Vierailu Chênaie'ssa.
— Minä tulen viemään teiltä teidän lapsenne, sanoi Jean Berlier rouva
Guibert'ille, tervehdittyään häntä.
— Älkää toki, älkää viekö, tämä vastusti lempeästi.
Hän hymyili vienoa ja haurasta hymyä. Nuori mies oli yllättänyt
hänet, kun hän istui työnsä ääressä kastanjoiden siimeksessä, melkein
vastapäätä vanhaa taloa. Hän oli pannut silmälasit nenälleen,
paremmin nähdäkseen ompeleensa pisteitä. Heti huusi hän Marcel'ia ja
Paulaa, jotka kävelivät vähän matkan päässä puutarhassa. Ja heidän
lähestyessään pitkin rikkaruohojen valtaamaa käytävää, kysyi hän
melkein arasti:
— Menettekö Chênaie'hen?
— Menen, Jean vastasi, lyömään krokettia tai tennistä.
Ja ikäänkuin olisi katunut aiettaan hän lisäsi:
— Jos vain haluatte, en puhu siitä mitään.
— Tietysti puhutte, Marcel tarvitsee hauskutusta ja liikuntoa. Hän on
tottunut toimekkuuteen. Ja minun pieni Paulani on ollut vallan liian
kauan minun vanhan parissa.
Hän ei ensinkään ajatellut itseään eikä omaa yksinäisyyttänsä.
Rouva Guibert kohteli Jean Berlier'ta melkein äidillisesti.
Pikkupoikana oli hän nähnyt tämän leikkivän Maupas'sa, eikä ollut
useinkaan erottanut häntä omista lapsistansa. Jean oli erään
Chambéry'ssa suuressa arvossa pidetyn asianajajan ainoa poika.
Kadotettuaan ennen aikojaan vanhempansa, oli hän ollut hiukan omituisen
ja eriskummallisen enonsa kasvatettavana. Tämä vanha herra oli siihen
määrään kiintynyt kukkien seuraan, että unohti niiden tähden ihmiset,
vieläpä sisarenpoikansakin. Herra Loigny asui lähellä kaupunkia
Cognin'in tien varrella, pienessä talossaan, joka aivan hukkui ruusujen
peittoon. Hän viljeli puutarhaansa ja toimitti ruusujen nimiluetteloa.
Siten vei hänen työnsä kaikki hänen elämänsä hetket. Hän ei huomannut
tarkoin sitäkään, kuinka kauan kulloinkin hänen sisarenpoikansa
oli poissa. Jean, joka palveli upseerina algerialaisessa
siirtomaa-sotaväessä, palasi lomalle aina puolentoista vuoden perästä,
ja silloin eno heti teki hänelle selvää keksinnöistään ruusukasvien
alalla, luullen sillä osoittavansa hänelle suurta rakkautta.
Marcel ja Paula saapuivat kastanjakäytävälle. Jean kertoi heille, että
heitä odotettiin Chênaie'hen.
— Muutenkin, hän sanoi Marcelille, olet kai velkaa vierailun rouva
Dulaurens'ille kukkataistelun jälkeen? Nythän saat sen sopivasti
suoritetuksi, kun tulet lyömään krokettia.
— Niin kyllä, myönsi kapteeni.
— Tulettehan meidän mukanamme, Paula neiti? Mutta Paula kieltäytyi,
syyttäen ihmispelkoa mieltään.
Marcel katseli häntä surullisesti, ja Jean jonkinlaisella
myötätuntoisella uteliaisuudella. Jälkimmäinen muisti ennen vanhaan
tässä samassa pihassa leikkineensä pienen tytön kanssa, joka oli
pursuvan iloinen ja reippaampi ja ketterämpi kuin kukaan heistä
pojista, ja hänen sijastaan hän nyt tapasi nuoren neidin, joka oli
umpimielinen ja ylpeä entisiä leikkitovereitaankin kohtaan. Mutta hän
ei voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen olentonsa suloutta, hänen
solakkaa ja hoikkaa, vaikkakin voimakasta vartaloaan ja hänen tummia
välkähteleviä silmiään. Hän olisi tahtonut voittaa takaisin pikku
Paulansa ystävyyden, mutta tämä Paula, joka oli niin kaunis ja niin
kylmäkiskoinen, saattoi hänet hämilleen ja herätti hänessä kuin syvää
mielihaikeaa, jota hän ei halunnut itselleen tarkemmin selvittää.
— Tiedättekös, minun täytyy torua teitä, Jean, sanoi yht'äkkiä rouva
Guibert.
