sinä, joka olet minun

pieni suojelusenkelini.

— Kyllä, Paula vastasi, kyllä puhun hänelle kohta. Myöhemmin illalla,

kuultuaan mitä tyttärellään oli ollut kerrottavana, istui rouva Guibert

pitkän aikaa ääneti.

— Onkohan se meille onneksi, kuiskasi hän vihdoin.

— Onhan hän niin herttainen, sanoi Paula.

— Jospa hän tekisi poikani onnelliseksi! Minä olisin suonut hänen

olevan vähemmän rikkaan ja enemmän rohkean. Mutta koska Marcel häntä

rakastaa, niin mekin häntä rakastamme. Rukoilkaamme heidän puolestansa.

Hän ei kuvitellutkaan mielessänsä, että hänen poikansa saattaisi saada

kieltävän vastauksen kosintaansa.