— Älkää toki, älkää toruko minua, vastasi nuori mies nyrpistäen suutaan
kuin suuttunut.
Hänen hyvätuulensa oli aivan sananpartena, ja heti kun hänet nähtiin,
kirkastuivat kaikki kasvot.
— Mehän olemme kumminkin teidän vanhimmat ystävänne, ja nyt saamme
rouva Dulaurens'in kautta tietää teidän elämänne suuren tapahtuman.
— Minkä suuren tapahtuman, kysyi Jean, ollen olevinaan perin
hämmästynyt.
Sillä hetkellä Paula nousi ja lähti astumaan rakennusta kohden,
ikäänkuin hänellä olisi ollut sisällä jotain tärkeää tekemistä.
— Että menette naimisiin.
— Että menen naimisiin! Entä kenen kanssa, laupias taivas?
— Neiti Isabella Orlandi'n kanssa.
Rouva Guibert, joka aina pysyi totuudessa oli uskonut rouva
Dulaurens'in puhetta. Jean Berlier purskahti nauruun.
— Hän on puhunut minun "flirtistäni!" Hän on tarkoittanut minun
"flirttiäni". Mutta lyönpä vetoa, että te ette ymmärrä, mitä tämä
englantilainen sana merkitsee.
Paula nousi hitaasti portaita. Hän oli painanut kädellään rintaansa,
aivankuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, mutta sitten hän oli
alkanut astua keveämmin. Mennessään salin peilin ohi, pysähtyi hän,
hämmästyen kauneuttaan. Edullisesti lankeava päivän valo näytti hänelle
peilistä kuvan, joka oli viehättävämpi kuin hän oli osannut odottaa.
Hän hymyili surullisesti, ja tämä hymyily merkitsi: "Mitä se hyödyttää?
Mitä hyödyttää kauneus niitä, joilla ei ole myötäjäisiä, ja tämä
rakkauden ja hellyyden ahjo, joka hehkuu tyhjässä sydämessä, kuten
lamppu autiossa pyhäkössä?" Kumminkin tuotti hänelle vasten tahtoaankin
lohdutusta hyödyttömän ihanuutensa näkeminen.
Jean tekeytyi syvämietteisen näköiseksi kuin oppinut, joka ratkaisee
teoreemia.
— "Flirtti" on juuri tyhjänpäiväistä kuhertelua neitosten kanssa, joita
ei aiokaan naida.
— Sitä sanotaan meidän kielellämme liehakoimiseksi, sanoi rouva
Guibert. Jean, te olette väärässä. Minä olen vanha nainen, uskokaa
minua. Se leikki ei ole koskaan tasaista. Nuoret tytöt odottavat
aina sulhasta. Te petätte heidän oikeutetun toivonsa ja häiritsette
suotta, huviksenne vain, heidän sydämensä rauhaa ja heidän tunteittensa
vilpittömyyttä.
Nuori mies kuunteli tätä pientä nuhdesaarnaa kunnioittava hymy
huulillaan.
— Minusta on sangen mieluista kuulla teidän puhuvan noin. Mutta minä
huomaan, että te ette tunne nykyaikaisia nuoria neitoja.
— En tunne minäkään, sanoi Marcel. Käytkö usein Chênaie'ssa?
— Käyn kyllä, minä olen liiaksi liikkuvainen, saadakseni päiväni
kulumaan Ruusuhuvilassa. Eno pelkää joka hetki, että minä tallaan
hänen kukkasarkojaan. Hän elää alituisessa tuskassa, ja huoahtaa
helpotuksesta, kun näkee minun lähtevän tieheni. Ja Chênaie'laiset ovat
sangen mieltäkiinnittäviä ihmisiä.
— Todellako, kysyi Marcel, koettaen näyttää välinpitämättömältä, vaikka
jokseenkin huonolla menestyksellä.
— Siellä osataan kaikella tavoin tappaa aikaa, joka on heidän pahin
vihollisensa. Mutta kaikesta huolimatta hekin toisinaan ikävystyvät
tyhjäntoimittamiseen. Rouva Dulaurens hyörii ja hermostuu, pitää
kutsuja ja laatii ruokalistoja tai selontekoja kutsuistaan hienoston
sanomalehtiin. Talon herra, kursailevan juhlallisena ja arastelevana,
järjestelee kirjastonsa kirjoja, joiden kauniita ja tasaisia rivejä
kukaan ei ole aikonutkaan saattaa epäjärjestykseen, tervehtelee
vaimonsa vieraita, vahvistaa vaimonsa pienimpiäkin puheita ja
pyytää palvovan kunnioittavalla käytöksellään lakkaamatta anteeksi
aatelittomuuttaan tältä niin peräti ylhäissyntyiseltä olennolta.
Clément poika huristelee autollaan ja ajaa mäsäksi koiria; onneksi hän
on tähän asti tyytynyt vain niiden murskaamiseen.
— Entä Alice, kysyi viattomasti rouva Guibert.
Nuori mies vastasi varovaisesti:
— Alice neiti odottaa tapahtumia, jotka eivät voi olla hänelle muuta
kuin mieluisia.
— Mutta et suinkaan sinä vain Dulaurens'ien seuraa etsi Chênaie'sta,
virkkoi kapteeni.
— Tapaahan siellä vielä heidän kutsuvieraitaankin. Rouva Orlandi'n
esimerkiksi. Rouva Orlandi on palannut syntymäkaupunkiinsa suremaan
kadonnutta ihanuuttaan pikemmin kuin miesvainajaansa. Kauneutensa
päivinä hän asui Firenzessä. Mutta nuoruuden mentyä, hän jätti
hienon maailman ja Italian. Hänen varallisuutensa vaurio teki sen
välttämättömäksi. Mutta hän ei liioin tahtonut kuihtua riemuvoittojensa
näyttämöllä. Hän on karkoittanut huoneistaan kaikki peilit, ja ovat
ne päässeet turvaan, niin väitetään, hänen tyttärensä kamariin. Hän
käyttää vain nuoria ja sieviä palvelijattaria, ja on aina koristettuna
jalokivillä kuin mikäkin pyhäinjäännösarkku. Päivät päästään hän
ottaa esille ja panee taas lippaisiin noita muinaisten menestystensä
todistajia. Kumminkin hän vielä joutaa hoitelemaan inhoittavaa Pistache
nimistä sylikoiraa, jota hän pitää Isabella neitiäkin parempana.
— No lopultakin, sanoi Marcel, kylläpä kauan kierrettiinkin.
— Isabella neiti on ihastuttava. Hän tietää, että hänen kauneutensa
velvoittaa häntä ottamaan miljoonapohatan aviomieheksensä. Ja kyllä hän
sen tekeekin. Hänen äitinsä ja minä rohkaisemme häntä.
— No mutta, vastusti rouva Guibert lakaten ompelemasta.
— Vaikka ei hän tarvitse rohkaisua, jatkoi nuori mies. Italiattaret
ovat sangen käytännöllistä väkeä. No, ja sitten kannattaa kyllä
tutustua neiti de Songeon'iin, jonka laiha jalosukuisen vanhanpiian
profiili alituisesti on Chênaie'n kaunistuksena.
— Hänet minä kyllä tunnen, keskeytti rouva Guibert. Hänhän on pyhimys.
Hän johtaa lukemattomia hyväntekeväisyyshommia ja käyttää koko elämänsä
hurskaisiin keskustelukokouksiin ja pyhiinvaelluksiin.
— Sanokaa ennemmin, että hän kuluttaa elämänsä johtamiseen ja
matkoihin. Hän pitää liikunnosta ja hallitsemisesta. Hän johtaa ja
siirtyy paikasta toiseen ja luulee palvelevansa uskontoa, käyttäessään
sitä vilpillisen intohimonsa tyydyttämiseksi. Sillä taru tietää, että
hän kiristää velallisiaan kuin juutalainen voidakseen sitä taajemmin
tehdä noita Herralle otollisia matkojaan muodissa oleviin pyhiin
paikkoihin.
Rouva Guibert tahtoi keskeyttää häntä.
— Mutta hyvä Jean, mitä te meille kerrottekaan? Tehän aivan koetatte
saada meidät uskomaan, että olette ilkeä.
— Tämähän on vain pientä panettelua, sanoi nuori mies. Suokaa anteeksi!
Olen puhunut avomielisesti, kuin oman perheeni keskuudessa, jos minulla
olisi sellaista.
Ja karkoittaakseen näiden viimeisten sanojen herättämän kaihontunteen,
hän lisäsi:
— Täällä minun on hyvä olla. Täällähän minä kävin leikkimässä pikku
poikanakin. Mutta älkää puhukokaan neiti de Songeon'ista. Hänkö
pyhimys! Ei ikinä! Te, rouva Guibert, te olette pyhimys.
Rouva Guibert ei voinut punastumatta kuulla kehumisia, niin vanha kuin
olikin. Hänen miehuullisuutensa oli sisäistä.
— Mitä te nyt puhuttekaan, Jean? Jumala on antanut minulle liiaksi
hyvyyttään, siinä kaikki.
Nuori mies katseli ihmeissään vanhaa surupukuista naista, jonka kasvot
olivat murheen uurtamat ja silmät alati kyynelissä ja joka kiitti
Jumalaa koettelemuksistansa. Tämä huomasi hänen ilmeensä.
— Niin juuri, Jumala antoi minulle ylenmäärin armolahjojaan, ennenkuin
hän otti ne minulta. Ja nytkin vielä, vaikka vapisenkin hajaantuneiden
lasteni tähden, hänen tähtensä (hän näytti Marcel'ia), joka jo on
ollut niin monissa vaaroissa, niin kuinka en olisi ylpeä heidän
rohkeudestaan, heidän urhoteoistaan? Heidän elämänsä on minun elämääni!
Liikutettuna Jean nousi seisomaan, tarttui rouva Guibert'in käteen ja
suuteli sitä kunnioittavasti.
— Te olette pyhimys, johan sen sanoin. Kun olen teidän seurassanne,
tulen paremmaksi, enkä halua enää tuhlata nuoruuteni päiviä kuin tuhkaa
tuuleen, tahtoisin olla teidän poikienne kaltainen. Mutta minullahan ei
ole äitiä.
Hän näki Paulan palaavan alas portaita. Hänellä oli hattu päässään ja
kasvoilla uusi, raikas ilme.
— Kas, Paula neiti, oletteko päättänyt tulla mukaan?
— Olen, vastasi tämä. Ilma on niin ihana. Ja Marcel on pahoillaan, jos
jään kotiin.
Hän suuteli äitiään ja lähti Chênaie'hen, kulkien noiden molempien
nuorten miesten keskellä ja omistaen vaivatta heidän nopean astuntansa.
Kun kuljetaan Chaloux'n harjannetta, jonka alarinteellä Cognin'in
kauppala sijaitsee, saavutaan Chênaie'n portille. Plataanikäytävä
vie puiston läpi avaraan ja komeaan huvilaan, mistä on laaja näköala
Bourget'n järvelle saakka, jonka kalvoon sitä piirittävien vuorten
mahtavat varjot kuvastuvat. Sillä puolella huvilaa ei ole ainoatakaan
puuta, jottei näköala häiriintyisi, viheriäiset nurmikot vain tennis-
ja krokettikenttineen hivelevät silmää. Mutta rakennuksen takana
tarjoavat vuosisataiset tammet kesäkuumalla siimeisiä lymypaikkojaan.
Dulaurens'it olivat mestareita hauskuuttamaan vieraitansa. Ja jokainen
sai huvitella oman mielensä mukaan. Kun Paula saapui veljensä ja Jean
Berlier'n seurassa, oli krokettipeli keskeytetty ja kaikki seisoivat
piirissä Isabella Orlandi'n ympärillä, joka puhui puoliääneen ja
viittoili käsillään:
— No niin, hänen nimensä on Landeau, lopetti hän.
— Kenen sitten, kysyi Jean liittyen heti kuuntelijoiden parveen.
— Minun sulhaseni.
Ja nuori tyttö purskahti kimakkaan, hermostuneeseen, melkein korvia
särkevään nauruun. Hän ojensi kätensä nuorelle miehelle:
— Hyvää päivää, Jean.
Hän kutsui luutnantti Berlier'ta ristimänimellä sillä perustalla muka,
että oli tavannut tämän kerran pikkupoikana.
— Tässä on punainen maila. Jätetään tämä peli, josta ei kukaan
välittänytkään ja aloitetaan uusi. Te saatte tulla minun puolelleni.
Hän järjesti krokettipelin mielensä mukaan ja näytti hetkisen aivan
hehkuvan peli-innosta. Jean'in pallo tuli hänen pallonsa avuksi, jonka
taitava maila oli lennättänyt kauas kaarista ruohikkoon. He olivat
pyrkineet muista erilleen ja käyttivät nyt tätä hetkeä hyväkseen.
— Niin, hän sanoi, ja Jean huomasi, että hän oli hyvin kalpea, minä
saan ilmoittaa teille meneväni naimisiin erään lyonilaisen tehtailijan
kanssa. Otan hänet hänen rahojensa tähden.
— Minä onnittelen.
— Kiitos. Useampia miljoonia, kukoistavia tehtaita. Hän on luvannut
notaarilleni oivalliset avioliittoehdot. Silloinhan, ymmärrätte kai,
ei mitään merkitse, vaikka hän onkin ruma, nelikymmenvuotias ja nimi
hullunkurinen.
— Se on selvää.
— Eikö olekin?
Mutta heitä huudettiin ja moitittiin viivyttelystään. Turhaan heidän
pelitoverinsa koettivat saada heitä innostumaan. Ja he saattoivat
puolueensa tappiolle.
Kun mentiin sisälle virvokkeita nauttimaan, riensivät he muiden edelle,
jotka hitaasti ja eri parvissa astuivat nurmikkoa pitkin, ja kiersivät
huvilan. Siten he saapuivat viimeisinä perille. Heidän tehdessään tätä
kierrosliikettä sanoi Isabella kursailematta seuralaiselleen:
— Voitteko ymmärtää, Jean, että saattaa mennä naimisiin rakkaus
sydämessä?
— Aviomiestäänkö kohtaan?
— Älkää kujeilko.
Hän kujeili todellakin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää. Mutta kun
hänen silmänsä sillä hetkellä sattui rumaan etanaan, joka mateli
ruusussa pihan ruusupensastossa, tunsi hän hellää, surunsekaista sääliä
Isabellan alttiiksi annettua kauneutta kohtaan.
— Parempi on rakastaa ennen, kuin jälkeenpäin, hän sanoi lopuksi.
— Hoo, jos rakastaa ennen, niin rakastaa jälkeenkinpäin.
Jean käänsi keskustelun toisaalle, sillä hän taisteli hekumallista
heltymistä vastaan. Koskaan ei hän vielä ollut niin palavasti ihaillut
tuota käskevää profiilia, noita rohkeakatseisia silmiä, noita punaisia
ja aistillisia huulia, noita loistavia hampaita, koko tuota rehevää,
mutta samalla solakkaa nuorta suloutta.
— Enkö olekin tietäjä? Minähän ennustin teille tämän avioliiton eräänä
iltana junassa.
— Olette. Äiti on minulle aina jankuttanut: "Kultaseni, viikon päästä
kaikki miehet ovat samanlaisia. Varallisuus katoo ja nuoruus menee pian
ohi, mutta varallisuus vain tekee nuoruuden nautittavaksi."
— Teidän arvoisa äitinne on sangen selvänäköinen.
— Kaikkihan ne Italiassa ovat sellaisia. Runous on vain sanahelinää.
Yht'äkkiä hän purskahti itkuun tuossa välittömyydessään, joka oli hänen
suurin viehätyksensä ja saattoi hänet odottamattomien tunteenpuuskien
valtaan. Ja kun nuori mies katsoi häntä ihmeissään, sanoi hän:
— Miksi te ette mene naimisiin minun kanssani?
— Jean ällistyi, mutta osasi kuitenkin aika pian vastata:
— Enhän voi viedä teitä mukanani Afrikaan.
— Voisittehan ruveta liikemieheksi. Ne ansaitsevat paljon rahaa. Herra
Landeau auttaisi teitä.
Ja ajatellessaan tätä omituista osaa, jonka hän määräsi herra
Landeau'lle, puhkesi hän hillittömään nauruun, joka tarttui hänen
seuralaiseensakin. Kun he astuivat poikki plataanitien, käytti nuori
tyttö erään puun varjoa hyväkseen ja tarjosi poskeansa:
— Suudelkaa minua lohdutukseksi.
Ja tuon raikkaan posken kosketus tuntui vielä Jean'in huulilla, kun
Isabella taas palasi ehdotukseensa.
— Sepä vahinko. Mutta miksi te ette ole miljoonan omistaja?
— Sitähän minäkin tässä mietin, tunnusti Jean Berlier...
Kun Jean ja Isabella olivat sivuuttaneet ensimmäisen joukon, jota
rouva Dulaurens saattoi saliin, osoitti tämä etenevää nuorta tyttöä
seuralaisilleen:
— Minä en moiti häntä vähääkään, vaan hyväksyn täydellisesti hänen
menettelynsä. Hänen naimiskauppansa todistaa suurta luonteen lujuutta.
Sillä hän on itse vallan varaton.
Äveriäiden ystävättärien kuoro oli samaa mieltä. Ja rohkaistuneena hän
jatkoi, katsahtaen kumminkin varmuuden vuoksi taaksensa:
— Mutta entäs tuo Paula Guibert. Hänpä ei vain ottaisi herra
Landeau'ta. Ei penniäkään, ja sellainen prinsessa! Kuinka hän voi
päästä naimisiin.
— Hänen isänsähän uhrasi omaisuutensa pelastaakseen veljensä, huomautti
muuan naisista. Se oli sangen kauniisti tehty.
— Pelastaakseen Guibert'in nimen! Parempi olisi hänen ollut säästää
rahansa. Kuka enää muistaa hänen uhraustaan?
Muuan mietelauseita viljelevä herra lausui:
— Unhotus on nopeampi kuin kuolema.
— Tuohon Paula pahaiseen, jatkoi rouva Dulaurens, mieltyi luutnantti
Sinard pukutanssijaisissa, jotka pidin pari vuotta takaperin, ennen
tohtorin kuolemaa. Hän ajatteli asiaa sangen vakavasti. Mutta sitten
hän sai periä kolme sataa tuhatta frangia. Ja ymmärrättehän, että
hänellä sen perästä on toisenlaiset vaatimukset.
— Tietysti! Se on selvää! huudahteli kuuliainen kuoro. Eihän hän enää
voi sitä ajatellakaan...
Muutamia askeleita taaempana asteli raskaasti ja hitaasti lihavuutensa
vaivaama rouva Orlandi neiti de Songeon'in ankaran silmän valvomana.
Hän koetti huohottaen antaa edullisia selityksiä:
— Tyttäreni oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Mutta tuolla nuorella
miehellä on periaatteita ja, mikä ei suinkaan ole haitaksi, suuri
omaisuus.
_Periaatteet_ olivat aiotut hivelemään puheenjohtajatarta, joka kysyi:
— Eikö hän enää tee työtä?
— Kyllä, kyllä hän vielä tekee työtä. Hän johtaa liikkeitään. Hän
komentaa tuhansia työmiehiä. Hän komentaa kuin kenraali.
Mutta vanha neito mutisi kuivasti:
— Minun aikanani ei meidän piirissämme olisi menty naimisiin työtä
tekevän miehen kanssa.
Jean Berlier ja Isabella Orlandi, jotka olivat saaneet kiertäneeksi
huvilan, ilmestyivät puistikosta. Nuori mies kiusoitteli huvikseen
neiti de Songeon'ia, ja nämä sanat saivat hänen heti sekaantumaan
keskusteluun.
— Kaikki on muuttunut, armollinen neiti. Se on meidän aikamme
onnettomuus. Ennen muinoin aateluus oli siinä, ettei tehnyt mitään.
Nyt työ se aateloi, ja nyt tehdään työtä vielä enemmän siveellisestä
velvoituksesta kuin fyysillisestä välttämättömyydestä. Maailma on
ylösalaisin: heittiöt ne nyt vain ovat tekemättä työtä.
Mutta Savoijin Valkoristin, Pyhän Antonin leivän ja monien muiden
yhdistysten ja ompeluseurojen kunniapuheenjohtajatar silmäili häntä
halveksivasti ja vastasi purevasti:
— Jotka ovat paimentaneet sikoja maan päällä, paimentavat niitä
taivaassakin.
— Onko se uskonkappale? kysyi Jean ilvehtien.
Alice oli jäänyt jäljellepäin Paula ja Marcel Guibert'in kanssa ja
asteli väsynein ja veltoin askelin.
— Väsyttääkö teitä, kysyi häneltä nuori mies. Tässä on penkki, levätkää.
— En, kiitos. Ei minua mikään vaivaa. Mennään vain sisään. Ja hymyillen
viehkeätä luulosairaan hymyään hän lisäsi:
— Nämä pitkät kesäpäivät ne painavat. Eivätkö ne teistäkin tunnu hyvin
raskailta?
Marcel hämmästyi.
— En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Minä rakastan aurinkoa,
joka antaa elämää. Rakastan pitkiä päiviä, jotka aivan kuin pitentävät
elomme aikaa.
Vaiteliaana ja hajamielisenä katseli Paula rakennusta kohden. Hän näki
jonkun vierailulle tulijan soittavan ison portin kelloa ja tunsi hänet.
— Luutnantti de Marthenay, sanoi hän.
Alice'n kirkkaat silmät synkkenivät ja puna katosi hänen poskiltansa.
Hän istui penkille, josta äsken ei ollut huolinut, ja pyysi Paulankin
tekemään samoin.
— Ollaan täällä vielä hetkinen.
Ja kääntyen Marcel'in puoleen hän sanoi hurmaavan suloisesti:
— Te ette mahdu tähän istumaan. Mutta ette suinkaan te olekaan väsynyt?
— En ensinkään, tämä virkkoi, ja lisäsi hetken perästä: — Tunnetteko
tätä mieletöntä arabialaista sananlaskua: _Parempi on istua kuin
seistä, parempi maata kuin istua ja parempi olla haudassa kuin maata_.
— En ole kuullut sitä ennen, mutta pidän siitä.
Syvä alakuloisuus, luonnoton kuin lapsen epätoivo, kuvastui hänen
nuorilla kasvoillaan, jotka olivat niin kauniit ja suloiset. Hän
kumartui vaikenevan Paulan puoleen:
— Minä kadehdin sinua Paula. Sinä olet voimakas ja uljas. Mutta minä
olen niin heikko. Jospa tietäisit, kuinka heikko minä olen. Minulla ei
ole ollenkaan rohkeutta.
Ja kauneilla, surullisilla silmillään hän katsoi Marcel'iin aivan kuin
hän hänelle puhuisikin ja anoisi häneltä apua. Miksi hän valitti sillä
tapaa? Ja miksi hän pakeni luutnantti de Marthenay'ta?
— Kuinka ei teidän iässänne uskoisi onneen, sanoi Marcel.
Näiden jokapäiväisten sanojen asemasta olisi hän halunnut vahvistaa
Alice'a omalla voimallansa. Ja Paula, jonka mieltä tällä hetkellä
kalvoi epäily ja katkeruus, vaikeni yhä ja hymähteli itsekseen
halveksivasti, ajatellessaan, että häntä kadehti tuo ystävättärensä,
jota elämä oli pidellyt niin hellävaroen ja joka saattoi mielensä
mukaan määrätä kohtalonsa.
Aurinko oli jo painunut Lépine'n vuoren taakse, mutta heidän edessään
kääriytyi illan taivas loistavaan kultahuntuun, jonka kajastus
kiloili kaihomielisesti Bourget'n järven kalvossa. Revard'in vuori ja
Kissanvuori, joiden huiput vielä hohtivat kirkkaudessa, mittasivat
korkeuttaan valon viipymisen mukaan, ja koettivat epätoivoisesti
pidättää päivän viime säteitä. Ja tasanko häipyi siniseen ja
rusottavaan usvaan, joka lankesi kaiken yli kuin kukkasade, sekoittaen
välimatkat ja ääriviivat.
— Katsokaa, sanoi viimein Paula näyttäen taivaanrantaa.
Molemmat nuoret tytöt ponnahtivat pystyyn paremmin nähdäkseen, kuinka
laskeva aurinko välkehti vedessä. Marcel näki vain Alice'n, joka oli
kuin iso, hoikka ja notkea lilja valkoisessa puvussaan ja jonka puhdas
profiili kuvastui illan kultaa vastaan kuin sädekehän ympäröimät
enkelinkasvot keskiajan hurskaiden maalarien tauluissa. Alice kääntyi
verkalleen nuorta miestä kohden ja hänen valon häikäisemien silmiensä
pitkät ripset räpyttelivät. Hän hymyili sanomattoman suloisesti:
— En näe enää mitään, hän sanoi. Auringon heijastus tekee kipeätä
silmiini.
Paula muisteli, kuinka hän pikku tyttönä ennen vanhaan veljineen
huvikseen katseli suoraan aurinkoon luomiaan laskematta. Ja Marcel,
jonka mielen väkisinkin niin hento kauneus sai heltymään, tunsi
rinnassaan tunteitten riehuvan ja huumautui uhrautumisen halusta, jota
rakkaus alkaessaan synnyttää.
— Alice, huusi rouva Dulaurens, et saa olla ulkona iltaviileässä.
Hiukan myöhemmin Marcel ja Paula sanoivat hyvästi. He palasivat
Maupas'han puoleksi ruohottunutta polkua, joka kulkee kautta Forezan'in
rotkon ja vie kauniin pyökki- ja koivumetsän läpi Vimines'in tielle.
Puiden lehvien läpi pilkoitti rusottava ja malvanvärinen taivas, joka
ennusti kaunista säätä. Mutta he kulkivat vaieten omiin ajatuksiinsa
vaipuneina.
— Oliko sinulla siellä ikävä, pikku sisko, kysyi viimein Marcel.
— Minullako, ei. Tulin Chênaie'hen sinun mieliksesi. Oletko tyytyväinen?
Hän ei vastannut heti. Hän oli huomannut Paulan surumielisyyden tämän
itseensä vajoamisesta, ja katsomatta häneen, hän ilmaisi salaisuutensa
metsän hämärässä:
— Jos pyytäisin häntä vaimokseni, mitä sinä siitä sanoisit?
Paula oli kyllä odottanut tätä tunnustusta, mutta kumminkin hän
säpsähti. Hänen tummat silmänsä tarkastivat yhä polkua, jota edellisten
vuosien kuivuneet lehdet peittivät ja joka hohti sinipunervana illan
valaistuksessa. Melkein tylysti hän sanoi:
— Hänen vanhempansa eivät suostu.
— Minkä vuoksi, kysyi Marcel, ja ylpeys kuohahti hänessä rakkauden
jälkeen.
— Koska ei sinulla ole aatelista arvonimeä.
— Eihän heillä ole itselläänkään. Ja sitäpaitsi, mitä se enää meidän
päivinämme merkitsee?
— Kyllä vaan! Heidän piirissään ollaan ennakkoluuloisia.
— Mutta jos hän itse tahtoo?
— Hänellä ei ole omaa tahtoa.
— Entä jos hän rakastaa minua?
— Silloin hän itkee sinua.
Paulan oma epätoivo, jota ei koskaan kukaan saisi aavistaa, jonka hän
salaa ja vaieten tukahduttaisi, pani nuo kovat sanat hänen suuhunsa.
Loukkaantuneena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena Marcel joudutti
kulkuaan oikaisten vielä ylämäessä varttaan, joka oli suora ja sorja
kuin nuori kuusi. Unohtaen viimein omat huolensa, sisar kiirehti
veljensä jälkeen, tarttui hänen käteensä saadakseen hänet pysähtymään
ja sanoi liikutettuna:
— Kuulehan, minä puhuin pahasti äsken. Olin pahalla tuulella. Suo
anteeksi! Ehkä minä erehdyn Niin, varmasti minä erehdyn. Näinhän
tänään, että hän pitää sinusta. Ja hänen äitinsähän tuhlaamalla tuhlaa
sinulle suosionosoituksiaan.
Veli kuunteli häntä, mutta apeus ei haihtunut hänen kasvoiltaan. Paula
jatkoi:
— Näetkös, isän kuoleman jälkeen olen saanut kokea niin monia muutoksia
meidän suhteemme, että luonteeni on varmaankin katkeroitunut. En voi
sietää ihmisiä, jotka halventavat sitä, mitä me ihailemme, ja pitävät
pilkkanaan sitä, mistä me innostumme. Kai kuulit, mitä puhui tuo
Isabella Orlandi? Mutta jos Alice tulisi sinun vaimoksesi, niin kyllä
hän pian muuttuisi! Hän on niin hyvä, niin suloinen ja hienotunteinen.
Ja lisäksi hän on niin kaunis.
— Niin on, sanoi Marcel surumielisesti, hän on kaunis.
Metsä pimeni. Ei voinut enää erottaa toisistaan koivujen ja pyökkien
hoikkia runkoja, eikä niiden jo mustia lehviä. Mutta metsän pimennosta
päästyä kohtasi veljeä ja sisarta tuo kesäiltojen kauan kestävä
vaalakkuus, joka ei tahdo väistyä yön tieltä.
Kun Maupas tuli näkyviin, pysähtyi Marcel äkkiä.
— Ei, sinä olet oikeassa. Mutta puhu Alicelle kumminkin. Selitä hänelle
minun menneisyyteni ja tulevaisuuteni, mikä on minun ylpeyteni, mitä
minä pidän onnenani. Veisin hänet mukanani Alger'iin, joka on lumoava
kaupunki.
Sisar ymmärsi ja katsoi hellästi ja liikutettuna veljeensä.
— Oi, jos sinä rakastat häntä, on se eri asia. Minä teen kuten tahdot.
Marcel pyysi:
— Puhu hänelle huomenna. Meidät on kutsuttu aamiaiselle Chênaie'hen
neiti Orlandi'n sulhasen kanssa.
— Huomennako jo, sanoi sisar vain.
Hänelle ei oltu puhuttu mitään aamiaisille tulosta. Mutta hän ei nyt
huomannutkaan tuota tahdittomuutta, vaan lisäsi:
— Eikö olisi parasta puhua ensin hänen vanhemmilleen?
— Ei, vastasi Marcel lujasti, en halua, että äiti joutuisi tekemään
turhaa matkaa.
— Heidän kulkiessaan porttaalin läpi, kuiskasi sisar:
— Soisin niin sydämestäni, että sinä tulisit onnelliseksi.
Veli hymyili epäilevästi:
— Älä puhu vielä mitään äidille. Hän ei pidä noista ihmisistä. Enkä
pidä minäkään.
Ja tunnustaen vihdoinkin joutuneensa häviölle, hän lisäsi:
— Mutta _häntä_ minä rakastan.